47. viikko (marraskuu)

MIKSI TARVITSEN VAPAHTAJAA?

Monen mielestä on kyllästymiseen asti opetettu totuutta ihmisen syntisyydestä. On ollut masentava kokemus tajuta, että monet uskovan nimeä kantavat eivät tahdo todella sielunsa pohjiin asti tulla pysäytetyksi tämän totuuden eteen. Jotakin järkyttävän pinnallista on meidän uskonelämässämme. Tulee vihaisia vastalauseita: "Aina sinä puhut synnistä. Kyllä me sen muutenkin tiedämme!"

Tuskaisena olen kuitenkin nähnyt, etteivät useimmat uskovat alkuunkaan todella tiedä, mitä synti on. Emme ole joutuneet järkytetyiksi syntisyydestämme Jumalan edessä. Elämrme uskovina salaisen itsevanhurskauden sokaisemina: kuvittelernme olevamme syntisiä ja kaipaavamme armoa. Mutta sydämen kivikova pohja on aivan särkymätön, emmekä koskaan ole todella säikähtäneet Jumalan pyhyyttä. Synti on meille sittenkin enemmän ulkonaisia, näkyviä tahroja, tekosyntejä, sanasyntejä, mielenlaatusyntejä kuin koko olemuksemme pohjatonta ja järkyttävää kapinaa ja vihamielisyyttä Jumalaa vastaan.

Minulle ainakin on ollut ankara läksy oppia, että tämä turmelus seuraa uskovaa halki koko hänen elämänsä. Siitä ei koskaan tule loppua. Tiedän toki, että moni ystävä ei hyväksy tätä totuutta.

Toinen asia, jota olen yrittänyt korostaa, on uskonvanhurskaus tai Jumalan armo Kristuksessa Jeesuksessa. Puhuessani edellisestä totuudesta en ehkä monen mielestä tarpeeksi selvästi ole tuonut esille jälkimmäistä. Myönnän kyllä, etten aikaisemmin oikein uskaltanut puhua Jumalan armosta, Tunsin, että jollei Pyhä Henki saa todella kirkastaa syntiämme synniksi, puhe armosta on vain ihmisen antamaa lohdutusta, jonka avulla jälleen taitavasti vältämme katumuksen ja vedämme armon irstaisuuteemme eli omavanhurskauteemme.

Olen ajatellut, että ellei laki saa meidän uskovien suuta tukituksi ja todella syyllisiksi Jumalan edessä, ei myöskään evankeliumi meille maistu eikä se pääse meitä todella parantamaan.

Näitä asioita kerran pohtiessani sattui silmiini E.V. Pakkalan hartauskirjasta seuraava katkelma: "Oli aika elämässäni, jolloin uskoin, että kristityn ihmisen tie vie Golgatan taa uusiin, suuriin, ihmeellisiin pääsiäiskokemuksiin jo tässa maailmassa ja täällä ajassa - tällä puolen kuoleman linjan. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, ettei Kristuksen seuraamisessa ole mitään tietä Golgatan taa Olen alkanut uskoa, että oikea todellinen, pääsiäinen on meille koittava vasta kuokman virran toisella puolella. "

Oleellisinta, tärkeintä uskonelämässä on näin yhä syvenevä synnin ja armon tunto. Jotka tästä ytimestä lähtevät pois etsiäkseen jotain korkeampaa, menevät harhaan. Pyhän Hengen täyteys on ytimeltään yhä syvenevää synnin ja armon tuntoa loppuun asti samalla aikaa vanhurskaaksi ja syntiseksi. Juurtuminen, kasvaminen ja syveneminen on juuri tämän herkistyvän synnin tunnon keskellä tapahthvaa kasvua meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa .

On henkeäsalpaavan riemullista, kun tämä kaikki alkaa todella kirkastua omalle kohdalle. Mikään ei ole enää minun varassani, vaan kaikki, aivan kaikki on Vapahtajan rakkauden ja armon varassa. Mitä heikommaksi ja syntisemmäksi tulen omissa silmissäni, mitä kuolleemmaksi ja tylsemmäksi tunnen sisimpäni, sitä lapsenomaisemmin kaikkea järkeä ja tunnettani uhmaten saan turvautua ja huutaa avukseni Jeesuksen armoa. Syntien anteeksiantamuksessa on todellakin joka hetki elämä ja autuus.

