12. viikko (maaliskuu)
ILOSSA JA SURUSSA
Elämässämme on joskus aikoja, jolloin monet asiat ovat ajallisesti ajatellen todella hyvin. Ne ajat ovat suuria lahjoja. Raskaina koettelemusten ja ahdistusten aikoina emme millään jaksa uskoa, että edes joskus vielä tulisi elämäämme valoisampiakin vaiheita. Kuitenkin Jumala antaa sekä valoa että varjoa, sekä hyvää että pahaa.
Niin, pahankin saamme ottaa vastaan Jumalalta (Job 2: 10). On toki ystäviä, joiden elämää seuratessa näyttää siltä kuin heillä olisi vain koettelemuksia koettelemusten jälkeen. Mutta raskaimmankin elämänkohtalon keskellä voi löytää salatun ilon ja aina joskus tulee jokaiselle "Iepotauko". Vaikka täällä on "sota, kilvoitus, vaiva ja työ", niin on myös ilon ja jopa onnenkin hetkiä.
Jokainen meistä on kai jo monet kerrat huomannut, kuinka hauras ajallinen onni onkaan. Jokainen meistä on täällä alhaalla kadottanut paratiisin. Siitä huolimatta meillä on lupa olla valoisia, iloisia ja jopa kiitollisia noina lyhyinä onnen hetkinä. Näin siitäkin huolimatta, että samaan aikaan saattaa joku läheinen ystävä kärsiä sanomattomia tuskia.
On suuri lahja, että Jumalan lapsina saamme vapaasti olla sielussamme syvästi murheellisia - jopa aina kuolemaan asti. Mutta meillä on myös jo nyt lupa olla sydämestämme iloisia ja valoisia. Kumpaakaan ei tule pakottaa esiin - ei ainakaan minkään hengellisen ihanteen saavuttamiseksi. Tulkoon murhe niin kuin ilokin Jumalan antamana ja Jumalan ajalla. On vain ihmeellistä nähdä, kuinka lähellä toisiaan ne saattavat olla.
Totuudellisuus ja kaksin jaloin maan pinnalla oleminen ei merkitse suinkaan sitä, ettemmekö saisi kiitollisina hymyillä elämän suurille lahjoille. Lopulta niitä taitaa meillä itse kullakin olla paljon enemmän kuin yleensä tulemme ajatelleeksi. On koti, on nykyinen terveys, on rakkaita ja uskollisia ystäviä, on läheisiä omaisia, on jokapäiväinen leipä - ja paljon muuta ajallista hyvää.
Ehkä juuri nyt ei tulisikaan kiinnittää huomiota siihen, mitä vielä puuttuu - ainahan jotain meiltä ihmisparoilta puuttuu. Nyt on aika olla kiitollinen juuri siitä, mitä meillä on. Kukin meistä voi laatia näistä myönteisistä asioista oman luettelonsa. Toki se poikkeaa toisten luettelosta, mutta uskon, ettei tänään yksikään meistä ole vailla jotain valoisaa.
Sittenkin suurin ilon ja kiitollisuuden aihe tänään on se, että uskaltaa uskoa olevansa Jumalan lapsi. Mistä saa tuollaisen rohkeuden? Ei varmastikaan omasta voimastaan tai onnistumisestaan. Sen on oppinut, ettei rohkeus olla Jumalan lapsi voi perustua mihinkään siihen, mitä itse olen tai mitä minulle on tapahtunut tai mitä itse olen tehnyt tai kokenut. Mitä Raamattu sanookaan! "Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta" (Room 5: l). Tämän sanan varassa uskallan uskoa olevani Jumalan lapsi.
OLENKO TODELLA JUMALAN LAPSI?
Mistä tiedän olevani Jumalan lapsi? Koko uskallukseni ajatella ja pitää itseäni Jumalan lapsena perustuu yksin siihen, mitä Jumalan kirjoitettu sana vakuuttaa. Jälleen tänään se kertoo minulle Sijaisen, Jeesuksen Kristuksen, olemassaolosta. Vain sen tähden, mitä hän on ja mitä hän on kokenut ja tehnyt minun puolestani, uskallan minäkin ajatella olevani yhteydessä Jumalaan, olevani Jumalan lapsi.
Jeesus Kristus on Sijaiseni silloin, kun en pysty olemaan kiitollinen senhetkisestä hyvästä. Hän on Sijaiseni silloinkin, kun olen valoisa, onnellinen ja pystyn jopa sydämestäni kokemaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Juuri Sijaisenani hän täyttää kaiken sen, mitä minun pitäisi tänään olla ja täyttää kestääkseni Jumalan läheisyydessä.
