8. Vaellus uskosta vanhurskaana - pyhitys

Olavi Peltola

USKOSSA VAELTAMISEN PERUSASIAT

1. Toteutunut, toteutuva ja kerran täydelliseksi tullut pyhitys

Uskovan vaellusta uskosta vanhurskaana voidaan kutsua myös pyhitykseksi. Tällöin pyhitys on yleisnimitys koko uskonelämälle. Raamatussa alunperin sana pyhittää (hepr. kadash, kreik. hagiadzoo) on tarkoittanut Jumalan käyttöä varten erityisellä tavalla erotettua, puhdistettua ja vihittyä esinettä, eläintä tai ihmistä. Pyhä on nimenomaan arkikäytöstä erotettua ja kultillista, temppelipalveluun kuuluvaa pyhyyttä. Pyhyys puhtautena ja kirkkautena on taas Jumalan ominaisuus (Jes 6:3).

Jumalan kolmannen persoonan nimeen on yhdistetty sana pyhä, Pyhä Henki. Pyhän Hengen tehtävä on kutsua tästä maailmasta Jumalalle erotettu pyhä kansa. Koska Jumala on pyhä, niin myös Jumalan kansalle kuuluu vaatimus olla pyhä: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä" (3 Moos 11:44). Tällöin pyhä tarkoittaa sekä olemista Jumalalle erotettuna että siveellistä puhtautta, Jumalan kaltaisuutta.

Pyhitystä voidaan tarkastella kolmesta eri näkökulmasta. Jeesuksen uskova on jo Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan pyhitetty ja tehty täydelliseksi (Hepr 10:10,14; 1 Kor 1:2; 6:11). Tämä on uskovassa jo nyt toteutunut pyhitys (1 Kor 1:30). Se on uskovalle Kristuksen ansion tähden luettua pyhitystä. Se on ilmaiseksi saatua lahjapyhyyttä, joka otetaan yksin uskolla vastaan. Siinä pyhityksen sisältönä on Jeesus Kristus sekä syntiuhrina meidän puolestamme että meissä asuvana Herrana. Ilman tätä pyhitystä ei ole olemassa mitään pyhää ja ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa (Hepr 12:14).

Samaan aikaan uskovaa edelleen pyhitetään ja hän pyhittyy (Ilm 22:11; Joh 17:17; 1 Tess 5:23; 2 Kor 7:1). Nyt on kyseessä uskon taistelussa toteutuva jatkuva, päivittäinen pyhitys. Tällöin pyhitys tarkoittaa uskoon tulon jälkeistä kilvoitusta uskon säilyttämiseksi elämän loppuun asti (2 Tim 4:6-8).

Ensin meidän on oltava osallisia Kristuksen ainutkertaisen uhrin antamasta pyhityksestä (Hepr 10:10) ja tehty täydelliseksi Jumalan silmissä (10:14). Vasta sen jälkeen alkaa jatkuva läpi koko elämän kestävä pyhitys (1 Tess 4:3-8; Room 12:1). Varhaiskristillisessä ehtoollisrukouksessa sanottiin: "Tulkoon armo ja tämä maailman hukkukoon. Hoosianna Daavidin Jumalalle. Kuka on pyhä, hän tulkoon, kuka ei, hän tehköön parannuksen".

Raamatussa on vielä kolmaskin opetus pyhityksestä. Siinä pyhitys tarkoittaa lopullista ja täydellistä Kristuksen kaltaisuutta. Nyt ihminen ei ole enää vain toivossa, vaan myös todellisuudessa vanhurskas. Se toteutuu uskovassa silloin kun Kristus tulee takaisin (1 Joh 3:2). Vasta silloin olemme muuttuneet "saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen" (2 Kor 3:18; Apt 20:32; 26:18). Tällöin on kyseessä kirkkaudessa täydellisesti toteutunut pyhitys.

Yllensä kuitenkin pyhityksestä puhuttaessa rajoitutaan uskon taistelussa toteutuvaan, päivittäiseen pyhitykseen. "Meidän tulee puhdistua kaikesta ruumiin ja hengen saastaisuudesta ja Jumalaa peläten pyhittää elämämme kokonaan hänelle (2 Kor 7:1).

2. Perisynti asuu edelleen uskovassa

Jokainen, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen on siirtynyt saatanan vallasta Jumalan tykö ja saanut syntinsä anteeksi (Apt 26:18). Armo ei ole kuitenkaan uudestisynnyttänyt uskovaa niin, että hänestä olisi tullut kokonaan uusi hyvä ja täydellinen ihminen (vrt 2 Kor 5:17 väärä tulkinta). Uskovan olemukseen jää loppuun asti monenlaisia syntejä (1 Joh 1:8,10). "Synti on olemassa, toisin sanoen jää ihmiseen, vaikkakin sitä ei syyksi lueta" (Tunnustuskirjat). Muuttuminen on vasta aivan alullaan (Fil 3:12).

Kristus asuu jokaisessa uskovassa ja samaan aikaan asuu myös perisynti ja päivittäin tulee esiin perisynnin hedelmänä tekosyntejä. Perisynti on aivankuin liimautunut kiinni uskovan olemukseen. Se on kuin syöpäkasvi. Anteeksiantamuksessa synti syyllisyytenä pyyhitään pois, mutta synti toimivana jää uskovaan. Uskova on luopunut synnistä, mutta synti ei ole luopunut hänestä. Perisynti on voittamaton synti tässä ajassa. Siksi kaikissa uskovan teoissa niin kauan kuin hän elää, on syntiä mukana. Perisynnin tähden saatana saa helposti houkuteltua uskovan syntiin.

Synnittömiä tekoja uskova voi tehdä vain siksi, että teot peitetään Kristuksen pyhyyteen ja puhtauteen. Uskova ei voi ylpeillä siitä, että hän vapaa synnistä, vaan hän on kiitollinen siitä, että hänen syntinsä ovat anteeksiannetut ja peitetyt.

Tämä kaikki aiheuttaa pysyvän, koko uskon elämää repivän ahdistuksen ja ristiriidan. Paavali kuvasi tätä ristiriitaa: "Minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen (Room 7:15). "Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei" (7:18). "Paha riippuu minussa kiinni" (7:21). "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (7:24). Koska uskovassa asuu voittamaton synnin juuri, hän joutuu jatkuvasti katumaan Jumalan edessä.

"Syntinen ei näe muuta kuin Jumalan armon ja kuitenkin siinä tuntee Jumalan vihan, koska ellei hän sitä tuntisi, ei hän sanoisi: armahda minua. Tämä osoittaa, että vihan varjossa ja vihan ansainneena hän kuitenkin taistelee hätyyttääkseen pois tämän näyn ja tarttuakseen Jumalan armahtavaisuuteen" (Luther). "Se on suotu köyhille, jotta nämä tietäisivät olevansa sinun armossasi, kun he pahimmin tuntevat sinun vihasi ja tietäisivät, miten heidän tulee pahimmassa ahdistuksessa luottaa sinuun ja suurimmassa varmuudessa pelätä" (Luther).

3. Samaan aikaan vanhurskas ja syntinen

Jokainen Jeesukseen uskova on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. Syntinen tietoisesti ja vanhurskas vasta toivossa ja siksi, että hänelle tällä hetkellä luetaan Jeesuksen pyhyys ja puhtaus. Hän on omissa silmissään ja todellisuudessa monin tavoin epävanhurskas. Mutta Kristukseen uskoessaan Jumalan silmissä hän on kuitenkin vanhurskas ja kestää Jumalan tuomiolla. Kristus peittää uskovan syntisyyden omaan puhtauteensa, kuten morsian puetaan puhtaaseen morsiuspukuun.

Luther sanoo tämän tilanteemme varsin suorasukaisesti Galatalaiskirjeen selityksessään: "Vanhurskaushan...on meidän ulkopuolellamme, ainoastaan jumalallisen armon ja vanhurskaaksiarvostelemisen varassa eikä meissä ole mitään muuta oleellista eikä vanhurskautta kuin mainittu heikko usko eli uskon esikoislahja, me kun olemme alkaneet omistaa Kristusta. Meihin kuitenkin tosiasiallisesti jää synti olemaan" (Luther, 282)

Tämä kahden vastakkaisen totuuden samanaikaisuus leimaa kaikkea uskon elämää. Uskova on kyllä uusi ihminen, joka on jo luotu ja samaan aikaan hänen on päivittäin pukeuduttava uuteen ihmiseensä (2 Kor 5:17). Uskova on myös vanha ihminen, joka on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa ja samaan aikaan hänen on päivittäin ristiinnaulittava vanha ihmisensä (Kol 3:1-5).

