1.-2. Aikakirja
JUMALA HOITAA OMIAAN LÄPI HISTORIAN PAUHUN
1 Aik 1-9, Kylväjä 9/2004
Olemme jo vuosia käyneet läpi tällä Kylväjä-lehden palstalle Vanhaa testamenttia siinä toivossa, että sydämessämme kasvaisi kiinnostus ja rakkaus VT:iin. Sen lukemisen pitäisi olla koko elämämme ajan kestävä projekti. Lukeminen ei aina ole kovin helppoa. Nytkin meidän tulisi lukea yhdeksän ensimmäistä Aikakirjan lukua (1 Aik 1-9). Mutta ne ovatkin täynnä meille vieraita nimiä vuosituhansien takaa. Mitä järkeä on tuhlata aikaa tällaisen lukemiseen? Itse kyllä ajattelen, että nämäkin nimet ovat Jumalan sanan siemeniä ja se siemen on hyvä tulla kylvetyksi sydämeni kallioiselle maaperälle.
Jokainen edessämme oleva nimi kätkee itseensä kokonaisen ihmiselämän iloineen ja suruineen. Nimet kertovat Jumalan hoidosta ja hänen lupaustensa luotettavuudesta. Nimen takana on sellaisen ihmisen elämä, jonka kanssa Jumala oli tehnyt liiton. Heidän jälkeläistensä, ”siementensä” joukosta Jumalan ainokainen Poika on syntyvä ihmiseksi. Siksi kannattaa kaivaa esiin näiden nimien joukosta Jeesuksen sukuluettelo ja alleviivata omasta Raamatusta Jeesuksen esi-isät. Apuna voi olla Matteuksen tallettama sukuluettelo maanpakolaisuudesta palanneeseen Serubbabeliin asti (1 Aik 3:19 ja Matt 1:13).
Serubabbelin jälkeen mainitaan kaikkiaan viiden sukupolven edustajat. Ajassa se merkitsee ehkä 150 vuoden aikaa ja niin tullaan 400- ja 300-luvun taitteen jälkeiseen aikaan eKr:sta. Olemme silloin kenties Aikakirjojen kirjoittamisajassa.
Alkuluvut on lyhyt kooste Jumalan kansan historiasta aina Aadamista alkaen. Sukuluettelossa mainitaan kaikkien 12 Jaakobin pojan sukukunnat. Yksityiskohtaisimmin tulee esiin Juudan kuningassuku ja Leevin pappissuku, mutta myös Benjaminin suku, jonka alueella sijaitsee Jerusalem. Tästä luettelosta todetaan: ”Näin on koko Israel lueteltu suvuittain, ja nimet on kirjoitettu Israelin kuninkaiden historiaan” (1 Aik 9:1) .
Vaikka kirjoittajaa kutsutaankin mielellään kronikoitsijaksi, niin Aikakirja ei ole pelkkää tapahtumien kirjaamista. Siinä etsitään syitä siihen miksi kaikki meni niin kuin meni. Miksi kansa on ollut hajotettuna vieraiden kansojen keskelle, oma valtiollinen itsenäisyys menetettynä, kuninkaat surmattuna, maa raunioina ja profeettojen ääni vaienneena?
Ainoa yhdistävä tekijä oli sukulaisuuden ja siis sukuluetteloiden ohella temppeli ja siellä tapahtuva Jumalan palveleminen. Aikakirjan ulkonaiset polttopisteet ovatkin sukuluettelot ja temppeli. Siksi sukuluettelo päättyykin mainitaan pakkosiirtolaisuuden jälkeisistä Jerusalemin asukkaista. Sukuluettelojen kautta nykyinen Jumalan kansa tuli sidotuksi menneisiin Jumalan tekoihin. Jumala on sama tänäänkin, vaikka kunkin uuden sukupolven elämän ulkonaiset puitteet ovat erilaista kuin edellisten sukupolvien.
Sukuluettelot varjelivat myös Jumalan kansaa sulautumasta pakanallisiin ympäristökansoihin. Ne sitoivat ihmiset Jumalan tekoihin ja auttoivat näin palaamaan omille juurilleen. Ne rohkaisivat luottamaan siihen, että Jumalan kansalla on sittenkin edessään vielä valoisa tulevaisuus. Jumala on toteuttanut suunnitelmaansa sukupolvi sukupolven jälkeen ja jättäisikö hän nyt kesken. Mekin vuorostamme pääsemme mukaan tähän Jumalan johtamaan sukupolvien ketjuun, jos meillä on Abrahamin usko (Gal 3:7,9).
SUKULUETTELOJEN SANOMAA
1 Aik 1-9, Kylväjä 10/2004
Silmäilemme Aikakirjan alun vuosituhansia vanhoja nimi- ja asuinpaikkaluetteloita (1 Aik 1-9). Nimet sukuluetteloihin merkittiin 700-luvun puolivälissä (5:17). Myöhemmin luetteloita jatkettiin (9:1) aina Jerusalemin temppelin hävitykseen asti vuonna 70 jKr:n.
Luetteloissa mainittujen ihmisten keskellä ja heidän kauttaan rakennettiin tässä maailmassa Jumalan valtakuntaa. Heidät Jumala oli ottanut lapsikseen, heidän kanssaan hän oli tehnyt liiton, antanut heille lain ja heistä Kristus oli ihmisenä lähtöisin (Room 9:4-5).
Luetteloista löydämme maininnan mahtavasta hallitsijasta Nimrodista (1 Aik 1:10), Myöhemminkin korostetaan joidenkin miesten urheutta (5:18) ja rohkeutta (7:2,5,7). Kuitenkin he anoivat apua vaikeassa tilanteessa Jumalalta ja luottivat Herraan., Hän kuuli heidän rukouksensa ja auttoi (5:19-20).
Mainitaan Peleg ja se, että hänen aikanaan ihmissuku hajaantui yli maan (1 Aik 1:19). Muistetaan Joosuan aikainen onneton Akar, joka syöksi Israelin onnettomuuteen anastaessaan ahneudessaan Herralle kuuluvaa (2:7).
Siellä tulee esiin Daavid ja hänen hallinta-aikansa (1 Aik 3:4). Mutta ennen kaikkea kerrotaan siitä, kuinka Assyrian kuninkaan Tiglatpileser vei israelilaiset (5:5) ja Nebukadnessar Juudan ja Jerusalemin asukkaat pakkosiirtolaisuuteen (5:41). Katastrofin syynä oli se, että he olivat hyljänneet isiensä Jumalan ja luopuneet hänestä (5:25: 9:1). Siksi Jumala herätti Tiglatpileserissä halun lähteä sotaretkelle ja siksi Jumala antoi Juudan Nebukadnessarin valtaan. Aikakirjat lisää, että he ovat pakkosiirtolaisuudessa vielä tänäkin päivänä (5:25-26). Se pitää osittain paikkansa meidänkin aikanamme, vaikka paluu on jo alkanut - sanoi siihen muu maailma mitä tahansa!
Luetteloiden keskellä kerrotaan ”vaivalla syntyneen” Jaebesin rukoilleen Jumalan siunausta ja pyytäneen, että Jumala tukisi häntä kädellään ja vapauttaisi onnettomuuksista ja vaivoista. Herra täytti hänen pyyntönsä (1 Aik 4:9-10). Siellä kerrotaan Efraimin surreen kahta surmattua poikaansa ja kun hän sai uuden pojan, hän antoi tälle nimen Beria, koska se tapahtui hänen perheensä ”onnettomuuden aikana” (1 Aik 7: 21-23, KR 38). Onko meidänkin perheellämme omat onnettomuuden ajat?
Aikakirja kertoo, kuinka merkittäviä saattaakaan olla valintamme ja lankeemuksemme. Israelin esikoinen Ruuben häpäisi isänsä vuoteen. Siksi hän ei saanut olla esikoinen. Suvun johtoasema annettiin Joosefin jälkeläisille. Juuda tuli kuitenkin veljeksistä mahtavimmaksi ja hänen jälkeläisistään nousi hallitsija (1 Aik 5:1-2). Jumala valitsee kenet valitsee. Valinta on aina armosta. Jälleen mainitaan meillekin niin tärkeä Betlehemin (4:22). Betlehemin seimen äärellä alkoi täyttyä Juudan sukukunnan ja Daavidin suvun saama lupaus iankaikkisesta kuninkuudesta (1 Moos 49:10; 2 Sam 7:16). Siellä mekin näemme miksi nämä sukuluettelot ovat tärkeitä. Kaikki niissä tähtää Kristukseen!
