46. viikko (marraskuu)

VOITETTU VIHOLLINEN

En voi sille mitään, että viime kuukausien aikana tapahtuneet monien vanhojen ystävien "kotiinkutsut" ovat olleet jatkuvasti mielessä. Oma, omaisten ja ystävien ajallisen elämän rajallisuus on tullut niin koettavaksi. Kuinka lähellä raja onkaan. Kuinka ehdottomana se leikkaa elämämme. Se tunne, joka valtaa mielen, on joka kerta aivan omansa. Tosin kauaa ei jaksa kuunnella, vaan arkinen elämä tukahduttaa herkkyyden. Ehkä niin tuleekin olla. Kuitenkin häpeää omaa pinnallisuuttaan ja sitä, ettei osaa kuunnella ja ottaa osaa.

Meille Kristukseen uskovina kuolema tuo lähelle - käsinkosketeltavalla tavalla - iankaikkisen elämän. Me uskomme iankaikkiseen elämään, mutta uskomme kohde jää kovin kaukaiseksi. Emme huomaakaan kuinka syvästi mielemme on sidoksissa tähän katoavaan maailmaan. Kuitenkin meidän tulisi arvioida arkielämäämme jo nyt lopusta käsin.

Emme toki pelkää loppua. Jumalan armo on vähitellen kirkastunut niin suureksi, että uskaltaa ajatella ajallisen elämän päättymistä, jopa viimeistä tuomiota. Moni vanhempi ystävä on jo alkanut odottaa tuota suurta "pääsinpäivää". Ehkä hän on joskus huokaillutkin, kun ei vain tuo hetki näytä koittavan.

Kristitylle kuolinpäivä on parempi kuin syntymäpäivä. Eikä yksikään varpunen putoa oksalta taivaallisen Isän sitä tietämättä. Eikö hän silloin hoitaisi myös minua loppuhetkilläni hyvällä ja turvallisella tavalla! "Elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat" (Room 14:8). "Sentähden me aina olemme turvallisella mielellä" (2 Kor 5:6).

Ehkä kaikkein tärkeintä kuoleman edessä on palauttaa mieleen vajaat 2000 vuotta sitten tapahtunut ainoa todella merkittävä kuolema. Kristittynä oleminen oikeastaan merkitsee ihmistä, joka elää jokaista elämänsä päivää tuon kuoleman turvissa. On ihmeellistä ajatella, että Jumala maailmaa rakastaessaan nimenomaan päätti pelastaa maailman kuoleman kautta. Hän tarttui syntisen ihmisen suurimpaan viholliseen ja muutti sen tuhon vallan elämän antajaksi jokaiselle, joka uskoo. Näinhän tapahtui Jeesuksen Kristuksen kuolemassa. Tuo yksi ainoa todellinen kuolema antaa kaikille ihmisille kaikkina aikoina iankaikkisen elämän. Jeesus Kristus oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti (Fil 2:8). Ja nyt "yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi" (Room 5:18).

Syntisenä ja monella tavoin ahdistettuna saan oikein imeytyä Jeesuksen Kristuksen kärsimiseen ja kuolemaan. Hänen kuolemansa edessä saan tänäänkin syntieni anteeksiantamuksen. Hänen kuolemaansa katsellessani löydän tarkoituksen elämälleni. Hänen kuolemaansa muistellessani saan rauhan. Hänen kuolemansa osallisuus tuo minulle iankaikkisen autuuden. Mikään asia maailmassa ei lopulta ole niin perustavaa laatua kuin hänen kuolemansa. Sillä se ei ole mikä tahansa kuolema. Siinä Jumala kuolee minun puolestani ja omalla kuolemallaan maksaa syntieni palkan. Se on Sijaiseni kuolema ja sellainen asia, jonka vaikutusvoima ei lakkaa koskaan.

Eipä siis ihme, että läheinen yhteys Jeesukseen Kristukseen on nimenomaan yhteyttä hänen kuolemaansa. Tämä yhteys tarjotaan meille näkyvällä tavalla ehtoollisessa hänen ruumiissaan ja veressään. "Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, te julistatte Herran kuolemaa siihen asti kunnes hän tulee" (1 Kor 11:26). Emme häpeä olla ihmisiä, jotka lakkaamatta julistamme Herramme kuolemaa. Se tuntuu mielettömältä, sillä elämäähän meidän pitäisi tälle maailmalle kuuluttaa. Mutta me julistammekin elämää kuoleman läpi ja kuoleman kautta. Meillä on Herra, joka läpikäy todellisen kuoleman ja muuttaa sen meille iankaikkiseksi elämäksi.

