3. viikko (tammikuu)

TODELLINEN LOHDUTUS

Maailmassa on aina ollut levotonta. Joku on väittänyt, että toisen maailmansodan jälkeen on käyty jo 300 sotaa. Kriisit näyttävät olevan normaali tila tätä maailmaa ajatellen; hyvinvointi, rauhantila ja ulkonainen mukavuus taas poikkeuksellista ja nopeasti ohimenevää. Ihminen elää menneen kriisin jälkivaikutuksen ja tulevan kriisin esimaun välisessä jännityksessä. Siksi jokainen hyvä ja rauhallinen päivä on erikoinen lahja.

Mistä me nyt löydämme todellisen lohdutuksen? Jos lohdutuksemme on ulkonaisissa ja ajallisissa, emme pysty sitä löytämään. Sen tulee olla näkymättömissä ja iankaikkisissa, sillä "näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia" (2 Kor 4:18). Kaikki ajalliset ovat katoavaisia; vain iankaikkiset ovat pysyviä.

On ajallista, että olen tänään syntinen ja turmeltunut. Pyhityksenikin on vain ajallista. Iankaikkista on taas se, että olen autuas uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. On ajallista, että olen sairas ja raihnainen ja sairauteni on tullut vain pahemmaksi. Myös parantumiseni yhtä hyvin kuin terveytenikin on vain ajallista. Usko Kristukseen taas yhdistää minut siihen elämään, jossa ei ole sairautta, kipua eikä kuolemaa, vaikka ruumiini maaksi maatuukin

Nuorempana ajattelin, että ihmisessä on vain ulkonainen ajallista ja katoavaa, mutta sisällinen on iankaikkista ja kestävää. Siksi on pyrittävä ulkonaisesta sisäiseen. Vähitellen olen joutunut oppimaan senkin, ettei ihmisessä itsessään ole mitään kestävää. Myös kaikki meissä oleva sisäinen voi hajota. Kaikki sydämemme tunteet, kokemukset ja siellä oleva varmuus voi hetkessä haihtua. Ihmisessä ei ole mitään varmaa, ei sisäisessä eikä ulkonaisessa. Vaikka mentäisiin olemuksessamme kuinka syvälle tahansa, sieltä ei löydy rauhan ja lujuuden saareketta. Kaikki meissä oleva on niin heikkoa, se on vain tomua. "Kaikki liha on kuin ruoho, ruoho kuivuu" (Jes 40:6).

Tämän huomaaminen voi olla järkyttävä kokemus. Sittenkin kuvittelemme löytävämme sisimmästämme turvapaikan ulkonaisen maailman myrskyissä. Mutta älä etsi lohdutusta omasta sisimmästäsi, älä mistään, mitä siellä on. Älä etsi lohdutusta toisista ihmisistä, vaikka toki Jumala voi lohduttaa toisten kautta. Missään luodussa ei ole turvaa. Turva on yksin Jumalassa, joka on luomaton.

Jesaja sai aikoinaan Jumalalta kehotuksen lohduttaa. Mutta lohdutuksen peruste on yllättävä keskellä maailmanaikojen myllerrystä. "Puhukaa suloisesti - julistakaa - että - velka on sovitettu" (Jes 40:2).

Tuollainen lohdutuksen sisältö ei tunnu mielekkäältä, ellemme suostu myöntämään, että syvin ahdistuksemme onkin suhteemme Jumalaan. Se suhde on velkamme tähden poikki. Turvattomuutemme varsinainen aiheuttaja ei ole kolmannen maailmansodan puhkeaminen, ei sairastumisemme, kuolemamme. Kaikki tuo on epämiellyttävää, mutta yhtä tilapäistä kuin muukin näkyvä. Yhteys Jumalaan taas on iankaikkista ja se kestää ja antaa lopullisen turvan. Siksi voimme sanoa: "Kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti.'' (Ps 73.)

