Heinäkuu

HEINÄKUUN 1 PÄIVÄNÄ.

Jumala on meidän kerskauksemme meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me nyt olemme sovituksen saaneet. Room. 5:11.

Apostoli yhdistää tässä kaiken, mikä autuaallista voi olla, itse kaiken ikuiseen lähteeseen ja alkuun, nimittäin itse Jumalaan ja sanoo: Jumala itse on meillä, Jumala itse on ystävämme ja Isämme. Tästä täytyy kaiken turvan ja autuuden seurata.

Ensiksi Jumala on itse paljoa enemmän kuin kaikki hänen lahjansa. Jumalan ystävyys on taivaan autuutta enemmän. Jumala itse on taivaan aurinko ja autuus, kuten jo täälläkin hänen ystävyytensä on uskovien oikea ilonlähde. Toiseksi kaikki lahjatkin ovat häneen sisältyviä. Hänessä on kaikki vanhurskautemme ja voimamme, hänessä rauhamme ja lohdutuksemme. Jumala on Isämme ja lasten kaikki rikkaus ja turva on Isässä. »Jos olemme lapsia, niin olemme myös perillisiä.» »Kun ei Jumala armahtanut omaa Poikaansa, vaan antoi hänet kaikkien meidän edestämme eikö hän sitten antaisi meille kaikkea hänen mukanaan?»

Ajattele: kun olet suuren kaikkivaltiaan Jumalan ystävyydessä, niin täytyyhän sinun olla joka hetki onnellinen. Jos muutoin oletkin kaikkein köyhin, silloin olet rikkain. Jos oletkin vähin ja halveksittavin, nautit silloin suurinta kunniaa. Jos yksinäinen ja hyljätty, sinulla on nyt kunniallisin seura. Niinpä näemme Daavidinkin ja muiden pyhien riemuinneen itse Jumalassa, joka oli heidän oikea lohdutuksensa ja ylistyksensä. »Minun sieluni iloitsee Herrassa.»

Tahdomme lakkaamatta kerskata Herrasta, sillä hänessä on kaikki, mitä tarvitsemme, niin että sydämissämme sanomme: »Herra, minun kallioni, linnani, lunastajani, minun Jumalani, lohdutukseni, johon minä uskallan, kilpeni, autuuteni sarvi ja varjelukseni.» Täten on kaikkien vanhurskasten tunnettava Jumalansa ja ylisteltävä Hänessä kuten profeetta sanoo: »Herrassa on kaikki Israelin siemen vanhurskautettu ja sen pitää hänestä kerskata.»

»Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me nyt olemme sovituksen saaneet». Apostoli toistaa yhtenään, että meillä on kaikki tämä armo, turva ja kerskaus vain Herramme Jeesuksen Kristuksen ja hänen sovituksensa kautta. Sangen tarpeellista onkin aina muistaa tätä. Koko meidän lohdutuksemme ja kerskauksemme Jumalasta, hänen ystävyydestään ja iankaikkisesta autuudesta on heti kadonnut, kun käännämme katseemme tästä ainoasta autuutemme kestävästä perustuksesta ja alamme katsoa itseämme. Silloin meidän syntimme ja moninainen kelvottomuutemme kohta esiintyvät. Alakuloisuus valtaa meidät, ilomme ja ylistyksemme Jumalasta ovat lopussa.

Muista siis aina ja alati sitä, että kaikki armo, josta me kerskaamme Jumalassa, että hän kaikkinensa on meidän, perustuu kokonaan Kristuksen lunastukseen, ei meidän hyvyyteemme eli ansioomme. Se perustuu kokonaan iankaikkiseen rakkauteen, että Jumala antoi meille Poikansa meidän vielä ollessamme syntisiä, jumalattomia ja vihamielisiä. Ajattele, mitä merkitsee se, että Jumala ensin luotuaan meidät lapsikseen ja perillisikseen, itse antoi meille Poikansa Vapahtajaksi meidän ollessamme jumalattomia ja vihamielisiä ja että me siten saimme sovituksen hänen Poikansa kuoleman kautta. Tämä on todella syntisraukalle ikuinen lohdutus, joka ei horju eikä häily meidän horjuessamme ja häilyessämme, vaan pysyy lujana aina.

Helpostihan tuon käsittänet, että hän tehtyänsä, mikä on suurempaa, tehden meidät vihollisista ystäviksi, on paljoa ennemmin tekevä vähemmän, nimittäin, koska olemme niin kalliisti sovitetut, on myös meitä kohteleva sellaisina. Ei siis ole katsova syntejämme ja tuomitseva meitä lain mukaan, vaan on oleva meille aina laupias ja armollinen ja myös johtava meidät siihen autuuteen johon hän ensin on luonut meidät ja sitten niin kalliisti lunastanut.

Niin tarpeellista kuin siis ylistys Jumalassa on, t.s. oikean uskonluottamuksen, iloisen ja sydämellisen turvaamisen häneen säilyttäminen on, josta kristityn koko hengellinen elämä riippuu, niin välttämätöntä on myös yhäti vahvistuminen tässä tunnustuksessa: »Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta nyt olemme saaneet sovituksen.» Varsinkin kun sydämemme on jääkylmä Jumalaa kohtaan, kun joudumme hajamielisiksi ja oudoiksi hänelle, ja samalla joku hätä kohtaa meitä ja meidän tarvitsee rukoilla silloin luulemme myös Jumalan olevan jääkylmän meitä kohtaan, luulemme, ettei hän huoli meistä, ei katso meihin eikä kuule rukoustamme. Silloin on tarpeellista muistaa, että tämä kuva Jumalasta on aivan nurja, kauhea irvikuva, syntynyt meidän kylmästä, epäuskoisesta sydämestämme ja perkeleen petoksesta.

Sillä Herra Jumala on ilmoittanut itsensä kokonaan toisin, iankaikkisena äärettömänä rakkautena, joka on antanut oman rakkaan Poikansakin edestämme ja joka nyt ainiaan rakastaa uskoviaan. Hän on laupias Isä, joka on aina meitä läsnä, näkee kaikki tarpeemme ja huolemme ja, vaikka hän toisinaan salaa itsensä ja hänen apunsa viipyy, niin on kuitenkin hänen oma ilonsa tehdä meille hyvää. Jumala ei koskaan voi olla kylmä ja välinpitämätön rakkaan Poikansa kalliisti lunastamista ja hänen vanhurskauttamistaan sieluista.

Herra Jumala, rakas taivaallinen Isä! Sinä, joka meitä olet niin rakastanut, että annoit ainoan Poikasi Jeesuksen Kristuksen meidän edestämme kärsimään ja kuolemaan, sytytä meihin suurempi usko, palavampi rakkaus, vahvista meissä taivaallista mieltä, että ainoastaan sinusta, Herra Jumala, kerskaisimme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta ja sinussa Jumalamme eläisimme ja sinulle kuolisimme. Amen.

HEINÄKUUN 2 PÄIVÄNÄ.

Kaikki he ovat poikenneet pois, kaikki ovat turmeltuneet, ei ole ketään, joka hyvää tekee, ei ainoatakaan. Ps. 14:3.

Tässä meillä on ylen määrin tärkeä opetus synnistä. Herra opettaa meitä tässä ymmärtämään, että kaikki olemme kadotettuja syntisiä. Siinä olemme kaikki yhtäläiset tätä meidän kaikkien on syvästi miettiminen. Meille kaikille luonteenomaista on, että nähdessämme koko maailman syntiin uponneena pidämme itseämme parempina. Hienot ja nukkuvat maailman lapset eivät saata koskaan uskoa olevansa yhtä suuria syntisiä Jumalan edessä kuin varkaat ja murhamiehet, publikaanit ja portot. Tälle luulolle he perustavat kaiken sen varmuuden ja ylvästelyn, millä he vastustavat kaikkia Jumalan neuvoja heidän pelastukseksensa, kaikkia Jumalan varoituksia parannukseen ja kääntymykseen.

Mutta heränneet ja uskovatkin ovat osallisia tässä luulottelussa. Kauhistuksella nähtyämme syntihätämme ja etsittyämme ja löydettyämme pelastuksen Kristuksessa kuitenkin usein tapahtuu, että unohdamme vielä kantavamme vanhaa turmeltunutta Aadamin luontoa. Luulemme olevamme parempaa sukua kuin nuo törkeät synnintekijät, publikaanit ja portot. Tämä ilmenee siitä kummastuksesta, joka meidät valtaa raskaampien syntien meissä ilmestyessä.

Kun saastaisen sydämemme pimeät syvyydet aukenevat, ja oikein kauhistavia asioita esiintyy, sellaisia näet, joita Kristus sanoo ihmissydämestä nousevan: »Pahoja ajatuksia, murhia, aviorikoksia, haureutta, varkauksia, vääriä todistuksia, Jumalanpilkkaamista» - kun tunnemme itsessämme jotakin tällaista, ihmettelemme ja kauhistumme ja olemme valmiita epäilemään.

Ajattele, kun saamme tuntea häpäiseviä ajatuksia Jumalasta, vieläpä rukouksenkin aikana, niin kuin monet kristityt raskasten kiusausten alaisina tuntevat. Tahi tunnemme hirmuista kylmyyttä Jumalaa kohtaan ja sitä vastoin varsin väkevää rakkautta katoaviin kappaleisiin, vieläpä voimallisia synnin himoja, emmekä näihin nähden ole edes oikein musertuneita, vaan vielä kovia ja huikentelevaisia. Tahi kun olisi rakastettava lähimmäistämme niin kuin itseämme, tunnemme kadehtimista ja hänen terveellisestä nuhteestaan tunnemme vihan ja vainon nousevan - mainitsematta hirmuisinta syntiä, ettemme oikein kunnioita Kristuksen kärsimistä, vaan kuullessamme hänen olleen suomittuna, orjantappuroilla kruunattuna ja ristiinnaulittuna meidän pelastukseksemme ja autuudeksemme rakastamme häntä kuitenkin niin vähän, ja vähäpätöiset asiat ovat meille rakkaammat. Kaikkea tätä tuntiessamme me hämmästymme ja kummastumme. Mistä tämä kummastus? Siitä vain, ettemme uskoneet olevamme niin peräti turmeltuneita.

Olemme nähneet muita Aadamin lapsia synteihinsä uponneina ja kuitenkin itseänsä puolustellen, Jumalan sanan poistyöntäneinä, häpäisevän ja vainoavan Kristusta emmekä ole tätä niin suuresti ihmetelleet. Mutta itseämme olemme pitäneet ikään kuin eri sukuun kuuluvina. On kyllä totta, että Jumalasta syntyneinä olemme saaneet uuden Hengen, Pyhän Hengen. Mutta lihasta syntynyt osa olentoamme on kuitenkin vielä liha ja tämä on vielä yhtä saastainen ja paha meissä kuin muissakin.

Herra opettaa tässä, kuten koko pyhä Raamattukin, synnin olevan jokaisen meidän luonnossamme, olevan jokaisen meidän yhteinen perintömme Aadamista, tahdoimmepa niin tai ei. Ei ole yhtään erotusta kaikki me olemme syntisiä! Herra katsoi taivaasta ihmislapsiin, nähdäksensä, olisiko ketään ymmärtäväistä, joka Jumalaa etsisi. Kaikki he ovat turmeltuneet, ei ole ketään, joka hyvää tekee, ei ainoatakaan. Samoin Jumala jo varhain valitti, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja kaikki heidän sydämensä aikeet ja ajatukset olivat pahat. Sellainen ihminen on luonnostaan, nimittäin kaiken Aadamista periytyvän pohjalla.

Jos oikein uskoisimme ja oivaltaisimme tämän, emme joutuisi niin suureen hämmästykseen emmekä epäilykseen huomatessamme tätä itsessämme vaan ylistäisimme päinvastoin Jumalan laupeutta, joka juuri tämän kadotetun tilamme tähden antoi meille Poikansa Vapahtajaksi. On tuiki tähdellistä uskon vakuudessa pysyäksemme, että syvästi painamme mieleemme horjumattomana asiana Aadamin kautta olevamme niin turmeltuneita ja kadotettuja olentoja, että luonnossamme on yksinomaan syntiä, pahuutta ja voimattomuutta, että Herran ajatus meistä on aina ollut tällainen.

Silloin me syvimmissäkin synnin kiusoissa kiiruhtaisimme armoistuimen luo ja sanoisimme: »Minun puoleltani on kaikki kokonaan hukassa, Jumala, älä katso minua, katso Poikaasi!» Silloin aina muistaisimme Jumalan koko mielisuosion olevan vain hänen Pojassaan, kaiken vanhurskautemme olevan yksin hänessä eikä Jumalan ystävyyden koskaan muuttuvan sen turmeluksen tähden, joka meissä on, niin kauan kuin vain pysymme hänen rakkaassa Pojassaan, jossa meillä on paljoa suurempi vanhurskaus ja Jumalan mielisuosio kuin Aadamilla ennen lankeamistaan.

Herra, minun Jumalani! Älä katso minua ja pahuuttani, vaan katso minua hänen sovituspuvussaan! Sillä ilman sitä olen toivottomassa tilassa. Herra, älä katso minua, sillä minä olen pelkkää saastaa. Olen käskyistäsi poikennut ja liittosi rikkonut. Kaikkina hetkinä vaan olen sinun olen sinun edessäsi kelvoton. Älä siis katso minua, vaan Poikaasi ja armahda minua hänen ansionsa tähden! Amen.

HEINÄKUUN 3 PÄIVÄNÄ.

Autuas on se ihminen, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja Room. 4: 6.

Tämä lause julistaa meille selvin ja vakavin sanoin, että ihminen voi olla vanhurskas Jumalan edessä, vaikka hänessä on vielä synti. Tässä sanotaan suorastaan, että Jumalan vanhurskauttaessa ihmisen tämä ei tapahdu repimällä synnin ihmisolennosta vaan että se tapahtuu hänelle lukemalla. Tämä teksti sanoo vanhurskauttamisen siten, että Jumala omistaa ihmiselle vanhurskauden, jota hänellä ei ole ja sen sijaan antaa anteeksi ja peittää synnit, jotka hänessä ovat.

Kun vanhurskauttamissana olisi voinut olla jollekulle erehdyttävä, käyttää apostoli tässä sanoja: lukee vanhurskauden. Sitten hän selittää saman autuaan toimen Daavidin sanoilla, että vain se ihminen on autuas, jonka synnit ovat peitetyt ja että vain se mies on autuas, jolle Jumala ei lue syntiä. Ajattele, se ihminen on autuas, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja ja jolle hän ei lue syntiä.

Onhan siten sanottu, vanhurskautta ei ole olemassa autuaassa ihmisessä, sillä silloin sitä ei olisi tarvinnut »lukea» hänelle. Mutta sitävastoin näemme syntejä vielä olevan autuaassakin ihmisessä, koska sanotaan, ettei niitä hänelle lueta vaan että ne peitetään.

Tämä on nyt tosin koko Raamatun suuri ydinoppi, joka perustuu Jumalan ilmoitukseen Kristuksen välitystoimesta ja hänen vanhurskautensa lukemisesta. Mutta tässä meillä on se selvissä ja täsmällisissä lauseissa, jotka kerrassaan kokonaan kumoavat väärän perusteen, jolla sielunvihollinen niin usein on eksyttänyt ihmisiä, että meidät muka vanhurskautetaan sillä tavoin, että me itse tulemme synnittömiksi.

Tätä vastaan apostoli nimenomaan lausuu Jumalan vanhurskauttavan meidät siten, että hän meille lukee vanhurskauden ilman, että me itsessämme olemme tai tulemme vanhurskaiksi tai synnittömiksi maan päällä, jotta alati on tarpeen, että synnit annetaan anteeksi, peitetään.

Jos nyt siis olemme käsittäneet, ettemme ole vanhurskaita siten, että synti olisi juurineen revitty olennostamme ja että itse täydellisesti pitäisimme lain, vaan että se on tapahtunut »lukemisen» eli omistamisen kautta, varokaamme silloin lankeamasta toiseen yhtä suureen erehdykseen, nimittäin ajattelemaan Jumalan lukevan meidät vanhurskaiksi, vaikkemme todenperäisesti sellaisia olekaan. Ei, ylistetty olkoon Herran Jeesuksen nimi! Olemme todella vanhurskaat hänen kauttaan.

Kun emme ole oikein valveilla näkemään Jumalan olennon täydellisyyttä, uneksimme sellaista vanhurskauttamista, jolla Jumala tekemällä jonkinlaisen myönnytyksen pyhistä sanoistaan ja tuomioistaan pitäisi meitä vanhurskaina, vaikkei meissä olekaan todellista vanhurskautta: täydellistä lain täyttämistä ja nuhteettomuutta lain edessä.

Tuo ajatus Jumalasta on sangen häpeällinen, että hän harjoittaisi laupeutta oikeuttaan sortamalla. Kokonaan toisin opettaa apostoli. Jumala on julkiasettanut Poikansa »olemaan sovituksen välineenä uskon kautta hänen veressään, osoittaaksensa vanhurskauttaan», kuten sanat kuuluvat Room. 3. »Jotta itse olisi vanhurskas ja vanhurskauttaisi sen, jolla on Jeesuksen usko.» Ja Room. 5. hän nimenomaan sanoo, että yhden kuuliaisuuden, yhden vanhurskauden kautta meidät vanhurskautetaan. Se ei tapahdu yhdenkään lain kirjaimen perustuksella, vaan kokonaan ja täydellisesti täyttämällä kaikki lain käskyt ja tuomiot, jotka Välittäjä teki niin täydellisesti meidän puolestamme ja meidän sijassamme, niin kuin itse olisimme kaiken tehneet ja kärsineet lain mukaan.

Ihminenkin voi siten täyttää toisen velvollisuuden, esim. maksamalla veljensä velat, että velallinen tulee todella aivan velattomaksi ja vapautetuksi - niin että hänet luetaan ja hän todella on vapaa velasta hyvän veljensä suorituksen vuoksi. Paljon enemmän Herran Jeesuksen täydellinen suoritus meidän puolestamme on tekevä meidät todella vapaiksi ja vanhurskaiksi, vaikkemme itse voi lakia täyttää.

Sen vuoksi emme saa siten ymmärtää sanoja »lukea vanhurskaus», kuin Jumala lukisi meidät vanhurskaiksi, vaikkemme todella ole, vaan tarkoitus tässä on vain, että toisen vanhurskaus on meille lahjoitettu ja luettu, vieläpä niin todellisella ja täydellisellä tavalla, että totisesti olemme vanhurskaat.

Herran pyhä laki ei ole yhtään kärsinyt majesteettioikeudessaan. Sen vaatimukset ovat täytetyt kaikessa niiden rajattomassa laajuudessa. Sen tuomiot ja rangaistukset ovat kärsityt kaikessa niiden kauheudessa. Lyhyesti: Jumala on oikea uskovan vanhurskauttaessaan. Sillä hän lukee meille todellisen vanhurskauden, se ei ole ajateltu eikä teeskennelty. Viimeisenä päivänä hän on koko maailman edessä kutsuva uskovansa vanhurskaiksi ja täydellisen oikeutensa nojalla antava heille vanhurskauden kruunun.

Herra Jeesus! Sinussa olen minä puhdas ja tahraton, kuinka likainen itsessäni olisinkin. Sinussa olen minä jo täällä uskon kautta hyvä ja pyhitetty. Kaikki sinun omasi on meidän ja meidän omamme on sinun. Sinun vanhurskauteesi pukeutuneina olemme autuaat elämässä ja kuolemassa. Herra, vahvista uskoamme! Amen.

HEINÄKUUN 4 PÄIVÄNÄ.

Ystävä, kuinka tulit tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita? Matt. 22:12.

Kristus sanoo, että »taivasten valtakunta», so. hänen armovaltakuntansa maan päällä on verrattava häihin, jotka kuningas laittoi pojalleen. Tänne hän kutsui useita. Mutta enimmät ylenkatsoivat kutsun ja puolustelivat esteitänsä, toisen esteenä olivat kaupat, toisen pellot, kolmannen puoliso. Kaikki eivät kuitenkaan hyljänneet kutsua, monet noudattivat sitä, häähuone täyttyi vieraista.

Mutta nyt sanoo Kristus, että juuri näiden joukossa, jotka olivat noudattaneet kutsua, tulleet häihin ja istuivat pöydän ääressä, oli myös mies, jolla ei ollut häävaatteita, vaan istui siellä omissa vaatteissaan ja että hänet vain sen vuoksi sidottiin käsistä ja jaloista ja heitettiin ulkoisimpaan pimeyteen.

Mitä tämä onkaan? Mitä Herra tarkoittaa? Mieshän oli tullut häihin, ei kuulunut ylenkatsojiin, jotka jäivät tulematta, vaan istui hääpöydän ääressä muiden onnellisten vieraiden seassa. Mitä merkitsisi tämä muuta, kuin että on ihmisiä, jotka eivät vain ole tunteneet Hengen kutsua sydämissään, vaan myös sikäli noudattaneet sitä, että ovat alkaneet etsiä autuuttaan, luopuneet entisistä turhista teistään ja taloistaan, elintavoistaan ja seuroistaan ja yhdistyneet uskovien kera seurusteluun, tapoihin ja toimiin, Jumalan sanan lukemiseen, kuuloon, hengelliseen laulantaan, rukouksiin ja tutkisteluihin, johonkin kristilliseen toimintaan, lyhyesti kaikkeen, mikä katsotaan enin kuuluvaksi vakavampaan jumalisuuteen kuin joukon on. Sillä on mahdotonta, että tuo mies merkitsisi suurta surutonten joukkoa keskuudessamme missä olisivat sitten ne, jotka kuulivat kutsun eivätkä tulleet? Pakanat, joilla ei ole sanaa, eivät ole kuulleet kutsua.

Huomaamme siis, että tuo mies on uskonnollinen mies, kuvaa uskonnollista kansaa kristinuskovien seurakunnassa, koska hän oli häissä eikä ollut ylenkatsonut kutsua - ja kuitenkin näiltä puuttuu jokin niin oleellinen, että heidät heitetään ulkoisimpaan pimeyteen.

Aivan samaa kuin tuo mies, merkitsevät myös viisi neitsyttä häissä, joilla ei ollut öljyä astioissaan. (Matt. 25) Siitä sanoo Kristus, että taivasten valtakunta on kuin kymmenen neitsyttä, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät ylkää vastaan. Koko sinä aikana, jolloin he odottivat, ei huomattu mitään erotusta älykkäiden ja tyhmien välillä. He olivat vain kaikki neitsyitä, kaikilla oli lamppunsa, kaikki olivat lähteneet ylkää vastaan, kaikki odottivat iloista pääsyä hänen kanssaan hääsaliin, kirkkauteen. Mutta yösydännä huudon kuuluessa: »Katso, ylkä tulee!» vasta selkeni se asia, että puolelta heistä öljy puuttui, että heidän lamppunsa eivät palaneet. Niin he jäivätkin iankaikkisesti hääilosta osattomiksi.

Mutta vielä hirmuisemmin ja voimakkaammin tämä on ilmaistu Joh. 15, missä Kristus sanoo: Minussa olevat oksat, jotka eivät kanna hedelmää heitetään pois. Jokainen miettiköön, mitä tuo sana voi sisältää. Herra sanoo myös ilman vertauksia (Matt 7), kuinka paljon voidaan tehdä hänen nimessään ja olla kuitenkin väärintekijöitä, kuinka voidaan hänen nimessään ennustaa, hänen nimessään tehdä merkkejä ja ihmeitä kuten ajaa ulos riivaajia, herättää kuolleita, lyhyesti, tehdä monta voimatekoa. Sardeen piispa oli sekä opissa että vaelluksessa sellainen, että häntä yleensä pidettiin elävänä sieluna, mutta ei kuitenkaan ollut: »Sinulla on se nimi, että elät, mutta olet kuollut.»

Kuka ei tällöin joutuisi pelkoon, kun Jeesus puhuu sellaisia sanoja! Oikeamielisimmät ja henkevimmät kristityt on niiden sanojen edessä usein vallannut suuri pelko, että he mahdollisesti ovat väärällä tiellä ja he ovat hartaasti ja sydämensä voimasta huutaneet, »Tutki minua, Jumala, ja katso, olenko pahalla tiellä.» Sinunko vain ei tarvitsisi pelätä, ei tarvitsisi tarkata näitä Kristuksen sanoja! Mutta käymme nyt tutkimaan, mitä on näiltä uskovilta puuttunut, joiden loppu on tullut niin hirveäksi.

Häävaatteet? »Sinulla ei ole häävaatteita!» Mitähän se merkinnee? Ilm. 19 on kirjoitettuna, että Karitsan häissä morsiamen annettiin pukeutua aivinaan, loistavaan ja puhtaaseen ja sitten lisätään: »Se aivina on pyhien vanhurskauttamus.» Mikä tämä pyhien vanhurskauttamuspuku on, näemme edelleen seitsemännestä luvusta, jossa autuaasta valkopukuisesta joukosta selitetään: »Nämä ovat ne, jotka tulevat siitä suuresta ahdistuksesta, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Sentähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä.» Laodikean penseälle opettajalle Kristus sanoo: »Minä neuvon sinua ostamaan minulta valkeat vaatteet, jotta niihin pukeutuisit, ja alastomuutesi häpeä ei näkyisi.»