HERRA ANTOI
1 Aik 10-11, Kylväjä 11/2004
Jälleen elämme kirkkomme vuotuisen juhlakierroksen erästä kohokohtaa. Jälleen Jumala tulee keskellemme sanassaan ja haluaa puhua. Ne kertovat siitä, mitä Herra on antanut meille. Joulun ja pääsiäisen ajan kertomukset ovat kyllä kovin tuttuja. Mutta jos herkin mielin niitä kuuntelemme, huomaamme saavamme joka kerta niistä jotain uutta ja tuoretta. Ne kertovat meille Jumalan suurimmasta ihmeestä ja lahjasta, siitä, miten Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Ne osoittavat meille tietä kohti iankaikkista elämää.
Sama toistuu myös silloin kun menemme Vanhan testamentin monien kertomusten ääreen. Tosin sieltä on paljon vaikeampi löytää Jumalan anti meille kuin Uudesta testamentista. Ei ole helppo soveltaa niitä viisaasti elämäämme ja aikaamme. Lukiessamme Vanhan testamentin historiaa joudumme usein hyppäämään monien jakeiden yli. Ne sisältävät vain muinaisten tapahtuminen yksityiskohtia ja nimiä. Niillä on oma paikkansa kokonaisuudessa. Käytännössä kuitenkin poimimme jakeen sieltä ja toisen täältä ja kuulemme vasta niissä Herran äänen. Joka tapauksessa Vanhan testamentin historialliset kirjat ovat loputon kehottavien ja varoittavien esimerkkien aarre-aitta.
Aikakirjat ovat täynnä tällaisia esimerkkejä. Päästyämme alkulukujen pitkistä sukuluetteloista joudumme kertaamaan jo aikaisemmin kuvattua Saulin surullista kuolemaa ja Daavidin valtaannousua (1 Aik 10-11).
Jälleen saamme kuulla kuinka Saulin traagisen kohtalon syynä oli hänen luopumuksensa Herrasta ja nimenomaan se, ettei Herran sana saanut häntä ohjata. Mutta erityisesti varoitetaan meitä etsimästä välitöntä neuvoa henkivalloilta. Meitä varotetaan sellaisesta asenteesta, jossa emme enää tyydy jo olemassa olevaan Herran sanaan (1 Aik 10:13-14). Raamatun kirjoitettuun Herran sanaan on tyydyttävä ja jäätävä odottamaan Herraa silloinkin, kun hän näyttää vaikenevan vaikeissa kohtalonhetkissä.
Daavidin kohdalla tulee myönteisesti esiin se kuinka ratkaisevaa on ollut hänen sitoutumisensa Herran sanan lupauksiin. Hän piti niistä kiinni kaikissa tilanteissa ja ne antoivat hänelle voimia kestää. Nyt oli tullut aika, jolloin se, mitä ”Herra, sinun Jumalasi, on sanonut sinulle” kirjaimellisesti toteutui (1 Aik 11:2). Nyt toimittiin niin kuin ”Herra oli Samuelille ilmoittamassaan sanassa käskenyt” (11:3), ”Herran sanan mukaisesti” (11:10). Nyt vasta todellisuus ja Herran lupaukset yhtyivät.
Tosin oli kestänyt kauan ja monta kertaa oli näyttänyt siltä, ettei Herra toteutakaan sanaansa ja hänen käskynsä raukeavat. Daavid kulki monien ahdistusten läpi ja odotti Herran aikaa. Jumalan koulu oli ollut pitkä ja kova! Mutta tuonakin aikana Herra oli ollut hänen kanssaan, kuten oli edelleen (1 Aik 11:9). Herran sana ja Herran läsnäolo vaikeuksien keskellä oli ollut Daavidin kestämisen ja menestyksen salaisuus.
Meidän on oltava kestäviä ja peräänantamattomia myös meille uskotuissa tehtävissä. Mutta ratkaisevaa on kuitenkin se, että ”Herra antoi suuren voiton” (1 Aik 11:14). Se mitä saamme aikaan, tulee Herran kädestä ja kunnia kuuluu yksin hänelle. Kun luemme Daavidin lähempien työtovereitten nimiä ja mainintoja heidän suurista saavutuksistaan (11:10-47), niin sanat ”Herra antoi” kaikukoon mielessämme!
MITÄ ON RUKOUS?
1 Aik 16, Kylväjä 1/2005
Pysähdymme Daavidin sepittämän leeviläisten kiitosvirren ääreen (1 Aik 16:7-36). Se haluaa johtaa meitä oikeaan ja Jumalan sanan mukaiseen rukouselämään.
Rukous alkaa siitä, että Jumala nähdään suurena, suurena hänen tekonsa ja hänen nimensä pyhänä (16:7,10) ja samalla tunnustetaan, että ”hän on Herra, meidän Jumalamme” (14).
Jälleen opimme, että Jumalan kiittäminen ja ylistäminen on hänen nimensä avuksi huutamista ja korottamista ja hänen suurten tekojensa kertomista (16:7-10). Rukouksessa koetaan kuinka Jumalan lapset ovat aina olleet tämän suuren maailman keskellä ”vain pieni”, ”vain vähäinen joukko muukalaisia” (16:19).
Tämänkin rukouksen ohjaamana voimme elää todeksi sen, että tänäänkin osa Jumalan kansasta hänen kutsumanaan, lähetystyöntekijät vaeltavat ”kansan luota toisen luo, valtakunnasta toiseen” (20) ja heidän kanssaan rukouksin ja uhrein vaeltavat myös heidän lähettäjänsä. Jumalan kansa tehtävä on kuuluttaa ja julistaa ilosanomaa, evankeliumia (23) ja kertoa ”kansoille hänen suurista teoistaan” (7) ja nimenomaan niille ”kansoille, jotka eivät häntä tunne” (24). Päämääränä on, että kerran maan kaikki kansat tunnustavat Herran kunnian ja voiman (28-29). Uskomme myös, että pian ”hän tulee tuomaan oikeutta maan päälle” (33).
Rukouksessa Jumalan kansan tulee tunnustaa, että ”Herra on taivaitten luoja” (16:26). ”Hän loi maan, joka pysyy eikä horju” (30). ”Hänen valtansa ulottuu yli koko maanpiirin” (14).”Suuri on Herra” (25). Suuret ovat hänen tekonsa, hänen tuomionsa (12) ja hänen kunniansa (24).
Daavidin aikana Herran kirkkaus loisti hänen pyhäkössään ja siellä oli voima (16:27). Herran pyhäkkö oli silloin vaatimaton Ilmestysmaja uhreineen. Meille tämä pyhäkkö on Jeesus Kristus, joka on Golgatalla vuodattanut verensä syntiemme tähden. Siinä on meille Jumalan voima ja kirkkaus.
Tänäänkin rukouselämän ydin on Herran nimen avuksi huutamisessa (16:7) ja joka hetkisessä Herran kasvojen etsimisessä ja turvautumisessa Herraan ja hänen voimaansa (11). Elämämme ydinrukoukseksi onkin annettu sanat: ”Auta meitä, pelastuksen Jumala” (35). Samalla tulee meidän muistaa Herran antamia armolupauksia (15) ja muistaa hänen liittonsa (15-17), jonka hän teki kanssamme Poikansa ristinkuolemassa. Silloin saamme kokea päivästä päivään hänen apunsa (23).
Uskonelämän salaisuus on siinä Herran sanassa ja sen tuomassa turvallisessa varmuudessa, jota muinoin Heman, Jedutun ja muut valitut toistivat: "Iäti kestää hänen armonsa!" (16:41). ”Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä, iäti kestää hänen armonsa” (34). Herra ylistäminen ja kiittäminen on sydämen uskoa ja luottamusta hänen armoonsa kaikissa elämän vaiheissa.
Pian tulee päivä, jolloin Herra on lopullisesti pelastanut meidät ja silloin saamme ylistää hänen pyhää nimeään ja riemuiten kiittää häntä. Sanokoon meidänkin sydämemme tänään niin kuin muinoin Jumalan kansan sydän ja suu: "Aamen" (36)!
