2. viikko (tammikuu)

HILJAINEN USKOLLISUUS

Olemme äsken aloittaneet uuden työvuoden Herran palveluksessa. Haluan korostaa, että se on nimenomaan työvuosi, toi se sitten tullessaan mitä tahansa. Tosin on niin vaikea löytää oikeita, sanoja, kun on kysymys työnteosta. Liekö kohdallani vaikeudesta syynä se, etten millään tahdo oppia luottamaan siihen, ettei olemiseni Jumalan lapsena ole riippuvainen minun teoistani vaati toisen teosta. Emme ole vapautuneet siitä ihmismieleen iskostuneesta ajatuksesta, että aikaansaannoksemme ratkaisevat kohtalomme. Ei ole helppo oppia luottamaan siihen, että pelastumme yksin uskosta ilman tekojamme.

Kun puhumme työstä Jumalan valtakunnassa, on kysymys teoista, joita saamme ja joudumme tekemään armahdettuina syntisinä. Ne teot eivät kelpaa suorituksiksi Jumalalle. Teemme, niitä siksi, että meidät on pantu Jumalan valtakunnassa tekemään tekoja.

Jumalan valtakunta on sen kansalaisille toiminnan ja työn valtakunta. Olemme "luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten" (Ef 2: 10). Meillä on halu nähdä vaivaa Herran asian puolesta. Tietysti kaikki olemme laiskoja ja meillä on alituisesti kamppailua omaa itsekkyyttämme vastaan. Mutta ainakin joskus sen voitamme ja koetamme ahertaa Herran asian hyväksi.

Tekojen tulisi kasvaa meistä esiin kuin oksasta kasvaa hedelmä. Oksa vain on yhteydessä runkoon ja antaa rungon kannattaa ja vaikuttaa. Oksa ottaa vastaan ja välittää eteenpäin, mitä on saanut. Ytimenä on Jeesuksen sanojen mukaan pysyminen (Joh 15:14). Pysyminen merkitsee uskollista olemista läheisessä yhteydessä. Ennen kaikkea se on pysymistä hänen rakkaudessaan (Joh 15:9), sen päivittäistä ajattelemista, siihen juurtumista, siitä elämistä (Gal 2:20).

Tärkeän opetuksen teoistamme löydämme 1 Kor 15:58:ssa. "Sentähden" viittaa edellä olevaan suureen uskontotuuteen: Me kiitämme jo nyt Jumalaa siitä, että hän antaa meille voiton Jeesuksen kautta (15:57). Saamme nöyrästi sulkea itsemmekin tuon sanan sisälle. Koska olemme voittajan omia, mekin voitamme. Edelleen, olemmepa osoittautuneet millaisiksi tahansa tähän mennessä, olemme kuitenkin "rakkaita", emme orjatyöläisiä. Rakastettuina ja varmoina voitosta jaksamme käydä "vaivannäköön". Sille emme voi mitään, että Jumalan valtakunnan työ tässä ajassa on vaivannäköä, tuskaa, itsemme kieltämistä, puurtamista, elämistä tilanteessa, jossa meitä lyödään. Yksi selitys tähän vaivaan on henkivaltojen taistelussa (Ef 6).

Ilmoituksen sana antaa kuitenkin tiedon siitä, ettei vaivannäkömme ole "turha Herrassa". Emme suinkaan aina voi nähdä ja kokea, onko asia näin. Päinvastoin meistä saattaa tuntua, ettemme ole mitään saaneet aikaan Herran hyväksi. Aina teemme työtä syntisinä. Siksi ei ole kysymys meidän laadukkuudestamme, vaan luottamuksestamme Herraan. Hänen nimessään, hänelle tehty työ, jonka jätämme hänen käsiinsä, ei ole turha.

Raamattu käyttää sanoja "luja", "järkähtämätön", "innokas". Siinä rohkaistaan meitä olemaan paikallamme kuin istuin eikä liikkumaan istujan alta pois. Ydinajatuksena on hiljainen uskollisuus - aina omalla paikalla, aina tekemässä niitä samoja palveluja - eikä teossa esiin tuleva voima tai suuruus. Sana kehottaa meitä käyttämään paljon aikaamme, varojamme ja voimiamme valtakunnan työhön ja tällä tavoin olemaan runsaita. Into ei tarkoita hehkuvaa mieltä, vaan palvelualttiutta.

Hairahdumme usein kuvittelemaan, että Jumalan työ on jotain suurta ja voimakasta. Mutta se onkin tässä ajassa 99-prosenttisesti vaatimatonta Palvelua palvelua, joka kysyy todellista sitkeyttä tekijältään. Ei lopulta mikään ole niin mitättömän näköistä ja palvelemisluonteen takia hengettömän tuntuista kuin aito Jumalan valtakunnan työ. Siinä todella suurta tapahtuu todella pienessä. Tietysti on hetkiä, jolloin olemme näkevinämme suuria ihmeitä tapahtuvan Jumalan nimessä, mutta valtaosa Jumalan lapsen työstä on kuitenkin uskollista ahertamista pienellä paikalla.