Olemme läpi elämme ajan kuin savi savenvalajan pöydällä (Jer 18:3-6) ja samaan aikaan jo valmis saviastia, jossa on suunnattoman suuri aarre, usko Jeesukseen (2 Kor 4:7). Olemme murheellisia ja huokailemme ja samaan aikaan saamme aina olla iloisia (2 Kor 6:10). Vapisemme Jumalan vihaa ja samaan aikaan panemme rohkeasti toivomme yksin Jumalan laupeuteen. Olemme varmoja pelastumisestamme (Room 8:38-39) ja samaan aikaan emme voi kuitenkaan olla varmoja siitä, että pääsemme perille (1 Kor 10:11-12). Jumala pyhittää meidät kokonaan (1 Tess 5:23) ja kuitenkin samaan aikaan meitä kehotetaan Jumalaa peläten pyhittämään elämämme kokonaan hänelle (2 Kor 7:1).

Uskovan elämässä on Jumalan rauhaa ja iloa, mutta myös uskon heikkoutta, kiusauksia ja ahdistuksia. Uskonelämä on pikemminkin kaiken vastaanottamista Jumalalta kuin itsensä Jumalalle antamista, enemmän halajamista kuin omistamista, hurskaaksi tulemista kuin hurskaana olemista.

Kristukseen uskovan elämää leimaa sekoitus heikkoutta ja voimaa, kärsimystä ja iloa, luottamusta ja toiveissa pettymistä, turvallisuutta ja pelkoa, menestystä ja vastoinkäymistä, epätoivoa ja toivoa, kiitosta ja panettelua, katkeraa itkua ja vapauttavaa naurua, sairautta ja terveyttä ja lopuksi kaikkein varmimpana vaiheena - usein vähiten sitä odottaessamme - kuolema.

Meidän on opittava pitämään yhdessä tällaiset vastakkaiset kuvaukset uskonelämästä. On helpompi yksinkertaistaa ja korostaa vain toista puolta. Kuitenkaan Jumalan Hengen meissä tapahtuvaa työtä ei voida kuvata totuudellisesti muuten kuin näennäisesti toisensa poissulkevien vastakohtien avulla.

Eräänä seurauksena tästä on, että Raamattua tuekseen käyttäen pyhityksestä opetetaan varsin eri tavoin ja kristityt ovat kovin eri mieltä.

4. Lihan ja hengen välinen sota uskovassa

Synti ja Jumalan vastainen vanha ihminen, liha, asuu uskovassa koko elämän ajan (Room 7:17). Synnin tahto on lihan tahto ja se on aina vihamielinen Jumalaa kohtaan (Room 8:7). Uskova haluaa olla itseriittoinen, seurata itsekkäitä intohimojaan ja palvoa omaa minäänsä. Lihan teot on luetteloitu Gal 5:19-21 (vrt. 2 Tim 3:2-5). On kauhistuttavaa, kun ne pääsevät uskovassa valtaan ja toisinaan tapahtuu niin.

Samaan aikaan uskova on myös uusi ihminen ja hänessä asuu Kristus Pyhässä Hengessä. Jeesus on omiensa kanssa joka päivä.

Vanha ihminen on helposti määriteltävissä ja havaittavissa. Se on itsekäs minäkeskeinen ihminen, joka kaikessa etsii omaansa. Se on piintynyt luontoomme ja siksi luontomme on hidas ja vastahakoinen hyvän tekemiseen, mutta aina valmis pahaan. Vanha on minä itse. Sen on aina oltava lain, syyttävän omantunnon ja kuoleman alainen.

Uusi ihminen on paljon vaikeammin "löydettävissä" omasta sisimmästämme. Jumalan Hengen työ jää katseiltamme salaan. Uusi ihminen on Kristus meissä, Pyhä Henki meissä asuvana, emme me itse. Uusi ihminen on "vierasta lahjavanhurskautta" ja sen mukana alttiutta ja avoimuutta Hengen työlle, jota kuitenkin koko ajan vanha ihminen häiritsee. Myös uusi haluaa saada luontomme valtaansa.

Emme pysty täsmällisesti useinkaan erottamaan, mikä meissä on vanhan ihmisen tahtoa ja mikä taas uuden. Ne ovat sekoittuneet toisiinsa ja ovat aina ja kaikessa samanaikaisesti läsnä.

Valvovassa kristityssä riehuu lakkaamaton sisällissota. Henki sotii lihaa vastaan (Gal 5:17). Meissä oleva synti ja liha vastustaa Henkeä.

"Pitäkää tarkka huoli siitä, että... taistelette Hengessä lihaa vastaan ja seuraatte Hengen johdatusta... Teissä on kaksi taisteluasenteessa olevaa käskijää: Henki ja liha. Jumala on teidän ruumiissanne nostattanut kiukkuisen taistelun. Henki ponnistelee lihaa vastaan ja liha taas puolestaan Henkeä vastaan. Näissä olosuhteissa minä en vaadi teiltä mitään muuta - ettekä mitään muuta voikaan aikaansaada - kuin Hengen johtovaltaan alistumista ja lihan johtovallan vastustamista. Edellistä totelkaa, jälkimmäistä vastaan sotikaa" (Luther). "Syntinen olen ja syntiä tunnen. Enpä vielä ole riisunut yltäni lihaa, johon synti, niin kauan kuin se elää, on piintyneenä. Mutta minä seuraan Henkeä, en lihaa, toisin sanoen, minä uskossa ja toivossa omistan Kristuksen, minä rohkaistun hänen sanastaan ja näin rohkaistuna en täytä lihan himoa" (Luther).

Ei ole kuitenkaan helppo oppia tottelemaan Henkeä, joka käyttää aina armon sanaa. Siksi valvominen ja siihen liittyvä jokapäiväinen katumus, vanha ihmisen kuolettaminen ja kamppailu Hengen voitolle pääsemiseksi ovat oleellinen uskovan tuntomerkki.

Eräänä vaikeutena tässä taistelussa on se, että omassatunnossamme haluamme olla lakihenkisiä, mutta arkielämässämme ja elämäntavoissamme vapaita ja ilman lakia ja noudattaa vapauden varjolla omia itsekkäitä pyyteitämme ja himojamme. Tämän tähden taistelu meissä asuvan Hengen ja lihaamme piintyneen synnin välillä on tavattoman vaikea ja sitkeää. Siinä taistelussa monet selvät UT:n kehotukset oikeaan vaellukseen ovat suurena apuna.

Ytimeltään Hengen totteleminen on kuitenkin Kristukseen armoon tarttumista. Armoon turvautuessamme emme saa lakata taistelemasta itsessämme asuvaa syntiä ja sen ilmauksia vastaan. Emme saa jäädä synteihimme, vaikka olemmekin jatkuvasti syntisiä - siinä pysyvä ristiriita.

Kun uskova lankeaa syntiin, hän on kuin pieni lapsi, joka kaatuu kuralätäkköön. Hän menee heti itkien kotiin. Mutta hän ei ole kuin sika, joka nauttii kurassa olemisesta. Syntiin suostumien on kuin nuotioon kaatumista. Kyllä siitä pian on päästävä pois (Miika 7:8).

"Staupitzilla oli tapana sanoa, että hurskaiden on toivottava kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin tekeminen koskaan lopu, ja niin asia totisesti on. Hurskaiden mielissä on enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pelosta kuin iloa lahjaksi annetusta elämästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiskelevat tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voittavat sen, mutta silti tuo murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti" (Luther).

5. Aran tunnon säilyttäminen Herran sanan edessä

Arkielämässä on mitä tärkeintä säilyttää arka tunto Herran sanan edessä (Jes 66:2,5). Niin pian rutinoidumme, tulemme haluttomaksi ja valvomattomaksi sekä suhteessa omaan syntisyyteemme että anteeksiantamukseen. Olemme sisäisesti särkymättömiä ja kylmiä. Suosimme ja piilottelemme sisäisiä syntejämme ja halukkaasti leikimme syntiemme kanssa uhmaten Jumalan sanaa. Huomaamme myös miten välipitämättömästi suhtaudumme ihmeelliseen anteeksiantamukseen. On ihme, jos arka tunto säilyy.

