19. viikko (toukokuu)

PAREMMASSA TURVASSA

Palaan mielelläni toistuvasti erään Raamatun teeman ääreen. Se on sanoma Jumalan lapsen turvallisuudesta. Siksi myös Roseniuksen kirjoista juuri Jumala on minulle kaikkein läheisin. Siinä Rosenius pohtii turvallisuuden ongelmaa. Kenties taustallani ovat sotavuosien voimakkaat elämykset pommien ulinasta ja ikkunoiden särkymisistä, pelosta ja isän avoimesta haudasta. Nyt olemme Suomessa vuosikymmeniä eläneet turvalliselta tuntuvaa aikaa hyvinvointimme keskellä. Emme ole osanneet pelätä edes ydinsodan syttymistä. Ja kuinka haurasta onkaan kuitenkin niin meidän oma kuin läheisten elämä ja koko nykyinen ulkonainen turvallisuutemme. Pieni tapahtuma voi hetkessä mullistaa elämänkulkumme. Mistä löytyy todellinen, kestävä turva?

Psalmien kirja on sydänverellä kirjoitettu. Siellä palataan usein kysymykseen ihmisen turvasta. Se on monen Psalmin pääteema. Yhdessä niistä on seuraava vastaus: "Joka Korkeimman suojassa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa yöpyy, se sanoo: Herra on minun turvani ja linnani, hän on minun Jumalani, johon minä turvaan." (Ps 91:1-2.) Yksin Herra antaa meille turvan. "Sinä olet minun suojani ja kilpeni, sinun sanaasi minä panen toivoni" (119:114). Mitä lähempänä Herraa, sitä lähempänä turvaa. Psalmit käyttävät voimakasta kuvakieltä tuodakseen esiin Herran läheisyyden antaman turvan: "Herra, minun kallioni, linnani ja pelastajani, minun Jumalani, vuoreni, jonka turviin minä pakenen, minun kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni" (18:3). "Sulillansa hän sinua suojaa, ja sinä saat turvan hänen siipiensä alla, hänen uskollisuutensa on kilpi ja suojus" (91:4).

Ei ole suinkaan helppo saavuttaa sitä luottamusta, jossa Jumala koetaan henkilökohtaiseksi turvakallioksi. Siksi rukoilija kamppaillen pyytää: "Ole minulle turvakallio" (Ps 31:3). "Ole minulle Kallio, jolla saan asua ja jonne aina saan mennä" (71:3). Asuminen merkitsee pysyvää suojaa ja aina meneminen taas joka hetki avoimena olevaa ovea. Tuli elämässä vastaan mitä tuli ja tapahtui mitä tapahtui, pyydän, että aina saan mennä Herran luo. Mutta tätä pyytäessäni voin jo tunnustaa: "Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani ja nimesi tähden sinä minua johdat ja talutat (31:4; 71:3). Epäilys ja usko, pyyntö ja luottamus kuuluvat läheisesti yhteen. Kuinka vaikeaa onkaan luottaa silloin, kun ruumis ja sielu nääntyy. Sellainenkin hetki voi tulla. Mutta silloinkin "Jumalani on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti (73:26). Sillä ei "yksikään, joka häneen turvaa, tule syynalaiseksi" (34:23).

Tarvitsemme jatkuvasti kehotusta: "Anna tiesi Herran haltuun ja turvaa häneen, kyllä hän sen tekee" (Ps 37:5). Tätä antamista joutuu harjoittelemaan läpi koko elämänsä. "Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen (55:23). Jollemme opi heittämään murheitamme, niin ne heittelevät meitä. Meille on myös helpompaa turvata näkyviin ihmisiin kuin salattuun Jumalaan. Siksi on hyvä taas kuulla: "Parempi on luottaa Herraan, kuin turvautua ihmisiin. Parempi on luottaa Herraan, kuin turvata ruhtinaisiin. " (118:8 - 9.)

"Minä turvaan Jumalan armoon aina ja iankaikkisesti'' (Ps 52:10). Armo tekee meidät horjumattomiksi (21:8). "Jotka jotka Herraan turvaavat, ovat kuin Siionin vuori: se ei horju, vaan pysyy iankaikkisesti'' (125:1). Herran armoon luottaminen tuo meille iankaikkisen turvan. Siksi meidän ei tarvitse joutua kauhun valtaan kuolemankaan edessä. Herra tukee häntä tautivuoteessa (41:4), "hän ottaa minut huomaansa" (49:16). Herra pitää minusta huolen" (40:18). "Sinä otat sen oman kätesi huomaan" (10:14).