43. viikko (lokakuu)
KERJÄLÄISIÄ ME OLEMME
Tietämäni mukaan Lutherin kirjoittamat viimeiset sanat vähän ennen kuolemaansa olivat: "Kerjäläisiä me olemme."
Nämä hätkähdyttävät sanat luonnehtivat erittäin totuudellisesti sisäistä elämäämme, jos vain avoimesti uskallamme sen myöntää. Kerjäläisellä ei ole mitään. Hän elää puutteessa. Hänen on pakko olla joka päivä liikkeellä pyytämässä kaikkea toisilta. Muuten hän ei tule toimeen. Hän on tyhjyydessään täysin riippuvainen siitä, mitä hänelle annetaan. Työläinen ansaitsee leipänsä, kerjäläinen saa jos saa leipänsä.
On yllättävää, että Jeesus julistaa autuaaksi nimenomaan hengellisesti köyhät. Mitä on autuaallinen hengellinen köyhyys? Mikä ero on hengellisen köyhyyden ja valvomattomuuden aiheuttaman välinpitämättömyyden välillä?
Hengellinen köyhyys ajaa jatkuvaan huokaamiseen Herran puoleen. Valvomattomuus vie penseyteen Herraa kohtaan. Hengellinen köyhyys on tuskallista kokea. Valvomattomuus on mukavaa. Hengellisen köyhyyden suuri vaara on välinpitämättömyys. Lakkaan kerjäämästä, kyllästyn vaivaisena oloon. Kadotan toivon, että ehkä Herra vielä muistaa ja antaa.
Hengellinen köyhyys on arkaa mieltä, ei röyhkeyttä ja kovuutta. Minua hävettää se, että olen niin tyhjä, voimaton ja hedelmätön. Ei tee mieli kerskata hengellisestä köyhyydestä. Ei siitä voi puhua, mutta sellaisena on kuitenkin pakko oppia elämään. Ei millään halua, että ihmiset tietäisivät, kuinka köyhä olen.
Hengellinen köyhyys merkitsee sitä, että saan olla niin tyhjä kaikesta yliluonnollisuudesta kuin olen ja kuitenkin rohkenen ajatella, että Jeesus riittää sittenkin minullekin.
Minä en kestä Jumalan pyhyyden edessä, en tekojeni, suoritusteni, laatuni enkä minkään minussa itsessäni olevan tähden. Minun toivoni on yksin siinä, että tyhjään köyhyyteeni tulee Jeesus Kristus minua puolustamaan. Kun joudun tunnustamaan, ettei minulla ole palavaa uskoa, Jeesus sanoo: Minulla on. Kun minun on pakko myöntää, että rakkauteni on kovin olematonta, Jeesus vakuuttaa, että hänen rakkautensa riittää. Kun joudun häveten myöntämään, että toivoni on haalistunut ja taivasikäväni kovin vähäistä ja maallistunutta, Jeesus on valmis tulemaan minun toivokseni.
Ihmeellinen Jeesus Kristus. Hän ei häpeä pitää minua omanaan. Moni meistä häpeäisi, jos joutuisi tunnustamaan ystäviensä edessä jonkun todella kurjannäköisen kerjäläisen läheisekseen. Vapahtaja, vaikka hän olikin rikas, tuli meidän tähtemme köyhäksi (2 Kor 8:9). Hän samastui meidän köyhyyteemme rakkaudesta meitä kohtaan. Nyt hän tarjoaa meidän rikkaudeksemme oman rakkautensa köyhyyttä. Se kohtaa meidät yhtä hyvin betlehemiläisten eläinten seimessä makaavassa lapsessa kuin Golgatan ristin ruhjotussa miehessä. Hän odottaa, ettemme enää katsoisi oman sydämemme köyhyyteen, vaan pitäisimme hänen ihmiseksi tuloaan todellisena ja lopulta ainoana rikkautenamme tässä maailmassa. Hän sallii meidän näin tehdä omasta sisäisestä köyhyydestämme riippumatta.