Ei pidä myöskään tahallaan asettua alttiiksi kiusauksille, joita ei sitten pystykään vastustamaan (Room 13:12-14). Meidän on suostuttava määrätietoisesti kamppailemaan eroottiset ajatuksia, katkeria itsesäälin tunteita, kateutta, mustasukkaisuutta, kiukkua ja vihaa vastaan. Synti on aina Jumalan silmissä inhottavaa. Se on kapinaa häntä vastaan, hänen pilkkaamistaan.

Yhdessäkään elämämme synnissä ei ole mitään kaunista eikä puolustettavaa. On mieletöntä leikkiä synnillä ja tehdä syntiä tahallaan uhmaten Jumalan sanaa. Siksi paha ja jatkuvasti synnissä pysymisen aikomus ja täysin vailla katumusta ja tuskaa oleminen tukahduttaa pelastavan uskon. Synnit on uudelleen ja uudelleen nimettävä synniksi ja luovutettava synnin tunnustuksessa Herralle (Matt 5:20-30).

6. Itsekuri kuuluu uskonkilvoitukseen

"Tämän lisäksi meikäläiset opettavat, että jokaisen kristityn tulee ruumiillisella itsekurilla tai ruumiillisilla harjoituksilla ja töillä harjoittaa itseään ja pitää itsensä niin kurissa, ettei yltäkylläisyys ja joutilaisuus pääse kiihottamaan mihinkään syntiin. Tämä ei saa kuitenkaan tapahtua siinä tarkoituksessa, että me näillä harjoituksilla ansaitsisimme anteeksiantamuksen tai sovittaisimme syntimme.

"Tätä ruumiillista itsekuria on harjoitettava alinomaan, ei ainoastaan harvoina määrättyinä (Luuk. 21:34) päivinä, niin kuin Kristus sanoo: ‘Pitäkää vaari itsestänne, ettei teidän sydämiänne raskauta päihtymys’; ja: ‘Tätä riivaajien lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla’ (Mark. 9:29). Samoin Paavali (1 Kor. 9:27) sanoo: ‘Minä kuritan ruumistani ja alistan sen kuuliaisuuteen.’

Tässä hän selvästi osoittaa, ettei hän kurita ruumistaan ansaitakseen tällaisella kurituksella syntien anteeksiantamuksen, vaan sitä varten, että hän saattaisi ruumiinsa kuuliaiseksi ja vastaanottavaiseksi hengelliselle elämälle ja kykeneväksi suorittamaan kutsumukseensa kuuluvat tehtävät" (Tunnustuskirjat).

"Meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja sen on kuoltava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen. Samaan aikaan on joka päivä tultava esiin ja noustava ylös uuden ihmisen, joka elää vanhurskaudessa ja puhtaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä" (Luther)

"Juuri siinä on kristityn elämän sisäinen jännitys, että hän omistaa eikä vielä omista, hänellä jo on ja kuitenkaan hänellä ei vielä ole. Hän ei jää rauhaan syntiinsä, vaan pyytää joka päivä puhdistusta synneistään. Hän kärsii pahasta luonnostaan ja rukoilee Herraa Kristusta voittamaan pahuuden. Mutta mitä enemmän hän näkee itsensä tästä Kristuksesta riippuvaiseksi sitä pitemmälle myös tosiasiallisesti hänen sisäinen uudistuksensa pääsee. Vain Kristuksen mukana tulee uusi elämä" (Osmo Tiililä).

7. Kärsimys osana uskonkilvoitusta

"Jumala kuljettaa omiaan ristin kaitaa tietä. Kärsimyksillä hän tahtoo koetella heidän uskoaan, pitää heitä nöyryydessä ja vetää heitä yhä läheisempään yhteyteen kanssaan. Usein Jumala myös katsoo lapsensa arvolliseksi kärsimyksillään todistamaan uskostaan" (Kristinoppi 1948).

Meidän on hyväksyttävä kärsimys osaksi todellista hengellistä kasvua. Kärsimys on tie, jolla on suostuttava vaeltamaan (Apt 14:22). Ilman ahdistusta ei ole kasvua Kristuksen tuntemisessa eikä rakkaudessa.

Kaikki kärsimys on siunattua ristiä ihmiselle, joka elää uskonyhteydessä Kristukseen (Room 8:28). Hän ei mielellään luovu synnistä. Jumala kyllä näkee ihmisen sisinpään kätkeytyvän pahuuden koko syvyyden. Mutta uskovan on vaikea sitä nähdä. Päinvastoin hän herkästi saattaa ruveta kuvittelemaan, että hän on parempi kuin muut. Kärsimykset aivankuin hämmentävät uskovan sydämen pohjamutia ja kuona nousee pinnalle.

Hän tarvitsee ristiä myös siksi, että se heikentää hänen haluaan elää synnissä. Risti sulkee tien maailmaan ja muuttaa maailman katkeraksi. Juuri kärsimysten kautta Jumala tekee synnin vastenmieliseksi.

Ahdistus tulee elämään enemmin tai myöhemmin. Silloin kristitty tietää, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja on kasvun aika. Nyt on aika mennä eteenpäin. Nyt nisunjyvä putoaa maahan ja kuolee (Joh 12:24).

Herra on kuitenkin meitä lähimpänä silloin, kun koemme hänen olevan kaikkein kauimpana. Hän on mitä armollisin silloin, kun tunnemme hänen hukuttavan meidät. On opittava kärsimään yhdessä Kristuksen kanssa (Room 8:17). "Me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa" (Room 5:3-4).

Uskovan on suostuttava elämään uhanalaisena niin, että Jumala murskaa kaiken inhimillisen varmuuden saadakseen olla ainoa. On vain elettävä Jumalan sanan lupausten varassa tuntuu miltä tuntuu ja näyttää miltä näyttää.

On pyrittävä olemaan avoin ja totuudellinen silloinkin, kun se johtaa tuskallisten, vastaamattomien kysymysten eteen ja jään ehkä pysyvästikin neuvottomaksi. Ei ole olemassa ajan rajan tällä puolella mitään järkevää vastausta useimpiin ahdistaviin elämän ongelmiin.

On uskallettava olla täysin varmoja ja vakuuttuneita Jumalan todellisuudesta, mutta ei pidä olla liian varmoja omasta käsityksestä Jumalasta ja hänen todellisuudestansa luonteesta. On opitava luottamaan Jumalaan, mutta ei ole luotettava inhimillisiin kuvauksiin Jumalasta. Luottamuksen kohteena on se Jumala, joka on ilmoittanut itsensä Raamatussa lain ja evankeliumin sanan kautta. On sitouduttava tietoisesti Herraan ja samalla tunnustettava, että usko, luottamus ja antautuminen on alati puolinaista ja kovin haurasta.

"Suo siis, Herra, että miten minun käyneekin, minä mukaudun sinun tahtoosi, ja että nyt sairaana ylistän sinua kärsimyksissäni. Ilman niitä en voi päästä kunniaan, ja sinä itse, Vapahtajani, olet tahtonut vain niiden kautta sinne mennä. Kärsimystesi merkeistä opetuslapsesi sinut tunsivat. Ja kärsimyksistä sinäkin tunnet opetuslapsesi. Tunnusta siis minut opetuslapseksesi niiden tuskien takia, joita sekä ruumiissani että sielussani kärsin tekemistäni synneistä. Ja koska mikään ei ole otollista Jumalalle, jollet sinä sitä hänelle tarjoa, niin yhdistä minun tahtoni sinun tahtoosi ja minun kipuni niihin, joita sinä olet kestänyt. Tee niin, että minun tuskani tulevat sinun tuskiksesi. Yhdistä minut sinuun, täytä minut itselläsi ja Pyhällä Hengelläsi. Käy sisään sydämeeni ja sieluuni kantaaksesi siellä kärsimyksiäni ja jatkaaksesi minussa niiden tuskien kestämistä, jotka vielä ovat jäljellä piinastasi" (Blaise Pascal).