Ne, jotka ovat häissä, mutta istuvat siellä omissa vaatteissaan eivätkä ole Kuninkaan hääpuvussa, ovat siis sellaisia uskovia, jotka enemmän tai vähemmän vakavina, hartaina ja jumalisina kuitenkin vielä kulkevat vain omassa vanhurskaudessaan, eivät vielä koskaan ole oikein tunteneet syntiään, eivät koskaan ole tulleet riisutuiksi omasta hurskaudestaan ja puetuiksi toisen, nimittäin Kristuksen vanhurskauteen eivät ole koskaan vielä sydämestään ja autuaasti häveten voineet tunnustaa: »Olen Karitsan kuolemassa ja veressä kyliin autuas, pyhä, puhdas ja hyvä.»

Kallis Jeesus, Sinä viaton Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnit, armahda meitä! Kuinka meille tuottaakin tuskaa oma syntisyytemme, niin meidän sydämellemme on ikuinen lohdutus, että sinä Jeesus rakastat meitä. Meidän pelastuksemme on sinun ristissäsi, sinun kuolemasi kautta me saamme elää. Ota sinä, Jeesus, meidän sydämemme, ole sinä sielumme ainoa kaipaus! Amen.

HEINÄKUUN 5 PÄIVÄNÄ.

Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet herättänyt kuolleista, niin sinä pelastut. Room. 10:9.

Tässä sanotaan nimenomaan, että pelastut ainoastaan tämän kautta: jos sydämessäsi uskot ja suullasi tunnustat Jeesuksen Herraksesi ja kuolleista herätetyksi. Niin likeisesti ja varmasti riippuva on pelastus »uskon sanasta». Jos vain tämän käsität sydämessäsi, niin että elävällä tavalla uskot Jeesukseen ja tunnustat hänet sekä taivaasta tulleeksi »Herraksi» että myös täydelliseksi Vapahtajaksesi, joka on »kuolleista herätetty», niin pelastut.

Mutta huomatkaamme tarkoin, että apostolin lausuessa suuren vakuutuksen: Sinä pelastut, hän tässä osoittaa ensiksi oikean uskon tunnusomaisen merkin sekä myös erään uskon välttämättömän harjoituksen. Autuaaksitekevän uskon merkkinä on, että sen kautta tulet Jeesuksen ystäväksi, joka sydämen kyllyydestä tunnustaa häntä ja pyytää hänen valtakuntaansa edistää. Mutta tunnustuksesta puhkeaa myös välttämätön uskon harjoitus, niin totta kuin elävä usko aina synnyttää sydämessä sekä sisäisen halun ja tarpeen puhua Jeesuksesta, josta nyt on tullut sydämen aarre, että rakkauden uutteruuden hänen kunniakseen ja sielujen pelastukseksi. Että tunnustuksella tässä tarkoitetaan tuota vapaata, elävää sydämen uskon ilmausta, ei mitään pelkästään suun tunnustusta tai lapsuudessa opittua ja kirkoissa luettua, jonka tunnustuksen kaikki uskottomatkin osaavat esittää - sen me heti ymmärrämme.

Sillä ensiksi me tiedämme, että Raamatun sanat aina ovat vakavasti tarkoitetut, että Raamatun puhuessa autuaaksitekevästä uskosta tai tunnustuksesta aina tarkoitetaan elävää uskoa ja totista tunnustusta, sitä, jota »suu puhuu sydämen kyllyydestä». Mutta sitä paitsi apostoli on tässä nimenomaan lisännyt sanat: ja uskot sydämessäsi. Tässä siis puhutaan sellaisesta tunnustuksesta, että »uskot sydämessäsi» ja sentähden puhut kuten jo Daavid sanoo: »Minä uskon, sentähden puhun.»

Mitä uskova sielu sitten tunnustaa Jeesuksesta? Että hän on Herra, sanoo apostoli. Tämä on ensimmäinen, meidän on uskottava ja tunnustettava, että syvästi halveksittu, kidutettu ja tapettu Jeesus on »taivaan Herra», on Jumalan lähettämä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Yksinomaan siinä, että Jeesus on Herra, on kaikki, mitä uskomme ja tunnustamme hänen persoonastaan ja olennostaan ja mitä emme ilman Henkeä voi oikein uskoa ja tunnustaa, kuten apostoli sanoo: »Kukaan ei voi sanoa: »Jeesus on Herra», jollei puhu Pyhässä Hengessä.» Apostoli puhuu tässä sellaisesta tunnustuksesta, joka tulee Hengen työstä sielussa. Sillä Hengen valaisulla voimme jo sydämestä uskoa, minkä kerran kaikki kielet tulevat tunnustamaan, että Jeesus Kristus on Herra, Isän Jumalan kunniaksi.

Mutta uskovalla sielulla on vielä tärkeä tunnustus Herrasta. Tämä on. »että Jumala on hänet herättänyt kuolleista.» Tähän lyhyeen tunnustukseen Kristuksen ylösnousemuksesta sisältyy kaikki, mitä uskova sielu tarvitsee täydelliseksi turvakseen ja pelastuksekseen. Mitä apostoli tässä sanoo pelastetun sielun uskovan ja tunnustavan, nimittäin että Jeesus »on Herra»,

Ja että »Jumala on hänet herättänyt kuolleista», sisältää kaiken, mitä autuaaksitekevään uskoon kuuluu. Asia on siis sama kuin lyhyesti lausutut: »uskoa Jeesukseen», »jolla Poika on», »syödä hänen lihansa ja juoda hänen verensä». Koko Raamattu todistaa sellaisesta uskosta Kristukseen, että »jokainen, joka uskoo häneen, ei ole hukkuva, vaan on saava iankaikkisen elämän.»

Niin pelastut. Ajatelkaamme toki, mitä tuo sana sisältää - pelastettu! Niin pelastetut! Voinko pelastua, olla ikuisesti vapahdettu ja autuas Jumalan taivaassa? Tiedänkö asiasta jotain varmaa? Näiden kysymysten pitäisi tehdä meille tekstimme erinomaisen tärkeäksi. Tässä apostoli puhuu niin kuin olisi aivan varmaa ja ratkaistua, kuka on pelastuva. Niin onkin. Apostoli sanoo selvästi, että jos olet sellainen tunnustaja, joka vain sydämen uskosta elvyt tunnustamaan Vapahtajasi, samalla kuin sinulla myös aina on useampia tämän elävän uskon merkkejä, niin on ilmeistä, että »pelastut». Nyt vain muutamia vuosia tai päiviä surun alhossa, niin olet oleva Jumalan ikuisissa rauhan majoissa!

Niin ylen suurta kuin onkin, lausuttakoon kuitenkin: Kaikki Jumalan sana todistaa aivan epäämättömästi, että niin totta kuin loppuun asti elät tässä uskossa Jeesukseen, että vain uskosta saat innon myös tunnustaa häntä, niin olet yksi niistä, jotka kerran ovat hänen oikealla puolellaan ja kutsutaan omistamaan sitä valtakuntaa, joka on meille vahvistettu maailman alusta.

Huomaa painokkuus, millä apostoli tässä säkeistössä käyttää sinä sanaa, suusi, sydämesi. Hän antaa sillä aihetta jokaiselle lukijalle tutkia itseänsä kysymyksellä: Olenko minä sellainen uskova? Onko minulla suussani tunnustus, josta tässä puhutaan? Onko minulla tapana puhua Kristuksesta, ja teenkö vain sydämeni uskosta? Meillä on siinä määrässä varmuus pelastuksesta, kuin on vilpittömästi totta, että sydämessämme uskomme Jeesukseen ja suullamme hänet tunnustamme.

Sentähden, jokainen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, hänet minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa. Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, hänet minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.

HEINÄKUUN 6 PÄIVÄNÄ.

Pitäkää pyhien tarpeita ominanne. Room. 12:13.

Tämä kehotus sisältää, että kristittyjen tulee katsoa köyhien uskonveljiensä tarpeet omiksensa, olla yhtä alttiita auttamaan veljiään kuin itseäänkin. Meillä tulee olla niin todellinen ja sydämellinen rakkaus, että toteutuu sanan mukaan: »Kun yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki.» Niin toteutuu suuri rakkaudenkäsky: »Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.»

Kun apostoli erityisesti mainitsee pyhät, opimme tässäkin, kuten Gal. 6: 10, että vaikka meidän yleisen rakkaudenlain mukaan on »tehtävä hyvää kaikkia kohtaan», meidän kuitenkin on hyvää tehtävä »varsinkin uskonheimolaisiamme kohtaan.» Tosin osoittaa meille tämä lause pyhien tarpeista, että omaisuuden yhteisyys, joka toimeen pantiin ensimmäisessä seurakunnassa, jo oli lakannut epäilemättä sen väärinkäytöksen tähden, jota laiskurit seurakuntaan päästyään jo aikaisin harjoittivat. Myös opimme siitä, että meidän on annettava harkiten, ei tukeaksemme laiskuutta ja paheita, vaan ainoastaan »hätään» tai todelliseen tarpeeseen. Mutta tämä tuleekin meidän mitä auliimmin tehdä, nimittäin »ottaa osaa pyhien tarpeisiin», lempeällä, veljellisellä rakkaudella tukea niitä, jotka ovat todellisessa tarpeessa eivätkä väärinkäytä avustusta laiskuuteen ja ylellisyyteen.

Mutta kutka ovat nyt »pyhät», nuo »pyhien köyhät», kuten apostoli heitä Room. 15: 26 nimittää? Oppisimmepa kerrankin oikein ymmärtämään sanan »pyhä»! Kaikkialta apostolien kirjeistä huomaamme, että korkealla pyhien nimityksellä tarkoitetaan kaikkia uskovia kristittyjä. »Pyhiksi» ei nimitetä vain joitakuita erityisesti eturivin kristityitä, kuten apostoleja tai profeetoita, vaan kaikkia, jotka Henki on uuden syntymisen kautta maailmasta valinnut ja Jumalalle erottanut, mikä vastaakin pyhä-sanan alkuperäistä merkitystä. Nämä uudestisyntyneet sielut ovat kaksinkertaisessa merkityksessä Jumalan edessä totisesti pyhät. Ensin he ovat omistaneet Kristuksen täydellisen pyhyyden, ja toiseksi Hengen pyhitys on heissä alkanut.

Nämä molemmat asiat apostoli yhdistää sanoihin: he ovat pyhitetyt Herran Jeesuksen nimessä ja Jumalamme Hengen kautta. Me olemme siis Jumalan pyhiä, vaikkemme itsessämme synnittömiä kuten näemme Daavidin ensin valittavan suurta syntisurkeuttaan ja sitten jatkavan: »Tämän tähden kaikki pyhät rukoilevat sinua oikealla ajalla.»

Vain Kristuksessa me olemme täysin pyhät, mistä Luther tekstimme johdosta lausuu voimakkaat ja mieliinpantavat sanat: Paavali puhuu tässä pyhistä maan päällä, s.o. kristityistä kutsuen heitä pyhiksi Jumalan armon kunniaksi, jonka kautta he ilman mitään tekoja ovat uskossa pyhät. Sillä olisi suuri häpeä ja Jumalan pilkka, jos kristitty kieltäisi olevansa pyhä. Sillä hän tunnustaisi, ettei Kristuksen veri, Jumalan sana, Henki ja armo, niinpä, ettei Jumala itse olisi pyhä, minkä kaiken Jumala kuitenkin hänen hyväkseen on antanut hänen tullakseen pyhäksi.»

Nämä ne ovat nyt pyhiä. Näiden tarpeisiin on meidän niin sydämellisesti osaaotettava, kuin olisivat ne omamme ja niin muodoin koetettava auttaa tai huojentaa hätää. Jollemme sitä tee, vaan säilytämme kaiken, mitä omistamme vain itseämme varten. niin emme todellakaan silloin elä Jumalan rakkaudessa. On aivan toista, että voimme heikkoudesta hairahtua tai muuten olla tai tehdä sitä, mitä emme tahdo. Mutta jollei meillä ole emmekä osoita rakkautta, niin todistaa se vielä vaarallisempaa, ettemme nimittäin elä Jumalan rakkaudesta. Kuten Johannes nimenomaan lausuu: »Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä olevan puutteessa mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus saattaa pysyä hänessä?»

Ahkeroikaa vieraanvaraisuutta. Tämä kehotus kohtaa meitä, usein (katso Hepr. 13 1 Piet. 4) siitä syystä, että ensimmäiset kristityt vainon aikana usein joutuivat häädetyiksi kodeistaan ja vaelsivat vieraille seuduille, jonka ohessa siihen aikaan ei ollut monia matkustavien majapaikkoja. Sellaisia pakenevia kristityitä piti nyt uskonveljien iloisella ja alttiilla rakkaudella ottaa asuntoonsa, vieläpä tavoitella saadakseen sen tehdä.

Mutta vaikka ajanolot paljon muuttuvatkin, pysyy kuitenkin aina paikallaan suuri rakkaudenlaki: meidän on kaikissa mahdollisissa tapauksissa palveltava lähimmäistämme. Rakkautta ei ole osoitettava vain kauniilla sanoilla, vaan teolla ja toiminnalla, tarpeen tullen vaivalla ja uhrauksillakin Asunnon antaminen voi nytkin usein tulla asiaksemme. Joskin tämä väliin tuottaa hiukan vaivaa, vaan ei kuitenkaan ole meille mahdotonta, on meidän aina iloisin sydämin ja mielin tässäkin osoitettava palvelusta tarvitsevalle veljelle. Pietari muistuttaa vielä, että sen tulee tapahtua nurkumatta. Samaa toivomme itsekin kokevamme tarvitessamme lähimmäisemme palvelusta.

Pääkäsky suhteessa lähimmäiseemme onkin: »Mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää tekin samoin heille.»

Herra Jeesus, Sinä tulit maailmaan palvelemaan, ei palveltavaksi, kantamaan heikkoutemme ja kuormamme ja kärsimään kaikki muukalaisuuden tuskat. Anna suuren rakkautesi sytyttää meissä kestävä rakkaus, niin että lähimmäistämme rakastamme, häntä ilomielin palvelemme. Suo meidän alati muistaa, että sinun rakkautesi on meidät pelastanut! Amen.

HEINÄKUUN 7 PÄIVÄNÄ.

Minä sanoin: »Minä tunnustan Herralle rikokseni», niin sinä annoit anteeksi syntivelkani. Ps. 32:5.

Eikö tämä ole lyhyt yhdistys koko Raamatun opista köyhän syntisen armoituksesta? Selvin sanoin sekä lukemattomilla esimerkeillä on Jumala aina maailman alusta vakuuttanut Aadamin lasten tällä tiellä tulevan hänen armonsa osallisuuteen. Tarkastakaamme siis hyvin näitä sanoja. David sanoo: »Minä tunnustan Herralle rikokseni niin sinä annoit anteeksi syntivelkani.»

On helposti ymmärrettävää, että tässä ei ole kysymys vain ulkonaisesta, satunnaisesta tai ulkoa luetusta synnintunnustuksesta, vaan tässä puhuu murheellinen, kurja syntinen. Kuitenkin on erotettava erilaiset murheet. Moni tunnustaa syntinsä jommoisellakin murheella, jonkinmoisella katumuksellakin ja kuitenkin vaeltaa pimeydessä. Tästä on esimerkkinä kuningas Saul tunnustaessaan: »Minä olen syntiä tehnyt rikkoessani Herran käskyn ja sinun sanasi», mutta ei koskaan etsinyt täyttä sovitusta ja yhteyttä Jumalassa. Edelleen farao, joka sanoi: »Minä olen syntiä tehnyt Herraa Jumalaanne vastaan ja teitä vastaan.» Mutta koko hänen tunnustuksensa johtui vain siitä, että jo kahdeksas vitsaus kiusasi ja peljästytti häntä eikä se johtunut mistään halusta tulla täydelliseen sovitukseen Israelin Jumalan kanssa. Myös Kain tunnusti: »Rangaistukseni on suurempi, kuin että voisin sen kantaa.» Mutta samalla hän kulki pois Herran kasvojen edestä eikä etsinyt hänen armoaan. Samoin Juudas puhkesi katkeralla tuskalla sanomaan: »Tein synnin, kun kavalsin viattoman veren.» Huomaamine kaikista näistä esimerkeistä, että oikeaan synnin tunnustamiseen vaaditaan täydellinen kääntymys tai parannusmurhe, vaaditaan Hengen työtä sielussa, jonka kautta itse synti rikoksena Jumalaa vastaan meitä murehduttaa, ja meidän siksi tarvitsee vuodattaa sydämemme Herralle, tunnustaa syntimme ja anoa anteeksiantamusta.

Moni suruton synnin orja voi siis, kuten olemme nähneet, joskus tunnustaa syntinsä katkeralla tuskalla, mutta vain sen surullisten seurausten takia. Ei itse synti rikoksena Jumalaa vastaan sureta häntä, hän ei myöskään tunne mitään huolta tulla täyteen yhteyteen Jumalan kanssa, vaan hän tuntee vain satunnaista tuskaa synnin seurauksista. Siksi hän jääkin jatkuvasti synnin orjaksi.

Oikea synnintunnustus vaatii näin ollen, että Jumalan ääni on tavannut ja herättänyt omantunnon ja asettanut sielun hänen vanhurskaan tuomionsa alaiseksi. Mutta myös sitä, että ihminen, Jumalan armollisen sovituskutsun, evankeliumin armolupausten nojalla toivoo armahtavaisuutta ja siksi käy armoistuimen luo laupeutta pyytääksensä. Joka ei ollenkaan ole armosta tietoinen, vaan vain synnistä ja tuomiosta, ei lähesty Jumalaa.

Synnin tunnustukseen vaaditaan siis kipinä uskoa. Niin kauan kuin Aadam ja Eeva vain tunsivat synnin ja tuomion, he pakenivat Jumalan kasvoja. Niin oli Daavidinkin laita jonkun aikaa, kun hän vältti Jumalaa eikä tahtonut tunnustaa syntiään, mutta riutui ja kuihtui jokapäiväisestä valituksestansa. «Mutta», hän sanoo, »minä sanoin: Minä tunnustan Herralle rikokseni niin sinä annoit anteeksi syntivelkani.»

Joka tahtoo nähdä, mitä oikealla synnintunnolla ja synnintunnustuksella tarkoitetaan, katsokoon Daavidia 51:nnessä psalmissa. Tahdomme vain merkille panna kaksi kohtaa hänen sydämenpurkauksissaan. Vaikka hän puheenaolevalla julkisynnillään oli tehnyt suuren pahennuksen ihmisten edessä ja eritoten Uuriaa kohtaan hirmuisen vääryyden, oli kuitenkin Jumala ja syntisyys hänen edessään kipeimpänä hänen sydämellään, että hän ikään kuin unohtaa kaiken rikkomuksensa ihmisiä kohtaan ja sanoo Herralle: Sinua ainoata vastaan olen minä syntiä tehnyt, ja mikä sinun silmissäsi on pahaa, tein minä.

Tässä on oikean jumalaapelkäävän sydämen kuva. Toiseksi ei vain törkeä synninilmaus häntä murehduta, vaan hän tuntee ahdistuksella itse luonnon pahuuden, menee itse alkulähteeseen sanoen: Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt. Juuri tämä, itse luonnon pahuuden, koko olentonsa turmeluksen tunteminen on kaikkein tärkein. Niin kauan kuin tarkataan vain joitakin synninpurkauksia, mutta ei tunneta itse sydämen, itse olennon syntisyyttä, voidaan aina tuudittautua väärään lohdutukseen ilman että koskaan tullaan itsessään täysin kadotetuiksi eikä sen vuoksi myöskään täysin vapautetuiksi ja autuaiksi Kristuksessa.

Tähdellisintä oikeassa synnin tuntemisessa on siis, että tuntee itse sydämen turmeluksen, nimittäin kauhean Jumalan ylenkatseen, suruttomuuden, epäuskon, kovuuden, tekopyhyyden ja kaiken ilkeäjuonisuuden, niin että tunnemme sydämestämme yhtäpitävästi Jumalan todistuksen kanssa sen olevan »yli kaiken saastaisen ja pahanilkisen

Herra Jeesus, Sinä, joka olet täynnä armoa ja totuutta, armahda meitä! Sinun nimesi on meidän lohdutuksemme, kaikissa taisteluissamme on sinun armosi meille rauhansatama! Sinun paimenrakkautesi etsii suurimmatkin syntiset. Kiitos, että sinulta me langenneet saamme vanhurskauden puvun! Amen.

HEINÄKUUN 8 PÄIVÄNÄ.

Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa. Hepr. 12:6.

Kristus sanoi: jokaisen oksan, joka tuottaa hedelmää, hän puhdistaa, jotta se tuottaisi runsaamman hedelmän. Tästä näen, etteivät sielut, jotka ovat Herran hyväksymiä ja joita hän sanoo hyviksi, hedelmää tuottaviksi oksiksi, kuitenkaan ole aivan puhtaita itsessään. Monet kristityt sekoittavat tämän, niin että he luulevat hedelmän tuottamisen sisältävän puhtauden kaikesta pahasta. Mutta nämä ovat kaksi eri asiaa.

Kuten hyvässä ja kallisarvoisessa oksassa, joka kantaa jaloja hedelmiä rikkaat määrät, kuitenkin samalla voi olla joitakin kuivia haaroja tai hyötyvesoja, jotka vain imevät mehua ja ovat poiskarsittavat, niin kristittykin voi olla elävä ja uskollinen, rakkaudesta ja kaikista Hengen hedelmistä rikas. Kuitenkin sen ohessa hänessä voi olla ei vain yleinen syntiturmelus, vaan vielä jokin sopimaton vika tai pahe, joka lakkaamatta on ristiinnaulittava ja kuoletettava, mutta joka kuitenkin alinomaa jossakin määrin häntä kiusaa. Mutta hän on kuitenkin aivan toisenlainen kuin nuo kuivat oksat, jotka eivät hedelmää kanna.

Moni ei-uskova voi olla vähemmän viallinen, s.o. hänellä voi olla sävyisämpi luonne, mutta on samalla kuitenkin aivan kuollut ja hedelmätön. Huomaa siis: Se, ettet ole kokonaan vapaa synneistä ja viallisuuksista, vaan joka päivä saat niistä kärsiä, ei ole sinua tuomitseva, niin kauan kuin kuitenkin elät yhteydessä Vapahtajan kanssa.

Tässä yhteydessä on sinulla myös hengen hedelmiä kaiken heikkoutesi ohella ja vaikket koskaan voi ollakaan hedelmiisi tyytyväinen. Mutta jos olet yhdistetty Kristukseen, olet kuitenkin »uusi luomus».

Mutta nyt - mitä tekee taivaallinen viinitarhuri oksille, jotka tuottavat hedelmää? Herra sanoo: »Jokaisen, joka tuottaa hedelmää, hän puhdistaa, jotta se tuottaisi runsaamman hedelmän.» Huomaa: »Hän puhdistaa sen.» Se on lyhyt sana, mutta sangen pitkä ja tuntuva kokemuksessa. Hyvän oksan hän puhdistaa. Hedelmää tuottamatonta oksaa ei puhdisteta, se saa vapaasti ja oman tahtonsa mukaan kasvaa, sillä se tulee vain poltettavaksi. Mutta hedelmää luottava hoidetaan, ja sen hän puhdistaa. Kuinka tämä tapahtuu? Kristuksen kuvaus (Joh. 15) on opettava. Hän puhuu puutarhurin puhdistamistyöstä.

Tämä ei tapahdu vedellä, vaan veitsellä ja kaapimella, millä kuivat risut, sammalet, liialliset oksat ja lehdet, kaikki esteet hyvien oksien hedelmöittämiselle puhdistetaan ja poistetaan. Tämä kuvaa sangen elävästi uskovien kokemuksia. Emmekö usein tunne tuon tarhurin veistä? Emmekö tunne sanaa kuullessamme, kuinka tuo kaksiteräinen miekka leikkaa sisimpäämme ja kuinka se raastaa niitä vikoja ja paheita, jotka meitä eniten rasittavat? Edelleen, kun olemme olleet hitaita Herran työssä, kylmäkiskoisia ja tottelemattomia Herraa kohtaan, kuinka Hengen nuhtelut meitä sisäisesti raastelevatkaan?

Tuo armelias viinitarhuri tarhassaan työskennellen tekee sen, ettemme päivääkään pääse tyytymään itseemme, vaan alati saamme tuntea sisäisiä nuhteita. Daavidkin pyytää Herralta kuritusta. Missä Pyhä Henki asuu, ei voi toisin ollakaan. Sillä mahdotonta on, ettei hän löytäisi saastaa meistä ja yhtä mahdotonta, ettei hän tarttuisi siihen ja rankaisisi siitä, missä hän on ja vaikuttaa.

Mutta mitä näillä sisäisillä sanan nuhteilla ei saada toimeen, sen suorittaa uskollinen Herra ulkonaisilla vitsauksilla ja vaivoilla, suruilla ja vastoinkäymisillä tai, kuten Pietari sanoo, »kärsitte murhetta moninaisissa kiusauksissa, jos se on tarpeellista». Lyhyesti, taivaan lapsi on puhdistettava. Apostoli sanoo: »jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka ottaa omaksensa. Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, niin silloinhan olette äpäriä ettekä oikeita lapsia. Mikään kuritus ei tosin sitä saataessa tunnu olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjaantuneet.»

