14. viikko (maaliskuu/huhtikuu)

KRISTUKSEN KANSSA RISTIINNAULITTUNA

Kristukseen uskovina olemme samaan aikaan vanhurskaita ja syntisiä. Meissä jäljellä olevalla synnillä on väkevä halu saada meidät uudelleen täyden herruutensa alaiseksi. Sen liittolainen, perkele, käy ympäri niin kuin kiljuvajalopeura etsien, kenet saisi niellä (1 Piet 5:8). Siksi Paavalille oli mieletön sellainen ajatus, että kristitty suostuisi jälleen elämään tuolle orjuuttajalleen. Ei Kristukseen sidottu voi elää tietoisesti ja vapaasti synnille. Kun hän lankeaa synnin viettelemänä, se on kuin tuleen kaatumista. Siitä on päästävä mahdollisimman pian pois, muuten se tuhoaa uuden elämän.

Yhteenkasvaminen yhtäläiseen kuolemaan Kristuksen kanssa merkitsee suostumista samanlaiseen elämänkohtaloon kuin Jeesuksella oli. On oltava valmis tielle, jolla nisunjyvän pitää kuolla, jolla joudutaan luopumaan kaikesta, mitä meillä on. Siinä tämä maailma tulee ristiinnaulituksi ristiinnaulituksi meille ja me tälle maailmalle (Gal 6:14). Meistä tulee vihoviimeisiä, ikään kuin kuolemaan tuomittuja (1 Kor 4:9). "Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme" (2 Kor 4:40). "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää, meitä pidetään teuraslampaina" (2 Kor 8:36).

Yhteenkasvaminen Kristuksen kuolemaan merkitsee nimenomaan alituista kuolemista myös synnin väkevimmälle ilmaukselle meissä. Se on kuolemista omalle minällemme, sen toiveille ja vaatimuksille. Itsekkyyttämme, omavanhurskauttamme, ylpeyttämme ja haluamme olla riippumaton Jumalasta kukistetaan. Nöyryytykset, pettymykset ja ahdistukset ovat ne naulat, joiden avulla meidät lyödään ristille Kristuksen kanssa. Tätä ristiinnaulitsemista kestää läpi koko elämän. Mutta kenties samalla alkaa toteutua elämässämme jotain Paavalin sanasta: "Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal 2:19s).

Ennen kaikkea Kristuksen kanssa kuoleminen merkitsee sitä, että Kristuksen oma saa pitää kuolleena koko tähänastista elämäänsä. Kaikki synnit ja koko olemuksen syntisyys on kastettu Kristuksen kanssa kuolemaan. Vanha ihmisemme, jolla tarkoitetaan mennyttä, vanhaa, saastaista vaellustamme, on nyt Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Siihen sisältyvät tämänkin päiväiset lankeemuksemme. Mennyt on haudattu niin kuin Kristuskin haudattiin eikä se nouse enää syyttämään eikä tuomitsemaan meitä Jumalan vihan alle.

Paavalin opetuksen mukaan Kristukseen uskova ei ole vain yhteenkasvanut Kristuksen kanssa yhtäläiseen kuolemaan, vaan myös yhtäläiseen ylösnousemukseen. Kristitty on saanut uuden elämän varman kuoleman sijasta. "Me uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan." Saamme pitää itsemme elävinä Kristuksessa Jeesuksessa. Olemme kuolleista eläviksi tulleita. Se on elämää armon alla; loppumme ei ole enää kuolema vaan iankaikkinen elämä. Paavalin sanoman läpitunkevana ajatuksena ei siis ole vain kuolema, vaan myös samaan aikaan elämä.

Yhtä todellinen kuin meille on Kristuksen kuolema, yhtä todellinen on nyt hänen ylösnousemuksensa. Kuten Kristuksen kuolema irrotti meidät synnin tuomitsevasta herruudesta, niin Kristuksen elämä antaa meille nyt lupauksen iankaikkisesta elämästä. Nyt armo hallitsee meitä uskonvanhurskauden kautta iankaikkiseksi elämäksi (Gal 5:21).

HERRA RAKASTAA SINUA

Usein vasta määrätyssä elämämme tilanteessa saatu kokemus auttaa meitä todella omistamaan Raamatun keskeisintä totuutta.

Voiko mikään olla sen keskeisempää kuin ilmoitus Jumalan rakkaudesta? Kuitenkin Raamatun vakuutus Jumalan rakkaudesta saattaa olla meille merkityksetön ja "levätä" jossain elämämme taustalla vuosikymmenet. Mutta sitten tulee jotakin, joka muuttaa tilanteen - tulee ehkä ahdistus. Saamme kokea samaa, mitä Achrenius laulaa virressään: "Tääll' on mun paha olla, vaivojen vainiolla.'' Ehkä ruumiillinen sairaus ja kipu alkaa repiä jatkuvasti. Sitä ei otetakaan pois, vaan riisuminen syvenee. Ehkä läheiset ihmissuhteet aiheuttavat päivittäistä tuskaa. Kenties työssä olen jatkuvasti syvästi vaivattu. Ehkä minua vaivaa selittämätön paha olo tai koen itseni kovin yksinäiseksi. Huomaan kuinka kohdalleen osuva onkaan vanhan raamatunkäännöksen sana: "Kuin se paras on ollut, niin on tuska ja työ ollut (Ps. 90:10).

Ehkä vasta tällaisten kokemusten keskellä alan etsiä Raamatusta vakuutuksia Jumalan rakkaudesta minuakin kohtaan. Minun on saatava ohjatuksi sydämeni Jumalan rakkauteen (vrt. 2 Tess 3:5), muuten katkeroidun.

Olen koonnut eräitä Raamatun kohtia. Ne saattavat olla suurena apuna silloin, kun on vaikea uskoa omalle kohdalleen, että Jumala sittenkin rakastaa minua - rakastaa keskellä tätä tuskaani ja syyllisyyttäni:

Jumala, meidän isämme on rakastanut meitä (2 Tess 2:16).

Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut (Jer 31:3).

Ja hän rakasti sinua (5 Moos 7:13).Minä olen teitä rakastanut, sanoo Herra (Mal 1:2).

Herra rakastaa sinua (Jes 62:4). Hän rakasti meitä (1 Joh 4: 10). Hän on ensin rakastanut meitä (1 Joh 4:19).

Hän on meitä rakastanut (Ef 2:4).

Joka on meitä rakastanut (Room 8:37).

Hän, joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti (Joh 13: 1).

Joka on rakastanut minua (Gal 2:20).

Hän rakastaa sinua (Sef 3:17).

Omasta halustani minä teitä rakastan (Hoos 14:5).

Me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin. Jumala on rakkaus. (1 Joh 4:16.)

Katso onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taa (Jes 38:17).

Tuossa on vain osa Raamatun vakuutuksista, joissa väitetään, että Jumala todella rakastaa. Jaksammeko toden tullen pitää kiinni siitä, että nuo lauseet eivät ole vain tyhjiä sanoja tai lupauksia ilman katetta? Elämmekö näistä sanoista, jotka ovat lähteneet Herran suusta? Uskommeko sittenkin, että kaikissa elämämme kohtaloissa hän toimii ensin "nöyryyttääksensä ja koetellaksensa sinua ja lopuksi sinulle hyvää tehdäksensä" (5 Moos 8:16)?

Minun tehtäväni on vain olla hiljaa ja luottaa siihen, että "Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki" (1 Joh 3:20). Ja nimenomaan meidän on suostuttava kohtaamaan Jumalan rakkaus tänään syntiemme anteeksisaamisessa. "Siinä on rakkaus, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1 Joh 4:10).