22. viikko (toukokuu/kesäkuu)

RAAMATUN ENSIMMÄISEN KIRJAN SANOMA

On riemullista tarttua Vanhaan testamenttiin ja huomata, kuinka paljon sieltä löytyy uutta ja kuinka elämänläheinen se onkaan. Tosin Vanhaa testamenttia lukiessa on hyvä tehdä se oikealla tavalla "huolettomasti". Ei ole pakko lukea jokaista sanaa, ei edes jokaista jaeta. Joskus on hyvä hypätä monien lukujenkin ylitse tai korkeintaan vilkaista niiden sisältämää asiaa. Tällaisessa Vanhan testamentin "laukkaavassa" lukemisessa on kuitenkin tärkeää tietää sen jokaisen kirjan hengellinen sanoma. Erityisesti meidän tulisi löytää sieltä Jeesus Kristus ja hänen ristinsä ja sovituksensa ja niin saada vahvistusta uskontaisteluumme.

Raamatun alku johtaa meidät pian Jumalan ylistettävistä teoista ihmisen karuihin tekoihin. Mikä jäinen viima puhaltaakaan 1 Moos 3:ssa, vaikka vielä ollaan lämpimässä paratiisissa. Ihmistä koetellaan. Tulinen nuoli - käärme - koettelee ihmisen eikä hän kestä sitä. Ja niin me yhdessä kaikkien muiden kanssa nousemme kapinaan Jumalaa vastaan ja meistä tulee hänen vihamiehiään. Korotamme itsemme. Tartumme siihen, mikä meistä on hyvää, ihanaa ja suloista, emmekä kysy Jumalan tahtoa. Kuinka ehdottomana Raamattu kuvaakaan langenneen ihmisen turmelusta: "Kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat" (1 Moos 6:5).

Armossaan Jumala ei jätä ihmistä kuitenkaan pahuuden valtaan. Jumala kutsuu, antaa lupauksen vaimon Siemenestä ja valmistaa pelastuksen viattoman uhrin kuoleman kautta (1 Moos 3:21). Sellaisen uhrin Aabel lähestyy Jumalaa ja tämä katsoo Aabeliin. Syntisen on nyt mahdollista aloittaa alusta. Siksi tässä kirjassa niin usein pystytetään alttari, joka kastuu uhrieläimen verestä. Siksi kohtaamme Aabrahamin alttarin äärellä huutamassa avuksi Herran nimeä (12:8, 13:4).

Näin meille on viitoitettu uusi tie yhteyteen Jumalan kanssa. Kukaan ei enää ole kelvollinen Jumalan edessä oman laatunsa tai tekojensa avulla. Tulikirjaimin Pyhä Henki tahtoo painaa mieleemme sanat: "Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi" (1 Moos 15:6, Room 4:1-8).

Raamatun ensimmäinen kirja on ytimeltään uskonkilvoituksen kirja. Nimenomaan Hepr 11 auttaa meitä näkemään sen tällä tavoin. Uskossa ymmärrämme, että Jumala on luonut maailmat sanallaan. Uskossa toi Aabel Jumalalle uhrin. Uskossa kuuli Nooa Jumalan varoituksen. Hänen uskonsa rinnalla maailman syyllisyys tuli ilmi ja Jumala hyväksyi hänet yhteyteensä. Uskossa totteli Aabraham Jumalan kutsua ja lähti. Uskossa kykeni Saarakin saamaan jälkeläisiä. Uskossa siunasivat perillisensä Iisak ja Jaakob, ja uskossa puhui kuoleva Joosef. Kaikki he kuolivat uskoen Jumalaan. (Ks. Hepr 11: 1 - 22, UTN.) - Nämä ovat meille voimakasta kehotusta tänään uskoa Herraan ja kaikessa huutaa avuksi Herran nimeä (1 Moos 4:26).

Alusta alkaen Jumalan ihmisten vaellukseen ovat kuuluneet myös monenlaiset ahdistukset. "Tuo hurskas mies kiusaantui hurskaassa sielussaan joka päivä", kertoo Uusi testamentti Lootista (2 Piet 2:8). Joosefista veljet totesivat: "Me näimme hänen sielunsa tuskan, kun hän anoi meiltä armoa, emmekä kuulleet häntä" (1 Moos 42:21). Jaakobista kerrotaan, kuinka hän suri niin, ettei huolinut lohdutuksesta vaan itki ja toivoi kuolevansa (37:35). Joosef antoi pojalleen tyypillisen nimen: "Jumala on tehnyt minut hedelmälliseksi kärsimysteni maassa" (41:52). Ja mitenkin samat ihmiset tunnustivat: "Minä olen liian halpa siihen armoon ja kaikkeen siihen uskollisuuteen, jota sinä - Jumala - olet palvelijallesi osoittanut (32:10). "Jumala on kääntänyt sen hyväksi" (50:20), totesi Joosef elämänsä raskaita vaiheita muistellessaan. Kuinka suurenmoinen opastaja onkaan meille Raamatun ensimmäinen kirja! Kannattaa viipyä sen äärellä.