Huomaa, tämä on tarkoitus. Hän ei kurita ihmisiä sydämestään, vaan ainoastaan, missä niin tarvitaan kuten Kristus sanoo: Hän puhdistaa hyvän oksan, jotta se tuottaisi runsaamman hedelmän. Tämä on hyvänä tarkoituksena. Hän tahtoo, että hyvä ja kallisarvoinen, hyviä hedelmiä tuottava oksa tulisi vielä hedelmällisemmäksi ja ihanammaksi. Jumalalle olkoon kiitos, näemmehän me, että tämä saadaan toimeen kurituksellakin.

Emmekö ole tavanneet joskus kristittyä, joka oli sangen valistunut, ja oikeamielinen, mutta jossa me kuitenkin ikävyydeksemme havaitsimme jonkinlaista velttoutta ja hengellistä hedelmättömyyttä. Arvaamatta kohtasi häntä raskaampi suru tai onnettomuus tai vaikea sisäinen kiusaus, niin että surkuttelimme sitä mutta päästyään tästä tuskan pätsistä hän oli aivan toinen, vakavampi ja kaikissa hyvissä töissä hedelmällisempi kristitty.

Kuinka tunnemmekin kaikki, me Herran hoidossa olevat, että niin pian kuin jokin suurempi kevytmielisyys, turhamaisuus, itserakkaus tai muu senlaatuinen on alkanut meitä vallata, olemme pian saaneet uuden murheen, joka palauttaa meidät taas malttamaan mielemme. Ja kun Herra taas on lohduttanut sydämemme, olemme kuin virvoittavasta kylvystä lähteneitä ja alamme uudella innolla kulkea hänen käskyjensä tietä: Herralla on pyhä harrastus niihin sieluihin, jotka hän valmistaa taivasta varten. Hän tahtoo heidät yhä enemmän puhtaiksi ja hedelmää tuottaviksi kun sensijaan toiset saavat kasvaa vapaasti ja lihansa mielen mukaan.

Herra Jumala! puhdista meitä ristin koulussa joka päivä jos niin on tarpeellista, ja kasvata meitä Henkesi voimalla uskossa, toivossa ja rakkaudessa nimesi kunnian tähden. Amen.

HEINÄKUUN 9 PÄIVÄNÄ.

Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen olette tehneet minulle. Matt. 25:40.

»Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda minä olin koditon, ja te otitte minut huoneeseenne minä olin alaston, ja te vaatetitte minut minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun luokseni. Mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen te olette tehneet minulle.»

Kristuksen tässä esittämistä teoista voimme oppia jotain kristillisen hyväntekeväisyyden työalasta ja sen laajuudesta. Huomaamme Kristuksen tässä suosivan ulospäin kohdistuvaa toimintaa, kun hän ei vain puhu siitä hyvästä, mitä jokainen omassa talossaan voi tehdä, vaan sanoo myöskin: »Minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun luokseni.»

On ihmeellistä, että kristittyjen keskuudessa voi syntyä eri mieliä siitä, onko meidän etsittävä hädässä olevia vai vain odotettava, kunnes hätä ilmoittautuu ovillemme. Samalla kun toinen valittaa olevansa perhekutsumuksensa sitoma ja sen kautta estetty hyvää tekemästä - ajattelematta, että juuri kotielämässä, lähimpiemme keskuudessa meidän on tehtävä enimmät hyvät työt, niin on toisia, kristityitä hekin, jotka suorastaan hylkäävät kaiken laajemman toiminnan ja tahtovat supistaa hyväntekeväisyytemme vain näihin lähimpiin. Mutta missä ei salaisesti tarkoiteta puolustaa omaa velttoutta, vaan todella tahdotaan totuus käsittää - siellä kyllä saadaan riittävä vakuus näistä Kristuksen sanoista: »Minä sairastin ja olin vankeudessa, ja te kävitte minua katsomassa» - sekä yleisestä rakkaudenkäskystä: »Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi», että jokaisen kristityn tulee tilaisuuden ja kyvyn mukaan palvella kaikkia ihmisiä, ei vain perheväkeään ja ystäviään - »sillä näin publikaanitkin tekevät» - vaan myös ulkopuolella olevia.

Kristuksenkin aikana oli mies, joka tahtoi päästä lähimmäisenrakkauden käskystä kysymyksellä: »Kuka on lähimmäiseni?» Mutta Kristus opetti vertauksessaan laupiaasta samarialaisesta, että missä niinkin suuri kaikkien suhteiden erotus oli olemassa kuin juutalaisten ja samarialaisten välillä, oli palveltava ihmisiä. Huomaa siis: nuo teot ovat sangen hyvät ja Jumalalle otolliset, kun ensiksi uskossa ylläpidät ystävyyttä Vapahtajasi kanssa ja sitten kärsivällisyydellä ja uskollisuudella hoidat kutsumustointasi perheessä, joko hallitsevana, perheen isänä tahi äitinä tai palvelevana, lapsena tai palvelijana.

Kaikissa säädyissä on tehtävissä paljon hyviä töitä, jotka usein vaativat suurta kärsivällisyyttä ja lihan kuolettamista. Jos voit niissä uskollisesti kestää, niin ovat ne kaikki Jumalalle otollisia töitä, sillä ne ovat hänen itsensä käskemiä ja säätämiä. Mutta jos voit sen ohessa palvella perheesi ulkopuolella olevia hengellisissä tai aineellisissa tarpeissa, sairaita, köyhiä, vähäavuisia, niin näet tässä, että Kristus kerran on ylistävä näitä tekoja sanoen: Minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun luokseni.

Lyhyesti, »kristityn teot ovat nimeämättömät», sanoo Luther, s.o. kristityt eivät tee mitään määrättyjä tekoja kuten ulkokultaiset, jotka valitsevat jonkin määrätyn työn, jota paitsi ei heiltä saada mitään hyvää. Mutta kristityllä on rakkaus ja tämän kautta hän tekee kaikenlaista hyvää Kristuksen sanojen mukaan: »Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää tekin samoin heille.» Hänellä on suuri armo, että hän elää Jumalan ystävyydessä ja nauttii iankaikkista, alituista anteeksiantoa ja lisäksi tulee, että Kristus sellaisella suopeudella katsoo vähäisiä tekojamme, että hän sanoo: Sen te olette tehneet minulle.

Kuinka suloista silloin onkaan suuressa ja pienessä katsoa häneen ja sanoa itsekseen: Vapahtajani tähden tahdon nyt antaa tuolle köyhälle vaatetta. Vapahtajani tähden tahdon tuolle ymmärtämättömälle sanoa terveellisen sanan. Vapahtajani tähden tahdon olla kärsivällinen tuolle kiusalliselle lähimmäiselleni ja kohdata hänet iloisin kasvoin ja hyvin sanoin. Vapahtajani tähden tahdon ottaa vaivakseni käydä onnettoman luona.

Kun minulla on uskon lohdutus ja rakkaus sydämessäni, on tämä kaikki iloa. Meistä kuitenkin on tuntuva, kuin emme olisi tehneet mitään, niin että kun Herra luettelee, mitä olemme hänelle tehneet, me vastaamme: Koska olimme niin onnelliset, että saimme sinua palvella? Mutta hän on silloin vakuuttaen selvittävä: »Totisesti minä sanon teille: kaikki, niitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.»

Herra Jeesus, opeta meitä sinua palvelemaan! Kuten sinä olet rakkaudessa palvellut meitä, opeta meitäkin lähimmäisiämme rakkaudessa palvelemaan! Suo, etten katsoisi vain omia etujani, vaan toistenkin! Suo, että totuudessa ja teossa rakastaisin, ei vain sanoin ja toivomuksin, lievittäisin kohdaltani maailman suurta hätää. Suo minulle tähän työhön armosi! Amen.

HEINÄKUUN 10 PÄIVÄNÄ

Ei yksikään ihminen tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain teoista. Room. 3:20.

»Ei yksikään ihminen», sanoo apostoli, » tule vanhurskaaksi lain teoista.» Hän käyttää tässä oikeastaan sanaa liha muistuttaakseen luonnollista syntymäämme, jonka kautta kaikki liha on saanut luontonsa, kuten Kristus sanoo: »Mikä lihasta on syntynyt, on liha.» Mutta nyt on »kaikki liha», kaikki ihmisluonto sellainen, miksi se tuli syntiinlankeemuksessa, aina yhtä täynnä vanhan käärmeen kylvöä ja kuollut siltä elämältä, joka on Jumalasta.

Sillä koko luonto oli saanut Luojalta käskyn, että kaiken piti lisääntyä lajinsa mukaisesti, ruohojen, yrttien ja puiden, kunkin lajinsa mukaan, kalojen, lintujen ja kaikenlaisten eläinten - kukin säilyttäisi lisääntyessään lajinsa kuten myös olemme nähneet tapahtuneen. Kuten käärmeestä syntyy vain käärmeitä, ja pantterin poikasista tulee myös panttereita, niin ovat kaikki ihmislapsetkin syntyessään saaneet saman luonnon, joka ensimmäisillä langenneilla ihmisillä oli. Se on nimittäin täynnä käärmeen kylvöä, vihollisuutta Jumalaa vastaan, hänen olentonsa ja tahtonsa halveksumista, taipumusta kaikkeen pahaan, kuten Jumala jo Raamatun kuudennessa luvussa kuvaa ihmistä, että hänen pahuutensa oli suuri, ja kaikki hänen sydämensä aikeet ja ajatukset olivat aina vain pahoja. Tällainen on nyt luonnostaan kaikki liha s.o. kaikki ihmiset.

Kun nyt tätä ajattelemme, voimme ymmärtää, miksi apostoli niin päättävästi sanoo, ettei yksikään ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista. Sillä kun synnynnäinen luonto on niin täynnä syntiä. Jumala, asettaa sitä vastaan pyhän lakinsa kuvastimen, joka ei suvaitse edes vähintäkään syntistä ajatusta, vähintäkään kylmäkiskoisuutta Jumalaa tai lähimmäistä kohtaan, vaan vaatii, että meidän on rakastettava Jumalaa kaikesta sydämestämme, kaikista sielunvoimista ja kuten itseämme rakastettava jokaista ihmistä, ei vain joitakuita, vaan kaikkia lähimmäisiksemme kutsuttavia ja tätä ei vain joskus, vaan joka ainoa hetki elämässämme. Kuinka silloin kukaan voi kelvata Jumalalle omassa persoonassaan?

Vihdoin muistettakoon tässä vielä asia, joka selittää, miksikä ei yksikään ihminen voi lain teoista tulla vanhurskautetuksi, asia, jota harvat ihmiset ajattelevat. Nimittäin jo pelkkä Jumalan lain olemassaolo ja se, että me sitä tarvitsemme kylliksi meidän langettamiseksemme Jumalan tuomion alaisiksi.

Ensiksi se seikka, että Jumala on antanut meille sellaisen lain uhkauksineen ja lupauksineen, on jo riittävä todistus siitä, ettemme ole hyviä, koska tarvitsimme käskyjä ja uhkauksia. Toiseksi vain se, että teet hyvää ja pakenet pahaa lain tähden, sen uhkausten ja lupausten tähden, on jo musta tahra kaikessa hurskaudessasi. Sillä meidänhän pitäisi tehdä kaikki hyvä vain sydämemme sisäisestä hyvyydestä muutenhan olemme pettureita, joita vain ulkonainen voima pidättää pahan harjoituksesta, jota me kuitenkin sydämessämme suosimme. Jos joku esiin. jättää sinulle lapsensa viikon ajaksi ja samalla sanoo: Minun täytyy valitettavasti pyytää teitä vartioimaan lastani, ettei se rupea mitään varastamaan, ja joskin sinä lasta niin uskollisesti vartioitsisit, että voit jättää hänet takaisin todistaen, ettei se ole varastanut mitään onko tämä silloin hyvä todistus tuosta lapsesta? Surkuteltava lapsi, sanot. Miksi niin? Eihän se ole varastanut? Ei olekaan, sanot mutta vain se seikka, että sitä on vartioitava, on jo sinänsä kyllin huolestuttava merkki lapsesta. Aivan samoin on meidän laitamme.

Onhan laki juuri sellainen vartija, joka kaikkialla meitä valvoo sanoen: Älä varasta! Älköön sinulla olko muita jumalia Älä tapa! Älä tee huorin! Älä valehtele! Mitä todistavat sellaiset käskyt ja muistutukset muuta, kuin että olemme varkaita, huorintekijöitä, murhamiehiä, valehtelijoita? Sillä sanoohan käsky: Älä varasta hiljaa korvaamme: olet sellainen, jota täytyy vartioida, mutta nyt et saa varastaa. Ja käsky: »Älä tee huorin» sanoo meille: sinulla on paha himo, mutta et saa sitä noudattaa. Käsky: »Älköön sinulla olko muita jumalia» sisältää: sinä et rakasta minua, minun täytyy käskeä sinulle sitä.

Niin on jokaisessa käskyssä syytös. Kun Herra Jumala ei vain kiellä synnin harjoitusta, vaan kaiken pahan taipumuksenkin, ajatuksen, himon - ei vain tahdo, että paha on pidätettävä, ikään kuin suljettava sydämeen, vaan että sitä ei siellä ollenkaan saa olla - kun hän tahtoo, että sinun on itsesi rakastettava hyvää, niin että omasta hyvästä halustasi teet kaikkea mikä on hyvää niin on jo itse lain olemassaolo uhkauksineen ja lupauksineen riittävä todistus, ettemme voi olla vanhurskaita hänen edessään.

Vain se, että teemme hyvää tai vältämme pahaa lain tähden on kylliksi todistamaan, ettemme pidä lakia, joka ennen kaikkea vaatii hyvää ja pyhää sydäntä. Täten voimme yhä selvemmin käsittää nuo sanat, ettei »yksikään ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista.»

Herra Jumala, jos sinä tahdot meitä syntiemme mukaan rangaista, kuka silloin edessäsi kestää? Olemmehan lain mukaan kaikki kadotustuomion ansainneet. Kiitos, taivaallinen Isä, että sinä iankaikkisessa rakkaudessasi lähetit Poikasi tekemään sen, mikä meille oli mahdotonta, täyttämään lain ja hänen kauttaan valmistit meille anteeksiantamuksen tien. Kiitos, että meillä nyt on täydellinen sovitus sinun armossasi! Auta meitä yhä syvemmin se uskossa omistamaan! Amen.

HEINÄKUUN 11 PÄIVÄNÄ.

Monen kansan isäksi olen asettanut sinut (Aabrahamin) sen Jumalan edessä, johon hän uskoi ja joka kuolleet eläviksi tekee ja kutsuu olemattomat, ikään kuin ne olisivat. Room. 4:17.

Aabraham uskoi kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja kuka uskoo Jumalaan, joka voi kuolleetkin herättää, voi silloin myös uskoa, että Jumala voi tehdä kaiken, mitä hän ikinä sanoo. Jos Jumala herättää kuolleet, miksi hän ei silloin voisi tehdä vanhaa Aabrahamia ja hedelmätöntä Saaraa lukuisan jälkeläisjoukon vanhemmiksi? Kuinka Aabraham silloin epäilisi, että Jumala saattoi täyttää lupaamansa lukuisan siemenen Iisakin kautta, joskin hän nyt aikoi uhrata ja polttaa hänet tuhaksi? Saattaisihan Jumala hänet sittenkin herättää kuolleista. Sellainen usko Aabrahamilla oli.

Mutta edelleen »Jumala tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat, ikään kuin ne olisivat.» Nyt Jumala puhuu asioista, jotka eivät vielä ole olemassa samoin, kuin jos ne jo olisivat, niin pian kuin hän on päättänyt tehdä jotain. Tällä tavalla hän puhui Aabrahamille, siitä, mikä ei vielä ollut olemassa ja antaa hänelle nimen Aabraham (suuren joukon isä) sillä hän sanoo: »Monen kansan isäksi olen asettanut sinut.» Jumalalle, joka kuolleet tekee eläviksi, oli Aabraham jo se, mikä lupauksissa oli sanottu hänestä tulevan.

Tämä on sisältörikas lause, täynnä opetusta ja voimaa heikolle uskollemme. Tällä tavoin on meidän kaikkien opittava uskomaan ja ajattelemaan Jumalasta, silloin meistä tulee oikeita Aabrahameja. Hän, joka sanallaan loi taivaan ja maan ja käski valon loistaa pimeydestä, hän on kyllin voimakas tehdäkseen tyhjästä kaiken, kuolemasta elämän, synnistä vanhurskauden, paholaisen orjuudesta tuottaakseen Jumalan lapsen ihanan vapauden.

Profeetta sanoo: »Nostakaa silmänne korkeuteen ja katsokaa, kuka nämä on luonut ja johtaa niiden joukot? Hän, joka ne kaikki nimeltänsä kutsuu. Hänen varansa ja voimansa on niin suuri, ettei häneltä mitään puutu.» Niin kuin Jumala kutsuu luomansa taivaan tähdet kunkin nimeltänsä, niin kutsuu hän myös kaikki Aabrahamin lapset, joiden luku tuli suureksi kuin taivaan tähtien, kunkin nimeltänsä jo ennen heidän syntymäänsä.

Sillä hänen edessään ei ole menneen eikä tulevan ajan vaihdosta, vaan hänelle on kaikki läsnä olevaa, mitä milloinkin on meille tapahtuva. Kuten Aabrahamin Jumalan kaikkivaltiaan sanan nojassa uskoi sellaista, mitä hän ei nyt nähnyt, sellaista, joka oli mitä suurimmassa ristiriidassa kaiken kanssa, mitä hän näki tai tunsi itsessään, samoin on jokaisen kristitynkin Herran lupauksesta uskottava päinvastainenkin, mitä hän itsessään näkee ja tuntee.

Tämä se usko oikeastaan onkin, usko Jumalaan, usko Jumalan kaikkivaltiuteen ja uskollisuuteen, että hän voi kääntää kaiken vastakohdaksi sille, mitä nyt näkyy tai tuntuu. Niin on Luther kärsivien kristittyjen lohdutukseksi esittänyt Aabrahamin uskon ja Aabrahamin Jumalan, joka »kutsuu olemattomat, ikään kuin ne olisivat» sanoessaan: »Ei näytä hänen kristittyjään jaloin polkeminen tai heidän teloittamisensa kunniakkaalta ja ihanalta, riemulla ja autuudelta, vaan aivan päinvastaiselta. Mutta Jumala sanoo: Minä tein olemattoman olevaksi kaiken murheen ja sydäntuskan voin tehdä pelkäksi riemuksi. Voin sanoa: Kuolema ja hauta, ole elämä! Helvetti, olet taivas ja autuus! Myrkky, ole parantava lääke! Perkele ja maailma, koitukoon teistä kristityilleni suurempi hyöty kuin rakkaista enkeleistä ja hurskaista pyhistä! Sillä minä voin ja tahdon niin rakentaa ja hoitaa viinitarhaani, että se kaikenlaisesta häviöstä ja kärsimyksestä vain paranee.»

Kun ahdistettu kristitty tuntee vain olevansa kokonaan paholaisen valtaan jätetty, joka täyttää hänen sydämensä ajatuksensa ja koko hänen elämänsä pelkällä synnillä, surulla ja surkeudella, juuri tällöin voi Jumala sanoa. Olet pyhä, olet aivan »puhdas», olet minun temppelini.

Kun lukuisten syntieni tähden tunnen itseni aivan kauhistavaksi Jumalan edessä, sanoo Jumala: Olet kelvollinen, rakas ja kallis minun silmieni edessä. Kun näen vain kuolemaa ja rappiota edessäni, sanoo Jumala: Minä näen sinut taivaassa kirkastettuna ja autuaana enkelieni seurassa. Hän, »joka kuolleet eläviksi tekee ja kutsuu olemattomat, ikään kuin ne olisivat», on tekevä nykyajan uskoville kaiken tämän yhtä varmaan kuin hän on täyttänyt ihmeellisen lupauksensa Aabrahamille, niin että koko maa on hänen siemenensä täyttämä.

Jumala suokoon vain meille enemmän Aabrahamin uskoa! Mutta tuota kallista lahjaa sinun on esittävä suuremmalla vakavuudella kuin mikä on tavallista, jotka sydämestään pyytävät tätä lahjaa, usein ja vilpittömästi sitä Jumalalta rukoilevat ja ahkerasti tutkivat Jumalan sanaa ja töitä, ne, myös kasvavat uskossa ja ovat lujat ja palavat hengessä.

Ne taas, jotka tyytyvät vähäiseen määräänsä ja ylenkatsovat Jumalan kalleimpia lahjoja, niiden usko vähenee ja voi kokonaankin sammua, ja he luopuvat.

Herra Jumala, kiitos, että sinun luonasi kaikki tuskamme ja painomme putoavat! Kiitos, että me elämämme hätäpäivinä saamme olla varmat siinä uskossa, että sinä olet meitä lähellä. Joskus, toisinaan kätkeydyt meiltä, niin on armosi aurinko taas paistava ylitsemme. Herralle ei mikään ole mahdotonta. Auta meitä uskomaan sinun kaikkivaltiaaseen, rakastavaan johdatukseesi. Sinä teet yöstämme päivän. Sinä nostat ja pelastat meidät ikuiseen kirkkauteen Poikasi Jeesuksen kautta! Amen.

HEINÄKUUN 12 PÄIVÄNÄ.

Ylistämme Jumalan kirkkauden toivosta. Room. 5:2.

Tämä lause voi tarkoittaa sekä sitä kirkkautta, joka Jumalalla itsellään on kuin sitä kirkkautta, jonka hän on antava uskovilleen. Mutta tämä onkin laadultaan ja olennoltaan sama kirkkaus, kuten Kristus sanoi: »Ja sen kirkkauden, jonka annoit minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä - minä heissä ja sinä minussa - jotta he olisivat täydellistyneet yhdeksi.» »Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka olet minulle antanut, olisivat minun kanssani, jotta näkisivät minun kirkkauteni, jonka annoit minulle.» Mikä ihmisajatus voi käsittää kaiken, mitä sellaiset sanat meille lupaavat?

Tässä meidän ei ole jätettävä huomiotta, vaan huomattava tarkoin, että apostoli tässä kirjeessään ei vielä ollut puhunut sanaakaan uskovien pyhityksestä ja hyvistä töistä, kun hän jo sanoo, että he ylistävät Jumalan kirkkauden toivosta. Hän osoittaa, että he eivät perusta tätä toivoaan uskosta seuraavaan pyhitykseen, vaan sanoo, että meillä heti »uskosta vanhurskaiksi tultuamme» on sekä rauha Jumalan kanssa että Jumalan kirkkauden toivo. Uudestisyntyneillä armolapsilla on heti perintönsä taivaassa.

Näemme myös, että kun kansa oli kuullut Pietarin helluntaisaarnan, kaikki, jotka uskoivat kohta saattoivat ilolla syödä leipänsä keskenään ja ylistivät Jumalaa sydämensä yksinkertaisuudessa. Niin luemme myös etiopialaisesta kamaripalvelijasta ja Filipin vanginvartijasta, että he heti uskoon tultuansa iloitsivat. Heidän ei ensiksi tarvinnut nähdä olevansa armossa kypsyneitä tai uskonhedelmiään. Heillä oli vain siitä armosta, joka oli heille julistettu Kristuksessa, iloinen ja autuas sydän. Sellaista Jumalassa autuasta sydäntä ei voi kellään olla, ilman että hän uskoisi sekä läsnäolevaan armoon että tulevaan kirkkauteen.

Sillä jollemme usko jälkimmäistä, mitä teemme sitten edellisellä? Tosin voimme Hengen hedelmistä saada suuremman varmuuden uskomme aitoudesta, mutta itse uskon ja toivon on jo ennen omistettava, mitä Jumala on luvannut, nimittäin ei vain syntien anteeksiantamusta, vaan myös iankaikkisen elämän.

Varokoon siis jokainen sitä vaarallista erehdystä, että uskova Jumalan lapsi ei heti olisi valmis menemään taivaaseen, vaan että siihen vielä vaadittaisiin jokin kypsyminen armossa ja Hengen hedelmiä. Väärä ja vaarallinen luulo! Tosin sellainen kypsyminen antaa suuremman kirkkauden määrän, kuten Raamattu muutamissa kohdissaan osoittaa, mutta itse valtakunta, lapsenoikeus ja perintö on meillä heti yksinomaan uskon kautta. Jos eläisimme vaikka sata vuotta armon kasvatuksen ja karttumisen alaisina, niin ei meillä silti olisi ainoatakaan ylevämpää lisäsyytä ikuisen kunnian toivollemme.

Samassa hetkessä kuin syntinen tulee uskoon ja armoon, on hän häävaatteisiin puettu ja valmis käymään kirkkauteen. Ristinpuun ryöväri ja Kristuksen palveluksessa vanhennut Johannes saivat kumpikin samasta armosta iankaikkisen elämän lahjan. Kun Paavali katsoi kolossalaisten vielä tarvitsevan sellaisia varoituksia, kuten luemme hänen lähetyskirjeensä kolmannessa luvussa heille antaneen, kehottaa hän heitä kuitenkin kiittämään Isää, joka oli tehnyt heidät soveliaiksi olemaan osalliset siitä perinnöstä, mikä pyhillä on valossa.

