30. viikko (heinäkuu)
ETUOIKEUS PALVELLA
Aika en lyhyt. Mutta vaikka se on sitä jokaisen meidänkin kohdallamme, niin juuri nyt on suurenmoista saada olla mukana lähetystyössä lähettiemme ja lähetysystäviemme kanssa. Olemme Jumalan työtovereita Jumalan suurta maailmansuunnitelmaa toteuttamassa. Meidän ei tarvitse enää kysellä, mitä minä voisin tehdä Jumalan valtakunnan toteuttamiseksi.
Saan esirukouksessa käydä lähetyskentillä ja nimeltä mainita lähettejä ja kansallisia kristittyjä. Saan taloudellisesti tukea lähetystyötä ja tehdä edes jotain pientä lähetyksen asian hyväksi täällä kotimaassa. Saan muistaa jollain pienellä tavalla työtovereitani siellä kaukana - ehkä se on vain postikortti. Näin olen nimenomaan toteuttamassa Jumalan tahtoa ja kirkastamassa hänen nimeään maan ääriin saakka. On myös suuri lahja, ettei tässä kutsumuksessa tarvitse hajottaa itseään liikaa. Saan esirukousuhrein ja muistamisin keskittyä vaikkapa yhteen kenttään ja yhteen lähettiin ja opetella siinä olemaan uskollinen. Ehkäpä vähitellen jaksan ottaa useampia kenttiä ja lähettejä palveltavaksi. On ihmeellistä ajatella, että Jumala huolii tämmöisenkin mukaan työhönsä. Usein en tunne olevani oikeassa hengellisessä vireessä. Laiminlyön päivittäisen esirukouksen. Omat huoleni ja arkiset kiireet valtaavat mieleni. Tunnen välinpitämättömyyttä ja haluttomuutta. Esirukous ja muistaminen ovat usein niin väkinäisiä.
Nuorempana luulin, että tällainen aiheuttaa Jumalan puolelta tuon vähäisenkin palveluni hylkäämisen. Jumalalle kelpaavan on oltava puhdasta ja täydellistä. Siihen en näytä pystyvän - en ainakaan lähetystyön tukemisessa. Vähitellen olen oppinut - kai sekin on ollut Jumalan koulua - ettei minusta koskaan sen parempaa ja pyhempää hengellistä palvelua lähde. Siksi minun on opeteltava olemaan tällä tylsälläkin mielellä uskollinen, vaikka koskaan en ehdotonta uskollisuutta saavutakaan. Saan kuitenkin taas yrittää. Saan lähestyä Jumalaa Pojan nimen turvin. Se mikä esirukoukseni palavuudesta ja hartaudesta puuttuu, sen Jeesus sijaisenani täyttää Isän edessä, ja niin haparoiva ja sekava rukoukseni on Jumalan edessä täydellinen ja voimallinen. Sen vähäisen muistamisen, johon itsekkäiden huolteni lomasta pystyn, senkin Poika ottaa käsiinsä ja hänessä se muuttuu aidoksi huolenpidoksi ja moninkertaistuu hedelmälliseksi.
Jollen anna Vapahtajani käsiin ja välitettäväksi edes vähäisintä palveluani, murto-osaa ajastani, jotain varoistani, palasta sydämestäni, ei hän voi mitään viedä Isän siunattavaksi. Itsekkyydessäni riistän silloin itseltäni suurimman ajateltavissa olevan elämäni sisällön - Jumalan siunauksen. Vaikka kaikki, mikä minusta lähtee, on epätäydellistä, se tulee Jeesuksen käsiin joutuessaan täydelliseksi. Siksi lähetystyön tekemisen ydin on aina Jeesuksen luo menemisessä. Jeesuksen luo menen esirukousteni kanssa, Jeesuksen luo menen rahalahjoineni, Jeesuksen luo menen palvelutöineni. Opettelen niiden antamista hänen käsiinsä.
