23. viikko (kesäkuu)

HÄN ON ENSIN RAKASTANUT

Viime aikoina olen mietiskellyt Jumalan armon evankeliumista erästä piirrettä, joka ainakin minulle on ollut peitossa vuosikymmeniä. Olen lukenut sen kyllä Raamatusta, mutta se ei ole merkinnyt mitään.

Johannes kirjoittaa: "Hän on ensin rakastanut meitä" (1 Joh 4:19b). Tuo pieni sana ensin on merkillinen. Sitä ei yleensä huomaa. Mutta mikä valtava sanoma siinä onkaan. Siihen on kätketty sovituksen salaisuus ja samalla myös sen suurin pahennus.

Jumala on ensin rakastanut meitä. Mitä se muuta merkitsee kuin että aloite on kokonaan hänessä. Mitään perustaa tälle rakkaudelle ei meissä ole. Me olemme mieleltämme hänen vihamiehiään ja täynnä kaikenlaista pahuutta. Mutta hän rakastaa meitä. Tämä tulee näkyviin siinä, että Kristus kuoli jumalattomien edestä, ei vain pyhien, hurskasten, uskovien, vaan jumalattomien edestä (Room 5:6). Hän kuoli meidän edestämme Jumalan ihmeellisen rakkauden todellisena osoituksena meidän vielä ollessa syntisiä.

Ehkei tämä kaikki sinulle ole mitään erityistä, mutta minulle se on alkanut puhua, sillä olen alkanut tulla todella jumalattomaksi omissa silmissäni. Olen alkanut nähdä, mitä tekoa ihminen on. Kauhistuneena olen hetkittäin kokenut, ettei ole mitään toivoa näin pahalle. Kaikki ponnistelut tulla. paremmaksi, antautua kokonaan ja luopua synnistä ovat epäonnistuneet. Olen edelleen sisimmältäni Jumalan vihollinen. Juuri tähän tilanteeseen alkaa kuulua suurenmoinen sanoma Jumalan armosta ja sovituksesta, joka on jo olemassa ja jota minun vihamielisyyteni ja loputon valheellisuuteni ei voi tehdä tyhjäksi. Se on nimenomaan rakkautta, joka kohdistuu pahaan ja vääräänkin (vrt. Matt 5:45).

Ensin tällainen puhe kuulostaa Jumalan pilkalta. Siinähän koko siveellinen maailmanjärjestys pannaan sekaisin. Jumala voi rakastaa vain hyvää ja hurskasta. Ei hän voi olla hyvä kiittämättömille ja pahoille. Ensin minussa täytyy tapahtua muutos, minun on tehtävä jotain ja sitten vasta Jumalan rakkaus voi kohdistua minuun. Näin sydän taistelee ja pelkää suuresti joutuvansa harhaan, jos alkaakin luottaa Jumalan rakkauteen Kristuksessa ilman mitään omaa muuttumista ja tekoja. Millään ei takeeksi tunnu riittävän sovitustapahtuma ja siitä kertova sana. Entä jos tartun siihen valheellisella mielellä juonitellen? Vedän armon irstaisuuteni peitteeksi? Missä on Jumalan viha synnin tähden?

Lopulta ei kuitenkaan näytä jäävän muuta mahdollisuutta. Jollei Jumala ole hyvä pahalle, väärälle ja kiittämättömälle, minulla ei ole mitään toivoa. Jollei Jumala vanhurskauta jumalatonta, joka huutaa avuksi Jeesusta, minulla ei ole pienintäkään mahdollisuutta pelastua. Täytyy siis uskaltaa toivoa ja käydä uudelleen Herran eteen.

