48. viikko (marraskuu/joulukuu)
KRISTUKSEN PALUUN ODOTUS
Haluan jakaa jotain kanssasi asiasta, jossa saatan sanoa hyvinkin taitamatonta. Mutta koska asia on painanut vuosia mieltäni, en voi vaietakaan. Ehkä ymmärrät, mitä haluan sanoa, ehkä et voi sitä hyväksyä. Ole vapaa ottamaan vastaan tai hylkäämään.
Minusta on tuntunut, että aikamme uskovan kansan pariin leviävässä Kristuksen pikaisen paluun odotuksessa on jotain vääristelevää, jopa suorastaan valheellista. En tarkoita sitä, etteikö kärsivän maailmamme tapahtumia ajatellen ole sen suurenmoisempaa kuin ilmoitus Jeesuksen Kristuksen kaikkivaltiudesta ja siitä, että hän on pian tuleva ja ottava näkyvän kuninkuuden ihmiskunnassa. Siinä on Raamatun ilmoituksen antama vastaus ihmiskunnan vuosituhantiseen ikävään ja myös nykyiseen toivottomuuteen.
Minua on painanut kuitenkin se, että tämä rakas Raamatun totuus on tullut uskovien kummallisen mielikuvitusleikin ja sensaatiomaisilla tunteilla herkuttelemisen kohteeksi. On masentavaa huomata, kuinka kevyillä ja helppohintaisilla väitteillä leikitellään tämän päivän tapahtumien arvioimisessa. Kristuksen takaisintulosta on tullut tunne-elämää kuohuttava sensaatio. Koko asia on tullut uutuuksilla ja erikoisuuksilla huomiota tavoittelevaksi markkinatavaraksi. Sillä pelotellaan, sillä saadaan aikaan tunne liikutuksia ja äkillisiä ratkaisuja suurissakin elämää koskevissa asioissa. Sillä vedetään väkeä massakokouksiin ja saadaan suuret kolehdit.
Näyttää siltä kuin olisimme unohtaneet, että sanoma Kristuksen pikaisesta paluusta on annettu meille, jotta vaellukseemme tulisi entistä suurempaa puhtautta ja valvovaa mieltä. Se on kirjoitettu lohdutukseksi eikä tekemään kiihottuneeksi. Tosin nykyään kiihottuneisuus samastetaan mielellään palavuuteen. Hiljaisuus ja rauhallisuus on penseyttä.
Mielestäni tärkeämpää kuin jatkuvasti ennustaa erilaisiin poliittisen elämän tapahtumiin vedoten Kristuksen pikaista takaisintuloa on oppia elämään arkea iäisyyden läsnäolon tunnossa.
Kuinka lähellä meitä jokaista onkaan juuri nyt iäisyys. Tämän tietoisuuden tulisi säteillä elämäämme. On vain askel minun ja kuoleman välillä. Meistä tulisi heijastua se, että olemme iäisyydestä ammentavia ihmisiä aikamme tekniikan, kiireen ja nielun keskellä. "Olkoon teidän mielenne siihen, mikä on ylhäällä, älköönkä siihen, mikä on alhaalla, maan päällä" (Kol 3:2).
Säteileekö meidän sukupolvemme uskovista tähän maailmaan jotain tulevan maailman kirkkaudesta? Se ei ole samaa kuin levoton ja kiihottunut puhe lähiaikoina tapahtuvasta maailmanhistorian mullistuksesta. Rakkaat Jumalan lapset, Pyhä Henki antakoon meille jotakin iankaikkisen elämän tunnosta! Saakoon iäisyyden läheisyys heijastua meidän arkielämämme vaivoihin ja tuskiin. Älköön meiltä kadotko taju siitä, kuinka katoavaa tämä kaikki onkaan. Auttakoon elämämme katoavaisuus ja lyhyys meitä yhä herkemmin virittäytymään näkymättömien todellisuuteen. Mehän olemme Kristukseen uskoessamme jo nyt osallisia iankaikkisesta elämästä - emme vain odota sitä alkavaksi. "Se alkaa täällä maitten päällä ja jatkuu iäti taivaassa."