Niin seuraa autuuden toivo jo uskoa ja armoa, kuten perimäoikeuskin perustuu vain syntymään. Kunpa emme tyytyisi vain tämän toivon omistamiseen, vaan ylistäisimmekin siitä! Sillä antaisimme Jumalalle kunnian, ja siten kaikki hengelliset sotavoimamme vahvistuisivat. Autuudentoivon kypärä on tärkeä sota-ase. Niin totta kuin todella olemme taistelussa kruunustamme, niin on tarpeen, jottemme uupuisi ajan vaivasta kärsiessämme monet haavat, monet tuliset nuolet, että virvoitamme ja vahvistamme henkeä autuuden toivolla. Jos katseiltasi himmenee autuaallinen päämaalisi, ihana kruunu, niin kiiruhda kohta autuuden toivon iankaikkisille perusteille. Kun Jumala on uskollinen ja kaikkivaltias, niin ei toivomme tule häpeään. Enemmän uskoa vain ja olet samassa sanomattoman rikas ja onnellinen.

Katso kaikkea, minkä Jumala on tehnyt maailman alusta lähtien ja kysy itseltäsi, onko mahdollista, että Jumala ei ole luonut ihmistä mitään korkeampaa tarkoitusta varten, kuin että hän aikansa maan päällä kärsittyään lopulta raukeaisi tyhjiin. Todistavathan jo ihmissielun lahjat toista. Ja onko Jumala vain ajallisen hyvän vuoksi antanut Poikansa veriseen kuolemaan? Onko Jumala asettanut lepopäivän, antanut meille sanan ja sakramentit vain ajalliseksi hyväksemme? Onko Jumala lähettänyt Henkensä sydämiimme meitä nuhtelemaan, lohduttamaan ja pyhittämään, onko hän antanut meille ristin ja kaiken joka päivä kärsimämme kurituksen - ja kuitenkin epäilet, mitä kaikkea tämä merkitsee? Vihdoin: Onko Jumala antanut meille kaikki iankaikkisen elämän lupaukset viimein meidät pettääkseen? »Herra, lisää meille uskoa!» tätä rukousta täällä tarvitsemme säilyttääksemme uskalluksen ja toivon ylistyksen vahvoina loppuun asti.»

HEINÄKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Jos olisin tarkoittanut jotakin vääryyttä sydämessäni, eipä Herra minua kuulisi. Ps. 66:18.

Jos sinulle on vaikeaa uskoa olevasi Jumalan lapsi, ehkä aivan mahdotontakin yhdestä tai toisesta syystä, niin huomaa seuraava erotus: jos epäilyksesi perustuu siihen, että tiedät itsessäsi tahallista synninharjoitusta, josta et tahdo luopua, kuten että elät leppymättömässä vihassa lähimmäistäsi kohtaan taikka olet liittoutunut jonkin lihallisen himosi kanssa, tai harjoitat epärehellisyyttä kaupassa tai työssä, sanalla sanoen, ilmeistä lihan työtä, jota aiot jatkaakin, niin älä koeta evankeliumilla peitellä ja vaimentaa vastaväitteitä ja uskotella itsellesi olevasi armotilassa. Sillä kaikki Jumalan sana sotii liian selvästi sitä vastaan, ja Herran Henki, joka antaa sinulle uskon varmuuden ja todistuksen lapseudestasi, on »totuuden Henki», puhdas ja pyhä Henki. Hän ei voi antaa sinulle totuutta vastaan sotivaa todistusta ja sinä olet aina törmäävä apostolin sanoihin noidalle: »Ei sinulla ole osaa eikä erää tähän sanaan, sillä sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä.» Hän ei sano: sillä syntisi ovat liian lukuisat ja vaikeat vaan hän sanoo: »Sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä.

Mutta iloitse, ettei hän myöskään sano: sentähden täytyy sinun olla ainiaaksi kadotettu vaan hän lisää vielä: »Tee siis parannus ja käänny tästä pahuudestasi ja rukoile Herraa, jos ehkä sydämesi ajatus annettaisiin sinulle anteeksi.» Ajattele, ettei edes noitaakaan, niin ulkokultaisuuden hapattamaa, täynnä katkeraa sappea ja kiinni vääryyden. siteissä - jätetä kadotukseen, vaan saa tulla Jumalan luo ja pyytää anteeksiantamusta! Mutta huomaa, että apostoli ei sano tälle vain: »Usko Herraan Jeesukseen», vaan: »Tee parannus ja käänny tästä pahuudestasi.» Niin sanoo Kristuskin: »Jos silmäsi viettelee sinua (on armoelämäsi turmioksi, esteeksi), repäise se pois ja heitä luotasi.» Hän ei sano: »Usko minuun, niin ei sinun tarvitse repäistä silmääsi.» Ei, usko ja hyvä omatunto eivät koskaan sovi yhteen syntien suosimisen kanssa nämä johdattavat aina pois armoistuimen luota.

Luther sanoo olevan monia, jotka laiminlyövät ehtoollisen ja rukoilemisen. He ovat vallitsevien syntien kietomia, kuten sovittamattoman vihan ja muiden sellaisten, joista he, eivät halua luopua. »Sellaisille», sanoo hän, »olisi varmasti paras neuvo, että he hylkäisivät synnin ja niin tulisivat Jumalan luo sakramentissa ja rukouksessa. Tämä olisi heille todella parempi kuin että he jatkavat syntiään ja antavat ruumiinsa ja sielunsa perkeleelle.» Niin sanoo Kristuskin sinulle olevan paljoa paremman, että kärsit silmän repimisen tuottaman tuskan ja käyt elämään sisälle kuin että sinulla olisi molemmat silmät tallella, ja sinut heitettäisiin helvetin tuleen.

Ole viisas, pakene syntiä! Kirkkauden kruunu palkitsee kyllä kaiken lihan ristiinnaulitsemisen kärsimyksen. Pysymällä synnissä ehkäiset sinä rukouksesi voiman ja menetät Jumalan autuaallisen rauhan ajassa ja taivaallisen ilon iankaikkisuudessa.

Mutta huomaa, tämä koskee syntejä, joita suosit, et vain rakasta, kuten aina lihalla, pyhilläkin, on vanha rakkautensa syntiin - vaan joita suosit, se on, kun uudelleen liittoudut synnin kanssa, puolustat sitä ja aiot sen säilyttää, siitä. huolimatta, ettei se sinulle ole epätietoinen, vaan ilmeinen synti. Synnin suosiminen tällä tavalla sotii aina suoraan uskoa ja armoa vastaan.

Aivan toisin on kristityn laita, joka sanoo: »Rakastan sinua, synti, hirmuisesti, mutta minä vihaan ja kiroon rakkauttani sinuun» ja etsii kaikkivoivalta Jumalalta apua itse tuota syntirakkautta vastaan.

Jos tämä on laitasi, jos niin katsot syntirakkauttasi ja etsit vapahdusta, niin älä hetkeäkään pakene lempeää, sovitettua Isääsi, vaan kiiruhda heti hänen syliinsä täydellä varmuudella uskoen hänen armoonsa. ja - huomaa - varo rupeamasta ensin odottamaan vapautusta synnistä, ennen kuin uskot armoon sillä juuri tuo odotus olisi väkevin paula, mihin paholainen saattaisi sinut kietoa. Vain uskon kautta voit odottaa vapahdusta.

Lihan rakkaus syntiin, se, että jotkut syntyperäiset paheet meitä seuraavat ja vaivaavat, niin kauan kuin olemme maan päällä, on asiantila, josta kaikki pyhät vaikeroivat. Mutta »sellaiset synnit», sanoo Luther, »mitkä me näin itse tuomitsemme, ovat tunnustettuja ja salaamattomia syntejä, ja Kristuksen uhri on aina näiden ja Jumalan välillä. Ne eivät siksi koskaan kadota meitä, niin kauan kuin pysymme Kristuksessa, jolloin myös synti on myös ristiinnaulittu.»

Tällaisia syntejä ja jokapäiväisiä puutteita vastaan on sinun vain syvästi ja uudistuvasti painettava sydämeesi armoituksemme suuret, iankaikkiset perusteet ja taisteltava kuin hengen ja elämän puolesta lapsen luottamuksesi säilyttämisen puolesta. Sillä paholaisen hartain pyrkimys on riistää tämä sydämestäsi ja syöstä sinut epäilykseen ja orjanmielisyyteen. Ota siis tässä kaikki Jumalan evankeliumi avuksesi ota avuksesi sakramentti, rukous ja veljien neuvot ja esirukoukset, jottei omatuntosi suistu orjuuteen, vaan uskon kautta voittaa vastukset.

HEINÄKUUN 14 PÄIVÄNÄ.

Pyhitettäköön sinun nimesi. Luuk. 11:2.

Tällä rukouksella lienee varmaan syvempi merkitys ja suurempi paino kuin se, minkä heti käsitämme, koska Kristus on tehnyt sen ensimmäiseksi rukoukseksi. Tähän tulee vielä lisäksi, että tämä rukous nähtävästi tarkoittaa samaa kuin toinen käsky Jumalan laissa: Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä. Tähänhän käskyyn on yhdistetty kauhea uhkaus: »Herra ei jätä sitä rankaisematta, joka turhaan lausuu hänen nimensä.» Kun nyt näin erinomainen paino pannaan tähän käskyyn ja tähän rukoukseen, pitäisi jokaisen alkaa käsittää, että tässä on suuri salaisuus kätkettynä, kun sentään sama käsky ja rukous tavalliselle ihmisajatukselle näyttävät vähimmin tärkeiltä.

Mitä tarkoittanee Herra Kristus rukouksella: »Pyhitettäköön sinun nimesi?» Mitä on siis Jumalan nimi? Jumalan nimi on kaikki, mikä sanoo meille Jumalasta, mitä hän on kaikkine jumalallisine ominaisuuksineen ja täydellisyyksineen. Mutta voidaksemme sanoa, mitä Jumala on, tarvitsemme siihen kaiken Jumalan ilmoituksen maan päällä - ja sittenkin me voimme vain mitä vajavaisimmin häntä käsittää.

Nyt Jumala on ensiksi ilmoittanut itsensä luomissaan mutta tästä ilmoituksesta havaitsemme, jos niin saa sanoa, vain hänen ulkonaisen puolensa. Hänen sydämensä ajatukset, hänen jumalallinen vanhurskautensa ja laupeutensa, hänen tahtonsa ja neuvonsa meihin ihmisiin nähden jäisivät meille kuitenkin ikuisesti kätketyiksi salaisuuksiksi, ellei hän olisi itseään ilmoittanut myös sanassa, ensiksi kirjoitetussa ja vihdoin olennollisessa, joka tuli lihaksi ja asui keskuudessamme Jumalan kunnian kirkkautena ja hänen olemuksensa juurikuvana.

Kaikki Jumalan sana onkin tarpeen oppiaksemme hänet tuntemaan. Lyhyesti: Jumalan nimi ei ole nopeasti lausuttu, kuten liiton enkeli itse ilmoitti Manoaan kysyessä hänen nimeänsä. Hän vastasi: »Miksi kysyt nimeäni, joka on ihmeellinen.» (Tuom. 13:18.) Niin kysyi myös Mooses hänen nimeänsä ja sai vastaukseksi: »Minä olen se, mikä olen» ja taas: »Minä olen.» Tämä on Jahve nimen merkitys. Tämä on hänen majesteettisen olentonsa nimi, johon hän on vielä liittänyt monta lisäystä, jotka kuvaavat sekä hänen peljättäviä että lempeitä ominaisuuksiansa.

Niin esimerkiksi tuo nimi voi käydä läpi luittemme ja ytimiemme, kun hän sanoo: »Minä Herra, sinun Jumalasi olen kiivas Jumala, joka kostan», kun häntä nimitetään »kuluttavaksi tuleksi» hirmuiseksi Jumalaksi kaikille jumalattomille - kaikkivaltiaaksi, vanhurskaaksi, pyhäksi, suureksi. Mutta Jumalan sanassa on myös viljalti lempeitä, autuaaksitekeviä nimiä Jumalastamme.

Hän kutsuu itseään myös laupiaaksi, armolliseksi, kärsivälliseksi, hurskaaksi, uskolliseksi. Erityisesti kutsutaan Jumalaa lihassa pelastukseksemme ilmestyneenä Immanueliksi, Jumala kanssamme, sekä ihmeelliseksi neuvonantajaksi, väkeväksi Jumalaksi, iankaikkiseksi Isäksi, rauhanruhtinaaksi. Hän kutsuu itseään myös lohduttajaksemme, ystäväksemme, paimeneksemme, yljäksemme, veljeksemme, isäksemme.

Mutta kuka voi luetella kaikkia Korkeimman nimiä, jotka suloisena balsamina leviävät yli kaiken Jumalan sanan, kuten Salomo sanoo: *Vuodatettua voidetta on nimesi.» Lyhyesti, kaikki Jumalan sana on tai opettaa Jumalan nimeä.

Mutta kuinka unohtaisimme erityisesti mainita sitä nimeä, joka on yläpuolella kaikkien nimien, joka on syntisille suloisempi kaikkia nimiä, mitkä koskaan voidaan mainita taivaassa ja maan päällä, sitä nimeä, jossa yksin me tulemme autuaiksi nimeä, joka virvoittaa työtätekevät ja raskautetut, lohduttaa murheelliset, parantaa haavoitetut, vapauttaa vangit, tekee köyhät rikkaiksi, poispyyhkii synnit, tekee vanhurskaaksi ja autuaaksi! Se on tuo kallis nimi, jolla Jumala on nimittänyt itsensä Pojassaan - lohdullinen Vapahtajanimi Jeesus.

Tähän nimeen Jumala on sulkenut koko sydämensä tunteen syntisiä kohtaan iankaikkisen pelastuspäätöksensä, iankaikkisen rakkautensa, laupeutensa, kärsivällisyytensä, uskollisuutensa - kaiken, mikä voi tehdä syntisen autuaaksi, on Jumala sulkenut nimeen Jeesus. Tuo lyhyt nimi on kokonainen evankeliumi. Se merkitsee syntisten pelastusta.

Muta nyt huomaamme tutkiessamme näitä merkillisiä Jumalan nimiä, kuten muitakin pyhiä Jumalan sanoja, Jumalan itsensä kirkastuvan sieluillemme suureksi, ihanaksi, pyhäksi, armolliseksi, aina niiden nimen ja sen selityksen mukaan hänestä, jota me tutkimme. Tästä johtuu, ettei ole vain heprealainen puheentapa sanoa: Jumalan nimi tarkoitettaessa Jumalaa itseään, vaan sitä käytetään meilläkin, kun me jonkun puhuessa pahaa lähimmäisensä persoonasta, hänen sanoistaan ja teoistaan sanomme: »Se häpäisee hänen nimeänsä.»

Ajatellessamme kaikkea tätä huomaamme, että Jumalan nimen pyhittämiseen kuuluu kaikki, mikä tekee Jumalan ihmisille kirkastetuksi, oikein tunnetuksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi. Sitävastoin kaikki, mikä on omiaan väärentämään Jumala-käsitettä tai vähentämään hänen ja hänen sanojensa, hänen työnsä ja asiansa kunnioittamista maan päällä, on Jumalan nimen häpäisemistä.

HEINÄKUUN 15 PÄIVÄNÄ

Tapahtukoon sinun tahtosi. Luuk. 11:2.

Tähän rukoukseen kuuluu täysin Jumalaa rakastava sydän - sydän, joka varsinaisesti katsoo vain Jumalan hyväksymistä. Siihen kuuluu hyvän lapsen sydän, joka on vailla »omaa tahtoa» haluten vain tehdä isänsä tahdon tarvitsematta mitään muita syitä tapahtumien selitykseksi kuin vain: Niin on Isän tahto.

Monet voivat rakastaa hyviä, jaloja, hyödyllisiä, tarpeellisia asioita, mutta se ei ole samaa kuin Jumalan tahdon rakastaminen. Sillä ei ole kylliksi, että rakastamme samoja elämänpiirejä, joita Jumala rakastaa, vaan meidän tulee rakastaa itse Jumalan hyvää tahtoa katsomatta asiaa, jota hän meiltä haluaa.

Siis on rakastettava Jumalaa - ja hänen mielisuosiokseen rakastettava hänen tahtonsa vaihtelevia muotoja, vaikka ne näyttäisivät meistä niin mielettömiltä tai vaikeilta kuin oli Aabrahamin saama käsky uhrata lisak, »lupauksen poika». Silloin hänen oli mahdotonta käsittää mitään syytä siihen, vaan hänen oli vain Jumalan tahdosta se tehtävä.

Nyt kolmas rukous vaatii, ettei meidän vain tule myöntyä sellaiseen Jumalan tahtoon, vaan vieläpä rakastaa sitä, niin että rukoilemme sen tapahtumista. Meidän ei nimittäin ole koskaan unohdettava, että rukouksen täytyy tulla sydämen asiaksi, ei ymmärryksen eikä käskyn vaikuttama teko, vaan sydämen oma halu ja pyrintö.

Mutta kun Jumalan tahto on vanhan Aadamin kuolema ja ristiinnaulitseminen, ja sitä vastoin kaikki ihmisluonto tahtoo pysyttää vapautensa ja rakastaa omaa tahtoaan, voidaan kysyä: Kuinka voi kukaan ihminen saada sydäntä, joka niin rakastaa Jumalan tahtoa, että totuudessa rukoilee sen tapahtumista? Sellaista sydäntä emme saa koskaan (vaikka piinautuisimme sen vuoksi kuoliaiksi) millään muulla tavoin, kuin uuden syntymisen kautta Jumalasta.

Mutta kun sielua ovat sen oma pahuus ja lain pyhät vaatimukset perinpohjin vaivanneet, ja sen vihdoin itsessään arvottomana suuri, ansaitsematon armo valtaa, niin että on sanottava: Oi Jeesus, kuinka suuri onkaan armosi - ja nyt hänen verensä tuottaa sille kaiken puhtauden, hänen rakkautensa kaiken autuuden, kun Jumalan rakkaus näin on hänen sydämeensä vuodatettu - silloin tulee hänelle Jumalan tahto kalliimmaksi kaikkea, mitä voidaan ajatella tai mainita.

Silloin on sydämen ensimmäinen kysymys: »Mitä voin tehdä suosiosi mukaista, verraton Vapahtaja? Kunhan vain tekisin Jumalan tahdon!» Silloin tuo sielu tietää hyväksi ja oikeaksi ainoastaan taivaallisen Isänsä tahdon. Silloin hänen oma sydämensä on pahin, mitä hän tietää, ja täydellä todella hän sanoo. »Kuoleta, Jumala, tahtoni! Minä en itse kykene kuolettamaan, niin kuin tulisi, mutta tee sinä se, Herra!» Näin vastoin omaa itseään rukoillessaan hän rukoilee Jumalan tahtoa.

Kun siis ensiksi oman tahtoni pahuus on minut näännyttänyt, sen jälkeen Jumalan suuruus, rakkaus ja lempeys on minut niin vallannut, että vain hänen tahtonsa täyttyminen on minulle hyvä, vieläpä autuuttanikin kalliimpi asia, silloin sydämeni on sellainen, että se todella rakastaa Jumalan tahtoa.

Tässä nyt jokainen tutkikoon tilaansa! Meillä on tässä taas sydämemme sisintä aukova kohta. Tiettävää on, että rukouksen pitää olla ihmisen oman huolen, pyrkimyksen, tarpeen ilmaus. Ken tahansa ei voi tätä rukousta rukoilla. Joka tätä luet, pysähdy sinä kuitenkin hetkeksi kuin Jumalan kasvojen eteen, niiden silmien eteen, jotka näkevät sydänten ajatukset ja aikeet. Kuinka on sinun laitasi tällä kohdalla? Itse kai tietänet, onko sinulla yleensä näitä huolia, huokauksia ja rukouksia: »Jumala, näytä minulle tahtosi! Auta minua tahtosi tekemään!» Onhan mahdotonta, että Pyhä Henki voi asua sydämessä siinä tätä huolta herättämättä.

Kristitty voi tosin usein niin hajamielisenä lukea rukouksen: Tapahtukoon sinun tahtosi, ettei hänen ajatuksensa sitä edes seuraa. Mutta, mikä on kuitenkin hänen sydämensä ensimmäinen ja viimeinen rukous, ellei juuri tuo: »Jumala, Isä, Vapahtaja, auta minua, auta minua sinun tahtosi tekemään. Auta minua hirmuista hitauttani vastaan! Anna minulle Pyhän Henkesi voima ja virkeys tekemään sinun tahtosi ja osoita minulle tiesi vaeltaakseni sinun totuudessasi!»

Tämä on tunnusmerkillistä sydämelle, missä Pyhä Henki asuu. Juuri tämä lähinnä kuvaa uuden liiton lapsia, joista Herra sanoo: »Minä annan lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä.» (Jer. 31:33) Jumalan lakihan on Jumalan tahto. Se että Jumalan laki on kirjoitettuna sydämeen ja mieleen, on huomattava siitä, että sydän rakastaa Jumalan tahtoa, että mieleni hartaasti huokaa: »Kunpa voisin pitää lakisi kaikesta sydämestäni! Kunpa voisin tehdä Jumalan tahdon!»

Emme sano, että kristitty on täydellinen ihminen, emme suinkaan, hänen sisällisessä elämässään ja ulkonaisessa vaelluksessaan on vajavaisuutta paljon. Hän ei myöskään osaa niin valvoa, rukoilla ja taistella turmelustaan vastaan kuin hänen tulisi, ja hän tahtoisi paremmin kuin kukaan muu tuntee kristitty puutteellisuutensa. Kuitenkin huomatkaamme: jos hän käsittää jonkin asian Jumalan tahdoksi, niin on se hänelle kohta elämänlakina, hän tahtoo silloin sen myös täyttää. Jos liha sotii henkeä vastaan, syntyy rukous. Näe siis, kuinka rukous sydämessä saa alkunsa! juuri lihan taistelusta Henkeä vastaan syntyy kilvoitus ja rukous: tapahtukoon Jumalan tahto. Ehdottomasti täytyy kristityllä olla tällainen mielenlaatu.

HEINÄKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Matt. 6: 11

Alkukielen sana »jokapäiväinen», on tosin ollut hämärä ja epäselvä sana, mutta kaikki selitykset ovat kuitenkin siinä samaa mieltä, että se merkitsee jotakin olemuksellemme välttämätöntä - ei erilaisia sydämen anomuksia, vaan välttämätöntä - oikeastaan se merkitsee »olentomme ylläpitämiseksi tarvittavaa».

Nyt kysymme sellaiselta, joka tahtoo »inttää Jumalaa vastaan» (Room. 9): Etkö ole aina tähän saakka saanut, mikä on ollut välttämätöntä olentosi ylläpitämiseksi? Ellet olekaan saanut kaikkea sen suunnitelman mukaan, jonka itse olet maallista vaellustasi varten laatinut, olet kumminkin saanut kaiken mitä hän, joka parhaiten hyötysi tietää, on luvannut. Tai onko tiedossasi, kuinka paljon köyhyyden ja surun vitsausta sinä tarvitset sielusi ikuiseksi parhaaksi?

Mutta tässä voi kristitty, joka ei ole vain köyhyyden vitsoma, vaan myös velkainen, vastata meille: »On asia, jonka rinnalla kaikki köyhyyskään ei ole miksikään verrattava, se nimittäin, että minun täytyy olla ihmisille velkaa enkä kenties voi suorittaa jokaiselle omaansa, ja niin muodoin tulen nauruksi pilkkaajien suussa evankeliumin häväistykseksi.» Vastaamme: jollei sinussa ole jokin erityinen ylpeydenhenki, joka vaatii hyvin syvää nöyryytystä - ja jollet »kiusaa Herraa», joko laiminlyönneillä ja laiskuudella tai turhamaisuudella ja tuhlaamalla hänen lahjojaan, vaan olet toimekas, nöyrä, ahkera ja uskollinen kutsumuksessasi ja yksinkertaisella uskolla rukoilet tätä rukousta, niin ovat sinulla kaikki Herran lupaukset, että hän on sinulle antava niin paljon, ettei sinun tarvitse joutua häpeään pettäjänä, vaan voit kaikille saatavansa suorittaa.

Joko Herran kiusaaminen laiskuudella tai hekumoinnilla tai kova, masentamista tarvitseva ylpeys - semmoinen se ainoastaan voi tuottaa kristitylle sen katkeran kokemuksen, joka on kaikkea köyhyyttä monin verroin vaikeampi, nimittäin ettei hän voi velkaansa kunnollisesti suorittaa. Kun taas moni Jumalan lapsi joko sairauden tai muiden seikkojen vuoksi ei aina voi huoltaa itseään, vaan hänen täytyy turvautua veljien armeliaisuuteen, niin tosin tämäkin on nöyryyttävää ylpeälle luonnollemme, mutta kuuluu kuitenkin Herran kasvatusohjelmaan, jolla hän muutamia lapsiaan jonkin ajan kurittaa, kunnes he masentuvat saattaakseen hallita joitakuita Jumalan lahjoja.

Näinä vitsaukset pitää aina kantaa Jumalan pelossa ja nöyrällä kuuliaisuudella Herran, yksin viisaan ja voimallisen Isän edessä, jonka oikea käsi voi kaiken muuttaa.

Mutta tässä neljännessä rukouksessa on opetusta niillekin onnellisille, jotka eivät tiedä mitään elatuksen murheista ja joiden näköjään ei tarvitsisi rukoilla jokapäiväistä leipää. Heidän olisi tarkoin mietittävä tässä rukouksessa esiintyvää kahta sanaa: nimittäin meidän ja meille. Jos teissä on Kristuksen mieli, niin myöskin näitä Kristuksen sanoja teidän on tarkattava. Kristus ei sano: »Anna minulle jokapäiväinen leipäni», vaan: »Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.» Luuletko Jumalan antaneen sinulle omaisuutta vain itse elääksesi siitä mielesi mukaan tai kootaksesi tavaraa vain itsellesi? Mitä Herra sanoo? »Tee tili taloudenhoidostasi sillä sinä et saa enää hoitaa talouttani.» Ota huomioosi Jumalan tarkoitus hänen antaessaan muutamille niin paljon maallista hyvää. Oletko milloinkaan ajatellut, miksikä Jumala niin epätasaisesti on suorittanut jaot täällä maan päällä toisen ollessa niin rikkaan, että hänellä on paljon yli oman tarpeensa ja toisen niin köyhän, että häneltä puuttuu välttämättöminkin?