Ehjä yhteys Jumalaan minulla voi olla vasta silloin, kun jokahetkinen syntisyyteni ja loputon velkani on sovitettu. Niinpä jälleen meidät johdatetaan ainoalle turvapaikalle maailmassa - Golgatalle. Siinä minun edessäni on Kristus turvattomana, jotta minulla olisi turva, ahdistettuna, jotta minulla olisi rauha, syntisenä, jotta minä olisin puhdas, syyllisenä, jotta minä olisin syytön. Vaikka koko maan piiri vapiseekin, niin risti kestää. Kunpa tyytyisin tähän lohdutukseen enkä muusta lohdutuksesta huolisi.

ARMO OIKEAAN AIKAAN

On ollut suuri lahja saada luennoida Heprealaiskirjeestä. Tosin sen äärellä kokee itsensä avuttomaksi. Vain joitakin murusia osaa sen runsaasta annista toisillekin jakaa. Viimeksi olen painiskellut kolmannen luvun lopun äärellä. Se on riipaisevaa kuvausta ihmisistä, jotka eivät koskaan päässeet perille, vaikka olivat päässeet Jumalan tielle. Eri käännöksissä sanotaan: "Heidän ajatuksensa harhauttivat aina" tai "aina he eksyivät sydämessään", sillä "he eivät ole ymmärtäneet minun teitäni".

Missä he harhautuivat? Ainakin minulle vastaus on yllättävä. He eivät säilyttäneet sitä lujaa luottamusta Herraan, mikä heillä oli aluksi (Hepr 3:14). He näkivät jatkuvasti, kuinka Jumala Piti huolta asioista, eivätkä sittenkään uskoneet, vaan pysyivät sitkeästi erillään elävästä Jumalasta. Mikä heidät eksytti? Ei se, että Jumalan johdatus vei heidät suuriin vaikeuksiin, eikä edes se, että he tekivät monenlaista syntiä, vaan se, etteivät he vaikeuksissaan ja synneissään kuulleet Herran armollista ääntä ja tulleet hänen tykönsä ja turvautuneet häneen ahdistuksistaan ja pahuudestaan huolimatta.

Epäusko oli siis perussyy. "Tulemme autuaiksi uskon kautta, me hukumme epäuskon kautta" (Saphir). Epäusko on asia, jota tuskin kukaan meistä omassatunnossaan tuntee synniksi. Päinvastoin koemme usein epäuskon viisaudeksi ja rehellisyydeksi. Ytimeltään epäusko on sitä, ettemme ota vastaan Jumalan armon suurta tarjousta - Kalliota, joka meitä seuraa. Kallio on Kristus. Emme suostu joka päivä juomaan armonvettä Kristus-kalliosta. Väsymme siihen, että meillä on niin monenlaisia ongelmia ja ristiriitoja. Samoin masennumme siihen, että teemme joka päivä paljon syntiä eikä synnistä näytä tulevan loppua. Emme enää jaksa syntiemme ja kärsimystemme rääkkääminä sanoa: "Annoa kaikki, on armoa vaan." Saatana saa meidät houkuteltua siihen luuloon, ettei Herra sittenkään meitä rakasta ja hoida - siksi, että olemme sellaisia kuin olemme. Emme kuitenkaan pysty muuttamaan itseämme eikä Herrakaan näytä muuttuvan. Tämä synnyttää kapinamielen. Siksi koemme parhaaksi vetäytyä pois.

Tänään kaikuu vielä Herran ääni: "Herra, Herra on laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa, joka pysyy armollisena tuhansille, joka antaa anteeksi pahat teot, rikokset ja synnit, mutta ei kuitenkaan jätä rankaisematta" (2 Moos 34:6-7a). Käykäämme rohkeasti armollisen Jumalan istuimen eteen, tuntui miltä tuntui. Hän osoittaa meille laupeutta ja antaa meille armon juuri silloin kun me sitä tarvitsemme.