TOIVOSSA ILOISET

Oletko huomannut, kuinka tärkeä asia kilvoituksessamme on toivon säilyttäminen? Tiedämme, että uskon säilyttämisestä riippuu iankaikkinen kohtalomme (2 Tim 4:7). Mutta kenties toivo on jäänyt taka-alalle emmekä osaa erottaa toivoa ja uskoa toisistaan. Ne tuntuvat olevan vain eri nimiä samalle asialle. Raamattu sanookin, että uskomme on myös toivo Jumalaan (1 Piet 1:21).

Usko katsoo tulevaisuuteen, minne myös toivo tähyää. Usko ojentautuu sen mukaan, mikä ei näy, kuten toivokin. Autuuttava usko on tarttumista ihmisen ulkopuolella oleviin Jumalan lupauksiin, mutta ei kristillinen toivokaan elä ilman Jumalan lupauksia. Usko asettaa tärkeimmäksi iankaikkisen elämän ja johtaa meidät sen osallisuuteen Jeesuksen kautta. Toivo jo nyt ikään kuin hengittää iankaikkista elämää ja kokee sen läheisenä. Uskon lähtökohtana on nykyisyys ja se ammentaa sisältönsä jo tapahtuneesta tosiasiasta - Jeesuksen Kristuksen uhrikuolemasta ja ylösnousemuksesta. Toivon lähtökohtana on taas Kristuksessa meille tarjona oleva tulevaisen maailmanajan hyvä.

Toivon tehtävä on virittää sisimpämme valoisaan mielialaan. Se karkottaa pimeyden ja masennuksen. Se näkee tulevaisuuden parempana kuin nykyisyyden. Se tietää, että varma voitto on edessäpäin. Paras on vielä odottamassa. Toivo nostaa katseemme ylöspäin. Se valaisee tietämme eteenpäin. Se on kuin tähti, joka johti Itämaan tietäjiä.

Vaikka toivo onkin valoisa mieliala, niin toivon sisältö ja kohde on mielialastamme riippumaton. Kristityn toivon perustana eivät ole kuvitelmat, ei todellisuuden kieltäminen, eivät näyt, vaan kaikkein varmin tosiasia tässä maailmassa - Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus. Me olemme uudestisyntyneet elävään toivoon Jeesuksen kuolleistanousemisen kautta (1 Piet 1:3).

Tämän tähden kristityn tulisi edustaa ajassamme mitä valoisinta ja rohkeinta toivoa. Toivo perustuu vihollisista viimeisen, kuoleman varmaan voittamiseen. Kristityn toivon valoisuus on Herran ylösnousemuksen kirkkauden säteilyä. Se on suurempi kuin kaikki aikamme ihmistä jäytävät pelot lamasta, saasteista, vetypommeista, nälästä. Se on kiitollista toivoa aivan uudesta maailmanajasta.

Toivo alkaa sykkiä olemuksessamme valoisana ja rohkaisevana, kun jälleen muistamme, millainen on se elävä Jumala, johon olemme panneet toivomme (1 Tim 4:10). Hän on laupias ja armahtavainen, mutta myös kaikkivaltias ja viisas. Kaikki on hänen varmoissa, turvallisissa käsissään: "Herra antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen" (1 Sam 2:6).

Kenties vaikeutemme on siinä, että toivo merkitsee myös suostumista odottamiseen. Toivo ja odotus onkin usein sama sana alkukielellä. Odottajan aika voi käydä pitkäksi, sillä pitkä odotus tekee sydämen sairaaksi (Snl 13:12). Mutta joka odottaa Herraa ja panee toivonsa häneen, ei koskaan joudu häpeään.

Tänään meillä saattaa olla ahdistus, jota Raamattu kutsuu hetken kestäväksi ja kevyeksi. Mutta jo huomenna meitä odottaa iankaikkinen ja määrätön kirkkaus, ylenpalttisesti (2 Kor 4:17). Nyt maallista majaamme hajotetaan maahan, mutta meitä odottaa jo valmiina iankaikkinen maja taivaassa (2 Kor 5:l). Nyt joudumme vielä itkemään, mutta hetken kuluttua kaikki kyyneleet pyyhitään pois.

Kenenkään ei ole tarvinnut Jumalan valtakunnassa odottaa loputtoman kauan. Aikanaan Jumala antaa meidän kokea toivomme täyttymyksen. Jos olemme jaksaneet odottaa hiljaisuudessa kärsivällisesti vielä tuokion, niin täyttymys on ratkiriemullinen ja yltäkylläinen ja me häpeämme syvästi jokaista pienintäkin tyytymättömyytemme ja hermostuneisuutemme muistoa. "Jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat (Jes 40:3 l).