Kummallisen ja epätasaisen jaon salaisuus on vain siinä, että meillä on eri kutsumukset: niiden, jotka ovat saaneet enemmän, kuin mitä tarvitsevat, tulee olla Herran huoneenhaltijoita, jotka hänelle hallitsevat lahjojansa. Silloin hän antaa joukon köyhiä asettua heidän ympärilleen koettelemaan heitä joka päivä, tahtovatko he rehellisesti hoitaa hänen lahjojaan »haltijoina» niistä jakamalla, vai aikovatko he kaivaa leiviskän maahan ja tehdä siitä epäjumalan itselleen ja lapsilleen. Älkäämme koskaan unohtako suurta yhteistä ojennusnuoraa: »Jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan jolle paljon on uskottu, siltä paljon velotaan, sekä kuningaskäskyä. »Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.» Älä siis unohda sinua ympäröivää köyhien, sairaiden, heikkojen, vaivaisten maailmaa, jotka kaikki ojentavat käsiä leivän tarpeessa. Sinun tulee sentähden tässä rukouksessa rukoilla kaikkien ihmisten puolesta eikä ajatella: minulle, minun, vaan: meille, meidän.

Edelleen sinun ei tule rukoilla heittiön tavoin, niin että rukouksessa sanot meidän, mutta sitten käytät sinulle uskottua tavaraa, niin kuin se olisi yksin sinun. Ei, sinä olet vain hoitaja. Sellaisina meidän tulee olla alttiisti, Kristuksen rakkauden tähden, niin että hän saattaa sanoa kaikesta hyvästä, minkä olemme tehneet: Sen te olette tehneet minulle.

Kun myös tiedämme, että sanat jokapäiväinen leipä eivät merkitse ruokaa ja vaatteita, vaan kaikkea, mikä kuuluu tämän ajallisen elämän ylläpitoon ja tarpeisiin, kuten: koti, tavara ja raha, hyvä puoliso, kuuliaiset lapset, uskollinen perhe, hyvä ja hurskas esivalta, hyvä hallitus, hyvä, suotuisa ilma, rauha, terveys, kuri ja järjestys, hyvät ystävät uskolliset naapurit ja muu sellainen, niin ei puuttune yhdeltäkään kristityltä, joka ei elä vain itseään varten, vaan rakastaa lähimmäistäänkin, syitä rukoilla tätä rukousta.

Sitä paitsi Herra voi äkisti riistää sen hyvän, minkä nyt omistat, minkä vuoksi sinulla on aina syytä rukoilla hänen suojelevaa armoansa tai jokapäiväistä antamista, jokapäiväistä leipää. Kristitylle onkin hyvin terveellistä näin tuntea alituisesti elävänsä Herran armon varassa.

HEINÄKUU 17 PÄIVÄNÄ.

Ja niin kuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva. I Kor. 15:49.

Tämä on nyt ilmoitus, jonka uskoaksemme ja oikein käsittääksemme meidän on rukoiltava Jumalalta armoa. Kuule!

Niin kuin meissä on ollut maallisen kuva, niin on meissä oleva taivaallisen kuva» Uskotko sen? Maallisen (Aadamin) kuvan kantamisen tunnemme jäsenissämme ja mielissämme vahvemmin kuin soisimmekaan. Mutta uskotko myös yhtä varmasti, että me kerran yhdistettyinä hänen kanssaan vielä kannamme taivaallisen kuvan?

Uskotko Aadamin ja Kristuksen kumpaisenkin olleen varmasti esi-isiämme ja alku-ihmisiä, joiden mukaan meidät on muodostettu. Heidän olleen kuin kaksi suurta kaavaa, joiden mukaan meidän kaksi eri ajanvaihettamme laaditaan. Maallisen elämämme aika Aatamin maallisen mukaan. Iankaikkisuuden aika Kristuksen taivaallisen kuvan mukaan. Yhtä varmaa kuin me ajallisuudessa olemme kantaneet maallisen kuvaa ja kaikkea siihen kuuluvaa surkeutta, yhtä varmaan kerran kannamme Kristuksenkin kuvaa ja tämän kuvan täyttä kunniaa. Uskotko, että kaikille, jotka Kristuksessa ovat, tämä on seuraava yhtä varmasti ajallaan kuin määrätty luonnon järjestys, kuten yötä seuraa päivä, tai kylmää talvea seuraa suloinen kesä? Onko tämä totta? Se on totta, Herran nimi olkoon ylistetty ja kiitetty!

Maallisen kuvan kantamisen sisällyksen huomaamme koko olennossamme: »Aadam siitti lapsia, jotka olivat hänen kuvansa kaltaisia.» Tässä apostoli kuitenkin tarkoittaa varsinaisesti ruumista. Ruumiissamme kannamme Aatamin kuvaa niissä ominaisuuksissa, jotka apostoli edellä luetteli, se on huono, raihnas, häviävä, lyhyesti: luonnollinen ruumis, maallisista, kasvi- ja eläinkunnan elinaineista elävä ja vihdoin itse maaksi muuttuva. Mutta lisäksi kuuluu maallisen kuvaan myös kaikenlaisen surkeuden, synnin ja murheiden sarja - kaikenlainen onnettomuus. Koko hädän, murheiden olentomme on aivan kuin synnin tyyssija, siinä piilee Jumalan ylenkatsetta, epäjumalisuutta, suruttomuutta, kovuutta, itserakkautta ylpeyttä, ulkokullaisuutta, valhemieltä, vihaa, kiivastusta, kateutta, epäluuloa, saastaisia himoja, ahneutta, omanvoitonpyyyntiä ja muuta sellaista, kuten Jeesus sanoo: »Sydämestä lähtee pahoja ajatuksia, murhia, aviorikoksia haureutta, varkauksia, vääriä todistuksia, jumalanpilkkaamisia.» Tämän hetkinen on Aadamin kuva synnin tähden.

Mutta tästä seuraa sitten kaikki kirous ja kurjuus maan päällä, sydämen levottomuus, omantunnon sairaudet, suru, kiusaukset, huolet, pelko, epäluulo, kivulloisuus, ahdistukset, köyhyys, saatanan tuliset nuolet ja vihdoin kuolema ja kuoleman häviö.

Tahdomme tai ei, on meidän kuljettava kuin näihin, Aadamin jätteihin puettuina, kuljettava kuin tiheässä ohdakkeistossa, jossa alinomaa saamme pistoksia ja haavoja. Älä kuitenkaan väsy äläkä tule kärsimättömäksi, sinä Jumalan lapsi! Tämä on vain tukala osa matkaa, myöhemmin tulee toinen aika, niin totta kuin Jumala ei voinut ihmistä ainoastaan kärsimistä varten. »Niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva.» Taivaallisen kuva on kaikessa maallisen vastakohta.

Kristuksen kuvan kaltaisuuteen kuuluu ensiksi »hengellinen ruumis», joka on Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltainen, häpeän sijaan on tullut ikuinen ja taivaallinen kunnia ja Ihanuus raihnaisuuden, heikkouden, sairauden sijaan ikuinen terveys, voimakkuus ja hyvinvointi surun, pelon, tuskan ja levottomuuden sijaan ikuinen ilo, autuus ja levollisuus, »riemullinen meno Jumalan oikealla kädellä iankaikkisesti», ylevien taivaallisten ilojen taukoamaton juhla. Ja ennen kaikkea: sanomattoman, tuskallisen syntisyytemme sijasta iäinen, muuttumaton pyhyys, rakkaus ja puhtaus. Siellä me voimme rakastaa Jumalaa niin kokonaan, täydellisyydellä ja palavuudella sekä sellaisessa autuaallisuudessa, jota nykyisessä tilassamme emme koskaan kykene käsittämään.

Kuka vain hetkenkään, esim. kihlausaikansa alkaessa Vapahtajan kanssa, on saanut tuntea tulevan elämän voimaa, tuntea suurta Herran hyvyyttä, myöntänee sen, että jos tämä tunne olisi kestänyt iäisesti, niin olisi siinä jo ollut taivaan autuutta. Tässä täydellisessä rakkaudessa Jumalaan, joka oli Kristuksen kuvan loppumäärä, on myös kaikkein korkein autuus.

Ajatelkaamme edelleen: Täysi vapaus kaikenlaisesta pahasta, itsensä tunteminen kokonaan pyhäksi ja puhtaaksi kuin Jumalan enkeli. Sellainen täydellisyyden elämä, jota täällä kaipasimme ja johon pyrimme, mutta joka meiltä jäi aina saavuttamatta. Ja ajatelkaamme, ettei meidän koskaan enää tarvitse pelätä mitään pahuutta tai vaaraa, vaan saamme elää iankaikkisessa turvassa ja rauhassa kirkastetun Vapahtajan seurassa ja herkeämättömässä, äärettömässä Jumalan ihmeellisten salaisuuksien yhä selkenevässä valossa. Tällaiseen elämään on ihmeellinen ihmisolento oikeastaan luotu.

Tätä sopiikin ajatella Jumalasta, kun hän loi oman kuvansa mukaisen sukukunnan - hänestä, kaiken autuuden Jumalasta, jolle on yhtä helppoa luoda ääretön autuus kuin rajattomat merenvedetkin.

HEINÄKUUN 18 PÄIVÄNÄ.

Kerskaat laista ja häväiset lainrikkomisella Jumalaa. Sillä teidän tähtenne Jumalan nimi pilkataan pakanain seassa. Room. 2: 23-24.

Tässä apostoli kokoaa kaiken, mitä hän ennen on sanonut ja vielä tahtoi sanoa, yhteen ainoaan iskevään päämuistutukseen: »Kerskaat laista ja häväiset lainrikkomisella Jumalaasi.» Se on juuri sitä, että kerskaat laista ja kuitenkin elät rikollista elämää, ja tuotat Jumalalle ja hänen sanalleen häpeää ja pilkkaa »sillä teidän tähtenne Jumalan nimi pilkataan pakanain seassa, niinkuin on kirjoitettu.» Te elätte siten, että pakanain nähdessä teidän tekonne ja kuullessa teidän kerskaavan totisen Jumalan tuntemisesta ja laista heidän täytyy ajatella, että tuo Jumala ja hänen lakinsa eivät ole hyviä, koska te hänen kansanaan teette niin pahoja tekoja.

Niinkuin on kirjoitettu - teidän omat profeettanne ovat valittaneet: »He tulivat pakanain joukkoon mihin tahansa he tulivat, siinä he saastuttivat minun pyhän nimeni, koska heistä sanottiin: »Nämä ovat Herran kansaa.» Tämä juuri on painokohta apostolin tässä juutalaisille kohdistamassa nuhdesaarnassa. Jumalan kalliin nimen häpäisy on niin raskas asia, että hurskas sydän kauhistuu vain pelosta, että siihen voi olla syypää.

Tässä apostoli sanoo juutalaisten viettäneen sellaista elämää, että vieläpä pakanat pimeydessään voivat heitä nuhdella ja häpäisivät heidän tähtensä Herran nimeä. Ajatelkaamme, kuinka paljoa parempana pakanoita juutalainen piti itseään useiden suurien etuoikeuksiensa vuoksi - kuinka hän aina säälillä katsoi heihin, sokeihin, pimeydessä vaeltaviin. Ja nyt apostoli kohdistaa juutalaiseen syytöksen, että vieläpä pakanatkin hänen syntiensä tähden oppivat ylenkatsomaan ja häpäisemään Jumalaa. Todella täytyy sanoa: Se oli tavattoman masentava saarna.

Näin onkin ihmissydän muserrettava ja tyhjennettävä, ennen kuin se uudesti syntyy, ennen kuin se tosiuskolla etsii ja saa evankeliumin tarjoaman armon. Apostolin lannistavan saarnan tarkoitus olikin »Herran tien raivaaminen,» »vuorten ja kukkuloiden tasoittaminen». Täten hänen oli haavoitettava ja kuritettava, jotta hänen ihana evankeliuminsa sitten yhä paremmin parantaisi ja virvoittaisi.

Mutta mitä apostoli tässä on sanonut juutalaisista, se voidaan valitettavasti aivan paikalleen sovittaa useimpiin nimikristittyihin, keskuudessamme eläviin kirjanoppineihin, opettajiin, jotka eivät kohdista opetusta itseensä, vaan elävät kääntymättömyyden tilassa. Jospa jokainen, joka lukee nämä apostolin sanat, sulkisi ne sydämeensä ja tutkistelisi, eivätkö ne sovellu häneenkään! Olet pyhässä kasteessa otettu Jumalan liittoon, nautit Kristuksen ruumiin ja veren osallisuutta. Sinulla on ehkä hyvä kristillisyyden tieto, niin että taidat oikein puhua Jumalan sanaa muille, kenties puhut parannuksen tarpeellisuudestakin, totisesta uskosta ja Pyhästä Hengestä, mutta mitenkä on oman olentosi laita, mikä on oman sydämesi ja elämäsi tila? Näin täytyy meidän tekstiämme oikein sovelluttaa. Elätkö sinä itse parannuksessa Jumalan edessä?

Hän tuntee kaikki. Elätkö sinä oikeassa uskon yhteydessä Vapahtajasi kanssa? Elätkö itse jokapäiväisessä pyhityksen harjoituksessa kuolettaen omaa lihaasi ja sen himoja ja haluja? Vai ehkä kristillisyytesi on vain tietoa ja puhetta. Sanot: »Jumalaa tulee yli kaiken pelätä ja rakastaa», mutta kumminkin elät pikkujumaliesi palveluksessa olematta siitä peloissasi valittamatta sitä armoistuimen luona? Sinä selität ja teroitat Jumalan käskyjä muille, mutta itse olet kiroilija, sapatinrikkoja tai juomari, tai elät vihassa lähimmäistäsi kohtaan tai salaisen paheen vallassa? Sehän olisi hirmuista ulkokultaisuutta!

Mutta kaikkivoipa ja pyhä Jumala näkee sen: Hän tuntee sinut. Tällä tavalla sinä »kartutat itsellesi vihaa vihan ja Jumalan vanhurskaan tuomion ilmestymisen päiväksi,» niin totta kuin Jumala ei valehtele. Ja tällä tavoin sinä annat toisille aihetta sen pyhän opin häpäisemiseen ja halveksimiseen, jota tunnustat. Perheesi ja naapurisi puolustautuvat jumalattomuudellasi ja löytävät tyynnytyksen kääntymättömässä tilassaan. Sinä siis edistät heidän turmeltumistaan ja paatumistaan, joiden tähden Kristus on kärsinyt kuoleman. Tämän hän on kerran kostava sinulle. Jollet tunnustaisi hänen uskoansa, tekisit syntiä vain omasta puolestasi mutta nyt teet syntiä Herran pyhää nimeä ja hänen kalliisti lunastamiansa vastaan. Tästä syystä Herra sanoo: »Miksi julistat minun käskyjäni ja puhut minun liitostani? Kun kuitenkin vihaat kuritusta ja heität sanani selkäsi taakse?»

Herra Jeesus, sinä sanoit itse: »Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kyllä tulla mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee!» Varjele minua viettelemästä heikkoa veljeäni puheilla tai töillä. Opeta rukoilemaan ja valvomaan, että kykenisin sinua tunnustamaan kaikella puheellani ja elämälläni. Ja jos minä, hengellisten vihollisteni viettelyksestä olen jonkin pahennuksen tuottanut, herätä se kohta tuntemaan ja tunnustamaan. Salli minun löytää puhdistus veressäsi, Herra Jeesus, ja opeta minua vartioimaan itseäni, etten eläisi kenellekään pahennukseksi, vaan jokaiselle parannukseksi. Amen.

HEINÄKUUN 19 PÄIVÄNÄ.

Jumalan lupausta hän (Aabraham) ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle. Room. 4:20.

Apostoli sanoo tässä Aabrahamin sillä, ettei epäillyt Jumalan lupausta, vaan uskoi ja odotti odottamistaan sen täyttymistä, vaikka se näytti mahdottomaltakin ihmissilmälle, antaneen kunnian Jumalalle. Tämä on erittäin merkittävä sana. Joka raskaiden koettelemusten aikana kuitenkin kestää luottamuksessaan Jumalan lupauksiin, säilyttää toivonsa, vaikka ei toivoa näytä ollenkaan olevan, sentähden vain, että Jumala on antanut lupauksen, hän antaa Jumalalle kunnian tämä ihminen tunnustaa todella Jumalan olevan kaikkivoivan ja totisen.

Luther sanoo: »Oikean kunnian suominen Jumalalle on ainoastaan siinä, että pidämme häntä uskollisena ja totisena, viisaana ja laupiaana, kaikkivaltiaana Jumalana, niin, sanalla sanoen tunnustamme hänet kaiken luojaksi ja antajaksi.»

Tämän teemme yksin uskolla. Epäuskolla me sitävastoin riistämme Jumalalta kunnian ja teemme hänestä heikon, voimattoman ja epäluotettavan olennon, kuten Johannes sanoo: »Joka ei usko Jumalan todistusta, tekee hänet valehtelijaksi,» mikä on arveluttavaa. Mutta sellainen on epäusko.

»Sentähden», taas käyttääksemme Lutherin sanoja, »ei Herra Jumala vaadi meiltä mitään korkeampaa, kuin että annamme hänelle kunnian ja pidämme häntä Jumalanamme, se on, ettemme pidä häntä pelkkänä kuviteltuna Jumalana, vaan totisena oikeana Jumalana, joka huolehtii meistä, kuulee rukouksemme, armahtaa ja auttaa meitä kaikessa hädässä. Omistaessamme hänelle tämän, on hänen jumaluutensa oleva kokonainen ja loukkaamaton, hänelle on silloin annettuna kaikki, mitä uskova sydän voi hänelle antaa. Jumalalle kunnian antaminen sydämestään on sen vuoksi totisesti suurin viisaus, suurin vanhurskaus, paras Jumalanpalvelus ja paras uhri.»

Jos oikein tämän oivaltaisimme, niin varmasti innokkaammin tavoittelisimme uskon lahjaa, sillä kaiketi meille olisi ilo antaa Jumalalle sitä, mikä hänelle on sangen otollista. Tämän teemmekin, jos vain uskomme hänen sanaansa ja lupauksiinsa ja siten annamme hänelle kunnian. Miten Aabrahamin uskon kautta antoi Jumalalle kunnian, osoittaa apostoli vielä jatkaessaan: Ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen voi myöskin täyttää. Hän oli »täysin varma», täydellisesti vakuutettu siitä totuudesta, että hän, joka oli lupauksen antanut myös kykeni sen täyttämään. Herra Jumala oli kysymyksellä »Onko Herralle mikään mahdotonta? saattanut Aabrahamin syvästi miettimään sitä seikkaa, että mitä tahansa lupasi, hän saattoi myöskin täyttää, koska hän oli itse Luoja, Kaikkivaltias. Hänellehän ei mikään voinut olla mahdotonta.

Samalla huomautuksella saatettiin neitsyt Mariakin uskomaan ihmeelliseen, ilmoitukseen, että hänestä, »joka ei tietänyt miehestä», tulisi Jumalan Pojan äiti enkelin sanoessa: Sillä Jumalalle ei mikään asia ole mahdoton. Huomaamme tässä, että uskon on perustuttava Jumalan kaikkivaltiuteen. Uskolla pitää olla niin korkeat ja kaikelle järjelle mahdottomat asiat kohteenaan, ettei vähempi kuin Jumalan kaikkivaltius voi sille olla vakuutettuna. Uskoa ei vielä siis ole se, että niin selvittelemme ja kuvailemme lupauksen sanan, että me, surkeat, voimattomat sokeat olennot tahtoisimme käsittää, kuinka se tulee täytettäväksi. Tämähän on päinvastoin Jumalan voiman ja viisauden mittaamista meidän mittakaavamme mukaan, siis Jumalan tekemistä meidän, langenneiden, voimattomien houkkien vertaiseksi, mikä on suoranainen häväistys. En siis saa näin ajatella.

Kunhan minulla on yksikin kaikkivaltiaan Jumalan sana, niin se olkoon minulle kylliksi! Silloin usko ei enää vitkastele järjen kysymyksillä »kuinka se on mahdollista», vaan se katkaisee kaikki semmoiset pohdinnat tällä ainoalla vastakysymyksellä: »Onko Jumalalle mikään mahdotonta?» Juuri näillä lauselmilla ja tekstimme sanoilla Luther ja hänen taistelutoverinsa vahvistivat itseään taistelussa oikean sakramenttiopin puolesta niitä vastaan, jotka tahtoivat näille panna vain sen merkityksen, minkä järki kykeni käsittämään.

Mutta erityisesti varustautukoot kaikki uskovat sellaisiin koettelemuksiin, uskomaan pelkkään armoon kaiken koettelevan synnin, kiusauksen ja ahdistuksen kahleissa ja myös uskomaan siihen, että Jumala kuulee rukoukset ja auttaa kaikkinaisessa elämänhädässä - varustautukoot koettelemuksiin, joissa ei mikään vähempi riitä uskoa ylläpitämään kuin Jumalan oma väkevyyden voima. Herra Jumala on itse huolehtiva siitä, että me tulemme saamaan sellaisia koettelemuksia, sillä siinä on kysymyksessä hänen kunniansa ja meidän vahvistumisemme armossa.

Mitä kovemmat ovat koettelemuksemme, niin että huudamme ja parumme kaikesta sisällisestä ja ulkonaisesta hädästä ja kuitenkin hänen kauttaan saamme pelastuksen, sitä enemmän hänen voimansa ja uskollisuutensa selkenevät, kuten hän itse sanoo: »Minä tahdon käydä edelläsi ja tasoittaa vuoret, tahdon rikkoa vaskiovet ja särkeä rautateljet, että sekä idästä ja lännestä ymmärrettäisiin, ettei ilman minua ole mitään. Minä olen Herra eikä kukaan muu.»

Herra, Minun Jumalani! Lisää minulle uskoa ja opeta minua hyvinä ja pahoina päivinä yksin sinuun luottamaan ja turvaamaan! Anna kärsivällisyyttä elämäni koettelemuksissa, etten milloinkaan epäilisi sinun lupauksiasi, vaan suurimman hädän ja onnettomuudenkin kohdatessa pysyisin uskossa lujana ja antaisin kunnian sinulle. Jumalani, joka olet Kristuksessa sovitettu Isäni ja lupauksesi mukaan armolla ja rakkaudella hoidat minua ja kaikkia sinuun turvaavia. Amen.

HEINÄKUUN 20 PÄIVÄNÄ.

Kiitä, sieluni, Herraa… joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi. Ps. 103: 2.

Niin, sanot sinä, kyllähän minäkin uskoisin syntieni anteeksisaamisen, jollei minulla olisi erityistä syntiäni, joka on kovin töykeä ja sopimaton. Sinulla on siis sydämelläsi salainen paino. Tämä tosin on vaikeaa, mutta huomaa juuri mainitut sanat: Joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi.

Tosin on olemassa kuolemansynti, jota ei koskaan anneta anteeksi, »Pyhän Hengen herjaus» mutta ne, jotka tähän ovat tehneet itsensä syypäiksi, eivät tavallisesti koskaan tavoittele anteeksiantoa. Kristuskin nimenomaan sanoo tämän synnin olevan ainoan, jota ei milloinkaan anneta anteeksi. Muuten hän sanoo kaiken synnin ja pilkan annettavan ihmisille anteeksi, vieläpä sellaisenkin raskaan synnin kuin Jumalan pilkan, hirveimpienkin syntien, niin kuin Herra itse juhlallisesti vakuuttaa: »Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. - vaikka ne ovat tulipunaisia, niin ne tulevat villan kaltaisiksi.»

Pysähdy! Etkö kuullessasi tämän suurenmoisen Jumalan laupeuden vakuutuksen tekisi hänelle otollista tekoa uskomalla hänen sanansa, vaikka et mitään tunnekaan sydämessäsi? Vai tahdotko vielä kiistää Herraa vastaan ja olla uskomatta tällaisia hänen yleviä ja lohdullisia sanojaan? Sillä tavoin voisit tehdä hirveän synnin, tekisit Jumalan valehtelijaksi. Tahdotko vielä hetkeäkään kulkea loitolla Jumalaasi epäuskossa, kylmin, kankein ja ynsein mielin?

Mutta, sanot, minäkin olen kerran kokenut ja uskonut anteeksiantamuksen, mutta olen taas tehnyt syntiä. Jumala ei voine lakkaamatta antaa anteeksi! Se että olet syntiä tehnyt armon valistuksen saatuasi, on tosin suuri synti, mutta ota kuitenkin näistä sanoista tarkka vaari. Tässä ei ole: on antanut anteeksi, niin kuin se olisi tapahtunut vain kerran, vaan antaa anteeksi, alinomaa ja loppumatta antaa anteeksi. Ellei Jumala alinomaa jakaisi anteeksiantamustaan, niin ei hänen anteeksiantonsa ollenkaan hyödyttäisi, eikä pelastusta olisi yhdelläkään sielulla, sillä silloin kaikki olisi tuomittu hukkumaan, koska lihassamme on alituisesti syntiä, alati ilmenevää syntisyyttä.