"Missä Jumalan sanaa saarnataan, otetaan vastaan eli uskotaan ja missä se tuottaa hedelmää, sieltä ei varmasti rakas pyhä ristikään ole kaukana. Kenenkään ei pidä kuvitella, että saisi olla rauhassa, vaan hänen on varauduttava siihen, että joutuu jättämään alttiiksi kaiken, mitä omistaa maan päällä: omaisuuden, kunnian, kodin ja konnun, vaimon, lapset ja oman elämänsä. Tämä tuottaa tuskaa lihallemme ja vanhalle ihmisellemme, sillä se merkitsee peräänantamatonta kärsivällisyyttä - millaisia hyökkäyksiä sitten osaksemme tuleekin - ja altista luopumista siitä, mikä otetaan meiltä pois. Siksi meidän on tässä, niin kuin tämä luo meihin aivan yhtä suuren tarpeen, kaikessa muussakin hädässä, rukoiltava lakkaamatta näin: "Rakas Isä. Tapahtukoon sinun tahtosi, ei Perkeleen eikä vihollisemme tahto, eikä kenenkään muunkaan, joka haluaa vainota ja tukahduttaa sinun pyhää sanaasi ja estää valtakuntasi tulemisen. Anna meidän kärsivällisesti kantaa ja voittaa kaikki, mikä meidän on sen vuoksi kärsittävä, niin ettei kurja lihamme heikkouttaan ja velttouttaan antaisi periksi eikä lankeaisi" (Tunnustuskirjat).

8. Kristillinen täydellisyys

"Kristillinen täydellisyys on näet siinä, että vakavasti pelätään Jumalaa ja samalla omaksutaan vahva usko ja luotetaan Kristuksen tähden siihen, että meillä on sovitettu Jumala ja että anotaan ja varmasti odotetaan Jumalalta apua kaikissa niissä asioissa, jotka meidän on toimitettava kutsumuksemme mukaisesti, samalla kun maailmassa omantunnontarkasti tehdään hyviä tekoja ja täytetään kutsumus" (Tunnustuskirjat). Siksi "Pyhän Hengen työn päämäärä ei ole kristityn ihmisen menestys ja täydellisyys, vaan Jumalan tarkoitusten toteutuminen ihmisen kautta" (Martti Simojoki).

Arkielämässä ja käytännössä pyhityskilvoituksen toisen painopisteen tulee olla arkielämässä ja lähimmäisten parissa. Ihmisen Poikakaan ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan (Matt 20:28). Samoin meidänkään uskonelämämme tarkoitus ei voi toteutua, jollemme suostu kaikessa ja aina palvelemaan. Olemme vastuullisia ihmisiä ja meidän pyrittävä kaikessa tekemään hyvää lähimmäisillemme.

"Omistettuasi nyt uskossa Kristuksen, jonka kautta olet vanhurskas, ryhdy sitten rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä, huuda avuksi, ylistä, kiitä ja tunnusta Jumalaa, tee hyvää lähimmäisillesi ja palvele häntä ja täytä velvollisuuteesi. Nämä ovat todella hyviä tekoja. Ne purkautuvat esiin sellaisesta uskosta ja sydämestä, joka on iloinen siitä, että meillä on syntein anteeksiantamus lahjaksi Kristuksen kautta" (Luther).

Jokaisen kristityn kutsumukseen kuuluu myös uskollisuus ja into olla mukana Jumalan valtakunnan työssä (1 Kor 15:58). Samoin on suostuttava kestävästi harjoittamaan esirukousta (1 Tim 2:1).

Perusteluna toiminnalle ja teoille ei siis ole se, että kelpaisimme niiden avulla entistä paremmin Jumalalle. Kaikessa ja aina luotamme siihen, että meillä on Kristuksen tähden sovitettu Jumala.

Usko Kristukseen antaa sisäisen rauhan ja vapauttaa meidät palvelemaan omassa kutsumuksessamme lähimmäisiämme. Juuri siitä vastuullisina ihmisinä joudumme tekemään kerran tiliä (Matt 25:34-36; 1 Kor 3:12-13).

MITEN SÄILYTÄN USKON

1. Uskovan elämän tärkein asia on uskon säilyttäminen

Parasta mitä ihminen voi omistaa ajallisen elämänsä aikana on Kristuksen vanhurskaus. Tämän vanhurskauden ihminen saa lahjaksi, kun hän uskoo Herraan Jeesukseen Kristukseen (Gal 2:16). Silloin Jumala ei lue ihmiselle hänen jumalattomuuttaan ja syntejään, vaan peittää ne kaikki Kristuksen vanhurskauteen, puhtauteen ja pyhyyteen (Room 4:5-8). Vain uskosta vanhurskaalla on rauha Jumalan kanssa ja rauha tuomion päivänä (Room 5:1). Vain uskosta vanhurskas perii iankaikkisen elämän, sillä "vanhurskas on elävä uskosta" (Room 1:17). Vain vanhurskas pelastuu (1 Piet 4:18; Matt 25:46).

Kun Jumala antaa lahjaksi Kristuksen vanhurskauden, hän antaa sen ohessa kaiken muunkin tarpeellisen (Matt 6:33; Room 8:32).

Uskon vanhurskaudessa on kristillisen uskon sydän. Se on uskon turvapaikka ja luja linna. Juuri se on aidon kristillisen elämän lähde. Se on kestävän rohkaisun ja lohdutuksen tuoja Jumalan lapsen elämään. Siitä ammennamme voimaa uskonkilvoitteluun koko elämän ajan.

Kun olemme tulleet uskosta vanhurskaiksi, elämämme tärkein asia on säilyttää tämä usko Kristukseen loppuun asti. Paavali katseli vähän ennen mestaustaan elämäänsä taaksepäin ja totesi: "Lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskon. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle" (2 Tim 4:6-8).

Uskon säilyttäminen ei ole koskaan itsestään selvää eikä helppoa. Saatana, maailma ja oma liha tekevät kaikkensa, että kääntäisimme selkämme Jeesukselle ja lakkaisimme huutamasta avuksi Herran nimeä. Jeesus sanookin: "Kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?" (Luuk 18:8).

2. Armonvälineet ylläpitävät uskoa

Armonvälineiden kautta Pyhä Henki pitää yllä uskoamme. Pyhä Henki käyttää aina sanaa. Usko syntyy ja usko säilyy sanan kautta (Room 10:17).

Kristityn vastuulla ja hänen päätösvallassaan on se, että hän tarttuu armonvälineisiin ja kiitollisin mielin käyttää niitä. Kristityn tuntomerkkejä on, että hän luottaa Jumalan sanan armolupauksiin ja jotta osaisimme luottaa, on tunnettava hyvin Raamattumme.

Uskon elämän kamppailuissa Hengen miekka, Jumalan Sana on taisteluaseemme. Jos kadotamme näkyvistämme Raamatun sanan, ei ole meillä neuvoa eikä apua. Siksi on tärkeää oppia viipymään joka päivä edes hetken Herran sanan äärellä ja painaa mieleen Raamatun sanaa.

Raamattua lukiessamme meidän osattava erottaa toisistaan tarkasti Raamatun kaksi pääsanomaa, laki ja evankeliumi. Kaikkialla Raamatussa kohtaamme Jumalan lain vaatimuksen. Lain on kaadettava luottamuksemme omaan itseemme, voimiimme, kuuliaisuuteemme ja ajettava meidät avuttomina anomaan Jumalan armoa Kristuksessa. Vain armon evankeliumi antaa voimaa uskon kamppailuun.

Vaikeutemme on siinä, että järkemme ja tunteittemme johtamina ajaudumme armon alta lain alle. Löydämme helposti kaikkialta Raamatusta lakia ja koemme, ettemme ole totelleet tätä lakia. Se masentaa. Evankeliumin löytäminen on paljon vaikeampaa ja siihen tarvitsemme Pyhän Hengen valoa ja rohkaisua.

Näkyvä ja koettava Jumalan sana kasteen vedessä ja ehtoollisen leivässä ja viinissä on Pyhän Hengen käyttämänä armonvälineenä mitä tärkein uskonkilvoituksen rohkaisija ja matkaeväs. Kasteessa meille annetusta lahjasta on hyvä oppia kiittämään päivittäin. Ehtoollisella tulee käydä niin usein kuin suinkin, vaikkapa joka viikko.

Uskova tarvitsee myös toisten uskovien läheisyyttä, neuvoja ja työtoveruutta Kristuksen ruumiin rakentamisessa. Siksi eläminen seurakuntayhteydessä on välttämätöntä (Apt 2:42).