IHMEELLISET OVAT JUMALAN LUPAUKSET
1 Aik 17, Kylväjä 2/2005
Daavidilla oli suuri unelma. Hän halusi kaikesta sydämestään rakentaa jotain mahtavaa ja kaunista Herran kunniaksi. Häntä ahdisti se, että hän asui hienossa palatsissa mutta Herran liitonarkkua suojasi vain vaatimaton teltta (1 Aik 17:1). Kauan Daavidin jälkeen profeetta Haggai julistikin: ”Onko teidän itsenne aika asua ylellisissä taloissa, kun minun huoneeni on raunioina?” (Hagg 1:4). Mutta nyt oli tilanne toinen. Oli hyvä, että Daavid oli ajatellut tällaista sydämessään (1 Kun 8:18). Mutta hän ei saanut lupaa rakentaa Herralle temppeliä. Syynä oli se, että hän oli vuodattanut paljon verta ja käynyt monia sotia (1 Aik 22:8). Vasta rauha mies rakentaisi temppelin.
Jumala ei lupaa täyttää kaikkia toiveitamme, vaikka ne olisivat hyvinkin hurskaita. Hän voi sanoa sydämemme syvään kaipuuseen: Ei!
Temppeli tuhoutui aikanaan. Daavidin näkyvä valtakunta ja hänen valtaistuimensa sortuivat. Mutta Daavid sai Herralta paljon paremman ja ihmeellisemmän lupauksen. Sen toteutuminen täyttäisi hänen rohkeimmatkin unelmansa. Se oli lupaus Daavidin siemenestä, Pojasta (1 Aik 17:11), joka hallitsisi ikuisesti Daavidin valtaistuimella ja jonka valtakunnalla ei olisi loppua (14; Luuk 1:33). Tämä lupaus ei täyttynyt Salomossa!
UT julistaa riemullisesti, että Daavidin saama lupaus on täyttynyt. Se alkoi täyttyä Daavidin Pojan ja Korkeimman Pojan Jeesuksen, Messiaan syntyessä Betlehemissä. Hänessä toteutui kirjaimellisesti Jumalan lupaus: ”Minä olen oleva hänelle Isä, ja hän on oleva minulle Poika (1 Aik 17:13). Hänelle Jumala on antanut Daavidin valtaistuimen (Luuk 1:32) ja ”hänen valtaistuimensa on kestävä ikuisesti” (1 Aik 17:14). Hänelle kuuluu Daavidin valtakunta (Mark 11:10) ja se valtakunta pysyy iäti (1 Aik 17:12). Sen valtakunnan jäsenyydessä täyttyy sydämemme syvin toive siksi ”hoosianna Daavidin Poika, kiitetty olkoon hän!”
Jumalan sanan lupaus synnytti Daavidin ja toivon mukaan synnyttää myös meidän sydämissämme rukouksen mielen. Silloin koemme Daavidin tavoin: ”Mikä olen minä?” (17:16). Ja kuitenkin sinä lupaat minulle armosta ikuisen elämän, valtakunnan ja jopa valtaistuimen (Ilm 3.21). ”Mitä voisin enää pyytää sinulta, kun olet jo antanut minulle niin paljon. Sinä tunnet minut” (1 Aik 17:18). Sinun lupauksesi rohkaisemana uskallan lähestyä sinua aina ja kertoa sinulle kaikista unelmistani: ”Koska sinä, Jumalani, olet luvannut … on palvelijasi rohjennut esittää sinulle tämän rukouksen” (25).
Näin rukouksessa Jumala kasvaa suureksi ja minä, ihminen jään pieneksi. Totisesti ”ei ole muuta Jumalaa kuin sinä” (17:20). ”Sinä olet tehnyt suuria” (21). ”Kuin itse olet hyväksi nähnyt, sinä olet tehnyt kaikki” (19). Jumalan lupaus tekee minunkin tulevaisuuteni valoisaksi ja onnelliseksi. On ihmeellistä, että sinä olet Herra ja olet Jumala ja että juuri ”sinä olet antanut minulle tämän suuren lupauksen” (26). Voinko muuta sanoa kuin, että ”Herra, anna sen sanasi, jonka olet lausunut … olla ikuisesti voimassa ja täytä lupauksesi” (23). Sinun sanasi ja lupauksesi varaan jättäydyn kokonaan.
VANHA TESTAMENTTI PUHUU TÄNÄÄNKIN
1 Aik 18-28, Kylväjä 3/2005
Olla kristitty käytännössä merkitsee olla sellainen ihminen, joka jatkuvasti seurustelee Raamattunsa kanssa ja kuulee Jumalan puhuvan sen sivuilla. Näin ennen kaikkea tapahtuu Uuden testamentin äärellä. Mutta aina välillä tekee mieli pistäytyä myös Jeesuksen ja apostolien varsinaisen Raamatun eli Vanhan testamentin puolelle. Silloin joudumme tekemisiin ns. historiallisten kirjojen kanssa. Niitähän on puolet VT:sta. Ne eivät ole helppolukuisimpia kirjoja eikä niiden äärellä ole helppo kuulla Jumalan ääntä. Monen halu lukea Raamattu järjestelmällisestä läpi pysähtyy Kolmanteen Mooseksen kirjaan. Viime aikoina lukiessani Ensimmäistä Aikakirjaa huomaan, että tämänkin kirjan äärellä on vaikea kuulla Jumalan ääntä.
Kirja alkaa pitkillä nimiluetteloilla ja kirjan kymmenellä viimeisellä sivulla on jälleen luetteloita. On luetteloita voitetuista taisteluista (1 Aik 18-20), nimiluetteloita eri tehtäviin asetuista ihmisryhmistä (luvut 23-27), on ohjeita temppelin rakentamisesta ja luetteloita annetuista lahjoista (luvut 22, 29). Ne eivät tunnu millään tavoin koskevan meitä kolmetuhatta vuotta myöhemmin eläviä ihmisiä. Ja kuitenkin sieltä täältä löytää lyhyen maininnan, jonka voi soveltaa hyvinkin omaan elämäänsä.
On suurenmoista, jos voimme elämäämme taaksepäin katsellessa sydämestämme tunnustaa, että ”Herra antoi voiton” (1 Aik 18:6, 13). Voitto on Herran käsissä, mutta ”sotiminen” on kuulunut meille. Hyvä on myös kuulla Jumalan puhuvan henkilökohtaisesti kehotuksessa: ”Ole luja! Meidän on pysyttävä rohkeina … Voitamme, jos Herra niin tahtoo" (19:13). Emme tee väärin, jos otamme itsellemme vaikkapa Daavid sanat pojalleen: ”Olkoon siis Herra sinun kanssasi.” ”Suokoon hän sinulle menestystä”. ”Hän antakoon sinulle viisautta ja ymmärrystä.” ”Ole vahva ja rohkea, älä pelkää äläkä lannistu!” ”Ryhdy toimeen. Herra olkoon kanssasi!” (22:11,12,13,16). Voiko yksikään isä toivoa sen parempaa varttuneelle lapselleen!
Daavid liitti kehotuksiinsa myös syvän vakavuuden: ”Ja sinä, poikani Salomo, opi tuntemaan isäsi Jumala ja palvele häntä alttiisti ja koko sydämestäsi, sillä Herra tutkii kaikki sydämet ja ymmärtää kaikki ajatukset ja pyrkimykset. Jos etsit häntä, löydät hänet, mutta jos hylkäät hänet, hän hylkää sinut ikiajoiksi” (28:9). Uskon kadottaminen on kaikkein kohtalokkainta ihmisen elämässä.
Vanhan kuninkaan sanat kansan johtajille ovat myös erittäin hyvät. Hän totesi, että "onhan Herra, teidän Jumalanne, ollut teidän kanssanne, onhan hän suonut teille rauhan joka suunnalla.” Kun asiat ovat näin hyvin niin ”kääntykää siis koko sydämestänne ja sielustanne Herran, Jumalanne puoleen!” (1 Aik 22:19).
Mekin olemme saaneet Jumalalta paljon lahjoja ja hyvyyttä osaksemme elämämme aikana. Tällä hetkellä eräs hänen suurimmista lahjoistaan on kansaamme ajatellen ”rauha joka suunnalla”. Täyttäköön se meidät kiitollisuudella niin, että haluamme kääntyä koko sydämestämme ja sielustamme Herran, Jumalamme puoleen. UT:ssa tämä sama kehotus saa muodon: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi” (Room 12:1).
