17. viikko (huhtikuu/toukokuu)

ERILAISUUDEN SIUNAUS

Joskus meidän on vaikea oppia oikein ymmärtämään ja hyväksymään toinen toistamme uskovina. Yksi syy siihen on, että kunkin meidän sisäinen elämämme on tunnoiltaan niin kovin erilaista.

Joku ystävistämme elää jatkuvasti valoisalla ja kiittävällä mielellä. Kaikki tuntuu niin hyvältä sekä ulkonaisessa että sisäisessä elämässä. Ei ihme, että usko Jeesukseen on silloin kiittämistä ja ylistämistä.

Toinen taas joutuu vaikertamaan jatkuvasti. Ei hän ole sen kummempi ihmisenä eikä uskovanakaan kuin edellinen, mutta hän ei vain voi totuudellisesti elää muutoin kuin valittaen. On sisäistä tuskaa, usein selittämätöntä, on huolta läheisistä ja sydän kokee herkästi kaukaistenkin lähimmäisten kivun. Kenties on jokin jatkuva kotiristi, sairaus, joka kiusaa, vaikea ihmissuhde, joka repii ja jota ei pysty korjaamaan. Ei voi mitään sille, että kokee elämän ja todellisuuden tuskaisena. Se heijastuu jopa yön uniin.

Sitten nämä kaksi kohtaavat toisensa. Silloin ei olekaan niin helppoa keskustella yhteisestä uskosta ja Herrasta. Toinen on innostunut, säteilevä ja onnistunut. Kiitos on päällimmäisenä. Toinen taas vaikertaa raadollisuuttaan, kokee epäonnistuneensa. Itku ja armonpyyntö ovat päällimmäisenä. Näyttää siltä kuin kumpikin seuraisi aivan erilaista Jeesusta. Toisen Jeesus on voiman ja ilon antaja, joka tekee omansa valoisaksi ja ylistäväksi. Toisen Jeesus pitää omaansa jatkuvassa tuskassa, jonka keskellä ei voi ylistää.

On sanomattoman vapauttavaa, jos oppii tuntemaan Jeesuksen sellaisena, joka sallii omansa elää aidosti niissä tunnoissa, mitä todellisuus tuo tullessaan. Valoisa ja onnellinen uskova saakoon vapaasti kiittää ja ylistää. Mutta ei toisenlaisen tarvitse ajatella, ettei hän ole todellinen uskova, koska ei voi ylistää ja olla onnellinen. Kenties huomenna tilanne voi olla jo muuttunut. Ei meillä ole oikeutta edes Raamattuun vedoten pakottaa toinen toistamme samanlaisiin sävyihin ja tuntoihin uskonelämässä.

Meitä rohkaisee suuresti, jos löydämme sukulaissielun, joka elää samoissa tunnoissa. Tosin ongelmaksi saattaa muodostua, että innostamme toisiamme yksipuolisesti seuraamaan vain omia tuntojamme, kun meidän pitäisi kiinnittää huomiomme Herraan, joka on kaikkien elämänvaiheitten ja kohtaloiden yläpuolella. Hänen suhteensa meihin ei ole sidottu meidän tunteisiimme. Ei ylistävän usko ole sen voimakkaampaa kuin armoa kerjäävänkään Se usko on aitoa ja vie iankaikkiseen elämää, joka erilaisissa elämäntunnoissa käy lakkaamatta Jeesuksen luo, riippuu kiinni Herrassa ja pitää häntä ainoana Sovittajanaan ja Pelastajanaan - joko kiittäen tai itkien. Vaikeroiva uskova on yhtä hedelmällinen kuin ylistäväkin.

Meidän ei tule ylenmäärin kiinnittää huomiotamme siihen, miten opimme oikein ymmärtämään toinen toistamme. Tärkeintä on oppia tuntemaan Herra sellaisena kuin hän on. Hänen sydämeensä mahtuvat kovin eri tavoin kokevat uskovat, vaikka uskovien omassa sydämessä onkin ahdasta. Hänelle ovat yhtä rakkaita niin kiittäjät kuin itkijätkin. Hän ymmärtää valoisaa yhtä hyvin kuin synkkämielistäkin. Mutta yhtä hän odottaa meiltä: Ettei vain ilo eikä tuska, nauru eikä itku vie meitä kauemmaksi hänestä. Hän murehtii, jos valoisina päivinä emme enää tunnekaan tarvitsevamme häntä kaikkeen ja tulemme omillamme toimeen. Hän on murheellinen, jos tuskan aikana katkeroidumme ja masentuneina ja epäuskoisina käännämme hänelle selkämme. Mutta toki Jeesus on sellainen, että hän tulee erityisen lähelle omiaan itkun ja tuskan aikana. Armoa kerjäävä kohtaa hänet pikemmin, sillä sellainen tarvitsee häntä kipeimmin.

ARVOSTELUKYVYN ARMOLAHJA

Haluaisin jakaa kanssasi erään löydön. Sen tein lukiessani ortodoksisen hurskauden yhtä peruskirjaa Filokaliaa. Kirjassa on teräviä ja osuvia huomioita meistä uskovista.

Erityisesti minua puhutteli opetus siitä, että arvostelukyky eli lahja arvostella henkiä (1 Kor 12: 10) on Jumalan armon suurimpia lahjoja. Ellemme kykene vakaasti ja oikein arvostelemaan sisimpäämme pyrkiviä henkiä, meistä tulee pakostakin kuin yössä harhailevia ja kompastumme tasaisella ja suorallakin tiellä.

Antonios (k. 356) sanoo: "Olemmehan tavanneet monia, jotka ovat kuluttaneet itsensä paastossa ja valvomisessa, vetäytyneet erämaahan, kilvoitelleet äärimmäisessä köyhyydessä, niin etteivät ole jättäneet itselleen edes jokapäiväistä ravintoa, sekä kunnostautuneet armeliaisuuden harjoittamisessa siinä määrin, että ovat jakaneet senkin, mikä ei olisi riittänyt edes heille itselleen. Kuitenkin kaiken tämän jälkeen he ovat säälittävästi langenneet hyveen polulta ja luisuneet syntiin. Mistä siis johtuu, että he ovat menneet harhaan oikealta tieltä? Minun mielestäni ei mistään muusta kuin siitä, ettei heillä ole ollut arvostelukyvyn armolahjaa. Se näet opettaa ihmistä luopumaan liioittelusta puoleen tai toiseen.

Arvostelukyky on kuin sielun silmä tai lamppu evankeliumin sanan mukaan: 'Silmä on ruumiin lamppu. Jos siis silmäsi on vilpitön, on koko ruumiisi valaistu. Mutta jos silmäsi on paha, on koko ruumiisi pimeä.' Niin todellakin arvostelukyky tutkii kaikki ihmisen ajatukset ja teot sekä erittelee ne poistaen niistä kaiken pahan ja Jumalalle vastenmielisen ja karkottaen eksytyksen kauas ihmisestä." Kerrotaan Heron-nimisestä erakosta, joka oli elänyt viisikymmentä vuotta erämaassa ankarissa oloissa. Hän oli antanut oman ymmärryksensä pettää itseään äärimmäisissä paastoissa ja eristäytymisessä. Lopulta hän otti vastaan saatanan enkelin valon enkelinä. Se käski hänen heittäytyä keskiyöllä syvään kaivoon. Hän ei enää olisi alttiina millekään vaaralle suuren hyveellisyytensä ja Jumalan tahdon mukaisten vaivojensa ansiosta. Ja niin Heron tutkimatta ja arvostelematta, kuka häntä oli tähän neuvomassa, mieleltään pimentyneenä todella heittäytyi keskiyöllä kaivoon.

Oikea arvostelukyky kasvaa todellisessa nöyryydessä. Siksi on tärkeää tuoda valoon oman sisimpänsä ajatukset ja tunteet ja sallia muiden arvostella niitä. "Pimeästä onkalosta valoon vedetty käärme pyrkii pakenemaan ja katoamaan näköpiiristä, niin myös pahat ajatukset, jotka tunnustamalla ja ilmoittamalla on tuotu esiin, kaikkoavat kiireesti ihmisestä." - Ikävä vain usein olemme niin varmoja omasta hengellisestä näkemyksestämme, ettemme suostu sitä yhtään korjaamaan toisen näkemysten avulla.