On hyvä rukoiltava ja mieluimmin Danielin tavoin säännöllisesti (Dan 6:10). Hyvää tekisi joskus paastotakin. Hyvä on myös rukoilla päivittäin Isä meidän rukous, Apostolinen uskontunnustus ja Kymmenen käskyä.

3. Kristuksen tunteminen uskon säilymisen avaimena

Jeesuksen Kristuksen tunteminen on nimenomaan hänen ristillä tapahtuneen sovitusteon tuntemista. Kuinka väkevänä UT:n sivuilla meitä vastaan tuleekaan ensimmäisen sukupolven kristittyjen halu keskittyä yksin Jeesukseen Kristukseen ja hänen ristinsä salaisuuteen. He olivat vakuuttuneita siitä, että tämän ristiinnaulitun Jeesuksen Jumala on tehnyt Herraksi ja Messiaaksi Apt 2:36). "Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla" (Apt 4:12). Paavali jopa kirjoittaa: "Minä olin päättänyt olla tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna" (1 Kor 2:2). "En ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä" (Gal 6:14, KR92).

Jeesuksen ristissä ja ylösnousemuksessa Jumala korotti hänet Pelastajaksi nimenomaan antamaan synnit anteeksi (Apt 5:31). Kirkkaana kaikui sanoma: "Hänen ansiostaan teille julistetaan synnit anteeksi, ja hänen ansiostaan jokainen, joka uskoo, tulee vanhurskaaksi, saavuttaa kaiken sen, mitä te Mooseksen lain avulla ette voineet saavuttaa" (Apt 13:38). Syntien anteeksiantamus toi mukanaan uskon vanhurskauden ja sovinnon Jumalan kanssa.

Ensimmäisen sukupolven kristityt olivat kuulleet ja nähneet miten Jeesus itse oli toiminut. He muistivat, miten Jeesuksen luo tuotiin halvaantunut. Ensimmäiseksi Jeesus sanoi: "Ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi" (Matt 9:2). He muistivat, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi (9:6). Tämän lahjoista suurimman Jeesus antoi syntiseksi leimatulle naisella: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi" (Luuk 7:48). . Se lahja antoi hänen elämälleen todellisen sisällön ja uuden mahdollisuuden.

Vielä paljon myöhemmin Apostolisen uskontunnustuksen muotoutuessa muistettiin tämä ja silloin kiteytettiin koko henkilökohtainen uskonelämä tähän yhteen ainoaan asiaan: MINÄ USKON SYNTIEN ANTEEKSIANTAMISEN. Kuin kaikuna tästä Vähä Katekismus vakuuttaa: "Hän joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi". Juuri tähän sisältyy todellisessa kristillisyydessä kaikki. Tästä avautuu kaikki, sillä "missä on syntien anteeksianto, siinä on elämä ja autuus" (Vähä Katekismus).

Syntien anteeksiantamus, uskon vanhurskaus ja sovinto Jumalan kanssa antavat sisällön kaikelle todelliselle Kristuksen tuntemiselle. Juuri tämän tulisi olla meille arvokkaampaa kuin mikään muu elämässämme. Meidän jopa tulisi olla valmiit tämän rinnalla lukemaan kaiken tappioksi ja heittämään kaiken pois kuin roskan (Fil 3:8). Vain tämä on se luja kallioperusta, jonka päälle voi koko uskonelämä rakentua ja johon on palattava päivittäin. Yksin tässä avautuu syntiselle tie taivaaseen, sillä syntien anteeksiantamus uskossa Jeesukseen antaa meille paikan ja perintöoikeuden kuulua siihen joukkoon, joka Jumalan pyhittämänä ylistää kirkkaudessa häntä (Apt 26:18).

Syntien anteeksiantamuksessa ihminen kohtaa kaikkein henkilökohtaisimmalla tavalla Jeesuksen Kristuksen. Juuri siinä on ehtoollisen merkitys. Viini luo yhteyden Kristuksen vereen ja leipä Kristuksen ruumiiseen (1 Kor 10:16). Missä on osallisuus Kristuksen ruumiiseen ja vereen, siellä on aina myös osallisuus syntien anteeksiantamukseen (Matt 26:28). Kuinka yksinkertaisella ja todellisella tavalla ehtoollinen tuokaan jokaisen kristityn ulottuville tämän suunnattoman suuren rikkauden.

Syntien anteeksiantamus luo läheisen ja sydämellisen suhteen ja kanssakäymisen syntisen ihmisen ja anteeksiantamusta jakavan Jeesuksen Kristuksen välille. Eikä voi olla läheistä yhteyttä Jeesukseen ellei hän ole läsnä joka hetki. Tapahtui elämässä mitä tahansa kaikessa ja aina Herra itse on lähellä. "Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti" (Matt 28:20).

Siksi myös kaikki elämässämme meitä kohtaavat ahdistukset ja kärsimykset ovat kärsimistä yhdessä hänen kanssaan (Room 8:17; Jes 63:9).

Koska Herra on luvannut olla lähellä, ei ole myöskään mitään vaikeuksia löytää häntä eikä mennä hänen tykönsä koska vain ja missä tahansa. "Ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos" (Joh 6:37). Ja vielä ihmeellisempää on se, että "Kristuksen omina ja häneen uskoen voimme rohkeasti ja luottavaisina lähestyä Jumalaa" (Ef 3:12).

Juuri syntien anteeksiantamukseen perustuu pelastusvarmuus. Se on ihmettelevää luottamusta siihen, että kaikista pettymyksistä ja masennuksista huolimatta kaikki on elämässä lopulta hyvin. "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat" (Joh 6:68). Ilman pelastusvarmuutta on syntinen jaksa säilyttää uskoa Jeesukseen.

Moni kristityn nimeä käyttävä pitää kuitenkin tätä kalleinta aarrettaan itsestään selvänä ja jopa halpana verrattuna muihin Raamatun totuuksiin.

4. Lainomaisuus tuhoaa uskonelämän

Galatalaiskirjeessä Pyhä Henki mitä voimakkaimmin sanoin varoittaa Jumalan kansaa lainomaisuuuden uskonelämää tuhoavasta voimasta. "Ei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen" (Gal 2:16). "On selvää, ettei kukaan tule Jumalan silmissä vanhurskaaksi lakia noudattamalla, sillä uskosta vanhurskas saa elää" (Gal 3:11). "Te mielettömät galatalaiset, kuka teidät on lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna!"(3:1). "Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaaksi; te olette langenneet pois armosta" (5:4, KR38).

Samaan aikaan on kuitenkin varmaa, että juuri Jumalan pyhän lain rikkominen tuhoa uskonelämän. Ei "usko voi säilyä niissä, jotka alistuvat himojen alaisuuteen, eikä se voi pysyä kuolemansynnin rinnalla" (Tunnustuskirjat). Usko ei voi olla niissä, jotka elävät lihan mukaan, noudattavat himojaan ja saavat ilonsa niistä. Juopottelu, aviorikokset, irstaus, valheet ja väkivalta toisia ihmisiä kohtaan tuhoavat uskonelämän. Rakkaus tähän maailmaan irrottaa Jumalan kansan yhteydestä (2 Tim 4:10). Ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä (1 Joh 2:16) hävittävät halun seurata köyhää Kristusta.

Emme saa sotkea yhteen uskon elämässä lainomaisuutta ja lain alle joutumista sekä toisaalta lain rikkomista ja pyhän lain synnyttämää Jumalan pelkoa. Koskaan kristittyä ei ole vapautettu valvomisesta ja taistelusta lihassa vaikuttavaa syntiä vastaan.

Lain rikkomisella uskova koettaa vapauttaa itsensä kilvoituksen vaivasta ja päästää lihansa himoineen hallitsemaan elämäänsä.

Lainomaisuudessa taas tarkkaillaan sitä, olenko täyttänyt uskon harjoitusten mitat ja vaatimukset. Lainomaisuudessa vaikuttaa vaatimuksen henki. Se elää hyvin syvällä uskovien sisimmässä. Sittenkin Jumala vaatii tällä hetkellä todellista pyhyyttä ja puhtautta ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Mielenlaadun on oltava nöyrä ja taipuisa Herraa kohtaan. Tuntuu siltä kuin jokaisella Raamatun sivulla tulee vastaan tämänkaltaiset vaatimukset. Koska nämä vaatimukset eivät täyty elämässä, ei ole lupaa eikä mahdollisuutta päästä armon syleilevään osallisuuteen.