HERRAN SUURUUS
1 Aik 29, Kylväjä 4/2005
Vielä kerran Daavid tekee tiliä omasta elämästään ja uskostaan (1 Aik 29:10-20). Tällaisena hän on vuosikymmenien kuluessa oppinut tuntemaan Jumalan ja Jumalan johdatuksen omassa ja kansansa elämässä. Tähän Jumalaan Daavid ja toivon mukaan mekin sydämestämme uskomme.
Daavidin uskontunnustuksen ja kiitoksen taustalla on tilanne, jossa hän itse ja kansan johtajat olivat auliisti ja runsaasti tuoneet lahjoja Herralle Jerusalemin temppelin rakentamista varten. Hetkeksi oli murtunut kansan johtajien itsekkyys ja omasta edusta kiinni pitäminen. Sen kokeminen oli syvästi koskettanut Daavidia ja ”Daavid iloitsi suuresti” (1 Aik 29:9).
Tunnustava usko näkee aina ensimmäisenä ja tärkeimpänä Jumalan suuruuden voiman: ”Sinun, Herra, on suuruus ja voima, kunnia, kirkkaus ja valta, sillä sinun on kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä. Sinun on kuninkuus, sinä olet kaikkea muuta korkeammalla” (1 Aik 29:11). Totisesti ”suuri on hänen väkevyytensä, valtaisa hänen voimansa” (Jes 40:26).
Usko myös tunnustaa, että Herra hallitsee kaikkea. Herran vallassa on tehdä suureksi ja väkeväksi kenet hän tahtoo (1 Aik 29:12). Mutta hän myös alentaa kuten Daavidin elämää kuvaavassa johdannossa Hanna tunnustaa: ”Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä. Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa” (1 Sam 2:6-7). Tämän Daavid oli saanut kokea. Siksi hän kiitosvirressään nöyrästi tunnustaa ihmisen pienuuden ja elämän haurauden: ”Me olemme edessäsi vieraita ja muukalaisia niin kuin isämmekin olivat. Elämämme maan päällä on kuin varjo, eikä meillä ole täällä toivoa” (1 Aik 29:15). Yksin Jumala on suuri, ihminen ei ole mitään. .
Daavid opettaa myös tunnustamaan, että ”sinulta me olemme kaiken saaneet, sinulta on tullut kaikki” (1 Aik 29:14). Elämä on meille annettu lahja, kaikki kykymme ja mahdollisuutemme ovat lahjaa. ”Kaikki nämä rikkaudet, jotka olemme koonneet… ovat sinun antamiasi ja kuuluvat sinulle” (29:16). Ne ovat vain hetkeksi uskottu meidän käyttöömme. Annamme Jumalalle takaisin sen, mitä olemme häneltä saaneet!
Mikä kirvoittaisi meidän sydämissämme tällaisen Jumalan suuruuden ja voiman ihmettelyn ja kiitoksen? Mistä me itsemme ympärille käpertyneet saamme sen mielenlaadun, jossa Jumala on kaikki eikä ihminen ole mitään? Juuri sitähän Daavid pyytää: ”Herra, isiemme Abrahamin, Iisakin ja Israelin Jumala, säilytä kansassasi tämä mielenlaatu, niin että se haluaa aina pysyä lähelläsi!” (29:18). Jumala tutkii sydämet ja iloitsee, jos hän löytää sydämestämme tällaista vilpittömyyttä hänen edessään (29:17).
Jumala on suuri silloinkin, vaikka emme sitä tuntisi ja kokisikaan. Ehkä vasta kirkkaudessa kykenemme ylistämään vilpittömällä sydämellä Jumalaa hänen suuruudestaan yhdessä muiden perille päässeiden kanssa. Siellä pyhät riemuitsevat: ”Ylistys ja kirkkaus, viisaus, kiitos, kunnia, valta ja voima meidän Jumalallemme aina ja ikuisesti!” (Ilm 7:12). Emmekö voisi jo nyt aloittaa ja edes hetkeksi unohtaa itsemme ja kunnioittavasti maahan kasvoillemme kumartuen (1 Aik 29:20) sanoa: ”Sinun, Herra, on suuruus ja voima, kunnia, kirkkaus ja valta, sillä sinun on kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä” (29:11)!
MIKÄ ON AJALLISEN ELÄMÄMME TARKOITUS?
2 Aik 1-9, Kylväjä 5/2005
Pyhä Henki haluaa tänään johtaa meidät Raamattumme äärellä Salomon seuraan. Toisen Aikakirjan alkuluvut kertovat kolmentuhannen vuoden takaisen Daavidin pojan huikeasti menestyksestä ja rikkaudesta.
Kerronnan keskellä meitä muistutetaan siitä, että uskonelämämme on sidottu ennen kaikkea Jumalan lupauksiin ja siihen, että luotamme hänen sanaansa. Hyvä meidän on rukoilla sydämessämme piilevien epäilysten tähden: ”Herra Jumala, pidä voimassa lupauksesi, jonka annoit” (2 Aik 1:9). Herraan luottaessamme tulemme kyllä aikanaan näkemään, että hän omalla kädellään panee täytäntöön lupauksen, jonka on antanut (6:4). Emme tule koskaan pettymään Herraan, mutta kyllä oman sydämemme horjuvuuteen. Lopulta tulemme tunnustamaan Herran edessä Salomon tavoin: ”Minkä suusi puhui, sen kätesi teki. Niin on nyt tapahtunut” (6:15)
Hyvä on jälleen tarkistaa, mitä todella ajalliselta elämältämme haluamme. Salomo neuvoo meitä asettamaan tärkeimmäksi asiaksi sellaisen viisauden ja taidon, jolla pystymme ”hallitsemaan” meille annetut tehtävät ja oikealla tavalla palvelemaan elämäntehtävässämme (2 Aik 1:9-10).
Jälleen meille myös muistutetaan siitä, että ennen kaikkea tulisi etsiä ensin Jumalan valtakuntaa ja hän vanhurskauttaan. Salomolle se merkitsi Herran temppelin rakentamista Herran määräämälle paikalle (2 Aik 3:1). Valtaosa Aikakirjan alkuluvuista keskittyykin tämän rakennustyön yksityiskohtaiseen kuvaukseen (luvut 2-7). Kaiken tarkoitus oli korottaa Herran nimen kunniaa (7:16) ja julistaa, että ”meidän Jumalamme on suurin kaikista” (2:4). Itse temppelin tuli vakuuttaa Jumalan kansalle, että Herra ”on hyvä, iäti kestää hänen armonsa” (7:3, 6). Temppeli oli Jumalan armon merkki.
Uskonelämän ytimeksi tulevat Herran sanat: ”Jos silloin kansani, jonka olen ottanut omakseni, nöyrtyy ja rukoilee, kääntyy minun puoleeni ja hylkää pahat tiensä, niin minä kuulen sitä taivaaseen, annan sen synnit anteeksi” (2 Aik 7:14). Jumalan kansan jokaisen jäsenen elämä on tänäänkin elämää syntien anteeksiantamuksessa. ja jälleen meille kerrataan se, miksi näin on. ”Sinä tunnet heidän sydämensä, sinä yksin tunnet kaikkien ihmisten sydämen” (6:30). Siksi myös Herra näkee, ettei ”ole ihmistä, joka ei tee syntiä”. Synnin seurauksena on aina Herran viha (6:36), jollei ihminen nöyrry ja pyydä anteeksi.
Meitä kutsutaan jälleen anomaan Herralta armoa: ”Olemme tehneet väärin, olemme tehneet syntiä, olemme rikkoneet sinua vastaan” (2 Aik 6:37). Kuule se taivaaseen. Anna anteeksi synnit (6:25, 27, 30). Kuule, kuule ja anna anteeksi! (6:21). ”Herra Jumala, älä torju luotasi, älä unohda” (6:42). Herra vastaa: ”Minä kuulen, annan synnit anteeksi” (7:14).