Nuorempana en millään löytänyt valoa ja apua siitä uutisesta, joka kertoo Jeesuksesta Kristuksesta minun Sijaisenani. Silloin etsin alituisesti sellaista Jumalan voimaa, joka muuttaisi minut olemuksellisesti Jumalalle kelpaavaksi todelliseksi kristityksi. Halusin, että varmuus Jumalan lapseudesta löytyy Pyhän Hengen saavutuksista minussa. Kesti kauan ennen kuin suostuin siihen todellisuuteen, että Pyhän Hengen vaikutus ainakin minun kohdallani oli ja on edelleen entistä syvempää ja tuskaisempaa oman syntisyyteni näkemistä.
Rauha Jumalan kanssa ei voinut kohdallani rakentua muuttumiseeni paremmaksi. Sen piti perustua yksin minun edestäni kuolleen ja ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen katselemiseen. Toki tämä katseleminenkin on yksin Pyhän Hengen vaikutusta minussa. Enhän minä millään oman voimani ja järkeni avulla pysty näkemään Jeesuksen Kristuksen typerryttävässä ristinkuolemassa elämäni tärkeintä asiaa. Minäkö omasta halustani
tahtoisin sitä ajatella ja siihen palata jatkuvasti? Se ei voi olla mahdollista. Se on liian suuri ihme.
Masentavinta on kuitenkin se, että niin usein Jeesuksen ristinmuotoa ajatellessani ja huutaessani sitä avukseni koen olevani tyhjää tyhjempi. En näe omistavani vuosikymmenienkään uskonkamppailun jälkeen itsessäni mitään Jumalalle kelpaavaa. Se pelottaa ja tekee araksi. Hävettää oma tyhmyyteni. Kuitenkin tiedän sanasta, millaisia taivaallisia rikkauksia Herra haluaa antaa omilleen jo täällä alhaalla. En mitään niistä itsessäni huomaa. Ehkä olen jotenkin rampa, vajaakykyinen ja jotakin minussa on auttamattomasti vääristynyttä. Siksi Herra ei pääse antamaan lahjojaan eikä tekemään paremmaksi. Vika on varmasti yksin minussa, uskossani, antautumisessani. En osaa ottaa vastaan taivaallisia lahjoja niin kuin tulisi. Lahjoittajassa ja lahjoissa ei ole mitään vikaa.
Jos olen rehellinen, minun on myönnettävä, etten enää vuosiin ole oikein välittänyt kaivatakaan joitakin erikoisia ja suuria taivaallisia riemulahjoja. Onhan toki vielä joitakin unelmia paljon on tekemättä siitä, mitä toivoi joskus saavansa tehdä Herran työssä. Kenties kuitenkin jälleen liioittelen väittäessäni, että minulle riittää se, mitä Jeesus on tehnyt minun puolestani Golgatan ristillä. Ainakin toivoisin sen riittävän. Enhän minä vähänkin syvemmin ajatellessani ihmisenä olemistani lopulta tarvitse mitään muuta.
Toki haluan, että kaikki elämässäni kuuluisi Jeesukselle. Hänhän on minun Vapahtajani ja Pelastajani, joka on minua varten tullut maailmaan ja minun puolestani kärsinyt. Mitä tapahtuukaan silloin, kun hän ottaa minulta lupaa kysymättä itselleen takaisin jonkin ehkä hyvinkin pienen arkisen asian. Se saattaa olla vaikkapa terveyteni. Sekin elämässäni kuuluu yksin Sijaiselleni. Riittääkö Jeesus silloinkin?
Olen usein toistanut erään kristikunnan opettajan ajatuksia. Toivoisin jaksavani tuollaisessa tilanteessa sydämestäni yhtyä niihin. Ranskassa 1600-luvulla elänyt Pascal kirjoittaa: "Sitten ojennan käsivarteni Vapahtajalleni, joka nelituhatvuotisen ennustuksen jälkeen on tullut maan päälle kärsimään ja kuolemaan minun puolestani - Hänen armonsa avulla odotan kuolemaa rauhallisena toivossa saada iankaikkisesti olla hänen yhteydessään ja siihen mennessä elän iloisena sekä niinä onnen hetkinä, jotka hän näkee hyväkseni minulle antaa että niinä pahoina, jotka hän minun parhaakseni lähettää ja joita hän esimerkillään on opettanut minua kestämään."