"Olkoon syntisi miten suuret tahansa, olkoon tilasi miten onneton hyvänsä, vaikkapa et saisi ainoatakaan rukousta nousemaan huuliltasi, kun vain sielusi ja kiusattu sydämesi sanomattomilla huokauksilla odottaa Herraa, niin ei hän voi jäädä pois… Pitkän ajan saamme luottaa vain hänen sanaansa, sillä Herran tahto on, että koettelemuksessa ollessamme kaikki näyttää ja tuntuu turhalta. Evankeliumi ei puhu jostakin, joka tapahtuu, vaan jostakin, joka on jo tapahtunut ja on olemassa, otimmepa sen vastaan tai emme. Monet ajattelevat että Jumala täytyy sovittaa ja että täytyy yrittää poistaa synti - mutta Jumala on sovitettu, synti on poistettu. Jos vain voisimme uskoa tämän, että kaikki synnit maailmassa, nekin synnit, jotka juuri nyt vaivaavat meitä, on Kristuksen kuolemassa poispyyhitty, peitetty, upotettu meren syvyyteen. Jumala on jo sovitettu, ja ikuinen vanhurskaus on tullut." (Rosenius)

MEIDÄN RAKKAUTEMME ON VASTA AIVAN ALULLAAN

Edellä pohdin 1 Joh 4:19: ssä olevaa sanaa "Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä." Halusin painottaa tuota pientä sanaa "ensin" ja väitin, että juuri siihen sisältyy todellinen evankeliumi.

Useimmat meistä kuitenkin pysähtynevät tämän jakeen kohdalla sanoihin "me rakastamme". Kyselemme mielessämme: Onko totta, että rakastan sen jälkeen kun minulle on kirkastunut, että hän rakastaa ensin? Näyttäähän tavallisesti siltä, että me emme todella rakasta. Tuntuu kuin rakkaus olisi kadonnut uskovien elämästä. Siksi ainoaksi todellisuudeksi taitaa jäädä jakeen jälkimmäinen osa: "Hän on ensin rakastanut meitä." Meitäkin, jotka emme vielä rakasta toisiamme, vaikka meidän tulisi. Koemme kuitenkin, että on vain ohut lanka Jumalan varman rakkauden ja meidän sydämissämme syntyvän rakkauden välillä. Edellinen näyttää heikosti saavan aikaan jälkimmäistä. Vaikka kuinka haluamme juurtua Jumalan rakkauteen Kristuksessa, tuntuu lopputuloksena olevan vain välinpitämättömyyttä, kiukkua, juorua, pahansuopaisuutta. Tietysti keskellämme on koettelemattomia uskovia, jotka väittävät rakastavansa ihanalla tavalla kaikkia ihmisiä ja joilla ei ole ketään vihamiestä. Mutta heidän puheillaan ei ole paljoakaan arvoa. Ensimmäisen koettelemuksen tullessa se haihtuu ja tapaat heidät vihaisina ja katkerina.

On varmaa, että toisten rakastaminen uskovan elämässä on aina vasta aivan alullaan. Se on loppuun asti heikkoa ja vajavaista. Kun Raamattu sanoo, että rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme, sillä ei tarkoiteta, että uskovan sisin olisi muuttunut rakkaudeksi. Jumalan lapsi näkee Pyhän Hengen työn kautta Jumalan rakkauden suuruuden Kristuksessa. Todella rakastava ihminen kokee alituisesti rakkautensa puutteellisuuden.

Miten pääsisi edes alulle toistemme rakastaminen? On hyvä, että se tapahtuu huomaamattomasti. Mitä enemmän Henki saa kirkastaa oman syntisyytemme ja Kristuksen armon, sitä enemmän alamme ajatella toisista armeliaasti.

En tiedä muuta vastausta peruskysymykseemme, miten opimme rakastamaan, kuin kolme asiaa: näemme syntimme yhä terävämmin, oivallamme armon todellisen suuruuden ja opimme hiljaa odottamaan, mitä Herra tekee. Uskon, että kasvaessamme syntiemme ja Jumalan armon tunnossa toteutuu aikaa myöten jotain todellisesta lähimmäisen rakastamisesta elämässämme. Mitä syvemmälle totuuteen ja armoon juuremme tunkeutuvat, sitä varmemmin kasvaa latva ylöspäin. Opimme ensin ymmärtämään, sitten sietämään, hyväksymään ja vihdoin palvelemaan pyyteettömästi vaikeitakin ihmisiä.