Kun puhutaan uskovan syntisyydestä, moni masentuu. He kokevat sen liian ahdistavana ja tuskaisena. Eihän syntiä saa enää olla hänessä. Jos siitä ei puhuta, sitä ei huomata. Puhuminen vain pahentaa tilannetta. Se palauttaa mieleen liiankin selvästi ihanteen ja todellisuuden välisen ristiriidan ja sen, ettei sittenkään pysty elämään arjessa omien sisäisten eikä Raamatun asettamien vaatimusten mukaisesti. He eivät sittenkään ole hyväksyneet sitä, että heille ajallisen elämän aikana vasta luetaan Kristuksen vanhurskaus. Pyhä Henki ei ole vielä saanut kirkastaa, mitä on Kristuksen ansiosta luettu vanhurskaus heidän elämässään.

Pyhä Henki kuitenkin haluaa vapauttaa uskovan olemaan aidosti ja totuudellisesti joka hetki vain syntinen (Joh 16:8; Room 7:24). Sen pitemmälle yksikään uskova ei ole koskaan päässyt ajallisen elämän aikana. Täällä ovat maata tallanneet vain yhden synnittömän ihmisen - Jeesuksen - jalat. Mutta jo samalla hetkellä Pyhä Henki haluaa kirkastaa, että Jumala Kristuksen tähden ei lue uskovan korjaantumatonta syntisyyttään ja hänen syntejään vaan peittää ne Jeesukseen ansaitsemaan sovitukseen.

Sovituksen sana ei kuitenkaan ole todellinen uskovien elämässä, koska ei oma syntisyyskään saa olla todellinen. Kuvitellaan Pyhä Hengen olevan uskovaan vuodatettua pyhää voimaa, joka karkottaa ja muuttaa uskovan olemuksellisestikin puhtaaksi ja synnittömäksi. Pyhä Henki kuitenkin vain paljastaa uskovalle hänen syntinsä ja kirkastaa Kristuksen. Hän kyllä kasvattaa, mutta se on kasvua "meidän Herramme Jeesukseen Kristuksen armossa ja tuntemisessa" (2 Piet 3:18) ja yhä suurempaan riippuvuuteen Herrasta (Joh 15:4-5).

Tätä Pyhän Hengen tehtävää moni pitää kuitenkin liian vähäpätöisenä ja voimattomana. Jotain enempää ja suurempaa Jumalan lapsi haluaisi itsessään kokea ja nähdä.

Jos uskovasta on tullut omasta mielestään puhdas, pyhä ja synnitön, mihin hän enää sen jälkeen vilpittömästi tarvisi ristiinnaulittua Jeesusta ja sovituksen sanaa. Jeesuksesta tulisi hänelle silloin vain suurenmoinen esikuva, jonka seuraamiseen hän tarvitsisi vielä enemmän voimaa. Silloin Jeesus onkin hänelle voiman tuoja. Mutta Herra sanoo: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2 Kor 12:9).

"Kristus ei lakkaa olemasta välimies senkään jälkeen, kun me olemme uudistetut. Harhan vallassa ovat ne, jotka kuvittelevat, että Kristus on vain hankkinut meille ensimmäisen armon, mutta me sitten olemme otollisia oman laintäyttämyksemme varassa ja ansaitsemme näin iankaikkisen elämän. Kristus jää välimieheksemme, ja meidän on aina oltava varmat siitä, että meillä hänen tähtensä on leppeä Jumala, vaikka itse olemme ansiottomat. Näinhän Paavali suorin sanoin opettaa sanoessaan: (1 Kor. 4:4) ‘Ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä sen tähden ole vanhurskautettu.’ Mutta hän onkin selvillä siitä, että hänet luetaan vanhurskaaksi Kristuksen tähden, tämän sanan (Room. 4:7) mukaisesti: (Ps. 32:1;) ‘Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksiannetut.’ Tämä anteeksiantamus taas saadaan aina uskon kautta "(Tunnustuskirjat).

5. Usko on jatkuvaa Herran nimen avuksihuutamista

Uskon säilymiseksi Jumala joutuu jatkuvasti riisumaan elämän koulussa lapsiaan. Herra riisuu sillä tavoin, että uskovan voimattomuus ja avuttomuus tulee hänelle itselleen yhä ilmeisemmäksi. "Ah, ensin juoksin ylväsnä ja rohkealla miellä. Mä luulin, että pysyä osaisin Herran tiellä, vaan omin voimin hairahduin ja aina kaaduin kompastuin ja häpeään mä jouduin" (virsi 437:5, 1938). "Tunnustan Herra nöyrästi: Nyt outo olen aivan, ja ellet neuvo Herrani, en osaa teitä taivaan. Jos minua et paimenna, niin eksyn kohta laumasta, kuin lammas eksyy korpeen" (414:6, 1986).

Uskova yhä selvemmin tiedostaa kuinka hän joka hetki on Jeesuksen Kristuksen armon ja avun tarpeessa. Siksi hänen rukouksensa muuttuu yhä enemmän vain jatkuvaksi huokailuksi: Herra, armahda, älä hylkää, auta. Hän liittyy jo Vanhassa testamentissa kerrottujen Jumalan pyhien joukkoon, joiden koko elämää leimasi Herran nimen avuksi huutaminen (1 Moos 4:26; 12:8; 13:4; 21:33; 26:25; Neh 9:4; Jooel 2:32; Room 10:13).

Hän ei osaa enää antaa Herralle selviä ja yksityiskohtaisia neuvoja siitä, miten Herran on toimittava, että kaikki olisi hyvin. Hän ei enää toivo muuta kuin saada olla Herran hoidossa juuri sillä tavoin kuin Herra hyväksi näkee.

Uskonelämä muuttuu yhä enemmän syväksi ja aidoksi riippuvuudeksi siitä, mitä Herra kunakin päivänä antaa. "Ilman minua te ette voi mitään tehdä" (Joh 16:5). "Koska alituisesti teen syntiä, tarvitsen alituisesti parantavaa lääkettä." (Ambrosius, Tunnustuskirjat).

Herran nimen avuksihuutaminen johtaa siihen, että kristitty opettelee läpi koko elämänsä kiinnittämään silmänsä ja huomionsa uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään (Hepr 12:2). "Opi siksi sekä pyhänä että pahana, suruttomana ja heränneenä, katuvaisena ja katumattomana katsomaan kaikkivoipaan Kristukseen ja sovita näin itsesi Kristuksen eteen, tykö tai viereen, kunnes tunnet elämän hänestä lähtevän" (Paavo Ruotsalainen).

Se on myös kamppailua siitä, että Jeesus Kristus olisi hänelle kaikessa ensimmäinen ( Kol 1:18).

Wilhelmi Malmivaara asettaa apostolit meille esikuviksi, kun hän kirjoittaa: "He olivat Kristuksessa otolliseksi tehtyjä, mutta heidän itsekästä omaa minäänsä painoi Herra loppuun asti alas. Heidän elämänsä oli Kristuksen elämistä heissä. Ainoa minkä he tiesivät oli ristiinnaulittu Kristus. Heidän vanhurskautensa, viisautensa, pyhityksensä ja lunastuksensa oli Kristus. Heidän uskonsa oli antautumista Kristukselle. Heidän kilvoituksensa Kristuksessa pysymistä ja Kristuksen sanan pysymistä heissä. Heidän halunsa taivaaseen oli halua saada olla Kristuksen kanssa. Sanalla sanoen koko heidän uusi elämänsä ja menonsa sulkeutui tuohon yhteen nimeen: Kristus. Ei Raamatussa puhuta paljon heidän parannuksestaan, synnintunnostaan ja tunnustamisestaan, mutta sitä enemmän puhutaan Kristuksesta sekä siitä, mitä he hänen käsialanaan saivat osakseen".

HENGEN TÄYTEYS

1. Mitä on Hengellä täyttyminen?

Jokainen Kristukseen uskova on saanut Pyhän Hengen (Room 8:9) ja on kastettu Hengellä (1 Kor 12:13). Pyhä Henki on persoona eikä persoonaton ihmevoima, joka vuotaa meihin. Pyhällä Hengellä täyttyminen merkitsee jumalallisen henkilön tulemista elämäämme ja hänen hallintavaltaansa meissä. Tämä meitä hallitsemaan haluava henkilö on yhtä Isän ja Pojan kanssa.