JEESUKSEN NÄKEMINEN

Kertomuksessa Jeesuksen ja Sakkeuksen kohtaamisesta on pieni lause, joka kuvaa Sakkeuksen sisimmässä ollutta toivetta. "HÄN HALUSI NÄHDÄ, MIKÄ MIES JEESUS OLI" (Luuk 19:3, RKK). Elävä uutinen kääntää, että Sakkeus halusi välttämättä nähdä Jeesuksen. Voi, kunpa meilläkin olisi tämä sama halu, jopa välttämättömänä, sisäisenä pakkona ja kunpa tuollainen halu ei koskaan täällä ajassa sammuisi. Tuskin yksikään meistä voi väittää nähneensä todella kirkkaasti ja syvästi Jeesuksen koko suuruuden ja arvon. Tässähän ei ole kysymys Jeesuksen näkemisestä näillä silmillä. Ymmärrän näkemisellä koko sisimmän, mielen, olemuksen suuntautumista kohti Jeesusta Kristusta (ks. Kol 3: 1), niin että hän tulee ainakin hetkeksi kaikkein tärkeimmäksi asiaksi elämässä.

Miten voin nyt nähdä Jeesuksen? Mielessäni on kaksi mahdollisuutta. Näen hänet sanan läpi. Luen Raamattua ja jokin kohta siellä alkaa puhutella ja siitä Jeesus aivan kuin kasvaa esiin. En tietenkään voi vaatia itselleni sanan elävää puhuttelua. Pyhä Henki ottaa sanan missä ja milloin tahtoo ja kirkastaa sen. Mutta minun on viivyttävä sanan äärellä. Ja tulee hetki, jolloin tuttu kohta aikaa soittaa sisimpäni kieliä ja koen, että nyt näen ja ymmärrän entistä selvemmin. Joka kerta näkemiseen sisältyy häpeää omasta itsestä: penseydestä, haluttomuudesta, välinpitämättömyydestä. Samalla siinä on ihmettelyä siitä, että Jeesus vielä jaksaa hoitaa ja kärsiä minuakin laumassaan.

Yksi tällainen sana on tuttu "vanhurskas on elävä uskosta" (Room 1:17). Se oli minulle kauan suljettu sana. Tiesin, että siihen sisältyy tärkeä uutinen, mutta se ei elänyt minulle. Muistan tosissani rukoilleeni, että Pyhä Henki kirkastaisi tuon sanan. Nyt uskallan väittää, että kohtaan ja näen juuri näissä sanoissa Jeesuksen aivan ihmeellisenä. Oikeastaan tämän sanan varassa on koko elämäni. En kyllästy katselemaan Jeesusta tuon lauseen läpi. Se rohkaisee ja vahvistaa, antaa toivoa ja valoa vaikeimmassakin tilanteessa, silloinkin kun tajuaa, kuinka syvästi synti on tarttunut minuun kiinni. Se auttaa minua ymmärtämään, kuka ja millainen Jeesus on. Eikö tämä ole ihmeellistä, sillä eihän siinä edes mainita hänen nimeään. Kuitenkin nuo sanat tuovat Jeesuksen henkilökohtaisesti niin lähelle. Ne paljastavat, miksi Jeesus tuli ihmiseksi. Niiden läpi näen hänen kärsimysmuotonsa ristillä ja ymmärrän, miksi hän kärsi. "Yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi" (Room 5:18).

Nyt tajuan myös sen, ettei usko ole mikään minussa oleva ominaisuus tai ansio. Se on vain tyhjä käteni, joka ojentuu sinne, missä on paljon armoa ja anteeksiantamusta. Tuo tuttu sana vakuuttaa, ettei tyhjä käsi koskaan turhaan ojennu hänen puoleensa, joka on tullut meille vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi (1 Kor 1:30). Sakkeus kiipesi puuhun nähdäkseen Jeesuksen. Toinen tällainen Jeesuksen näkemisen puu sanan rinnalla ovat minulle olleet monet ahdistukset ja pettymykset elämässä. Ilman kärsimyksiä en olisi ehkä koskaan todella pysähtynyt katselemaan Jeesusta. Olisin vain juossut Jeesuksen ohitse.

Tuska on ollut se välttämätön asia, joka on pakottanut etsimään ja huutamaan avuksi Jeesusta. Se on tehnyt hänen nimensä tärkeäksi, tärkeimmäksi maailmassa. Se on sotkenut minun helppouteen ja rutiiniin tyytyvän elämäni kaikki kuviot. On ollut pakko "kiivetä puuhun", että Jeesuksen näkisi. Ja totisesti Jeesus nähdään siellä, missä häntä huudetaan avuksi. Kyyneleet auttavat näkemään Jeesuksen entistä selvemmin.