21. viikko (toukokuu)

HURMOS JA HENGEN TÄYTEYS

Viime viikkoina olen miettinyt kysymystä hurmoksesta ja Hengen täyteydestä. Alue on ollut itselleni hyvin arka. En ole jaksanut siitä puhua. Kenties en vieläkään ole kypsä ilmaisemaan löytöjäni ja kantaani tässä asiassa. Saanen jakaa joitakin ajatuksia.

Ymmärtääkseni raamatullinen ilmaus "Hengellä täytetty" on nykyisessä hengellisessä kielenkäytössä ruvennut yhä enemmän merkitsemään samaa kuin hurmos (ekstaasi) ja sen tuoma innostus. Aikaisemmin Hengen täyteydellä tarkoitettiin samaa kuin sanonnalla: täynnä viisautta tai armoa tai uskoa. Silloin ihminen on jonkin asian valtaama, hallitsema. Ihminenhän voi myös täyttyä vihalla (Apt 19:28) tai murhe täyttää hänet (Joh 16:6).

Nyt on Hengen täyteydestä kuitenkin tullut erillinen tapahtuma tai kokemus, jolla on näkyvät merkkinsä ja jota levitetään joukkokokouksissa yli koko kristikunnan. Tässä kokemuksessa ihminen kadottaa itsensä hallinnan ja antautuu vietäväksi. Monelle kokemus on suloinen ja hän pitää sitä itse yliluonnollisena, Jumalan antamana merkkinä. Vaille tätä kokemusta jääneet uskovat kokevat ahdistusta, sillä heidät saatetaan leimata puolinaisesti antautuneiksi, jollaisia he itsekin kokevat olevansa.

Mitä on ajateltava tästä uudesta tai ehkä hyvinkin vanhasta Hengellä täyttymisen tulkinnasta? Moni meistä saa ja tarvitseekin elämässään erikoisia hurmoskokemuksia. Ne irrottavat arkipäivästä, antavat uutta intoa ja palavuutta. Niissä toteutuu osa ihmisenä olemisestamme. Jumala on luonut meidät myös hurmosta kokeviksi ihmisiksi. Eivät ne ole itsessään mitään pahaa. Mutta niitä voi saada aikaan määrättyjä menetelmiä noudattaen ja toisten avulla. Erityisesti kristittyjen piirissä hurmos on ilmennyt kielilläpuhumisena, profetoimisena ja näkyinä. Myös sairasten puolesta rukoiltaessa on hurmos usein mukana (vrt. 1 Kor 12:8-10)

Apostoleilla oli hurmoskokemuksia, samoin niitä esiintyi kirkon herätysaikoina. Hurmos on väline, jota voidaan käyttää. Käyttäjänä, merkin antajana voi olla Jumalan Henki. Mutta tämä on harvinaista. Yleisintä uskovien parissa on ihmisen omien sielunvoimien hurmos, jolle uskova sitten antaa raamatullisen sisällön. Varsinaista yliluonnollista siinä ei ole. Mutta se voi suuresti ilahduttaa, jos se sidotaan sanaan. Kolmas käyttäjä on tuhoisa pimeyden valta. Jollei uskova valvo, hänessä oleva hurmoskokemus voi liukua valheen käyttöön. Tarvitaan kipeästi henkien erottamisen lahjaa.

On valitettavaa, että hurmoskokemus ja Hengellä täyttyminen, hurmos ja Pyhä Henki on samastettu. Kipein tarpeemme ei ole saada kokemuksia, vaan päästä todella Kristuksen hallitsemiksi ihmisiksi. Näin ymmärretty Hengen täyteys on kasvamista armossa ja Vapahtajan tuntemisessa (2 Piet 3:18). Silloin se on myös synnin täyteyttä (Hallesby). Pyhä Henki paljastaa turmeltuneen olemuksemme yhä selvemmin ja synnyttää janon päästä kokonaan armon varaan. Näin Kristuksesta ristiinnaulittuna tulee meille kaikki kaikessa. Emme kerskaa enää muusta (Gal 6:14).

MITEN PYHITYMME?