Hengen täyteys on myös aina samaa kuin Jeesuksen Kristuksen hallintavalta. Silloin Jeesus on meille kaikki kaikessa, hän on ensimmäinen ja tärkein. Siksi Hengellä täyttyminen ei ole luonteeltaan mikään erityinen kokemus. Jumalan Henki lähestyy hiljaisena tuulen huminana, ei myrskyssä eikä tulessa (1 Kun 19:12).

Vaikein ongelma on siinä, ettei Pyhä Henki saa hallita uskovaa niinkuin hän haluaisi. Liian usein annamme lihan, perityn syntisyyden ja itsekkään luonnon ohjata meitä. Murehdutamme Jumalan Pyhää Henkeä (Ef 4:30). Olemme todellisuudessa kaukana Paavalin asettamasta ihanteesta: "En enää minä (hallitse), vaan Kristus elää (ja hallitsee) minussa" (Gal 2:20a).

"Täyttykää Hengellä" kehottaa Raamattu (Ef 5:18). Se merkitsee siis samaa kuin antakaa Kristukselle täysi hallintavalta. Hengellä täyttyminen on Kristuksessa olemista ja Kristuksen olemista ihmisessä.

Se voi tapahtua myös niin, että Pyhän Hengen omistava uskova, saa kokea Jumalan erityistä asioihin puuttumista elämässään ja tulee niiden kautta yhä kiinteämmin liitetyksi Kristukseen.

2. Miten täytymme Hengellä?

Vain yhdessä kohdassa Raamattu kehottaa meitä täyttymään Hengellä (Ef 5:18) Mutta nimenomaan Luukkaan evankeliumissa ja Apostolien teoissa kuvataan Herran yrityisiä puuttumisia uskovien elämään käyttäen ilmaisua Hengellä täyttyminen (Luuk 1:15; 4:1,14; Apt 2:4; 4:8, 31; 6:3, 5, 8, 55; 9:17; 11:24; 13:9, 52). Joissakin kristikunnassa vaikuttavissa liikkeissä, lähinnä pyhitysliikkeissä, helluntailiikkeessä ja karismaattisessa liikkeessä tästä ilmauksesta on tullut koko liikkeen tuntomerkki. Uskovan elämän perusvaatimuksena on, että hän on täyttynyt Pyhällä Hengellä. Todisteina Hengen täyteydestä vaaditaan samanlaisia ilmiöitä ja merkkejä, joista on kerrottu Apostolien teoissa

Täytymme Hengellä samalla tavoin kuin saimme Pyhän Hengen elämäämme, vain uskossa kuulemalla (Gal 3:1-5). Pyhä Henki on siellä läsnä ja täyttää, missä on Jumalan sana ja missä uskossa kuullaan ja lapsenomaisesti otetaan vastaan lupauksen sana. "Niin vain kuulemisessa, kuulemisessa ja vastaanottamisessa - ei tekemisessä, vaan ainoastaan ansaitsemattoman armon kuulemisessa" (Rosenius). Jos tahdot Hengen ja tulla pyhäksi, sinun on kuultava sanaa ja opittava olemaan hiljaa Herran edessä (Jes 30:15).

Uudessa Testamentissa on myös kerrottu erityisistä tilanteista, joissa Pyhä Henki tuli Jumalan lasten avuksi. Pietari oli vangittuna ja häntä kuulusteltiin. Siinä yhteydessä sanotaan, että hän puhui syyttäjilleen Pyhää Henkeä täynnä (Apt 4:8; 13:9). Samoin vangitsemisen jälkeisessä rukoushetkessä apostoleista kerrotaan, että "he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi" (4:31). Voimme ehkä ymmärtää tämän sanonnan niin, että Pyhä Henki rohkaisi heitä erityisellä tavalla tuossa hetkessä ja antoi ilon (Apt 13:52).

Hengellä täyttyminen on tämän mukaan sekä jatkuvaa että myös jotakin, jota yksittäinen uskova tai uskovien ryhmä saa kokea voidakseen palvella Herran suunnitelmia. Apostolien elämässä monet kerrat Herra tuli erityisellä tavalla lähellä ja osoitti sen voimakkaasti ja samaa on sen jälkeen tapahtunut usein uskovien elämässä ja herätysten aikoina Jumalan seurakunnan historiassa. Koetaan yhdessä, että nyt Herra on läsnä ja ilmaisee apunsa, vahvistaa ja rohkaisee. Silloin on kyseessä erityinen Jumalan asioihin puuttuminen. Se on hänen lahjansa. Se uudistaa ja innostaa työhön. Voimme nimittää sitä herätykseksi tai uudistukseksi. Herätystä tulee uskollisesti rukoilla ja toivoa jokaiselle Jumalan kansan osalle. Mutta emme voi sitä vaatia. Herra antaa uudistumisten ajat, silloin kun näkee sen hyväksi.

3. Armolahjat

Armolahjoilla laajassa merkityksessä tarkoitamme kaikki niitä kristityn kykyjä ja lahjoja, joita Jumala on antanut ja joita Pyhä Henki käyttää rakentaakseen Kristuksen seurakuntaa. Jokaisella Kristukseen uskovalla on omat armolahjansa. UT:ssa on mainittu vain joitakin niistä (Room 12:4-8; 1 Kor 12-14). On aivan selvää, että tarvitsemme mitä kipeimmin kaikkia Jumalan antamia lahjoja ja kykyjä Kristuksen ruumiin rakentamisessa.

Ihanteena on, että jokainen kristitty löytää oman erityisen kutsumuksena ja paikkansa Kristuksen omana ja oppii käyttämään juuri niitä armolahjoja, jotka hän on saanut. Siksi tulee rukoilla, että kukin huomaisi, mitkä lahjat Herra on antanut ja pyytää armoa vapautua niiden käyttöön.

Todellisuudessa kuitenkin moni uskova jää avuttomana etsimään omaa paikkaansa Kristuksen seurakunnassa eikä koskaan saa varmuutta siitä, että on ollut oikealla paikalla palvelemassa oikealla tavalla ja mitkä ovat hänen saamansa armolahjat.

Kysymystä armolahjoista on lähestyttävä armon läpi. Tärkeintä on elää Kristuksen armon päivittäisessä yhteydessä ja täyttää ne arkiset velvollisuudet, joiden keskelle on asetettu. Lopulta Herra kysyy vain yhtä asiaa suurena tilinteon päivänä. Kuinka uskollisia olemme olleet siinä vähässä, mikä on meille annettu (Matt 25:21; 1 Kor 4:2).

Eräs tehtävä odottaa jokaista uskovaa ja se on esirukoustehtävä. Tässä palvelutyössä ei ole koskaan liikaa Jumalan kansaa. Esirukouksen tulee laajentua käsittämään myös lähetystyön eri puolilla maailmaa.

4. Ihmearmolahjat

Koska elämämme tällä hetkellä laajalti kristikunnassa ikäänkuin muinaisen Korinttin seurakunnan ilmapiirissä, meidän on otettava kantaa kirjeessä mainittuihin ihmeen luonteisiin armolahjoihin. Niillä tarkoitetaan yleensä yliluonnollisen tuntuisia kykyjä, jotka luetellaan 1 Kor 12:8-10. Ne ovat viisauden sanat, tiedon sanat, ihmeitä tekevä usko, terveeksitekeminen, voimallisten tekojen tekeminen, profetoiminen, henkien arvosteleminen, eri kielillä puhuminen ja kielten selittäminen.

Koska niiden käyttöä ja levittämistä edustaa ajassamme karismaattinen liike, on hyvä tutustua siihen ja muodostaa liikkeestä oma kanta.

Henkilökohtaisessa elämässä vallitkoon suuri vapaus ihmeenluonteisiin armolahjoihin nähden. Jos joku kokee ne tärkeäksi ja haluaa päästä niistä osalliseksi kertokoon siitä Herralleen ja odottakoon, mitä Herra näkee hyväksi antaa. Hyvä on keskustella myös asiasta jonkun vanhemman kristityn kanssa, jolla on kokemuksia armolahjoista ja oppia häneltä. Armolahjojen tavoittelussa tulee olla nöyrä. Emme voi vaatia mitään itsellemme.