Tähän liittyvät Lutherin painokkaat sanat: »Koska lihaamme rasittaa ikuinen synti, niin kauan kuin maan päällä elämme, eivätkä virheemme ja erehdyksemme lopu, niin on todella tarpeen, että meitä varten on olemassa ikuinen ja aina vaikuttava anteeksiantamus, ettemme syntimme tähden uudelleen joutuisi Jumalan vihattaviksi, vaan että pysyisimme anteeksiantamuksen tähden alati armon autettavina.»

Tämä Herran iankaikkinen liitto vaikuttaa sen, ettei synti saata meitä kadottaa. Ota tässä Daavid todistukseksi! Hän oli Jumalan armosta pitkän aikaa nauttinut sanomattoman suurta armoa. Varhaisesta nuoruudestaan saakka hänellä oli Jumalan sanan ja Hengen valistus. Lammaspaimenesta hänet valitaan ja voidellaan Jumalan kansan kuninkaaksi. Hänet siunataan suurilla voitoilla ja kunnialla, niin että hänestä tulee suuri Herran profeettakin. Ja kuitenkin hän kerrallaan lankeaa kahteen hirmuiseen syntiin: aviorikokseen ja murhaan. Ne olivat varmaan veriruskeita syntejä ja, huomannet, suurimman valistuksen ja armon saanut mies oli ne tehnyt ja kuitenkin hän sai ne anteeksi!

Hänelle omistettiin ihana lupaus ja anteeksianto, heti kun hän Herran edessä oli tunnustanut rikoksensa. Mitä hän oli tehnyt lepyttääkseen Jumalan ja anteeksi saadakseen? Hän ei ollut tehnyt kerrassaan mitään, hän oli vain paljon vastusteltuaan vihdoinkin hätänsä pakottamana keskellä häpeää tullut Jumalan luo ja tunnustanut syntinsä saaden ne silloin kohta anteeksi. Hän sanoo itse: *Kun minä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani, sillä sinun kätesi oli yöt ja päivät raskaana päälläni. Mutta minä sanoin: Minä tunnustan Herralle rikokseni niin sinä annoit anteeksi syntivelkani.»

Tässä näen nyt, mitä merkitsee Jumalan ikuinen liitto, joka saa aikaan sen, ettei mikään synti voi meitä kadottaa! Tässä näen, että vaikka synnit olisivat veriruskeat, ne kuitenkin pestyinä Karitsan veressä tulevat lumivalkeiksi. Tässä näen, että »Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikista synneistämme.» Tässä näen, että valistuksen ja armoituksenkin saaneelle synti kuitenkin annetaan anteeksi.

Teen tästä yksinkertaisen ja terveen johtopäätöksen: Koska Jumala antoi. anteeksi Daavidille, joka oli saanut niin suuren armon ja valistuksen ja kuitenkin niin törkeästi teki syntiä, niin en tahdo hetkeäkään epäillä ja kulkea erossa Jumalastani. Minun tulee, voin ja saan olla varma siitä, että hän yhtä hyvin antaa minullekin anteeksi. Muuten lisään syntieni lukua vielä sillä jumalanpilkalla, että sanoisin hänen vastoin sanaansa katsovan henkilöä ja rikkovan sanansa. Jumala minua varjelkoon sellaisesta epäuskosta!

Olenhan minäkin ihminen, kuten Daavid. Olenhan minäkin Kristuksen kalliilla verellä sovitettu yhtä hyvin kuin Daavid. Olihan Daavid törkeä syntinen kuten minäkin. Kun hän, kumminkin huolimatta ylen raskaista synneistään sai armon, niin en saata minäkään epäillä varsinkaan, kun suuri, laupias Jumala itse sanoo: »En tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa» - »tunne ainoastaan pahat tekosi» - »vaikka sinun syntisi olisivat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi!»

HEINÄKUUN 21 PÄIVÄNÄ.

Ja parantaa kaikki sairautesi. Ps. 103:3.

Huomaa tämäkin. Tässä on myös sanomaton lohdutus. Tämä on toinen suuri apu, jota me tarvitsemme syntiä vastaan. Synnit anteeksi saatuamme tarvitsemme myös armoa voidaksemme luopua synneistä. Senkin Herra itse tahtoo antaa: Hän parantaa kaikki sairautesi.

Niin totta kuin hän on antanut sinulle anteeksi kaikki syntisi, niin totta kuin sinä olet saanut tämän anteeksiannon ja olet Jumalan lapsi Vapahtajaan yhdistyttyäsi, ja sinussa asuu Pyhä Henki. Niin totta on myös mielesi sellainen, että korkein asiasi ja pyrkimyksesi, on vapautuminen puutteistasi ja omat heikkoutesi ja syntisi ovat sinulle katkerin vaiva - niin huomaa: mielesi tulee olla sellainen, että nämä puutteesi ovat katkerin vaivasi! Jollei sinulla uskosi ohella ole tätä mielenlaatua, niin et vielä tiedä, mitä totinen usko on. Vaikka olisitkin paljon kokenut ja ymmärtäisit koko armonjärjestysopin ja arvelisit eläväsi uskossa, niin on kuitenkin uskosi vielä vain teennäinen, luuloteltu usko, elleivät omat puutteesi sinua vaivaa enemmän kuin mikään muu paha maan päällä.

Raamattu sanoo selvästi: »Hengelliset ovat hengellisesti mieltyneet», ja »jolla ei ole Kristuksen henkeä, ei hän ole hänen omansa.» Mutta mahdotonta on sille, joka on saanut Kristuksen hengen, ettei hän tahtoisi olla pyhä ja Kristuksen kaltainen, ettei hän syvimmässään pyrkisi tähän ja samassa määrässä kärsisi puutteistaan. Sillä mahdotonta on, että Kristuksen henki eläisi rauhassa ja sovinnossa lihan kanssa ja yhtä mahdotonta on että liha, itse meidän syntinen luontomme olisi sopusoinnussa Hengen kanssa. Sentähden Paavalikin itsestään tunnustaa: »Sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii mieleni lakia vastaan ja vangitsee minut synnin lakiin, joka jäsenissäni on.»

Mutta toiseksi vaaditaan myös, että oikein ymmärrämme sanojen merkityksen: Herra parantaa sairautemme. Monet arvelevat merkityksen olevan, että meidät kokonaan vapahdetaan niistä, joten me pian olemme aivan puhtaat kuten Kristus oli ja kuten me tulemme olemaan taivaassa. Mutta ei niin! Tämä on erehdys.

Herra on kyllä joka kerta parantava sairautemme ja hengelliset tautimme, mutta ne voivat aina uusiutua. Älköön kukaan olko varma! Olemme nähneet, että Paavalin aina täytyi tuntea jäsenissään lain, joka soti mielen lakia vastaan ja välistä vangitsi hänet. Tässä asia on sama kuin ruumiillisessa parantamisessa. Ruumiillisessa suhteessa ihminen saattaa aina uudelleen vaipua, langeta, loukkaantua, vahingoittua tai muuten sairastua, joiden varalle Jumala ei ole antanut meille mitään varmuutta. Mutta sen sijaan hän on asettanut maan päälle lääkeneuvot ja antanut meille lääkärit kaikenlaisia sairauksia parantamaan.

Jumala ei koskaan maan päällä vapauta meitä sairauden eri muodoista, mutta hän tahtoo aina itse olla parantajamme, kuten hän sanoo: »Minä olen Herra, sinun parantajasi.» Kristuksen kirkko maan päällä on vain suuri sairaala, jossa jokaisella on oma sairautensa. Et tapaa ainoatakaan hurskasta, jolla ei olisi jotakin omaa vammaansa kärsittävänään. Ja olemme kokonaan voimattomat niistä vapauttaaksemme itsemme, sillä jos tämä olisi vallassamme, niin varmaan jokainen kristitty sen heti tekisi. Silloin on ainoa lohdutuksemme, että Herra itse tahtoo olla lääkärimme ja kautta elämän hoitaa kaikki sairautemme.

Eihän tässäkään ole: on parantanut, niin kuin se olisi kerrassaan tapahtunut, vaan parantaa, ts. lakkaamatta hoitaa ja korjaa meitä. Tämän hän suorittaa siten, että hän ensin rankaisee, tuottaa huolia, lyö ja rusentaa vanhaa ihmistämme. Sitten armoa anoessamme taas lohduttaa, virvoittaa ja nostaa meitä ja luo meihin uuden halun taidollisemmin vaeltaa. Itse hän lohdullisesti sanoo: »Katsokaa siis, että minä yksin se olen. Minä kuoletan ja teen jälleen eläväksi, minä lyön ja myös parannan.»

Ota Daavid tähän esimerkiksi! Paitsi vähempiin jokapäiväisiin virheisiin lankesi hän vaikeisiin henkisiin rikkomuksiin: saastaiseen himoon, joka sai hänet ottamaan lähimmäisensä vaimon katso, Herra löi häntä, mutta paransi myös. Toisen kerran hän lankesi ylpeyteen, niin että laski kansansa lukumäärän ja katso, Herra löi häntä, mutta paransi myös hänet. Silloin hän lauloi rukouksen: »Kiitä, sieluni, Herraa, joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi ja parantaa kaikki sairautesi.»

Herra Jeesus! Minä kannan kaikki syntini ja virheeni sinun eteesi, sillä missään muualla ei ole apua eikä neuvoa minun sairauksiani vastaan. Sinä, Herra, olet luvannut ja sinä siis tahdot ja voit minut puhdistaa ja pyhässä veressäsi pestä saastaisuuteni ja ainaiset puutteeni. Yksin sinuun minä toivon ja uskallan kaikessa hädässäni, kaikissa murheissani kotimatkallani ole minun turvanani ja apunani elämässä ole elämäni ja autuuteni kuolemassa, Jeesus, nimesi tähden. Amen.

HEINÄKUUN 22 PÄIVÄNÄ.

Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, niin en minä mitään olisi. 1 Kor. 13: 2.

Huolestuttava on se ilmiö, että paitsi sitä, että hienompi itsevanhurskaus tahtoo tehdä rakkautemme ja sen osoituksen autuudentieksi, me toisaalta tapaamme kristityitä, jotka ovat oppineet suuren päätotuuden, että tulemme vanhurskaiksi ilman ansiotamme, ainoastaan uskon kautta Kristukseen, ja tämän uskon kautta myös saamme uuden taivaallisen rakkauden, mutta alkavat kuitenkin jonkin ajan kuluttua kylmetä, kuoleentua ja pensistyä rakkaudessa ja sen osoituksessa. He näyttävät nyt elävän vain itseänsä varten, tahi voivat varsin helposti lohduttautua tähän puutteeseensa nähden ja sanovat autuutemme tulevan vain armosta uskon kautta, niin kuin autuutemme tulisi sellaisesta uskosta, joka ei vaikuta mitään rakkautta. Tähän kurjaan petokseen nähden tulee meidän vakavasti ajatella, mitä Herran sana opettaa tässä asiassa.

On tosi, että tulemme vanhurskaiksi yksinomaan Jumalan armosta uskomalla siihen rakkauteen, jolla Jumala Kristuksessa on rakastanut meitä, emmekä oman rakkautemme kautta. Mutta ei ole totta, että meidät vanhurskautetaan uskosta, joka ei vaikuta rakkautta. Ei, sanoo apostoli, »vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, niin en minä mitään olisi.» »Yhtä mahdotonta on, että elävältä uskolta puuttuisi rakkaus, kuin että tuli olisi ilman lämpöä.» (Luther.) Kun Raamattu opettaa, että meidät vanhurskautetaan yksin uskosta, tarkoitetaan sillä vain sitä uskoa, joka tekee sydämen rakkaudesta eläväksi ja palavaksi. Herra Jeesus sanoi: »Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.» Johannes painostaa alinomaa ensimmäisessä kirjeessään, että me juuri rakkauden kautta »tiedämme olevamme totuudesta», »tiedämme olevamme Jumalan lapsia», »olevamme Jumalasta syntyneet».

Jos kerran olemme uskon käsittäneet, muistamme myös, kuinka heti saimme sydämiimme uuden, palavan rakkauden, ei vain armollista Jumalaa kohtaan, joka antoi meille kaikki syntimme anteeksi, vaan lähimmäistämmekin kohtaan. Sekä »veljenrakkauden» kaikkiin, jotka uskoivat ja rakastivat Jeesusta että »yleisen rakkauden», niin että hartaalla huolenpidolla ajattelimme kaikkien ihmisten pelastusta ja autuutta. Jos tämä pyhä rakkaus nyt on sammunut, kuinka silloin on uskomme laita? Olkoon uskalluksemme kuinkakin altis ja väkevä, olkoon hengellinen valomme vaikka mitä suurin, on meidän uskomme nyt kuitenkin todellisuudessa vain kuollut kuva siitä, mitä se ennen oli, kun se nyt ei vaikuta mitään rakkautta.

Muistathan, kuinka suuria ja kiitettäviä tekoja Herra Jeesus tapasi Efeson seurakunnan enkelillä, ja kuitenkin tämä oli hyljännyt ensimmäisen rakkautensa, minkä Kristus sanoi olevan niin arveluttavan merkin, sellaisen »lankeemuksen», että jollei parannusta tapahtunut, työnnettäisiin kynttiläjalka pois paikaltaan.

»Minä tiedän sinun tekosi», sanoo Herra, »ja vaivannäkösi ja kärsivällisyytesi, ja ettet voi pahoja sietää sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseään apostoleiksi, eivätkä ole, Ja olet havainnut heidät valehtelijoiksi, ja sinulla on kärsivällisyyttä, ja paljon kantamista sinulla on ollut minun nimeni tähden, etkä ole uupunut. Mutta minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi. Muista siis, mistä lankesit, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja mutta jos et, niin minä tulen sinun luoksesi ja työnnän kynttiläjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta.»

Tässä näemme rakkauden olevan erityisen sydämen asian, joka voi olla kadonneena niinkin kiitettävän toiminnan, niinkin voimakkaitten ja kristillisten tekojen yhteydessä, kuin Kristuksen tässä luettelemat, kun ei nyt enää synteineen maata Jeesuksen jalkain juuressa, vaan ollaan itse hyviä eikä sentähden myös enää synny rakkautta veljiin. Apostolikin osoittaa, että näin ollen oivallisimpienkin tekojen ohessa voi tämä rakkaus puuttua, sanoessaan: »Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi (kuten marttyyrit roviolla), mutta minulla ei olisi rakkautta, niin ei se minua mitään hyödyttäisi.»

Varmaan pitäisi tämän herättää meitä Herran kasvojen edessä ajattelemaan, kuinka on rakkautemme tila. Huomaamme sekä Kristuksen että apostolin sanoista, että mitä hyvänsä me olemme uskomme tai teemme ilman uskon ja armon kautta syntyvää sydämen todellista rakkautta, niin kaikki on aivan väärää ja pelkkää petosta, kuinka kristilliseltä ja kauniilta näyttäneekin. Jospa kaiken elinaikamme muistaisimme ja tarkkaisimme tätä!

»Siinä rakkaus on - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on lain rakastanut meitä, niin olemme mekin velvolliset rakastamaan toinen toistamme.»

HEINÄKUUN 23 PÄIVÄNÄ.

Jos elämme, niin me elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin me kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat. Room. 14:8.

Tämä on uskovien maallisen elämän sekä salaisuus että korkeus. Koko heidän elämänsä, olemassaolonsa ja kuolemansakin kuuluvat Herralle. He eivät ole itsensä omat, he ovat hänen, joka on luonut, lunastanut ja pyhittänyt heidät. He ovat hänen, ei vain liiton kautta hänen kanssaan, vaan myös henkensä ja koko elämänsä tarkoitukseen nähden.

Sillä ei kukaan meistä elä itselleen. Hengellisesti kuolleet saattavat vain elää itsellensä, elää omille tarkoituksilleen ja omien halujensa mukaan, »vapaina vanhurskaudesta». Se, että uskovat taas hengessään ja koko elämänsä suunnassa todella elävät Herralle, johtuu siitä, että uusi syntyminen ja hengellinen elämä eivät ole pelkkä ajatus tai luulottelu, vaan suuri todellisuus, joka ilmenee voimissa ja ominaisuuksissa, joita ei paljas luonto koskaan synnytä.

Näistä uusista voimista ja ominaisuuksista on tunnusomaisin se, ettemme enää elä itsellemme, vaan elämämme korkein ja kallein päämäärä on nyt Herrassamme, hänen asiassaan, hänen kunniassaan, hänen suosiossaan, kuinka hyvin tai huonosti meille onnistuneekin suorittaa teossa ja toiminnassa, mitä hartaimmin rakastamme ja tavoittelemme.

Kuten jo sanoimme, elämme Herralle, ei vain liiton kautta hänen kanssaan, vaan henkemmekin puolesta, sisimpään haluumme ja pyrkimyksemme nähden. Jos tämä ei täydellisesti tapahdu elämässämme, vaan jossakin suhteessa alamme elää itsellemme, niin tällöin olemme poikenneet sisimmästä tahdostamme, josta silloin itse itseämme nuhtelemme.

»Eikä kukaan kuole itselleen.» Kuolemaansakaan katsoen ei kristitty enää ole omansa, vaan Herran ja hänen alamaisensa. Kristityllä ei ole oikeutta eikä tahtoakaan oman mielensä mukaan, esim. omaksi kunniakseen menettää henkeänsä, jos hänen täytyy panna se alttiiksi tai uhrata se, niin pitää sen tapahtua Herran käskyn ja järjestyksen nojalla. »Te ette ole itsenne omia, te olette kalliisti ostetut», sanoo apostoli. Ainoastaan jos Herran kunnia ja hyvä tahto tai hänen käskynsä ja järjestyksensä niin vaativat, tulee meidän olla alttiita uhraamaan elämämme ja silloin millä Herran haluamalla ajalla tavalla tahansa.

Uskovan ei siis pidä toivoa elämänsä tai kuolemansa olevan häntä itseään varten. Hän sanokoon aina näin: Jos Jumala tahtoo minun vielä kauemmin olemaan täällä maan päällä, niin tahdon minäkin. Jos taas tahtoo ottaa minut kotiin, en tahdo olla maan päällä. Yhdellä kertaa me rikomme toivomalla pitkää ikää, toisella kertaa itsekkäästi toivomalla kuolemaa. Kaikki, mitä me olemme mitä meillä on, henkemmekin, ovat Herran ja ovat myös Herralle annetut.

»Jos elämme, niin me elämme Herralle.» Herralle eläminen sisältää, että katsomme elämäämme, koko olemassaoloamme Herran omaisuudeksi ja sen vuoksi myös kaikessa toimimme hänen palvelijoinaan. Se sisältää, että me pidämme hänen tahtoansa ainoana ojennusnuoranamme kaikissa toimissamme ja töissämme, että meillä on hänen kunniansa ja hänen suopeutensa ainoana päämääränämme. Se sisältää myös, että me kaikissa elämämme kokemuksissa jättäydymme hänen johtoonsa, onnessa ja onnettomuudessa, joko hän sitten meille antaa tai meiltä ottaa sekä tahdomme uhrata hänelle kaikki kykymme ja voimamme.

»Jos kuolemme, niin kuolemme Herralle.» Niin kuin koko elämämme on Herran oma ja hänelle pyhitetty, niin on kuolemammekin. Jos me kuolemmekin luonnollisen kuoleman, niin tapahtuu se silloin tietäen, että me olemme Herran. Sentähden tahdommekin tyytyä, kutsuipa hän meidät millä hetkellä ja millä tavalla hyvänsä. Mutta erityisissä tapauksissa riippuu kuolemamme valinnastammekin, kuten milloin marttyyri verisen vainon aikana voi välttyä kuolemasta, jos hän kieltää evankeliumin tai kun lähetyssaarnaaja näkee ilmeisen kuolemanvaaran uhkaavan jollakin matkallaan sielujen pelastamiseksi tai kun sotilas Jumalan järjestyksen mukaan luovuttaa elämänsä, mutta pakenemalla voisi sen pelastaa. Kaikissa tällaisissa tapauksissa kristitty on sekä velvoitettu että hengessään altis mieluummin uhraamaan elämänsä kuin pettämään uskollisuutensa Herraa, hänen asiaansa ja hänen järjestystään kohtaan. Kun hän näin uhraa henkensä Herran tähden, sanomme hänen »kuolevan Herralle».

»Elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.» Elämässä ja kuolemassa me olemme hänen omaisuuttaan ja hänen palvelijoitaan. Tämä lohdutus ja etu on yksin uskovilla, että missä hyvänsä he ovatkin, elämässä, kuolemassa tai kuoleman jälkeen, »he ovat Herran» - Herran omaisuutta ja kaiken hänen rakkautensa ja uskollisen huolenpitonsa alaisia. He ovat aina hänen käsissään, jolle on annettu »kaikki valta taivaassa ja maan päällä».

Vaikka me elämmekin täällä muukalaisuuden maassa, niin olemme kuitenkin hänen lapsiaan ja palvelijoitaan, hänen näkymättömässä seurassaan ja kun meidät täältä kutsutaan, niin olemme kotona »Herran luona» iäisesti näkemässä häntä, niin kuin hän on. Tässä ajassa kuulumme Herralle, ensin uskon ja omantunnon kautta, sitten rakkauden ja palvelemisen muodoissa.

Ja kuollessamme olemme myös Herran omaisuutta ja hänen hoivassaan ruumiinemme, sieluinemme. Ruumis on hänen salatussa, mutta varmassa suojassaan kätkettynä ylösnousemuksen päivään asti, jolloin se katoamattomana on nouseva iankaikkiseen elämään ja hänen pyhiensä seurassa siihen suureen päivään asti, jolloin se taas puetaan »hengelliseen ruumiiseen», joka on Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltainen. Saat olla siitä varma, että joka ajallisuudessa on Herran oma, on myös hänen omansa kuolemassa ja iankaikkisuudessa. Autuaallinen asia on, yläpuolella kaiken ajatuksemme: »Elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat Amen.

HEINÄKUUN 24 PÄIVÄNÄ.

Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu. Mark. 16:16

Jos tahdomme Raamatun lauseen, joka sisältää kasteen koko ihanan sisällyksen lyhyissä, voimakkaissa, selvittävissä sanoissa, niin on meillä sellainen Gal. 3: 27: »Sillä niin monta kuin teitä on Kristukseen kastettu, te olette Kristukseen .pukeutuneet.» Auttakoon Jumala meitä tämän oikein tajuamaan!

»Te olette Kristukseen pukeutuneet!» Tämä on meille kasteessa lahjoitetun, käsittämättömän puhtauden ja Jumalan edessä saavutetun otollisuuden koko salaisuus. Me olemme Kristukseen pukeutuneet. Me emme ole enää Jumalan silmien edessä itse itseämme edustamassa, vaan hänen Poikansa Kristuksen edustamina, kuten ei Kristuskaan sovituspäivänä ollut Isänsä edessä omassa edustuksessaan omasta puolestaan, vaan meidän edustajanamme, ainoana syntisenä kaikkien syntisten puolesta, päällään kantaen koko maailman syntejä.

Silloin hän oli maailmaan pukeutunut. Nyt me kasteessa pukeudumme Kristukseen ja tulemme Jumalan eteen, ei itsessämme, vaan Kristuksen muodossa me seisomme Jumalan edessä Kristuksen puvussa, Kristuksen persoonassa, Kristuksen vanhurskaudessa ja arvollisuudessa. Tätä merkitsee »olla Kristukseen pukeutunut».

Kaikki, mitä Kristus puolestamme on ollut, tehnyt ja omistanut, on kasteessa siirretty ja lahjoitettu meille. Sillä Kristus oli armahtavassa rakkaudessaan kastesanoillaan siihen sisällyttänyt koko meille ansaitsemansa pelastuksen. Kuka ikinä tämän tähden Kristukseen kastetaankin, hän samalla kertaa pukeutuu kaikkeen, mikä kuuluu autuuden omistukseen, nimittäin Kristukseen ja kaikkeen hänen ansioonsa. Täten Kristus kaikkineen, mitä hän meidän edestämme oli ja on, on aivan niin meidän mukaistamme, kuin itse olisimme. Samoin mitä Kristus sijastamme on tehnyt, on aivan niin meidän työtämme, kuin itse olisimme sen todella tehneet. Sillä olemme Kristukseen pukeutuneet.

Mutta minkälainen Kristus on? Ensinnä Kristus on pelkkää puhtautta ja vanhurskautta, sentähden mekin olemme pelkkää puhtautta ja vanhurskautta. Meissä itsessämmekö? Ei, yksin hänessä kuten »hänet, joka ei synnistä tiennyt, meidän edestämme tehtiin synniksi, jotta me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.» Vielä: Kristus on otollinen ja suloinen niin että Isällä on häneen kaikki suosionsa, Kristus on Jumalan Poika ja valtakunnan perillinen. Sentähden me olemme Jumalan lapsia, perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä.

Nyt ymmärrämme, kuinka heikot opetuslapset saattoivat olla aivan puhtaat. Nyt ymmärrämme, mitä tarkoittaa lause: »Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat», Room. 8:1. Huolimatta siitä, että heillä vielä ruumiinsa jäsenissä elämänsä aikana on paljon likaa ja vajavaisuutta, ei kuitenkaan mitään siitä voida lukea heille kadotustuomioksi. Sillä juuri sentähden he ovat pukeutuneet Kristukseen, ettei heitä enää ole katsottava ja tuomittava sen mukaan, mitä he itse ovat, vaan mitä Kristus on.