Kristuksen paluussa ei ole mitään kiihottavaa ja sensaatiomaista. Se on kuin salamanvälähdys öisessä pimeydessä. Se tulee väistämättä. Se näkyy kaikkialle ja se on silloin selvä ja varma. Mutta tätä välähdystä tärkeämpää on se, mikä sitä seuraa. Silloin saamme aina olla Kristuksen kanssa. Ajattele, tänään saamme olla hänen kanssaan uskossa hänen sanaansa ja ehkä aivan pian nähden hänet kasvoista kasvoihin. Tämä aika on uskomme mukaan meitä nyt todella lähellä.
AIKA ON LYHYT
Aika on lyhyt. Meille on mitä tärkeintä muistaa, että -vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on eikä viivyttele, mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta" (Hepr 10:37s).
Vaikka hän ei viivyttele hetkeäkään, niin aika tulee pitkäksi odottaessamme. Näin siksikin, että odottaessamme meitä koko ajan riisutaan. Meidän on luovutettava käsistämme asia toisensa jälkeen ja usein niin keskeneräisenä. Tulee hetkiä, jolloin huomaamme, etteivät voimamme olekaan samat kuin ennen. Vammaisuutemme tai sairautemme rajoittaa liikkumistamme tai estää ottamasta yhteyttä ihmisiin niin kuin haluaisimme. Emme pääsekään sinne, minne ennen. On opittava sanomaan entistä useammin "ei".
Kaiken rajallisuus alkaa tuntua. Voi meitä, jos olemme oppineet menemään, saamaan ja ottamaan oman mielemme mukaan, mutta emme ole kasvaneet todelliseen antamiseen, kaikesta luopumiseen. Voi meitä, jos rikkaus - tunteiden, kokemusten, ihmissuhteiden, saavutusten rikkaus - on ollutkin elämämme tavoite eikä lahja. Silloin emme kestä sitä köyhyyttä, jopa hengellistä köyhyyttä, johon Jumala johtaa odottaessamme häntä. Vaikeiden elämänkohtaloiden tultua huomaamme, ettemme jaksakaan säilyttää toiveikkuuttamme ja uskomme voimaa. Häveten joudumme tunnustamaan, kuinka vähän rneillä oli sydämen luottamusta Jumalan rakkauteen ja kaikkivoipaisuuteen. Mittaamme Jumalaa sittenkin oman kokemuksemme mitalla. Mutta hän on paljon suurempi kuin meidän sydämemme. Ja jos suostumme olemaan kerjäläisiä hänen edessään, hän tyydyttää täysin tarpeemme ajallaan.
Ajan lyhyys kutsuu meitä valvomaan. Valvominen on arkaa tuntoa Herran sanan edessä. Arka tunto taas ilmenee jokapäiväisenä kipuna omien syntien tähden. On vaarallista, ellen huomaa omia vikojani, mutta toisten kyllä pistävät silmääni. Älköön siis kipu syntisyyteni tähden vain lakatko. En koskaan tule niin hyväksi, ettei minun tarvitsisi päivittäin huokailla: Herra armahda minua syntistä, anna anteeksi.
Valvominen on myös sitä, että uskallan taas tänään turvata Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen armolupauksiin. Saan elämänrohkeuden ajattelemalla hänen sovituskuolemaansa minun tähteni. Kuinka riemullista onkaan huokausten keskellä olla sittenkin Jumalan lapsi: Syntimme on sovitettu, vianalainen päivittäinen vaelluksemme on peitetty ja voimattomuutemme hyvään vaihtuu luottamukseen hänen voimaansa, joka voi kaiken. Ja niin loppuun asti jaksamme palvella lähetysesirukouksessa, lähetysuhrissa, lähetysmuistamisessa.