Temppelin edessä olevan kahden 20 metriä korkean pylvään tuli julistaa jokaiselle, että ”hänessä on voima” (Boas) ja ”hän lujittaa” (Jakin) (2 Aik 3:17). Siinä meillekin hyvät tunnussanat ahdistustemme keskelle! Näin nimenomaan silloin, jos meidät valtaa masennus ja koemme: ”Kuinka kukaan kykenisi”, ”mikä minä olen” (2:5). Ja jos näiden tunteiden vallassa pakenemme täyttämästä velvollisuuttamme, silloin Herra tulee ja sanoo: Boas, Jakin!
MILLAINEN ON OIKEA JOHTAJA?
2 Aik 10, Kylväjä 6-7/2005
On häkellyttävä huomata kuinka terävällä tavalla Raamattu paljastaa oikean ja väärän johtajan ominaisuuksia. Se onkin tarpeen, sillä eräs pysyvä kriisi Jumalan valtakunnassa kaikkina aikoina on ollut johtajakriisi. Kykenevistä ja taitavista johtajista on ollut aina suuri pula.
Rehabeam (2. Aik. 10) on meille esimerkki siitä millaisen Jumalan kansan johtajan ei tule olla. Inhimillisesti katsoen hänellä oli loistavat mahdollisuudet kohota isänsä Salomon jälkeen kansansa suureksi johtajaksi. Valtakunta oli mahtavimmillaan. Hän oli parhaassa miehuusiässä – 41-vuotias (12:13). Kaiken lisäksi hän näki tärkeäksi kysyä neuvoa eikä kuvitellut itse tietävänsä kaikkea (10:6).
Elämänkoulun kypsyttämät kansan vanhimmat halusivat Rehabeamin tiedostavan ihmisten kokeman työn raskauden ja ikeen painon (2. Aik.10:4). Siksi he neuvoivat olemaan hyvä kansalle ja tahtomaan sen parasta (10:7). Sen sijaan Rehabeamin tavoin hovin loistossa eläneet nuoret (10:10) neuvoivat hallitsemaan, niin että jokainen näkisi kenellä on valta. Raamattu kuvaa tätä neuvoa kovien sanojen neuvoksi (10:13).
Rehabeamilta puuttui eräs todellisen johtajan keskeinen ominaisuus. Hän ei kuunnellut herkästi eläytyen kansan sisäisiä tuntoja (2. Aik. 10:7). Hän oli isältään saamansa suuren vallan lumoama. Hän on täynnä omaa itseään ja halusi osoittaa, kuka sanoo viimeisen sanan. Hän ei ajatellut johdettavien parasta. Johtajan on herkästi tajuttava mitä hänen sanansa ja käytöksensä synnyttävät hänen lähellä olevissa ihmisissä. Voimme kuvitella, että Rehebeamin äänensävy oli kova, ilkeä, töykeä. Tylyys lukitsee ihmisten sydämet. Hesekiel kuvaakin tylyä paimenta sellaiseksi, joka ei hoivaa uupuneita, ei lääkitse sairastuneita, ei etsineet kadonneita ettekä lähde eksyneen perään. ”Te olette kohdelleet lampaitanne tylysti ja kovin ottein” (Hes. 34:4).
Hengellisen johtajan ominaisuuksista tärkein on todellinen rakkaus Jumalan kansaa kohtaan ja kyky ottaa huomion ihmisten tunteet. Kun Jeesus näki ihmisjoukot, hänet ”valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla” (Matt. 9:36).
Ihmiset vaistomaisesti kokevat oikean johtajuuden ominaisuudet ja suostuvat johdettavaksi. Jeesuksen kertoman vertauksen mukaan he erottavat hyvän paimenen äänen palkkapaimenen äänestä (Joh 10:4-5).
Johtajalla tulisi olla syvä halua palvella nöyrästi, ei ylhäältä päin, ei komennellen. Jollen rakasta Jumalan kansaa, en voi sitä myöskään kaita. Oikea johtaja ei saa myöskään käyttää arvovalta-asemaansa itsensä korottamiseen. Siitä Jeesus varoittaa sanoessaan, että joka teistä on suurin, olkoon niin kuin se, joka palvelee (Luuk 22:26). Joka itsensä korottaa, se alennetaan (Matt. 23:20).
Rehabeamin ylpeys ja kovuus johti kansalliseen katastrofiin. Maa jakautui kahdeksi valtioksi Juudaksi ja Israeliksi. Raamattu kuitenkin toteaa karusti, että ”Jumala ohjasi hänet tekemään näin pannakseen täytäntöön sanansa” (2 Aik 10:15) ja että ”se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut minun tahdostani” (11:4). Herran armoliitto Daavidin suvun kanssa ei kuitenkaan katkennut Rehabeamin lankeemukseen.
JUMALAN TAHTO TAPAHTUU VAIKEISSAKIN ELÄMÄNKOHTALOISSA
2 Aik 11-12, Kylväjä 8/2005
Pyhä Henki on nähnyt hyväksi viedä meidät Raamatun äärellä seuraamaan monen vuosisadan ajan valitun kansan johtajien voittoja ja tappioita. Paavali aikoinaan sanoi, että ”kaikki, mitä pyhät kirjoitukset sisältävät, on kirjoitettu meille opiksi, jotta saisimme siitä kestävyyttä, lohtua ja toivoa” (Room 15:4). Mitä siis voimme oppia Toisen Aikakirjan yhdennentoista ja kahdennentoista luvusta?
Lukujen taustalla on kansallinen katastrofi. Jerobeamin johtama kapina oli repinyt kahtia Daavidin perustaman valtakunnan. Daavidin pojanpoika Rehabeam halusi väkivalloin palauttaa maansa yhtenäisyyden (2 Aik 11:1). Siihen tilanteeseen tuli Jumalalta profeetan välittämä sana. Se sisältää meillekin tärkeän viestin (11:2-3): Se, missä nyt olet ja kaikki se, mitä sinulle ja valtakunnalle on tapahtunut, on tapahtunut Jumalan tahdosta (2 Aik 11:4). Kyseessä ei siis ole vain ihmisten tai oma pahuus eikä sokea sattuma. Näin Jumala on päättänyt ja näin hän on sallinut tapahtua. Siksi älä lähde omilla voimillasi korjaamaan tapahtunutta. Hyväksy se ja mene eteenpäin nykyisten mahdollisuuksiesi mukaan (11:5). Vahvistu ja ole luja (11:11-12).
Onko todella niin, että kaikki, mitä meillekin on tapahtunut, on tapahtunut Jumalan tahdosta? Voiko yllättävä tai krooninen sairaus, avioero, työttömyys, onnettomuudet, ylivoimaiset ristiriidat ihmisten kanssa, läheisen kuolema olla Jumalan tahto? Eikö Jumalan tahto elämässämme olekaan aina vain sitä, minkä koemme hyväksi?
Jumalan sana auttoi Rehabeamia ja kansaa tajuamaan uudella tavalla valtakunnan hajoamisen. He nöyrtyivät Jumalan tahtoon. Hengellinen elämä alkoi nyt kukoistaa ja oli monia, jotka halusivat sydämestään palvella Herraa ja vaeltaa uskollisesti Herran tietä (2 Aik 11:16-17).
Aikakirja kertoo kuitenkin, että tätä hyvää vaihetta jatkui vain kolme vuotta. Helpompien aikojen tullessa ihmissydämen pinnallisuus ja petollisuus pääsivät valtaan. Alkoi luopumus Herrasta (2 Aik 12:1-2, 5). Nyt Jumala tarttui heidän elämäänsä uudella ahdistuksella (12:5). Hän kuritti egyptiläisten kautta (12:4). Mutta senkin keskellä Jumalan sana sai koskettaa heidän sydäntään. Jälleen he nöyrtyivät ja myönsivät, että vaikeudet heidän elämässään olivat tarpeellisia: "Herra antaa meille ansiomme mukaan" (12:6).
Herran anteeksiantamuksen sana pukeutuu sellaiseen muotoon, jota meidän ei ole helppo ottaa vastaan: Koska te olette nöyrtyneet, minä en tuhoa teitä. Annan teidän juuri ja juuri pelastua, en anna vihani kohdata (2 Aik 12:7, 12). Jumalan armo loistaa hänen vihansa ja tuomionsa lävitse. UT:sta löydämme saman sanoman: ”On tullut tuomion aika, ja tuomio alkaa Jumalan huoneesta. Mutta jos se alkaa meistä, mikä onkaan niiden loppu, jotka eivät taivu uskomaan Jumalan evankeliumia? Jos hurskas pelastuu vaivoin, miten käykään jumalattoman ja syntisen!” (1 Piet 4:18). Nöyrtyminen UT:n valossa on samaa kuin taipuminen uskomaan Jumalan evankeliumiin Jeesuksesta Kristuksesta.