HERRALLA ON SÄILYNYT MEISTÄ VIELÄ TOIVO

Henkilökohtaista elämää ajatellen eräs vaikeimpia Raamatun käyttämiä sanoja on usko. "Mutta ilman uskoa on mahdotonta olla otollinen, sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa" (Hepr 11: 6). Ehkäpä sinulla ei ole tällä kertaa mitään vaikeutta uskoa. Tunnet olevasi varmasti uskossa, koet uskosi eläväksi ja varmaksi. Voit sivuuttaa helpostikin kaikenlaisen uskoasi koskevan kyselyn. Asia on itsestään selvä.

Minua ainakin on ruvennut pelottamaan oma varmauskoisuuteni. Eikö valvomisen ydinasiana ole itsensä valvominen (1 Tim 4:16)? "Pitäkää vaari itsestänne'' (Luuk 21:34). Mutta heti kun alan tutkistella itseäni rehellisesti, huomaan "kuinka petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen, kuka taitaa sen tuntea" (Jer 17:9).

On helppo olla varma silloin kun sulkee silmänsä todellisuudelta, kieltäytyy näkemästä itselleen vaikeita asioita. Valvominenhan on juuri päinvastaista. Siinä nimenomaan huomio kiintyy mahdolliseen vaaraan, siinä pelätään sokeutumista, asioiden unohtamista. Löysin Osmo Tiililän eräästä kirjasta rehellisen kuvauksen uskovasta. Ehkä uskonvarmuudessasi et voi siihen yhtyä, mutta aralla tunnolla valvoessasi koet tuon kaiken niin todeksi:

"Uskovan ihmisen tie käy erityisen kaidaksi siitä syystä, että Jumalan Henki paljastaa hänelle hänen oman kelvottomuutensa yhä selvemmin ja selvemmin. Aluksi ehkä 'juostiin ylpeinä' ja kuviteltiin paljonkin pyhyyden saavuttamisesta, mutta usein käy aivan päinvastoin. Ihanne jää saavuttamattomaksi, juoksusta tulee kompastelua, kaikki saattaa paljastua pelkäksi kehnoudeksi. Kun uskova ihminen katsoo vuosien jälkeen elämänsä tuloksia, ne näyttävät toinen toistaan huonommilta. En osannut tehdä oikein sitäkään, mitä luulin helpoimmaksi, en osannut enkä jaksanut pitää pahaa luontoani kurissa, vaan tieni varrella näen monen monia loukkaamiani ihmisiä, paljon rakkaudettomuutta, paljon sellaista, mikä on varmasti tehnyt Pyhän Hengen murheelliseksi. Oikeastaan kaikki on pelkkää suurta epäonnistumista. Elämäni on särkynyttä, niin huonoa, että ehkä olisi ollut parempi, jollei minua ollenkaan olisi maailmassa ollutkaan. Luulin jo voittaneeni sen ja sen synnin - ja sitten se yllätti minut uudestaan. Yritin uutta parannusta, mutta olen silti yhä matalalla, ehkäpä sisimmässäni itkevä ja onneton ihminen."

Tämä on todellisen uskon kokemusta. Ilman tällaisia tuntoja uskomme on kuviteltua, luuloa, siitä puuttuu vaarin pitäminen itsestä, siitä puuttuu jokapäiväinen katumus. Mutta samaan aikaan totiseen uskoon kuuluu myös sitkeä ojentautuminen ja tarttuminen siihen, kuka ja millainen Jeesus Kristus on. Tiililä jatkaa:

"Jumala rakastaa syntistä kuitenkin, Jumala armahtaa kuitenkin, Jumalalla on kuitenkin Poikansa meille Vapahtajaksi. - Vaikka tämä maailma onkin kaikin tavoin kauhea, kerta kaikkiaan sellainen pahuuden valtakunta, jossa pyhätkin lankeavat ja ihmiset rääkkääntyvät sisäisissä tuskissa niinkuin ulkonaisissakin, Jumala ei sitä kuitenkaan ole jättänyt, vaan on sen keskellä ja panee kätensä kurjan tueksi. - Olemme sekä Jumalan tuomoiden että armon alaisia, murheessa ja itkien tietä vaeltamassa - ja kuitenkin olemme tällaisinakin Jumalan armahtamia hänen Poikansa tähden ja hänellä huomatkaamme: hänellä joskaan ei enää meillä itsellämme on meistä vielä toivo. - Kun hän - Jeesus - ottaa meidät suojiinsa, siirtää oman pyhyytensä meille syntisille ikään kuin se olisi meidän omaamme, astuu Jumalan eteen meidän edesvastaajanamme ja sijaisenamme, olemme turvassa. Tämä on evankeliumin ääretön kuitenkin - lahja syntisille."

Ehkä tuo edellä oleva auttaa meitä tarkistamaan omaa uskoamme ja vie meidät omasta uskostamme pyytämään Jumalan Pojan uskoa (Gal 2:20), "hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni."