15. viikko (huhtikuu)

YLÖSNOUSEMUKSEN VOIMA

Pääsiäisen aikaan meitä kutsutaan rakkaan Vapahtajamme tyhjän haudan eteen. Jälleen saamme kuulla rehellisten todistajien kertovan, että Jeesus on totisesti noussut ylös kuolleista. Siitä vakuuttaa meitä tyhjä hauta, haudassa olevat käärinliinat, Jeesuksen ilmestykset ja hänen lähimpiensä muuttunut asenne syvästä epäilyksestä vilpittömään luottamukseen.

Vapahtajan tyhjän haudan sanoma on niin vakuuttava, että alusta alkaen Jeesukseen uskovat ovat olleet valmiit antamaan vaikkapa henkensä sen vuoksi. Ei mikään mahti maailmassa ole sen jälkeen pystynyt kitkemään ihmissydämistä pois kiitollista varmuutta siitä, että Jeesus Kristus on totisesti noussut kuolleista. Tämä kiitollinen vakuuttuneisuus on aivan kuin viestinä kiitänyt sukupolvelta toiselle. Mekin olemme päässeet osallisiksi ensimmäisen opetuslapsijoukon ylösnousemusvarmuudesta. Tätä aitoa todistusta ei ole voitu tukahduttaa , vaikka siihen on totisesti pyritty kaikin inhimillisin keinoin lähes 2000 vuoden aikana. Tänäänkin monin paikoin maailmaa ylösnousemussanoma yritetään estää ja kitkeä pois.

Ja kuitenkin - jouduin tänä pääsiäisenä miettimään sitä, miksi en pysty sillä tavoin elämään todeksi ja samastumaan Kristuksen ylösnousemukseen kuin koen omakseni hänen kärsimisensä ja ristinkuolemansa. Toki ylösnousemus ilahduttaa. Ymmärrän, että se sinetöi Kristuksen kuoleman todellisen Jumalan kuolemaksi. Ei ihmisen julmassa mestauksessa sinänsä ole mitään lohdullista. Ristiinnaulittuja on vuosisatojen kuluessa ollut tuhansia. Mutta Jumalan ristiinnaulitseminen on syvästi vaikuttava. Jeesus ei jäänyt kuoleman valtaan, hän voitti kuolemallaan kuoleman. Se on ainutlaatuista ja tähän mennessä ainutkertaista. Hän on tässä esikoinen, muiden vuoro ei ole vielä tullut (1 Kor 15:22-23).

Jeesuksen kärsimys tulee siksi niin läheiseksi, että siinä on Jumala ihmisenä tullut keskellemme ja kaltaiseksemme. Siinä sykkii elämän karu todellisuus niin alhaisena ja jalona, täynnä vihaa ja rakkautta, väkivaltaisena ja anteeksiantavana ja lopulta kuolemaa ja tuhoa uhoavana. Kuolema näyttää sanovan viimeisen sanan, niin kuin on tähän mennessä sanonut jokaisen ihmisen kohdalla. Jumala on nyt Kristuksessa osallinen kaikkeen ihmisenä olemisen kurjuuteen. Siinä on jotain samasta elämästä, jota minunkin on pakko elää. Tiellä Getsemanesta Golgatalle ei väistetä ajallisen elämän mielettömyyttä. Se musertaa Jumalan kuten se on musertanut lukemattomia ihmisiä. Jokainen Jeesukseen Kristukseen uskovakin joutuu tavalla tai toisella muserretuksi.

Tyhjän haudan äärellä minun Herrani ja minun Jumalani on niin toisenlainen. Toki hän on silloinkin keskellä tätä elämää, mutta kuitenkin hän on jo poissa ja tämä elämän ulottumattomissa. Tämä elämä ei enää rajoita häntä. En ihmettele, ettei Maria, eivät Emmauksen tien vaeltajat eivätkä opetuslapset järvellä tunteneet Jeesusta. He eivät edes uskaltaneet kysyä, kuka hän on. Ylösnoussutta on niin vaikea lähestyä hänen kirkkautensa vuoksi. Ristiinnaulittu on taas niin matalalla, käsin kosketeltavana.

Ristin tuskassa Jeesus tulee lähelle minun tuskaani, pimeydessä pimeyteeni, Jumalan hylkäämänä minun tyhjyyteeni. Hän on avuton, siis minäkin uskallan olla avuton; hän on voimaton, minunkaan voimattomuuteni ei ole toivotonta. Hän on täysin toisten armoilla, siksi minunkaan ei tarvitse kadottaa rohkeuttani, vaikka olenkin itseni ulkopuolisten voimien heiteltävänä Hän kesti, kärsi ja kuoli synnittömänä. Minä en pysty kestämään ' mitään ilman kiukkua, katkeruutta ja vääriä asenteita. Mutta hän kärsii nimenomaan Jumalana, joka ottaa nyt minun paikkani ja on sijaiseni. Hän antaa oman osansa minulle ja se merkitsee aina lopullista voittoa. Juuri siitä vakuuttaa minua niin risti kuin ylösnousemus.