TURVAUDUMMEKO TODELLA HERRAAN?
2 Aik 13-15, Kylväjä 9/2005
Tuskinpa olemme pysähtyneet kuuntelemaan yli 2900 vuoden takaista Abian julistusta Semeraimin vuorelta: ”Täytyyhän teidän tietää, että Herra, Israelin Jumala, on antanut Daavidille ja hänen pojillensa ikuisiksi ajoiksi Israelin kuninkuuden, lujan kuin suolaliitto” (2 Aik 13:5, KR 38). Joka tapauksessa näiden uskon sanojen kaiku käy läpi Raamatun. Ilmestyskirja julistaa, että Jumalan omaisuuskansan ja koko maailman kuninkuus on annettu Daavidin pojalle, Herran Voidellulle ja hän on hallitseva aina ja ikuisesti (Ilm 11:16). Yhteydessämme adventtivirteen olemme mekin julistaneet samaa Daavidin pojan kuninkuutta: ”Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!” (Matt 21:9). "Siunattu olkoon hän, joka tulee, Kuningas Herran nimessä; rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!" (Luuk 19:39).
Jeesus itsekin toisti tämän sanoessaan, että hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hänen sanansa rohkaisemana ja hänen kanssaan olemme halunneet mennä kaikkeen maailmaan ja julistaa evankeliumia hänestä (Matt 28:19-20).
Näin Jumala on valinnut ja päättänyt ja sen merkkinä on luja suolaliitto (3 Moos 2:13). Suola kuvaa Jumalan liiton ja lupausten järkähtämättömyyttä ja kestävyyttä (4 Moos 18:19).
Mutta niin kuin Abian aikana niin ei tänäänkään enemmistö uskonut tätä julistusta Daavidin pojan ikuisesta kuninkuudesta. Epäuskon musertavalta näyttävän ylivoiman edessä (2 Aik 13:3,13) jokainen, joka uskoo, joutuu huutamaan avuksi Herran nimeä (13:14). Niin silloin ja näin nytkin! On opittava turvautumaan yksin Herraan (13:18, 20).
Tähän turvautumiseen ohjaa meitä myös tuolta ajalta talletettu Abian pojan Asan rukous: "Herra, sinä voit auttaa yhtä hyvin heikkoa kuin väkevääkin. Auta nyt meitä, Herra, meidän Jumalamme! Sinuun me turvaudumme … Herra, sinä olet meidän Jumalamme. Osoita, että sinulle ei ihminen voi mitään” (2 Aik 14:10-11). On uudelleen ja uudelleen mentävä Herran luo, etsittävä häntä ja uskottava, että hänet löydetään ja hän ajallaan vastaa (15:5). Sillä ”Herran valvova katse kiertää koko maata, jotta hän voisi vahvistaa niitä, jotka vilpittömin sydämin palvelevat häntä” (16:9).
Ahdistusten tullessa on hyvä myös muista jo kauan sitten tullut Herran sana: ”Olkaa te vahvoja älkääkä menettäkö rohkeuttanne” (2 Aik 15:7). Jos menetämme rohkeutemme, menetämme kaiken.
Asa oli täydestä sydämestään Herralle uskollinen (2 Aik 15:17) ja Herra oli hänen kanssaan (15:9). Mutta Raamattu paljastaa avoimesti myös Asan lankeemukset. Vanhetessaan ja uusien ahdistusten tullessa hän ei enää turvautunutkaan kokosydämisesti Herraan (16:7). Herran apu ei ollutkaan enää hänelle kaikki kaikessa (16:12). Hän myös suuttui siitä, että häntä tästä nuhdeltiin (16:10). Miksi jälleen särkyy se ehyt ja hyvä kuva, mikä näyttää muodostuvan lukiessamme kuvausta tuon ajan herätyksestä, jolloin kansan johtaja vilpittömin mielin ja sydämen halusta palveli Herraa (15:12, 15)? Miksi luopumus on aina niin helppoa? Kuinka tärkeää meidän onkaan nähdä tämä mahdollisuus myös omassa elämässämme!
IÄTI KESTÄÄ HÄNEN ARMONSA
2 Aik 17-20, Kylväjä 10/2005
Jumalan sana vie meidät kauaksi 850-luvulle ennen Kristusta (2 Aik 17-20). Olemme kuningas Joosafatin hallitusajassa. Hän oli voimakas johtaja, joka kulki horjumatta Herran tietä (2 Aik 17:5). Tuskinpa hänen nimensä on jäänyt mieleemme Raamatusta. Kuitenkin muutamat tapaukset hänen elämästään opettavat meitä tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuutta.
Meitä varoitetaan jälleen havainnollisella tavalla profeettojen ja profetoimisen epäluotettavuudesta (2 Aik 18:4-34). Varoitus on niin tärkeä, että se on talletettuna myös Kuninkaiden kirjassa (1 Kun 22). Samanlainen varoitus toistuu Jeremialla: ”Valhetta ennustavat profeetat minun nimessäni; minä en ole lähettänyt heitä, en käskenyt heitä enkä puhunut heille. Valhenäkyjä, turhia ennustuksia ja oman sydämensä petosta he ennustavat teille” (Jer 14:14). Lopunaikoina on erityisen paljon vääriä profeettoja (Matt 24:24). Oikeat Herran sanan julistajat ovat harvinaisia. Väärät profeetat viehättävät, oikea kohtaa vihaa ja joutuu elämään ”vähällä vedellä ja leivällä” (2 Aik 18:26). Vasta aika ja tapahtumien kulku paljastaa kuulijoille, kuka on ollut Herran lähettämä (18:27).
Kuinka hyvät ja tarpeelliset ovat tänäänkin Joosafatin neuvot jokaiselle yhteiskunnassamme päätösvaltaa käyttävälle. ”Harkitkaa tarkoin, mitä teette, sillä te ette ole vastuussa ihmisille, vaan Herralle. Hän on mukana, kun te lausutte tuomion. Pelätkää Herraa ja olkaa työssänne tunnollisia, sillä Herra, meidän Jumalamme, ei suvaitse vääryyttä, puolueellisuutta eikä lahjusten ottoa ... Ohjatkoon työtänne Herra pelko, toimikaa tunnollisesta ja vilpittömin mielen” (2 Aik 19:6-8). Jokainen meistä tarvitsee näitä ohjeita omassa työssään. Kolossalaiskirjeen sanat ovat aivan kuin kaikua niistä: ”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille. Muistakaa, että saatte Herralta palkan, osuutenne perinnöstä. Palvelkaa Herraa Kristusta” (Kol 3:23-24, KR 38).
Jokaisen sukupolven Jumalan kansan jäsen joutuu käymään ahdistuksen ajan lävitse. Oman ahdistuksensa keskellä tuon ajan Jumalan ihmiset rohkaisevat tunnustamaan uskon Jumalan kaikkivaltiuteen: ”Sinun on kaikki voima ja valta, kukaan ei voi sinua vastustaa” (2 Aik 20:6). He vakuuttavat, että Jumala kuulee: ”Ahdistuksemme keskeltä me rukoilemme sinua, ja sinä kuulet ja autat meitä” (20:9). Heidän tavoin mekin joudumme sanomaan: ”Me emme pysty ... emmekä tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Sinuun me katsomme" (20:12).
Tarpeen on myös kehotus: ”Älkää säikähtäkö älkääkä pelätkö ... tämä ei ole teidän ... vaan Jumalan ... Jääkää vain paikoillenne ja katselkaa, millaisen avun Herra teille antaa ... älkää säikähtäkö älkääkä pelätkö ... Herra on teidän kanssanne" (20:15-17). ”Luottakaa Herraan, Jumalaanne, niin kukaan ei teitä voita. Luottakaa hänen profeettojensa sanaan, niin teidän käy hyvin" (20:20). Kaiken keskellä ”kiittäkää Herraa, iäti kestää hänen armonsa!” (20:21).