AARRE ON YLHÄÄLLÄ
Hengellinen köyhyys on vaikea elämänasenne. Siinä ei itselleni jää mitään eikä itsestäni tule mitään. Siinä kaikki hyvyys ja rikkaus, menestys ja tulokset ovat Toisen, ei minun. On vaikea köyhäksi jäävänä oppia iloitsemaan siitä Toisesta. Eihän köyhä iloitse rikkaasta, vaan kadehtii. Mutta tämä Toinen onkin niin ihmeellinen rikas, että hän on valmis antamaan kaiken rikkautensa minulle. Mutta tänään vielä joudun omistamaan hänen rikkautensa pelkässä uskossa. Joka tapauksessa saan autuaallisessa vaihtokaupassa ojentaa hänelle vaivaisuuteni ja köyhyyteni ja hän ottaa sen omakseen ja antaa minulle oman yltäkylläisyytensä. Hän suostuu tulemaan köyhäksi minun tähteni.
Minä en ole muuttunut paremmaksi, en kehittynyt, en kasvanut enkä kypsynyt. Mutta sana on opettanut minut aavistelemaan, että Jeesus Kristus minun Sijaisenani ottaakin täysin minun paikkani, jopa minun olemukseni itseensä. Vaikka en ole muuttunut, hän korvaa sen. Hän eli tasapainoisen täydellisen ihmiselämän minun tähteni. Nyt se omistetaan minulle.
Jokaisen epäonnistuneen päivän elämässäni hän elää minun puolestani täydellisesti. Aikaisemmin en osannut erityisemmin iloita tällaisesta minulle luetusta sijaisuhrista. Minulla oli ja taitaa kaikesta huolimatta olla vieläkin melkoinen usko omiin mahdollisuuksiini. Vaikka todellisuudessa olen hengellisesti rutiköyhä kerjäläinen, niin käytännössä yritän vielä itsepäisesti elää niin kuin minulla sittenkin olisi jotain.
Hengellisesti köyhäksi minut tekee omissa silmissäni vasta oman loputtoman syntikurjuuteni jatkuva kohtaaminen. Se köyhyys ei ole kuviteltua vaan todellista. Se ei ole myöskään kohtalo, josta voisin syyttää Jumalaa, toisia ihmisiä tai elämää yleensä. Itse olen pilannut mahdollisuuteni, olen syyllinen tilanteeseeni. En voi millään puolustaa itseäni. Mutta: "Herra, kenen tykö me menisimme?"
Hengellinen köyhyys merkitsee myös sitä, että minulla ei ole vietävänä mitään arvokasta Herralleni. Vain tyhjät kädet, tyhjä elämä ja hänelle häpeää tuottanut palvelustyö. Kaikkea on leimannut puolinaisuus ja kyvyttömyys. Täydellistä suoritusta ei ole missään. Siitä huolimatta olen uskaltanut ajatella, että aarteeni ovatkin ylhäällä.
Ylhäällä oleva aarre onkin sellainen, jonka Toinen on koonnut puolestani. Hän on nähnyt suuren vaivan enkä minä. Minä pääsen Toisen vaivan hedelmille. Armosta hän on tallentanut aarteen minua varten taivaaseen. Jos olisin sen saanut tänne, olisin ehkä tuhlannut sen typeryydessäni. Parempi onkin, että se on siellä varmassa tallessa. Mutta ikävä kyllä minun on niin vaikea oppia odottamaan sitä, mitä hän minulle ajallaan antaa. Olen tyytymätön osaani tänään. Vakuus siitä, että aarteeni onkin taivaassa, ei näytä riittävän.
Herra antakoon anteeksi minun tyytymättömän köyhyyteni, jonka vallassa en suostu iloitsemaan jo nyt hänen antamastaan taivaallisesta rikkaudesta. Kuitenkin "olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä" (Kol 3:2).