Kaikissa suurissa maailmanuskonnoissa esiintyy näitä samoja Korinttilaiskirjeen luettelemia ihmelahjoja. Monella meistä on jo sukumme perintönä yliluonnollisia kykyjä ja voimavaikutuksia. Tärkeää on myös tietää, että sielullisin keinoin on aina mahdollista saada itselleen yliluonnollisia kykyjä.

Ihmelahjoja voi tartuttaa toisesta ihmisestä toiseen eri menetelmillä. Tätä tulee välttää, sillä se vie syviin ahdistuksiin ja kasvu hengen raittiuteen vaikeutuu.

Elämme aikaa jolloin erityisellä voimalla demoniset henget ovat ottaneet käyttöönsä näitä korinttilaisten armolahjoja. Siksi tämän päivän uskovien on erittäin vaikea oppia erottamaan milloin lahjat ovat aidossa Pyhän Hengen käytössä. Milloin taas ne ovat ihmisen omien sielullisten voimien käytössä (Hes 13:2,3,17). Milloin demonisten valtojen välikappaleita (Matt 24:24; 7:22). Lopunajan eksytykset tulevat juuri voimatekojen ja ihmeitten kautta uskovien elämään (Ilm 13:13-14).

Jos rukoilemme jotakin armolahjaa itsellemme, niin henkien erottamisen lahja aikamme sekavissa oloissa, on seurakunnan todellisen rakentumisen tähden kaikkein tärkein. Tämän lahjan käyttö on sidoksissa Raamatun sanan tuntemiseen. Se ei tosin ole niin sensatiomainen ja houkutteleva kuin terveeksitekeminen, profetoiminen ja kielilläpuhuminen lahjat. Se tekee uskovasta yksinäisen.

Armolahjat on nimenomaan tarkoitettu Kristuksen seurakunnan rakentumiseksi eikä omaksi iloksi. Siksi niiden pyytämisen syynä tulisi olla vastuu toisista eikä halua saada kokea jotain erikoista ja varmistua näin omasta uskostaan.

5. Kielilläpuhuminen

Ihmeenluonteisissa armolahjoissa ja nimenomaan kielilläpuhumisessa, profetoimisessa ja rukouksella parantamisessa ja miksei myös näkyjen ja merkittävien unien näkemisessä on aina kysymys yleisinhimillisistä kyvyistä ja lahjoista. Kaikkien näiden lahjojen käyttöä kohtaamme lähetyskentillä muiden uskontojen ja nimenomaan uskontojen perustana olevan animismin keskuudessa. Tällaiset poikkeukselliset kyvyt ovat osa ihmisenä olemista.

Ehkä kaikkien selvimmin tämä tulee näkyviin kielilläpuhumisessa. Se on kristittyjen parissa nykyisin levinnyt varsin laajasti. Mutta sitä esiintyy yhtä hyvin buddhalaisten, muslimisufistien kuin hindujen parissa.

Kaikki uskovat eivät koskaan pysty puhumaan kielillä (1 Kor 12:30). Se on mahdollista vain määrätyn sielullisen rakenteen omaaville. Kielilläpuhuminen onkin aina ensin nähtävä yleisinhimillisenä ekstaattisena ilmiönä, se on pois normaalista sieluntilasta joutumista. Tällaista kykyä ei ole jokaisella. Siinä on jotain samaa kuin luonnollisina pitämissämme kyvyissä luoda musiikkia, laulaa, kirjoittaa runoja jne. Jumala on antanut tällaisia kykyjä joillekin ihmisille luodessaan heidät. Samalla tavoin Jumala luodessaan ihmisen antoi joillekin kyvyn kokea todellisuutta ekstaattisesti, hurmoksellisesti.

Monet uskovat ovat tulleet tietoiseksi tästä itsessään piilevästä lahjasta ja kyvystä vasta esim. karismaattisen liikkeen kautta. Hengellinen murros tai toisten uskovien esimerkki on kutsunut esiin heissä olevan lahjan.

Kielilläpuhuminen on kuin ihmisen minuudessa oleva instrumentti. Tärkeintä on kuka tätä instrumenttia käyttää. On kolme mahdollisuutta: 1. Pyhä Henki toimii, 2. ihminen itse käyttää ja 3. pelottavinta on, jos pahat henget saavat mahdollisuuden käyttää näitä lahjoja. Nämä lahjat ovat ajallisia lahjoja. "Profetoiminen katoaa ja kielilläpuhuminen lakkaa" (1 Kor 13:8).

Kristitty rukoilee ja toivoo, että Pyhä Henki suostuisi käyttämään joka kerta kaikkia hänen lahjojaan ja kykyjään. Kuitenkaan kertaakaan uskova ei voi puhua kielillä, profetoida, parantaa rukouksella ja kättenpäällepanemisella, nähdä näkyjä ja väittää, että ilman muuta Pyhä Henki toimii juuri nyt hänen kauttaan. Emme voi kielilläpuhumisellamme hallita Pyhä Henkeä. Sensijaan voimme kyllä koska tahansa puhua kielillä, sillä profeettojen henget ovat profeetoille alamaiset (1 Kor 14:32).

Kun kohtaamme tai itse harjoitamme ekstaattista toimintaa, profetoimista, kielilläpuhumista, rukouksella parantamista jne meidän on suostuttava koettelemaan ja arvostelemaan sitä (1 Kor 14:29; 1 Joh 4:1) ja annettava muiden arvostella. On täysin epäraamatullista vaatia, ettei tätä saa arvostella. Arvostelu on muka syntiä Pyhää Henkeä vastaan. Emme kerta kaikkiaan saa koskaan luottaa ilman muuta ja sokeasti ekstaattisiin lahjoihin. Kaikkea on tutkittava Raamatun sanan valossa. Raamatun sana riittää meille. "Ei yli sen, mikä kirjoitettu on" (1 Kor 4:6).

Mitä tärkeintä on muistaa myös, että aina ja joka kerta puhuessamme kielillä tai profetoidessamme olemuksemme syntiturmelus sekoittuu lahjan käyttöön. Emme koskaan voi puhua kielillä tai profetoida ilman synnin saastuttavaa vaikutusta. "Profetoimisemme on vajavaista" (1 Kor 13:9). Tarvitsemme anteeksiantamusta ja Karitsan veren puhdistusta kaikkiin armolahjoihimme ja niiden käyttöön ja tarvitsemme sitä joka kerta.

Kun kasvamme armossa ja Jeesuksen tuntemisessa ekstaattiset lahjat jäävät sivuasioiksi. Niiden puuttuminen elämästämme ei enää ahdista ja niiden olemassaolo ei enää innosta. Vain yksin Jeesus riittää ja nimenomaan Jeesus ristiinnaulittuna syntiemme sovitukseksi (1 Kor 2:2) ja Jumalan kirjoitusta sanasta tulee perusta, jolla kestää kuolemankin edessä.

USKONKILVOITUKSEN TÄYTTYMYS

"Kun kristitty pysyy Jumalan käsissä, niin hänen elämäänsä kannattaa yhä syvenevä luottamus siihen, että Herra johdata kaiken hänen parhaakseen. Hänen sydämensä täyttää nöyrä kiitollisuus siitä, että Jumala jaksaa häntä, arvotonta hoitaa lapsenaan. Yhä elävämmäksi hänelle käy myös tulevan kirkkauden toivo. valvoen ja rukoillen hän odottaa pelastuksen lopullista täyttymistä" (Kristinoppi 1948).

Jos säilytämme uskon Jeesukseen Kristukseen loppuun asti tulemme kerran olemaan todella puhtaita ja vanhurskaita. Täällä vanhurskautemme ja pyhityksemme on ollut toivon varassa, sitten se on sitä todellisuudessa ja loistamme pyhyyttä ja kirkkautta kuin aurinko. Tulee päivä, jolloin nousemme kuolleista ja silloin ruumiimme on täysin puhdistettu kaikista synneistä ja on täysin yhtä Kristuksen ruumiin kanssa. Siellä tulemme ihanasti ja täydellisesti olemaan kuuliaisia Jumalan koko laille ja tottelemme Jumalan tahtoa, kuten nyt enkelit sitä tottelevat.