Uskoelämässä on tuhoisaa, jos annamme pelolle vallan. Pelko on epäuskon kaksoisveli. Ei mikään tuska eikä ahdistus voi meitä erottaa Kristuksen rakkaudesta, sillä kaikissa vaikeuksissa saamme voiton hänen kauttansa, joka on meitä rakastanut (Room 8:35,37). Vaikka me emme kestäisikään, niin iäti kestää hänen armonsa. Siksi me jaksamme tänään!
JUMALAN VALTAKUNTA TOTEUTUU LUOPUMUKSENKIN KESKELLÄ
2 Aik 21-28, Kylväjä 11/2005
Tule jälleen mukaan Jumalan kansan vaiheisiin. Seuraamme niitä lähes puolentoista vuosisadan ajan 800 ja 700 luvuilla eKr:sta (2 Aik 21-28). Meille kerrotaan kauhistuttavia, mutta myös rohkaisevia esimerkkejä kahdeksan kansan johtajan elämästä. Monella tavalla niissä paljastuu se taistelu, mitä käydään ihmissydämessä – meidänkin sydämessämme – uskon ja epäuskon, Jumalaan turvautumisen ja tähän maailmaan sitoutumisen välillä.
Kohtaamme Juudan kuninkaan Joramin, joka vakiinnuttaakseen asemansa turvautui röyhkeyteen ja väkivaltaan. Profeetta Elia nuhteli häntä julkisella kirjeellään ja sanoi suoraan, mihin hänen valitsemansa toimintatapa johtaa (21:4,12,19).
Joramin poika Ahasjaa johti taas hänen oma äitinsä jumalattomuuteen. Hän liittoutui Jumalan hyljänneen Israelin kuninkaan kanssa ja se koitui hänen tuhokseen. Hänen äitinsä Atalja sai nyt vallan ja pyrki messiasvihassaan tuhoamaan Daavidin kuningassuvun. Vain vuoden vanha Joas pelastui isoäidin vihalta muutaman uskovan rohkeuden ansiosta (22:3,9-11).
Nämä vaikutusvaltaiset ja rohkeat uskovat nostattivat kapinan ja Joas asetettiin kuninkaaksi. Joas nimittikin myöhemmin isoäitiään jumalattomaksi. Jumalan kansan keskellä alkoi hengellisen herätyksen ja uudistumisen aika: ”Tekivät liiton ja sitoutuivat aina olemaan Herran kansa.” Mutta jälleen luopumus sai vallan. Pappi Sakarias varoitti siitä julkisesti. Hänet vaiennettiin väkivalloin hengellistä herätystä äsken johtaneen kuningas Joasin käskystä (23:3,15-17; 24:7, 17-18, 20-21). Tähän tapahtumaan Jeesus viittaa (Matt 23:35).
Kohtaamme puolisydämisen Amasjan, joka voitettuaan Herran avulla edomilaiset ylpistyi ja rakastui näiden epäjumaliin. Salaliittolaiset tappoivat hänet. Hänen seuraajaansa Ussiaa Herra siunasi, mutta vallan kasvaessa hänkin ylpistyi ja sai spitalin (25:2,15-16; 26:16-19). Hänen poikansa Jotam taas vaelsi horjumatta Herran tietä (27:2,6). Hän oli ainoa, josta voitiin sanoa jotain näin myönteistä.
Atalja näyttää olleen tämän vaiheen mitä masentavin Jumalan kansan johtaja. Mutta vielä ahdistavampaa on lukea Jesajan aikaisen Ahasin syvästä uskottomuudesta. Hän jopa särki temppelin esineet, sulki temppelin ovet ja pystytti alttareita Jerusalemin kaikkiin kadunkulmiin ja uhrasi niissä epäjumalille (28:24). Hänen aikanaan assyrialaiset tuhosivat Israelin.
Miten tämän kaiken keskellä toteutui Jumalan valtakunnan tuleminen? Se toteutui synnintunnustuksessa: ”Syyllisyytemme Herran edessä on … suuri ja Herran viha on yllämme … te vain tahdotte lisätä syntejämme ja syyllisyyttämme” (28:13). Se toteutui Elian, Jesajan ja pienen vähemmistön elämässä. He riippuivat kiinni Jumalan armolupauksissa. He odottivat Daavidin sukuista Messiasta. He eivät kadottaneet luopumuksen keskellä uskonrohkeuttaan. Oli niitä, jotka julistavat: ”Näin sanoo Herra.” (21:12; 24:19). Jumalan sana oli heidän keskellään. Herra auttoi hänen sanaansa turvautuvaa, sillä hänellä ”on valta sekä auttaa että löydä maahan” (25:8). Herra ei hävittänyt lankeemuksista huolimatta Daavidin sukua, sillä hän oli luvannut Daavidin pojalle ikuisen kuninkuuden (21:7, KR 38). Herra pitää lupauksensa ihmisten lankeemuksista huolimatta (23:3). Hänen armolupauksiinsa turvautuva ei joudu häpeään.
UUDISTUKSEN AIKA
2 Aik 29-32, Kylväjä 12/2005
Jumala voi antaa mitä syvimmänkin luopumuksen keskellä hengellisen uudistuksen ajan. Eräs tällainen vaihe oli 600-700-luvun taiteessa kuningas Hiskian hallitessa Juudaa (2 Aik 29-34). Siitä kerrotaan kahdessa muussakin VT:n kohdassa (2 Kun 18-20; Jes 36-39). Jumalan sana on näin halunnut korostaa sitä, että uudistusliikkeen keskeisen henkilön, Hiskian usko Herraan ja hänen rohkeutensa äärimmäisen vaarallisessa tilanteessa ovat esikuvana kaikkien aikojen Jumalan lapsille.
Hiskian usko tulee näkyviin siinä, ettei hän seurannut jumalattoman isänsä ja vaan vanhurskaan esi-isänsä Daavidin jälkiä ja teki sitä, mikä oli oikein Herran silmissä (2 Aik 29:2). Hän tunnusti avoimesti, että edellä elänyt sukupolvi oli ollut uskoton ja kääntänyt Herralle selkänsä (29:6). Hän oli varma siitä, että Herran viha kohdistuu tällaisiin synnintekijöihin (29:8,10).
Hiskia kutsui kanssaihmisiään uudistamaan liittonsa Herra kanssa (2 Aik 29:10). Hän jopa lähetti viestin kirjeitse eri puolille maata ja kutsui kansaa palaamaan Herran luo (30:1,5). ”Älkää kovettako sydäntänne”, ”kääntykää Herran puoleen” (30:8), sillä ”Herra, teidän Jumalanne, on anteeksiantava ja laupias eikä käännä pois kasvojaan, jos palaatte hänen luokseen" (30:9). Mutta tapahtui niin kuin monta kertaa myöhemminkin: ”Kaikkialla näitä kutsun tuojia pilkattiin ja ivattiin” (30:10). Vain jotkut nöyrtyivät ja lähtivät liikkeelle kohti Herraa (30:11).
Kutsun vastaanottaneet kokoontuivat Herra eteen. Jälleen näemme, että ratkaisevinta suhteessa Jumalaan on syntien paljastuminen ja sovitus. Ilman sovitusta syntisen ihmisen on mahdotonta kestää pyhän Jumalan edessä. Vasta sovitettu synti saadaan anteeksi. Tuolloin sovittajina olivat seitsemän syntiuhripukkia. Ne tuotiin seurakunnan eteen ja kaikki ojensivat kätensä niiden päälle. Näin ihmiset siirsivät rikkomuksensa syntipukkien kannettavaksi. Sitten papit teurastivat ne ja veri vihmottiin alttarille ”koko Israelin syntien sovittamiseksi” (29:24). Näin Herra oli käskenyt tuoda veri alttarille, jotta tapahtuisi sovitus, ”sillä veri tuottaa sovituksen” (3 Moos 17:11, KR 38). Uhrieläimet antoivat henkensä Jumalan kansan puolesta ja kansa vapautui syyllisyydestä ja rangaistuksesta. Jumalan vihan hehku kääntyi pois (2 Aik 30:8). Hänen laupeutensa ja anteeksiantamuksensa peittivät heidän syntisen elämänsä (30:9, 18). Riemujuhla saattoi alkaa (30:21).