Nyt ymmärrämme, minkätähden profeetta oli edellä sanonut: »Ja tällä nimellä on häntä nimitettävä: Herra meidän vanhurskautemme.» Joka oikein käsittää tämän salaisuuden, hän tosiaan tietää jotain, hän on päässyt melkoisesti irti paholaisen vallasta ja on laskenut järkkymättömän perustuksen oikeaan Jumalan rauhaan sydämessänsä. Mutta joka ei ymmärrä tai tahdo ymmärtää tätä salaisuutta, sillä ei ole oikeata käsitystä evankeliumista, se ei voi ohjata itseään eikä muita, ei myöskään voi ilman tätä salaisuutta milloinkaan elinaikanaan saavuttaa mitään rauhaa, ei totista pyhitystä, vielä vähemmän auttaa siihen muita.

Sentähden kristitty välttämättömästi tarvitsee tätä autuuden tietoa. Silloin hän vihdoinkin voi saada lämpimän ja kristillisen mielenlaadun Jumalaa ja lähimmäisiään kohtaan sekä hyvällä perustuksella olevan, terveellisen rauhan sydämeensä. Sillä sydämellään oivallettuaan sen, ettei hän enää ole omissa saastaisissa vaatteissaan Jumalan edessä, vaan että hän on Kristukseen pukeutunut ja on hänessä kokonaan puhdas, kaunis ja kelpaava Jumalan silmissä että hänen syntejänsä, jotka niin surkeasti häntä vaivaavat, ei koskaan lueta hänelle, hänestä tulee uusi ihminen.

Silloin hän inhoaa kaikkea omaansa, sekä hurskauttaan että jumalattomuuttaan. Silloin tulee Kristus, Kristus yksin hänelle kaikkein kalleimmaksi, sekä hänen vanhurskaudekseen että hänen pyhityksekseen, hänen elämänsä, hänen ajatustensa keskukseksi. Silloin hän rakastaa Kristusta ja hänen pyhiä teitään silloin hän iloisella mielellä luopuu entisestä maailmastaan, entisestä synnin ja turhuuden menostaan. Silloin hän mielellään tahtoo seurata Herraansa ja palvella häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa. Silloin hänellä tästäkin asiasta on toivonsa yksin häneen, ja turvallisesti hän rukoilee: Ota sinä, Jeesus, koko sydämeni, puhdista sinä minut, kuoleta.

Tällainen on kasteen kautta kuvattu vaikutus meissä, apostoli sentähden kutsuu uuden syntymisen pesoksi ja Hengen uudistukseksi.

Herra Jeesus Kristus, sinä armon ja autuuden elävä lähde! Minunkin, kurjan syntisen, joka avuttomana ja surkeana makasin veriin nääntyneenä, sinä olet pessyt ja puhdistanut kasteen autuaassa vedessä. Rakas Isä, anna Poikasi, Henkesi alati uskoani vahvistamaan! Kirjoita kasteenliitto pyhin kirjaimin sydämeeni! Ole lujuutenani kiusausten aikana. Suo, minun armossasi kasvaa saadakseni taistelujeni loputtua uskollisen taistelijan kruunun! Amen.

HEINÄKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Niin saatana meni Juudaaseen, jota sanottiin Iskariotiksi ja joka oli yksi niistä kahdestatoista. Luuk. 22:3.

Erityisesti saamme tästä hirmuisesta tapauksesta opetuksen, ettei kenenkään tule olla suruton ja ajatella: Ulkokultaiset ovat ulkokullaisia. Vilpittömällä kristityllä ei ole mitään pelättävää. Ei niin, sillä Juudaan esimerkki opettaa meille toista.

Kun Jeesus valitsi Juudaan apostoliksi, ei hän varmaankaan ollut sellainen, miksi hän sitten tuli. Kuinka lukuisasti onkaan niitä, jotka ovat hengessä alkaneet, mutta lopettavat lihassa? Huomaa Juudaan esimerkki ja ota vaarin kaikista muista syntiinlankeemuksista, kuinka helposti ja nopeasti kristitty voi joutua perikatoon. Varsinkin kun oikein paha hetki on tullut, kun perkele viekkain ja väkevin karkauksin hyökkää kimppuusi ja yhdellä kertaa sytyttää sinuun lihan himon sokaisee ymmärryksesi, niin että kamalimmat synnit eivät sinusta näytä ollenkaan vaarallisilta, vaan rakkailta ja vallan tarpeellisiltakin - silloin on käsillä lankeemuksen hetki.

Sellaiseen kiusauksen hetkeen kuuluu, varsinaisesti kolme seikkaa Ensin synti tulee sinulle erittäin rakkaaksi ja viehättäväksi. Toiseksi, vaikka kuinka sitä katselisit, sinusta sen vaarallisuus on mahdoton, se näyttää sinusta vain aivan vähäpätöiseltä ja mitättömältä, ja lopulta kolmanneksi alat tätä syntiä harjoittaa vähitellen ja ajattelet: »Noin vähän ei haittaa mitään.»

Juuri näin kävi käärmeen pettäessä Eevan juonillaan. Se sanoi: »Ette te kuole tässä, hän on vain omenan ottaminen ja onhan omena vain omena. Mutta sen sijaan voitatte paljon, nimittäin ensiksi makean hedelmän nautinnon ja sitten suuremman ymmärryksen.» Samoin kävi Juudaan langetessa viettelykseen. Se alkoi vähäisellä näpistelyllä ja sitten tuumi hän: Minähän otan vain vähän - ja vain tämän kerran! (joka kerta) - eikä ole väärin, että minä saan jotakin vaivastani. Kun vielä perkele synnytti hänen sydämessään ajatuksen, että hän pettäisi Jeesuksen, niin olihan jotenkin luonnollista ajatella: Kolmekymmentä hopearahaa ei ole hyljättävää - eikä mitään vaaraa! Jeesus on ensiksi viaton ja sitten - kaikkivaltias - eihän tässä kuitenkaan hänen henkensä ole vaarassa - ja täten hankin itselleni hyvän ansion. Näin Juudas varmaan on ajatellut. Kuka olisi hänelle sanonut, että hän tekonsa jälkeisenä päivänä oli niin epätoivoon joutunut, että hän meni ja hirtti itsensä? Sitä hän ei olisi uskonut, vaan ajatteli vain, kuinka hän tuona päivänä nauttisi rahoistaan. Jos hän olisi torstaina Jeesuksen varoittaessa häntä uskonut, mitä hän seuraavana päivänä sai kokea, olisi hän varmaan pelännyt tuota kauppaa kuin helvettiä itseään. Mutta hän ei vielä ymmärtänyt tätä, ja perkele täytti hänet muilla viekoituksillaan.

Jokainen tarkatkoon tätä ajoissa ja oppikoon kerrankin ymmärtämään synnin ja perkeleen oikean luonteen. Jos näet suosit syntiä ja ulkokullaisuutta vain yhdessä tapauksessa, yhdessä tilaisuudessa, niin sinä pian hämmennyt, tulet vimmaan ja sokaistut, ettet voi nähdä vähimmänkään vaaran olevan käsillä ja niin sinä vähitellen, askel askeleelta kuljet lopullista perikatoasi kohti. Sellaiselle pahalle, saatanalliselle lumoushetkelle on ominaista, että vaikka mitä perinpohjaisimmin koetat punnita ja tutkia syntiä, johon houkutuksesi sinua vie, sinusta vain tuntuu, ettei se ole vähimminkään vaarallinen, vaan vähäpätöinen ja merkityksetön. Mutta sen sijaan se näyttää sinusta samalla kertaa äärettömän rakkaalta ja viehättävältä. Tämä on synnin oikea valaistus kiusauksen hetkellä, ja nämä merkit osoittavat, että silloin olet joutunut kiusaukseen tai koetukseen, jossa kuolemattoman sielusi onni tai onnettomuus ratkaistaan. Sillä jos nyt vain alat ulkokultailla, suosia syntiä ja sitä peitellä, olet hukassa.

Ulkokultaisuus on synnin ja perkeleen kultainen kuori, jota ilman ne eivät menesty. Jos todella riistät ulkokultaisuuden, niin et kokonaan voi viihtyä synneissä etkä jatkaa elämää niissä, vaan sinä olet aina niistä nouseva ja pelastuva. Jos Juudas vain olisi tunnustanut, mitä perkele oli häneen vaikuttanut - vaikka vain jollekin opetuslapselle - niin perkele olisi samana ollut voitettu, eikä Juudas olisi vaipunut synnin syvyyteen. Tätä keinoa koviin kiusauksiin joutuneet kristityt ovat kaikkina aikoina käyttäneet perkelettä vastaan ja aina suurella siunauksella. Sentähden apostoli varoittaakin. »Tunnustakaa toinen toisellenne syntinne ja rukoilkaa toinen toisenne edestä, että te terveiksi tulisitte.»

Mutta kaikki tämä on sellaista, jota harvoin tahdotaan oikein uskoa ja käsittää, ennen kuin omasta surkeasta kokemuksestaan on saanut oppia sen, jolloin se usein on liian myöhäistä. Mitä siis ei uskota? Sitä, että kiusauksen hetkellä meistä tulee niin sokaistut ja lumotut, että tulemme aivan suruttomiksi ja rohkeiksi, emmekä näe olevan mitään vaaraa vaikka parhaillaan henki ja sielu ovat menemässä. Ja jos joku ennen uskookin tämän, käy hänelle kuitenkin niin, että hänen itsensä langetessa johonkin synnin-kiusaukseen se synti ei kuitenkaan hänestä näytä vaaralliselta.

Tässä joutunemme kuitenkin pelkoon ja kysymme opetuslasten kanssa: »Kuka niin ollen voi pelastua?» Jeesus vastasi tähän sanoen: »Mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista.» Niin kauan kuin elämme tässä pelossa ja lohdutuksessa, emme koskaan saata hukkua, vaan me olemme aina Jumalan kädessä. Hän on uskollinen paimen ja auttaja ja sanoo itse: »Ei kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.»

Herra Jumala! Elämä ja kuolema ovat tässä kysymyksessä auta siis, että voittaakseni elämän, taistelisin sinun nimessäsi, taivaan ja maan Herra! Sinä annat minulle avun oikeaan aikaan, sinä annat oikeat taistelijan voimat, sinun kauttasi voitamme kaikki maallisen elämän vaarat ja vastukset ja pääsemme vihdoin ikuiseen lepoon. Amen.

HEINÄKUUN 26 PÄIVÄNÄ.

Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle. Room. 12:19.

Tässä apostoli asettaa vastakkain Jumalan vanhurskaan vihan ja koston sekä jumalattoman oman kostomme, jolla hän osoittaa, että jos annamme Jumalan olla suojelijamme, hän tahtoo kaikessa huolehtia meistä, kostaa kaiken kärsimämme vääryyden ja hankkia meille oikeutta. Mutta jos itse kostamme, niin asetumme Jumalan väliin ja riistämme häneltä hänen tehtävänsä - ja silloin saamme auttaa itse itseämme.

Tähän apostoli viittaa asettamalla Jumalan koston meidän kostoamme vastaan ja sanomalla:» Älkää itse kostako, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle.» Apostoli ei sano, että kärsimämme vääryys jää kostamatta, vaan hän tahtoo vain, että Herra Jumala saa säilyttää majesteettioikeutensa ja olla kaikkien ihmisten tuomari, niin ettemme tunkeudu hänen työpiiriinsä omalla kostollamme. Herra tahtoo yksin olla luotujensa kuninkaana ja tuomarina.

Sillä kirjoitettu on: »Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra.» Näiden Herran sanojen pitäisi todella ainaiseksi masentaa kaiken kostonhalumme. Sillä kun suuri Jumala tahtoo olla kostajamme, pitäisi meidän toki niin pelätä hänen vihaansa, että meidän vihamme muuttuisi sydämemme armahtamiseksi ja esirukoukseksi.

Nähdessämme, kuinka suuresti Jumala rakastaa lapsiaan ja ystäviään, niin että luemme: »Joka teihin koskettaa, hän koskettaa Jumalan silmäterään.» Nähdessämme, millä palavalla rakkaudella hän heitä valvoo, niin että Kristus vakuuttaa: »Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut», mikä myös sisältää, että Jumala on havaitseva salatuimmankin pahuuden ja armottomuuden, jota meille voidaan osoittaa ja sen ohessa tietäessämme, kuinka hirmuista on, kun Herra itse vihastuu ja rankaisee - meidän todella tulisi hiljentyä ja vain rukoilla: Jumala, ole meille kaikille armollinen! Anna meille meidän svntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme velallisillemme.

Sillä kun Herra Jumala etsii niitä, jotka tekevät sinulle vääryyttä ja pahaa, tapahtuu se hirveämmin kuin ehkä itse olisit halunnut. Sillä meidän ei tule koskaan unohtaa, että syytöntä kärsimystä meille aiheuttanut ei ole aiheuttanut sitä ainoastaan meille, vaan vielä suuremmassa määrässä Herralle Jumalalle, joka paljoa sydämellisemmin huolehtii meistä kuin me itse ja silloin kiusaajasi on heti joutunut Jumalan vihan alaisuuteen - ja häntä ei hän voi välttää, niin kuin ei vielä kukaan ihminen ole Herran Jumalan kädestä päässyt.

Varmaa on, ettei synti jää rankaisematta - siitä huolehtii Jumala korkeassa täydellisyydessään: synti on aina jossakin muodossa sattuva syntiseen, joko ajassa tai iankaikkisuudessa. Täällä ajassa joko parannuksen murheessa ja osallisuudessa Kristuksen kärsimykseen tai myös rangaistuksen ja koston kärsimisessä.

Jos syntinen ajoissa tulee parannukseen ja Kristuksen syntikärsimyksen osallisuuteen, silloin hän välttyy kantamasta synnin oikeaa rangaistusta, koska tämä on siirtynyt Kristukselle. Mutta katumuksen ja kurituksen kärsimys tulee hänellä kuitenkin olla. Jos taas tämä ei tapahdu, niin silloin on aina Jumalan viha häntä kohtaava. Tämä tapahtuu usein täällä ajassa sellaisella tavalla, ettemme huomaa sitä synnin rangaistukseksi, koska se nimittäin tapahtuu tavallisten onnettomuuksien, sairauden, nälänhädän, tulen, veden, sodan ym. muodossa.

Mutta väliin se tapahtuu myös sellaisella tavalla, että me ihmisetkin voimme siinä selvästi huomata Jumalan vanhurskaan koston, esim. kun mies, joka on sortanut heikkoja, leskiä. ja orpoja lapsia ja vääryydellä itselleen anastanut muiden omaisuutta, joutuu merkillisiin onnettomuuksiin, suureen köyhyyteen ja kurjuuteen. Kun sellainen, joka on panetellut, pettänyt ja ihmisistä valehdellut riistäen heiltä heidän hyvän nimensä ja maineensa, itse joutuu julkisen häpeään ja ylenkatseeseen tai kun se, joka on tuottanut ihmiselle vaikeita loukkauksia, elinikäisiä surujakin, joihin inhimillinen oikeus ei ole voinut puuttua, päätyy kolkkoon mielen raskauteen, mielenvikaan, tai itsemurhaan .

Mutta jollei Jumala kosta vääryyttä täällä ajassa, silloin jää hänen vanhurskas kostonsa kauheaan iankaikkisuuteen, tapahtumaan tulevan vihan aikana. Kuinka siis tahtoisit ankarasti kohdella vihamiestäsi, kuinka vielä tahtoisit kostaa tai ylläpitää pahoja ajatuksia ja toivomuksia häntä kohtaan tietäessäsi niin raskaan Jumalan vihan jo häntä uhkaavan? Eikö ennemmin sydämellinen sääli valtaisi sinua, etkö ennemmin rukoilisi hänen puolestaan, että hän tulisi parannukseen! Tätä, meidän on tarkasti varottava suuren, pelättävän Herran sanoessa: »Minun on kosto, minä olen maksava.»

Tämän apostoli nyt esiintuo meille vakavimmin torjuakseen ja tukehduttaakseen väkevän pahuuden ja oman kostomme taipumuksen. Tämän pitäisi tosiaan olla kylliksi vaikuttamaan kaikissa, jotka tahtovat olla kristittyjä, jotka itse elävät pelkästä laupeudesta ja joka hetki tarvitsevat Jumalan kärsivällisyyttä, sen, etteivät he rikkovalle kanssaveljelleen osoittaisi vähintäkään kostoa tai ynseyttä.

Herra Jeesus! Opeta minulle anteeksiantamuksen oppi! Opeta minua olemaan vihaan hidas, mutta nopea antamaan anteeksi ja unohtamaan! Opeta suurella, jokapäiväisellä anteeksiannollasi, kuinka minun on annettava veljieni rikkomukset anteeksi Herra Jeesus, suo minun vaeltaa sinun pelossasi. Anna sinä minun syntivelkani anteeksi. Sytytä minuun armon tuli, että oikein rakastaisin lähimmäistäni! Kiinnitä minut itseesi, Jeesus rakas! Amen.

HEINÄKUUN 27 PÄIVÄNÄ.

Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? 1 Kor. 10:16.

Tässä apostoli sanoo meille, mitä Herra Kristus ruumiinsa ja verensä jakamisella meidän ravinnoksemme tarkoittaa ja vaikuttaa. Tämä on näet sisällinen yhdistys hänen ja hänen uskoviensa välillä. Tästä hän itse sanoo nimenomaan: »Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hän pysyy minussa, ja minä hänessä.» Heti ehtoollisen asetettuansa hän sanoi: »Te ymmärrätte, että minä olen Isässäni, ja että te olette minussa ja minä teissä.» »Minä olen viinipuu, te olette oksat. joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää. » Samalla hetkellä hän sanoi Isälleen: »Ja sen kirkkauden, jonka annoit minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä - minä heissä, ja sinä minussa - jotta he olisivat täydellistyneet yhdeksi. »

Ajattele, mitä tuollaiset Kristuksen sanat sisältänevät. Mikä jumalallisen rakkauden ihme! »Joka syö minun lihani, hän pysyy minussa ja minä hänessä.» Nämähän ovat Kristuksen omat sanat. Me hämmästymme, me emme voi käsittää niin suurta kunniaa, mutta mitä teemme? Ne ovat Kristuksen lausumat sanat. Eivät ne ole unta eikä tarua eihän Kristus voi valehdella. Sitä paitsi, missä on suuren, ihmeellisen Jumalan suurenmoisten neuvojen ja tekojen raja?

Hänen sovitettuaan meidät ensin verellään, tehtyään meidät Jumalan edessä puhtaiksi, vanhurskaiksi ja otollisiksi, oli hänen hyvä tahtonsa myös korottaa meidät kunniaan, itse niin likeisesti yhdistyä ja sulaa meihin, kuten tässä voimme huomata Hänen antaessansa meille pyhän ruumiinsa syötäväksi ja verensä juotavaksi. Sillä kuten se, mitä syömme ja juomme sulaa meihin, niin kuin ei mikään muu meitä koskeva. Omistamani kalliit tavarat eivät tule minua niin lähelle, eivät myöskään vaikuta minussa samaa kuin nauttimani leipä ja viini. Herramme Kristus on tahtonut asettaa meille pyhän ruumiinsa syötäväksi ja verensä juotavaksi, jotta me mitä läheisimmin yhdistyisimme häneen, jotta meidän henkemme eroamattomasti yhdistyisi hänen henkeensä, meidän ruumiimme hänen ruumiiseensa, meidän veremme hänen vereensä, jotta hänen rakkautensa, hänen puhtautensa, hänen arvollisuutensa tulisivat meidän omiksemme, iankaikkisesti omiksemme.

Tästä on hurskas Tauler lausunut seuraavat sanat: »Jumalan Poikaa ei ole mikään sen lähempänä, kuin hänen omistamansa inhimillinen luonto, jonka hän persoonallisella yhdistyksellä on liittänyt itseensä. Mutta kaikkein lähimpänä meitä on se, mitä syömme ja juomme, koska se muuttuu lihaksemme ja vereksemme. Koska siis Kristus niitä läheisimmin tahtoi yhdistyä meihin, asetti hän tämän pyhän sakramentin, jossa me siunatussa leivässä syömme hänen ruumiinsa ja siunatussa viinissä juomme hänen verensä.»

Oi, tämä sakramenttihan tarjoaa mitä ylevimmän kunnian. Eikö tulisikin tämän yhdistyksen olla korkeimpana kunnianamme maan päällä? Niinpä, kun sielu on saanut kaikkiin synteihinsä sen suuren lohdutuksen, jonka tämä sakramentti tahtoo lahjoittaa, tulee se usein niin palavaksi rakkaudesta Herraansa ja Vapahtajaansa, että se haluaisi saada painaa hänet sydämeensä, että se suurimpana autuutenaan pitää mitä läheisintä yhdistystä hänen kanssaan ja katso, silloin tämä laupias Herra tulee ja tietää neuvon, mitenkä tämäkin toivo täytetään.

Mutta jos ajattelemme tämän perustetta, niin on muistettava, että juuri ihmisen yhdistys uudelleen alkuperäänsä, Jumalaan, oli koko lunastuksen päämäärä. Ihminen oli luotu ollakseen sisällisesti yhdistynyt Jumalaan. Sentähden hänet myös oli tehty Jumalan kuvaksi. Tämä menetettiin syntiinlankeemuksessa silloin yhdysside katkesi, ihminen luopui Luojastaan siitä syntyi kuolema, josta Herra oli sanonut: »Jona päivänä sinä siitä syöt, on sinun kuolemalla kuoltava.»

Ensimmäinen askel sovintoon Jumalan ja ihmisen välillä otettiin Jumalan Pojan syntymisessä, Jumalan Pojan tullessa ihmiseksi, hänen tullessaan meidän kaltaiseksemme, hänen pukeutuessaan meidän lihaamme, hänen omistaessaan meidän luontomme ja tullessaan veriyljäksemme, silloin jo tapahtui sovinto Jumalan ja meidän välillämme - sillä meidät yhdistettiin verensiteillä. Tästä profeetta jo edellä oli sanonut: »Hänen nimeksensä on pantava Immanuel, Jumala meidän kanssamme», se oli ei vain: Jumala keskuudessamme, vaan: Jumala meissä, Jumala lihassamme, Jumala veriheimolaisemme, mistä apostolikin sanoo: »Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä josta syystä hän ei häpeäkään kutsua heitä veljiksi.»

Mutta tämän Jeesuksen syntymässä perustetun yhdistyksen hän tahtoo täydentää tässä ihmeellisessä sakramentissa, jossa hän myös yhdistää koko ottamansa miehuuden luonnon meidän kanssamme. Tämä on meille käsittämätön kunnia! Minkä pyhyyden kantaakaan itsessään ihminen, joka on tullut osalliseksi Kristuksen pyhästä ruumiista - hän on samaa ruumista ja samaa Henkeä hänen kanssansa! Mikä kunnia ja autuus!

HEINÄKUUN 28 PÄIVÄNÄ.

Niin kuin te siis olette omaksenne ottaneet Kristuksen sen, Herran, niin vaeltakaa hänessä. Kol. 2:6.

Tarkkaa tässä tuota pientä sanaa: »niin - niin kuin te olette omaksi ottaneet Kristuksen, niin vaeltakaa hänessä.

Samalla tavalla kuin vastaanottaminen tapahtui alussa, elämän saadessa alkunsa, niin on tapahtuva elämänvaelluksenkin aikana, elämän jatkuvasti kasvaessa. Sama, mistä ensimmäisellä kerralla koitui vanhan ihmisen kuolema ja uuden syntymä on aina vastedeskin tuleva vanhan kuolemaksi, uuden kasvuksi.

Koko nämä sanat käsittävä luku tahtoo sanoa, ettei uskovien, jotka kerran ovat ottaneet Jeesuksen Kristuksen omaksensa, koskaan pidä hairahtua luuloon, että tarvitaan jokin erityinen yritys pyhitykseen, vaan heidän tulee tietää, että sama Kristus ja usko, jonka kautta he ovat tulleet vanhurskautetuiksi ja armoitetuiksi, myös on vaikuttanut ja vaikuttaa pyhityksen. Heidän tulee vain yksinkertaisesti pysyä ja vahvistua aletussa uskossa sekä kaikin tavoin »kasvaa häneen, joka on pää, Kristukseen, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakennukseksensa rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on.»

Lopputulos tästä on: Kaikki seuraa pysymisestä Kristuksessa - jonka Jumala meille on tehnyt sekä vanhurskaudeksi että pyhitykseksi. Niin sanoi Kristuskin: »Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niin kuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, samoin ette tekään, ellette pysy minussa.»

Hänessä pysymällä me saamme kaiken elämän, kaiken ilon, kaiken voiman myöskin kaiken tarpeellisen hoidon, kasvatuksen ja kurituksen kuten hän sanoo: Oksan, joka tuottaa hedelmää (joka todella on minussa, elävänä ja hedelmää tuottavana), viinitarhuri puhdistaa - sillä tuo hyvä oksa ei kuitenkaan ole aivan puhdas, sitä täytyy jatkuvasti puhdistaa - jotta se tuottaisi runsaamman hedelmän.