Kun Raamattu puhuu pyhityksestä, se tarkoittaa sillä kaikkea Pyhän Hengen työtä uskovassa aina lopulliseen täyttymykseen asti taivaissa. Sen ytimessä on syntien anteeksiantamuksen elävä osallisuus. Apostolisen uskontunnustuksen kolmas kappale on yhteenvetoa tästä. Ilman tätä pyhitystä ei kukaan ole näkevä Herraa (Hebr 12:14; ks. 1 Piet 1:2; 2 Tess 2:13). Pyhitys ei ole erikoista, irrallista, jotakin lisää Kristuksen tuntemisen rinnalle, sillä Kristus on tullut meille pyhitykseksi (1 Kor 1:30).

Useimmiten puhumme pyhityksestä ns. suppeassa merkityksessä. Tällöin sillä tarkoitetaan - toisin kuin Raamatussa - ihmisessä itsessään tapahtuvaa muuttumista hyväksi, vähittäistä jalostumista, jumalallistumista. Pyhitys ei silloin ole enää Kristus, vaan jotain joka näkyvällä tavalla tapahtuu ihmisessä. Tällä tavoin ymmärretty pyhitys vie uskovan raskaitten vaatimusten alle. Hänen on pakko tarkkailla itseään ja kysellä, tapahtuuko hänessä muuttumista, so. "pyhittymistä". Uskova etsii armon vaikutuksia itsestään, ja jos hän on vielä rehellinen, hänen on pakko sanoa: "En osaa mihinkään, en muutu, en parane, ei oikein särjy sydämeni, ei tule mitään" (W. Malmivaara).

Tästä "toisesta pyhityksestä" tulee jotain ylimääräistä, joka täytyy tulla uskovaan uskon lisäksi. Uskosta vanhurskaaksi tuleminen ei enää riitä. Se ei ole enää kaikki kaikessa, se ei anna enää rauhaa ja ehdotonta turvaa. Se ei ole enää jokapäiväistä todellisuutta, se kallioperusta, jolla syntinen ihminen voi todella kestää. Uskovan lumoaa sama henki, mikä lumosi galatalaisetkin, joiden silmien eteen Jeesus oli kuvattu ristiinnaulittuna. Halu tuntea Jeesus ja hänetkin vain ristiinnaulittuna himmenee.

Aikamme suurimpia uskovien hämmentäjiä (vrt. 2 Tess 2:2) ovat juuri monenlaiset ns. pyhitysopit ja pyhitysliikkeet. Ne yleensä turhentavat yksinkertaisen, lapsenomaisen uskon Jeesukseen syntiemme jokapäiväisenä anteeksiantajana. Ne lupaavat vapauttaa (2 Piet 2:19) ja kiinnittävät ihmisen huomion siihen, mitä hänen pitää tehdä ja millainen olla. Näin ne usuttavat uskovassa esille sen syvän Jumalan-vastaisuuden, jossa hän ei enää halua olla köyhä, kurja, heikko ja voimaton ainoata turvanaan Jeesuksen armo. Juuri tämähän oli käärmeen kiusaus paratiisissa: "Te tulette niinkuin Jumala."

Oikea Pyhän Hengen työ johtaa meidät osallisuuteen siitä Jeesuksen mielestä, joka ei katsonut saaliikseen olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä. Siksi "Hengen täyteys koetaan synnin täyteytenä" (Hallesby). "Paras kristitty ei ole se, joka tulee parhaiten omillansa toimeen, vaan se, joka on riippuvaisin hänestä. Kristityn kasvu on kasvua puutteessa. Avuttomin kristitty on päässyt pisimmälle pyhityksen tiellä. Juuri kun kaikki tuntuu menevän alamäkeä, hän katsoo ylöspäin. Joka on itsessään köyhin on rikkain Jumalassa. Joka on suurimmassa puutteessa on lähimpänä Hengen täyteyttä. Sinua ehkä halveksitaan, sinut unohdetaan, joudut kärsimään vääryyttä saamatta edes salaa valittaa. Sinä elät muita varten ja unohdat itsesi. Sinä et ihannoi itseäsi, et edes epäsuorasti kertomalla ylevistä kokemuksistasi. - Se mitä tarvitsemme, ei ole enemmän kuin Kristus vaan enemmän Kristusta." (Wislöff) "Minun armossani on sinulle kyllin."

Jos kuitenkin tässä pyhitysasiassa haluamme jotain oikein käytännöllistä ja arkista, on mentävä lähimmäisen luo palvelemaan häntä. Siinä meillä on vaikka kuinka paljon tehtävää.