Koko ajan tosin sydämessäni on kamppailu siitä, että voisinpa näitä tekoja tehdä ihmisten nähden ja saisinpa jotain suurta aikaan. On niin vaikea tehdä lähetystyötä yksin Jeesukselle. Haluaisin tulla ihmisten edessä joksikin. Haluaisin lähetysjärjestöni kasvavan näkyvällä tavalla, saavan suuria aikaan tässä maailmassa niin, että kaikki meitä kiittäisivät. On vaikea suostua siihen Jurnalan valtakuntaan, joka ei tule nähtävällä tavalla (Luuk 17:20). Vain näkyvä voi kohota korkeaksi ja merkittäväksi. Vain korkea luo turvallisuutta tässä ajassa. Mutta juuri se on Jumalan edessä kauhistus.
On ihmeellistä, että Jeesus vielä huolii minunkin kaltaisen tykönsä, ottaa käteensä kaiken - sen olemattomankin, mikä minulla on ja puhuu puolestani hyvää Isän edessä. Sen hän totisesti tekee, kunhan vain saa sen tehdä puolestani.
RIITTÄÄKÖ INTO?
Olen joutunut miettimään lähetystyöstä innostumisen ongelmaa. Mikä avaa uskovalle lähetystyön polttavuuden? Miksi niin moni kristitty suhtautuu välinpitämättömästi lähetykseen? Olemmeko lähetysjärjestöissä jotenkin tässä esteenä? Liekö esteenä se, ettei lähetystyötä koskaan voi tehdä yksin? Se on yhteistyötä ja kaiken lisäksi sellaisten kanssa, jotka ovat kaukana minusta maailman toisella laidalla.
Lähetyksessä pitäisi toteutua jotain Paavalin sanasta: "Teitte hyvin, kun otitte osaa minun ahdinkooni… kun lähdin, ei mikään muu seurakunta kuin te yksin käynyt minun kanssani tiliyhteyteen" (Fil 4:14-15). Ehkä meidän on vaikea oppia ottamaan osaa lähettien ahdinkoon ja päästä aitoon tiliyhteyteen heidän kanssaan sekä oppia kärsimään yhdessä Aasian ja Afrikan uskovien kanssa. Oma maa, kotiseutu, perhe ja henkilökohtaiset huolet täyttävät mielen kokonaan. "Poissa silmistä, poissa mielestä" on liiankin totta.
On varmaa, ettei ketään saada pakottamalla innostumaan lähetyksestä. Eikä hetkellinen into kestä kärsivällisyyttä vaativassa työssä.
Lähetystyö vie myös taisteluun uusien ja vieraiden henkivaltojen kanssa. Kun esimerkiksi rukoilemme Japanin puolesta, joudumme Jeesuksen nimessä kosketuksiin niiden valtojen kanssa, jotka sitovat Japanin kansan miljoonien epäjumalien alaisuuteen. Ne vallat tekevät kaikkensa, ettei vain Kristuksen valtakunnan evankeliumia saarnattaisi todistukseksi kaikille kansoille, sillä myös näille valloille tulee loppu... (Matt 24:14).
On ihmeellistä ajatella, että vaatimaton ja uskollinen esirukous Suomessa vaikuttaa ilmavaltojen hallitsijan toimiin kaukana Aasiassa. Se käy tukahduttamaan täällä olevaa esirukoilijaa. Siksi eivät rukoukset, uhrit ja toiminta lähetyksen hyväksi ole koskaan meille ilman muuta hauskaa ja helppoa.
Kunpa kuitenkin saisimme palvella Herraa lähetyksessä niin kauan kuin elämme. On suunnaton etuoikeus saada olla mukana lähetystyössä ja siinä nimenomaan tavallisena ja arkisena ihmisenä. Mikä voimanlähde on siinä, että kaikkea peittää Jumalan laupeus Jeesuksessa Kristuksessa. Laiminlyöntimme, puolinaisuutemme ja syntimme eivät sittenkään vahingoita, sillä meidän vierellämme on koko ajan uskon kautta Sijainen. Häneen luottaessamme palvelee olemuksemme ja työmme viheliäisyyskin Jumalan valtakunnan tulemista. Joskus ehkä saamme tehdä jotain myönteistäkin uskollisena hänelle.