Kun ensin sisällisen ihmisen perustus on oikea, sitten vasta kyetään lihan kuolettamiseen Hengen kautta kaikissa tilanteissa. Koko vanha ihminen on kasteessa tuomittu kuolemaan. Me olemme hänen kuolemaansa kastetut. Kohta kristityksi tultua on alettava luopua entisestä menosta ja elämästä. Kristus on sen vuoksi kuollut kaikkien puolesta, että ne, jotka elävät, eivät nyt eläisi itselleen vaan hänelle, joka on heidän edestään kuollut ja ylösnoussut. Me saamme vilpittömän halun elääksemme Kristuksen hyväksi ja kuollaksemme itsellemme saatuamme armon ja rauhan Jumalan kanssa. Jos joku tunnustaa uskovansa, mutta ei ole saanut tähän altista henkeä, ei tahdo olla Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, vaan tahtoo uskonsa ohella säilyttää haluamansa elämänvapauden. Ja ei tahdo ottaa varteen sanan varoitusta, vaan haluaa olla nuhteluitta ja hillitsemätön luonnollisessa menossaan - hän pettää itseään väärällä luulouskolla. »Ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen.»

Tässä tahdomme antaa heikommille armolapsille muutamia yksinkertaisia esimerkkejä, kuinka ja milloin tätä lihan kuolettamista on harjoitettava: Mikä on kohtuullisempaa aamulla herätessäsi, kuin että hartaalla ilolla alat kiittää ja rukoilla elämäsi Jumalaa, taivaallista Isääsi kaikesta, mitä hän on antanut sinulle sekä sielullesi, että ruumillesi? Erityisesti että hän on antanut Poikansa, sanan ja sakramentit, että olet Jumalan lapsi, Kristukseen pukeutunut, puhdas ja otollinen Jumalan silmissä. Kiitä siis ja rukoille! Jos tunnet hitautta tähän, niin ymmärrä sen olevan lihan työtä, se ei saa vallita, vaan se on kuoletettava.

Tarkkaa siis uuden elämän harjoitusta! Sinun on edelleen kaiken päivää oltava sydämeltäsi lämmin, pelättävä rikkomasta häntä vastaan, pelättävä syntiä enemmän kuin kuolemaa. Jos olet kylmä ja suruton, niin se on liha, mikä on kuoletettava. Sinulla on myös maallinen kutsumuksesi, tätä sinun on hoidettava ahkeruudella ja huolella. Jos olet hidas, laiska siihen, niin se on liha, joka on kuoletettava. Jos olet perheenisä tai perheenäiti, on sinun huolella ja innolla, mutta lempeydellä ja rauhallisuudella hallittava talossasi. Jos olet laiminlyövä ja huolimaton tai kärsimätön ja äreä, niin se on liha, joka on kuoletettava. Jos olet lapsi tai palvelija, on sinun rakkaudella, kunnioituksella, lempeydellä, ahkeruudella ja uskollisuudella tehtävä, mitä sinulle käsketään. Jos kärsimättömyyttä, tyytymättömyyttä ilmenee, niin se on liha, joka on kuoletettava. Jos joku sinua loukkaa, häpäisee, ja tahdot siitä suuttua ja kostaa, niin se on liha. Jos sinussa nousee saastaisia haluja tai kateutta, ylpeyttä ja itserakkautta - niin se kaikki on lihaa, joka ei saa vallita, vaan on kuoletettava.

Tämmöinen on uskon harjoitus. Tällä tavoin sinä tiedät Jumalan omista käskyistä, mikä on oikeaa pyhyyttä, eikä sinun tarvitse epämääräisillä teoilla ja omilla kuvitteluilla pyrkiä pyhyyteen, jonka laadusta et itsekään oikein ole selvillä. Tässäpä saat niin paljon tekemistä, ettet tule erikoisen tyytyväiseksi itseesi, nimittäin jos oikein ja vakavasti tutkit Jumalan pyhää tahtoa ja omaa sisällistä tilaasi, tutkit Jumalan lain hengellistä vaatimusta. Siten sinä jäät koko elämäsi ajaksi alituiseen Jumalan uskollisuuden ja avun tarpeeseen.

Tämäpä juuri onkin tie, tämä on pyhityksen salaisuus: jokapäiväinen lapsellinen riippuvaisuus Jumalasta, alituinen Jumalan suosiossa pysyminen hänen Poikansa kautta, uskon, lapsenluottamuksen, ilon ja voiman ylläpitäminen yksinomaan Kristuksen sanalla ja täten hengen alttiudella Jumalan pyhän tahdon ja Kristuksen ihanan esikuvan tarkkaaminen. Tämä ei kyllä käy niin tasaisesti ja kauniisti kuin sen sanominen käy. Mutta se menestyy, niin kuin Herra suo, joka, jokaiselle jakaa uskonsa mitan.

Herra, minä uskon, auta epäuskoani ja opeta minua joka hetki kuolettamaan lihaani hengen kautta! Amen.

HEINÄKUUN 29 PÄIVÄNÄ.

Ja käärme sanoi vaimolle: »Olisiko todella Jumala sanonut?» 1 Moos. 3:1

Jospa jokainen kalliin sielunsa iankaikkiseksi parhaaksi kerta kaikkiaan älyäisi, mikä on varsinaisesti pääasia kaikissa perkeleen pyrkimyksissä meihin nähden ja pääkysymys, josta tulee riippumaan, pelastummeko vai joudummeko päinvastoin tuon vihollisen vangeiksi. Tämän kohdan saatana ensiksi alisti hyökkäykseensä - kysymys oli Jumalan sanasta - olisiko varmasti uskottava, mitä Jumala oli sanonut vai eikö omalla ajattelulla voisi johtua uskomaan jotakin muuta. Tästä kohdasta tulee todella taistelun päätös riippumaan.

Kun eräs vanha kristitty monet vuosikymmenet oli taistellut saatanan kanssa ja lopulta tahtoi lyhyesti lausua, mikä oli ollut pääasia, josta hänen kestämisensä tai lankeemuksensa aina oli riippunut, niin hänen täytyi sanoa: Se on riippunut siitä, olenko minä voinut pysyä Jumalan sanassa, Vai olenko päinvastoin luopunut siihen katsomasta ja alkanut vain ajatella - ajatella vapaasti, oman mieleni mukaan, ulkopuolella sanan, ajatella ja haparoida edestakaisin omia ja toisten mielijohteita noudattaen. Siinä piilee ydin kaikenlaisissa synnin kiusauksissa.

Tai kuinka on mahdollista, että kristitty, joka ennen kauhistui vain jonkin erikoisen synnin etäisintä ajattelemistakin sen vielä ollessa hänestä kaukana, myöhemmin voi suorastaan tehdä liiton saman synnin kanssa ja suruttomasti ja pelkäämättä antautua vapaasti sitä harjoittamaan ja puoltamaan? Vain sen kautta, että hän on kiusauksen aikoina kääntänyt katseensa Jumalan käskyistä samaan syntiin ja alkanut vain ajatella - vapaasti ajatella asiaa sanaan katsomatta.

Kuinka on mahdollista, että ihmiset uskonnon ja omantunnon nimessä, Herran tähden, ryhtyvät suurimpiin houkkamaisuuksiin, esittävät hyvänä ja pyhänä tekona semmoista, mitä Herra ei koskaan ole meiltä pyytänyt, vieläpä mitä hän on kieltänytkin ja sen sijaan esittävät syntinä semmoista, mitä Jumala ei koskaan ole sanassaan siksi ilmoittanut, josta tavataan niin paljon esimerkkejä juutalaisessa ja paavikirkossa, mutta myöskin omassa keskuudessamme. Ainoastaan sen kautta, ettei oteta vaarin, kuinka Jumala on puhunut, vaan me luulemme niin, meillä on tunne, sisällinen ääni, joka sanoo milloin mitenkin tai muut ihmiset päättelevät ja sanovat siten katsomatta, sanooko Jumalakin niin.

Kuinka on mahdollista, että taisteleva kristitty syntiensä ja viallisuuksiensa tähden kadottaa luottamuksen Jumalan armoon ja ystävyyteen, tulee vieraaksi ja araksi Vapahtajalleen ja lankeaa orjalliseen mieleen, vaikka Jumalan evankeliumi sanoo meille toisin Kristuksesta ja iankaikkisesta armosta ja vapautuksesta lain orjuudesta, jonka hän on meille ansainnut. Vain sen kautta että ihminen kääntää katseensa Jumalan sanasta itseensä ja alkaa vain ajatella, ajatella ja lopulta luulee aivan mahdottomaksi, että hän voisi olla Jumalan lapsi ja ystävä ollessaan ja tuntiessaan itsensä sellaiseksi kuin hän tuntee.

Jospa voitaisiinkin julistaa, niin että vuoret vapisisivat, tuo totuus kaikkien Jumalan lasten kuuluviin: Kaikki saatanan valta sinuun riippuu siitä, voiko hän kääntää katseesi Jumalan sanasta. Voittosi riippuu siitä, voitko pysyä Jumalan sanassa. Jumalan sana, Jumalan sana, mitä se sanoo? Tarkkaa, kuinka Jumala on puhunut. Siitä kaikki riippuu.

Kaikki se, mitä tahdotaan pitää hengellisenä, mutta ei perustu Jumalan sanaan, on hulluutta, on väärää. Vain Jumalan käskyt ovat hyvät ja pyhät, vain Jumalan kiellot ovat syntiä. Minkä Jumala kutsuu synniksi ja kieltää, on syntiä ja vaarallista, vaikka sydämesi tuhansia kertoja sen epäisi ja vaikka koko maailma kaikkine pyhineen ja oppineineen pitäisi sitä viattomana. Minkä Jumala sanoo olevan hyvää ja pyhää, on hyvää ja pyhää, vaikka sinä ja koko maailma pitäisitte sitä saastaisena.

Mitä Jumala ei ole erityisesti maininnut, se on aina rakkauden lain mukaan päätettävä, käytettävä tai hyljättävä, aina sen mukaan, kuinka se vaikuttaa, hyvää tai pahaa, sinulle tai lähimmäisellesi. Niin pitää se perussääntö paikkansa, että mitä Jumala ei ole käskenyt, selvin sanoin tai yleisessä rakkaudenlaissa, ei ole mikään hyvä teko, vaikka sillä olisikin kaunein muoto sinun silmissäsi tai toisten silmissä. Mitä Jumala ei ole selvin sanoin tai yleisessä rakkaudenlaissa kieltänyt, ei ole mikään synti, joskin sinä ja kaikki maailman ihmiset niin päättäisitte. Kaikki riippuu Jumalan sanasta. Jollet pidä siitä kiinni, olet aina oleva kuin ruoko, jota kaikki tuulet huojuttavat edestakaisin. Silloin perkele voi viedä sinua, minne se tahtoo.

Kuinka voimakkaasti asia onkaan meille julistettu merkillisessä taistelussa saatanan ja Kristuksen välillä, kun hän, joka itse olisi voinut puhua pyhimmät ja puhtaimmat Jumalan sanat, kuitenkaan ei vastaa saatanalle ainoallakaan omalla sanalla, vaan vain Raamatun sanoilla: Kirjoitettu on - kirjoitettu on. Ajattele ainoastaan ja muista kaikkina elinpäivinäsi, että Herra Kristus itse ei tiennyt sanoa saatanaa vastaan muuta kuin: Kirjoitettu on. Eikö tämä ole ankara tulenisku kaikkia omia ajatuksiamme ja mielipiteitämme vastaan ja arvaamattoman kallis todistus siitä, että perkeleen kiusausten pääpyrkimys on saada meidät viedyksi sanasta pois ja että hänet voidaan voittaa vain pysymällä siinä kiinni, mitä Jumala on puhunut.

Herra Jeesus, sinun sanasi on kilpeni ja miekkani, turvallinen linnani maailman väijyvissä vaaroissa! Sinun sanasi ja sinun läsnäolosi vahvistavat minua kestämään lujana kaikissa taisteluissani vihollisia vastaan. Sinuun turvaten minä voitan viimeisenkin viholliseni, kuoleman. Tue minua taisteluissani voiton! Amen.

HEINÄKUUN 30 PÄIVÄNÄ.

Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne Joh. 6:53.

Niin luonnotonta ja kovaa kuin monelle onkin Kristuksen puhe hänen lihansa syömisestä, niin ymmärrettävää, rakasta ja elähdyttävää se on niille, jotka joka päivä tätä harjoittavat, ja nauttivat. Uskova ei osaa paremmin ilmaista itseään tahtoessaan kuvata varsinaista sydänelämäänsä kuin sanomalla, että Kristuksen liha on hänen ruokansa, sovituksen sana hänen syvin elintarpeensa ja elättäjänsä.

Katso todellisia armolapsia heidän selvin tuntomerkkinsä on juuri siinä, että Kristuksen veren turva on heidän elämäntarpeensa. Eivät he aina ole sellaisia kuin heidän tulisi ja miksi heitä toivoisi heillä on moninaiset heikkoudet, joiden kanssa he kamppailevat. Mutta yksi seikka on heille tunnusmerkillinen: Kristus on heidän elämäntarpeensa. Vuodesta vuoteen heillä yhäti on sama tutkistelujensa pääaihe: He lukevat, kuuntelevat, laulavat, kirjoittavat ja puhuvat ensimmäisenä ja viimeisenä Vapahtajasta Kristuksesta ja hänen armostaan, Kristuksen lihasta, joka on meidän edestämme annettu ja sitten synnistä, joka aina heissä väijyy tehden heidät hitaiksi ja kelvottomiksi ja synnin lannistamiskeinoista ja muusta tällaisesta, mutta sitten taas Vapahtajasta ja hänen armostaan ja voimastaan.

Oltuansa jonkin aikaa kallista armonsanaa vailla, joko maallisten tointen aiheuttamista esteistä tai hitaudesta ja laiminlyönnistä, on koko heidän sisällinen ihmisensä niin heikko ja uupunut, kuin on sen ihmisen ruumis, joka on nälkäinen ja kaipaa ravintoa he ovat voimattomia ja alakuloisia, synkistyneitä tunnustus on vaiennut, elämänmeno epäröivä ja horjuva. Mutta tultuansa sanan ääreen käy heidän, aivan kuin luonnollisesti nälkäisen, joka tulee hyvän pöydän ääreen: Kun he ovat hetkisen istuneet kuulemassa evankeliumin saarnaa Kristuksesta ja hänen sovitusneuvostaan, näemme pian katseiden kirkastuvan, sydämen elpyvän, luottavaisuuden ja parannuksen tarpeen uudistuvan, ja lähtiessään sieltä he voivat vaivoin enää vaieta puhumasta siitä - heissä on nyt sananlasku toteutunut: »Täysi vatsa synnyttää iloisen pään.»

Emme sano heidän aina olevan alttiita näin syömään, virvoittautumaan evankeliumin sanalla, ei edes aina isoavankaan sitä toisinaan he näet ovat hengellisesti sairaat ja kykenemättömät. Mutta me sanomme, että heidän sisällisen ihmisensä elpyminen ja vahvistuminen tapahtuu vain puolestamme annetun Kristus-sanan kautta ja että sana Kristuksesta on heidän alinomainen elintarpeensa, heidän varsinainen elinruokansa.

Tämän merkin Kristus tässä esittää aivan välttämättömäksi sanoessaan: »Totisesti, totisesti sanon minä teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne.»

Sydän, joka ei voi elää ilman sovituksen sanan ravintoa, on siis varmin todistus hengellisestä elämästä ja jatkuvasta parannuksesta. Sillä juuri elävä synnintunto vaikuttaa tämän alinomaisen armon ja armon sanan tarpeen. Eikö olekin merkillepantavaa, että ihminen, joka ei mitään niin suuresti tutkistele, lue ja kuuntele kuin juuri tätä armon sanaa Kristuksesta, kuitenkaan ei koskaan siinä tule täysinoppineeksi, ei koskaan voi sitä muistaa ja säilyttää? Muuta kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten opittua voin muistiini kätkeä, mutta ei tuota rakkainta osaa, jota eniten ja joka päivä tutkistelen. Eikö se todista uskoni kasvaneen paljasta tietoa enemmäksi, koska sen ravinto niin sulaa ja kuluu, kuten syömäni ruoka?

Toiset hengelliset ihmiset eivät taas tarvitse mitään niin vähän kuin. tuota sovituksen sanaa, sen he ovat kerran oppineet ja taitavat nyt ja siksi tahtovat nyt kuulla jotakin muuta. Nämä suuresti ihmettelevät heikkoja, kummallisia sieluja, jotka eivät koskaan saa kylläkseen armon sanasta ja arvelevat sentähden kernaasti heidän olevan sairaalloista väkeä, jossa ei edistystä tapahdu, vaan joka pysähtyy ensimmäisiin askeliinsa, ylenkatsoo lakia, varoituksia ja pyhitystä.

Tietäisivätpä he, mitä tuo heidän järjellisyytensä heistä osoittaa! Jos he itse eläisivät Hengen kurituksen alaisina, vilpittömässä parannuksen ja uskon harjoituksessa, niin he tietäisivät tuon tapahtuvan juuri sentähden, että Henki alati koskettaa ja kurittaa sydäntä kaiken vielä löytyvän synnin tähden ja että laki tunkee niin syvälle sisälliseen turmelukseen, ettei ihminen milloinkaan voi saada lepoa ja rauhaa hurskaudessaan - sentähden ja tähän katsoen sielu alinomaa uudestaan tarvitsee armon ja Kristuksen sovituksen sanaa.

En sitä oikein ymmärrä, mutta ihmeellinen on niiden sielujen tila, jotka eivät koskaan saata täysin oppia sitä, mitä eniten tutkistelevat. Mutta varmaa on, että sellaisissa sieluissa toteutuu Kristuksen sana, että hänen lihansa on heidän ruokansa – heidän ruokansa - ja silloin heille kuuluu hänen varma vakuutuksensa, että he tulevat myös elämään iankaikkisesti hänen tähtensä.

Jos joku murehduttaa sinua sen ominaisuutesi vuoksi, että Kristuksen liha, hänen sovituksensa on alituinen sielunruokasi, niin muista kehotukseksesi Herran sanat: Minun lihani on tosi ruoka. Mutta taas niistä, joilla ei tällaista sydäntä ole, vaan tässä elämäntiedossa ovat täysin oppineita ja voivat tulla elvytetyiksi yhtä hyvin aineksista, jotka eivät ainakaan koskaan voi olla elämän leipää - kuten Pretorius sanoo »Syrak ja Paavali ovat heille yhdenveroiset ravitsijat», - niistä sieluista todella arveluttaa, ettei heillä ole Kristuksen sovituksessa elämäntarvettaan ja ravintoaan. Joka ei tahallisesti tahdo elää erillään valkeudesta, pysähtyköön tätä vaarallista merkkiä tarkkaamaan! Herra Jeesus itse on tämän puhunut.

Herra Jeesus, sinun anteeksiantamuksesi voimaa tarvitsen alinomaa, sinun sovitusarmoasi tarvitsen elämäntaisteluissani joka päivä. Elämässäni sinä olet minun lakkaamaton tarpeeni, ja vihdoin kuolemassa saan levätä sinun lujilla käsivarsillasi. Auta minua sinussa aina pysymään. Amen.

HEINÄKUUN 31 PÄIVÄNÄ.

Jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, niin silloinhan olette äpäriä ettekä oikeita lapsia. Hepr. 1:8.

Jumala on käsittämätön, rakkaudesta rikas ja lempeä olento - tämä on hänen oma, epäämätön ilmoituksensa. Mutta mitä merkitsee sitten, että kaikkien Jumalan lasten maan päällä täytyy kärsiä? Tässä piilee viisaus, Jumalan salaisten ajatusten ilmaus. Jos vain saisimme silmämme auki näkemään, mitä Jumalan lasten kärsimys merkitsee, niin me hartaasti rakastaisimme kaikkea kärsimystämme ja iloitsisimme siitä, kuin Isämme kalliista taivaanviesteistä, joka näiden kautta ystävällisesti kutsuu meitä: »Olkaa hyvässä turvassa! Te pääsette taivaaseen. Ettekö huomaa, että olen jo alkanut valmistaa teitä. siihen, alkanut kuolettaa lihaanne, puhdistaa, pestä, kypsyttää ja pyhittää henkeänne, sieluanne ja ruumistanne. Uskokaa varmasti, etten minä tarkoituksetta näin valmista teitä! Saatte varmasti uskoa, että kun minä täten ajassa valmistan teitä taivasta varten, minä myös todella aion teidät sinne vastaanottaa.»

Tämä tuntomerkki on niin selvä, että sokeatkin ovat sen kautta tulleet käsittämään suuren totuuden, että Jumala aikoo lapsillensa iankaikkisen elämän taivaassa. Pelkällä järjen päättelyllä monet ajattelijat ovat tulleet varmuuteen iankaikkisen elämän olemassaolosta tämän elämän jälkeen vain sen ilmiön perusteella, että täällä ajassa »käy vanhurskaalle, niin kuin hän olisi tehnyt jumalattomien tekoja», ja sen sijaan jumalattomalle kaikki menestyy . Nämä ajattelijat kuitenkin ovat käsittäneet kaiken sen perusteella, mitä he näkevät Jumalasta luomakunnassa, Jumalan olevan aivan täydellisen olennon, täydellisen oikeamielisyydessä ja väsymättömän hyvyydessä, rakkaudessa ja hellyydessä ihmistä kohtaan. Niin heissä on syntynyt varma vakaumus, että aika on koittava, jolloin epätasaisuus tasoitetaan, Lasarus on saava hyvää ja rikas mies ansaitsemaansa pahaa: samoin on sekin käsitetty, että kaikki Jumalan lasten kärsimykset ovat vain pyhän Jumalan työtä synnin kuolettamiseksi meissä ja pyhityksemme täydentämiseksi. Sillä he ovat kokemuksissaan oppineet sen, mitä apostolikin sanoo, että lihassa kärsii, lakkaa synnistä, että vanha ihminen kärsimysten ja murheiden kautta heikentyy ja masentuu himoissaan ja haluissaan.

Täten ymmärrämme siis Jumalan tarkoituksen kärsimyksillämme: Hän valmistaa meitä taivaaseen. kuolettaa syntimme ja täyttää pyhityksemme. Mitä tulisikaan koko kristillisyydestämme, kaikesta Hengen työstä sielussa, jollei Jumala alituisesti kurittaisi ja suolaisi meitä kärsimisillä? Emmekö kokemuksesta tiedä, kuinka heti alamme tulla uneliaiksi, lihallisiksi ja maailmanmielisiksi, kun jonkin aikaa kaikki menestyy meille, on tyyntä ja onnellista. Ja kuinka voisi usko tulla harjoitetuksi ja voimistua, ellemme tulisi koetelluiksi?

Onhan todellista uskon harjoitusta, että joudumme tilaan, jossa emme mitään näe, jossa apumme ja voimamme ovat hävinneet, niin että meidän on turvautuminen kaikkivaltiaaseen, totiseen, Jumalaan, Kuinka kävisi rukouksemme, jos meillä aina olisi, mitä tarvitsemme, tai voisimme itse itseämme auttaa? Kuinka kävisi Jumalanpelkomme, ellei Jumala toisinaan näyttäisi vihaansa?

Kuinka ajattelisimme armosta, jos kerrassaan saattaisimme vapautua lihamme synneistä, tai saattaisimme tahtomme mukaan niistä luopua? Missä olisi rakkautemme ja nöyryytemme, jollemme hyvissä avuissa käy kyllä siltikin hitaasti ja kehnosti, mutta kuinka kävisi, jollei meitä kuritettaisi?

Tästä näemme, kuin aivan välttämätöntä on kasvaaksemme hyvässä, pyhittyäksemme ja estyäksemme hengellisestä kuolemasta ja synnin ylivoimasta, että Jumala alinomaa seuraa meitä herättävällä ja kurittavalla vitsallaan.

Tässä on pääsyy, miksikä kaikkien hurskasten entisaikoina ja kaikkien oikeiden Jumalan lapsien vielä tänäkin päivänä täytyy saada kärsimystä, kuritusta. Tämän on Jumala järjestykseksi määrännyt, niin että apostoli sanoo: »Jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, niin siloinhan olette äpäriä ettekä oikeita lapsia.» Lause on selvä.

Se sanoo meille nimenomaan, että niin totta kuin olet Jumalan lapsi, pitää sinulla olla kuritusta, että jos olet ilman kuritusta saat elää vapaasti oman mielesi mukaan, niin on se selvä että olet äpärä etkä lapsi perheessä. Hyvin käsitämme senkin, että aivan pienokaiset, heikot lapset eivät vielä tarvitse kovempaa kuritusta, heitä ohjaavat vielä hyvin Henki ja sana. Mutta kun he ovat kasvaneet kestämään kovempia koettelemuksia ja aikaa myöten tulevat uneliaiksi ja huolettomiksi, tarvitsevat he silloin kuritusta, sillä sellaisesta Jumalan lapsen puhtaudesta ja hyvyydestä, etteivät puhdistus ja kasvaminen hänelle enää olisi tarpeen, ei Raamattu tiedä mitään.

Poikkeukseton säännös siis on, että kaikki taivaaseen valmistettavat ovat kuritettavat, vitsottavat ja puhdistettavat.

Herra Jumala, rakas taivaallinen Isäni, sinä sen tiedät, mitä minä syntinen, saastainen lapsesi tarvitsen valmistuakseni sinun taivaalliseen, iankaikkiseen kunniaasi. Sinua siis rukoilen nöyrästi, anna minullekin se mieli, että kieltäisin itseni, kantaisin ristin ja seuraisin Jeesustani. Amen.