Tulivat uudet koettelemuksen ajat. Inhimillisesti katsoen täysin toivottomassa tilanteessa Hiskia säilytti rohkeutensa (2 Aik 32:5) ja rohkaisi muitakin: "Olkaa lujia ja rohkeita! Älkää pelästykö.” ”Meidän kanssamme on Herra, Jumalamme, joka auttaa meitä ja sotii puolestamme" (32:6-8). Vastustavat voimat pyrkivät nimenomaan saattamaan Jumalan kansan sisäisen pelon valtaan (32:18). Hiskia rukoili ja huusi kohden taivasta yhdessä profeetta Jesajan kanssa (32:20). ”Herra kuuli heidän äänensä, ja heidän rukouksensa kohosivat hänen pyhään asumukseensa taivaaseen” (30:27). Herra pelasti kansansa tuholta ja antoi rauhan (32:22).
Kuvauksen lopussa on mainita siitä, ettei Hiskia ollut Herralle kiitollinen, vaan tuli ylpeäksi. Herra koetteli häntä antamalla hänen toimia oman mieleensä mukaisesti (32:31). Hän kuitenkin nöyrtyi sydämessään eikä joutunut Herran viha alle (32:25-26).
JO NYT MINÄ RIEMUITSEN HERRASTA
2 Aik 33-35, Kylväjä 1/2006
Kun katsellemme oman aikamme hengellistä tilannetta ja Jumalan valtakunnan toteutumista keskellämme, saatamme masentua. Ehkä näemme lähiympäristössä vain luopumusta ja hengellistä kuolemaa, harhaoppeja ja välinpitämättömyyttä. Harvoin saamme kuulla uskoon tulemisista – ainakin omaistemme piirissä. Aikamme tuntuu olevan evankeliumin totuuden ja sen leviämisen kannalta paha aika.
Näissä tunnoissa meidän on hyvä nähdä millaisena Raamattu kuvaa Jumalan kansan tilaa Toisen Aikakirjan luvuissa 33-35. Niissä kerrotaan lähes sadan vuoden jaksosta 600-luvulla ennen Kristusta. Hiskian aikaista hengellisen uudistumisen vaihetta seurasi vuosikymmeniä kestävä syvä luopumus. Herätyksen aika oli ollut kuin kaunis saippuakupla, joka hetkessä särkyi. Mutta myös tuohon masentavalta tuntuvaan ajanjaksoon soveltuu hyvin Lutherin väite: "Jumalan kansan parissa ei milloinkaan ole oikea oppi kokonaan hävinnyt, eikä harhaoppi ole koskaan kokonaan hallinnut." Aina on ollut niitä, jotka ovat säilyttäneet uskon Herraan eivätkä ole mukautuneet ajan henkeen.
Raamattu kuvaa karusti tuon ajan harhaoppeja. Ne olivat huumaavia hyökkäyksiä ensimmäistä käskyä vastaan. Ne innostivat pystyttämään alttareita baaleille ja palvelemaan taivaan tähtiä (2 Aik 33:3). Ihmiset olivat kiinnostuneita ennustamisesta, ennemerkkien tutkimisesta ja noituudesta. Henkienmanaajat ja enteiden selittäjät, tuon ajan shamanistit, olivat arvostetussa asemassa ja heitä kuunneltiin (33:6).
Herra kyllä puhui edelleenkin profeettojensa välityksellä. Jakson loppuvaiheessa vaikuttivat Jeremia, Nahum, Habakuk ja Sefanja. Heidän kirjojaan lukiessamme kohtaamme tuon ajan luopumuksen hengen. Profeettojen sanaa ei kuunneltu (33:10).
Luopumus ruumiillistui hurskaan Hiskian pojassa Manasessa. Hänestä kerrotaan, että hän ”eksytti Juudan ja Jerusalemin asukkaat tekemään vielä enemmän pahaa” (33:9). Armossaan Jumala otti kiinni Manassen. Hänet vietiin nenärenkaasta taluttaen Babyloniin (33:11). Tämä sietämätön nöyryytys pani tuon uskovan isän pojan rukoilemaan ja Jumala kuuli ja armahti. ”Silloin Manasse ymmärsi, että Herra on Jumala” (33:13). Hän pääsi takaisin hallitsijaksi ja nyt hän käski kansan palvella Herraa, Israelin Jumalaa (33:16).
Manassse poika palasi luopumuksen tielle eikä nöyrtynyt Herra edessä (33:23). Sen sijaan pojanpojan Joosian aikana Herra antoi viimeisen uudistumisen ajan. Jälleen epäjumalien patsaita ja alttareita tuhottiin. Ja aina niitä vain löytyi. Laiminlyötyä Herran temppeliä korjattiin ja sieltä löytyi Herran lain kirja. Sen lukeminen synnytti hädän sydämissä. Kansa sitoutui Herran sanaan (34:32). Nyt kokoonnuttiin viettämään pääsisäisjuhlaa Herran kunniaksi. Se oli valtava juhla eikä sellaista ollut vietetty kertaakaan Israelin kuninkaiden aikana (35:18). Jonkin ajan kuluttua Joosia kuoli ja hänen mukanaan sammui herätys. Alkoi yhteiskunnassa viimeinen luopumuksen aika, vaikka usko Herraan säilyikin monien yksilöitten sydämissä. Sitä kuvastaa Habakukin tunnustus kirjansa lopussa: ”Jo nyt minä riemuitsen Herrasta, iloitsen Jumalastani, joka pelastaa. Herra, minun Jumalani, on voimani” (3:18)
KUITENKIN MINÄ TOIVON JA ODOTAN
2 Aik 36, Kylväjä 2/2006
Järkyttävä on viimeinen luku Toisessa Aikakirjassa! Olemme seuranneet Samuelin kirjojen ja Kuninkaiden kirjojen muodostamaa yhtenäistä kuvausta Jumalan kansan vaiheista puolen vuosituhannen ajalta. Aikakirjat ovat täydentäneet tätä samaa kerrontaa. Nyt molempien kirjasarjojen kuvaukset päättyvät kansalliseen katastrofiin (2 Kun 25 ja 2 Aik 36). Myös Jeremian kirja kertoo tätä katastrofista.(Jer 34-39, 52).
Näiden lukujen äärellä ei totisesti säästetä Raamatun lukijaa. Karulla tavalla kerrotaan kuinka pitkän prosessin jälkeen syntynyt Juuda tuhoutui. Pohjoinen valtio Israel oli tuhoutunut toista sataa vuotta aikaisemmin. Kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen. Jumala valittu kansa oli menettänyt itsenäisyytensä. Olihan kansalla myöhemmin lyhyen aikaa jonkinlainen itsenäisyys makkabealaisten hallitessa. Mutta vasta lähes 2500 vuotta myöhemmin, vuonna 1948 syntyi jälleen itsenäinen valtio nimeltä Israel. Tosin sen tuhoamiseen ovat julkisesti sitoutuneet vast’ikään vaalit voittanut palestiinalaisten Hamaspuolue ja julkisista puheista päätellen myös Iranin nykyinen presidentti.
Epäonnistuiko Jumala oman kansansa johdattamisessa? Miksi Daavidin suvun hallitusaika ja itsenäisyys päättyi järkyttävällä tavalla? Mitä me tämän ajan Jumalan kansan jäseninä voimme oppia tästä kaikesta? Aikakirjat itse sanovat, että Jumalan kansa luopui Herrasta eikä välittänyt Jumalan lähettämistä varoittajista ja niin Herra vihastui (36:14-16).
Mutta mitä me teemme, jos joudumme omassa elämässämme johonkin samantapaiseen tilanteeseen kuin Jumalan kansa tuolloin. Mitä teemme silloin, kun kaikki elämässämme revitään rikki ja kaikki toiveemme näyttävät tuhoutuvan? Entä silloin, kun edessämme tuntuu olevan seinä, jonka läpi emme pääse? Omat eväämme ovat täysin lopussa.
Kenties meitä auttaa elämämme katastrofeissa Valitusvirsien rukoukset. Vanhaan aikaan niitä kutsuttiin Jeremian valitusvirsiksi ja niiden uskottiin syntyneet Jerusalemin hävityksen yhteydessä. Onko meidänkin suostuttava samaan kuin Valitusvirsien tekijän? Herra ”kuljetti minua, hän vei minut pimeään, pilkkopimeään. Hän on nostanut kätensä minua vastaan ” (Val 3:2-3). ”Hän sulki minun tieni, en pääse pakoon, hän pani minulle painavat kahleet. Vaikka kuinka huudan ja valitan, hän ei kuule rukoustani” (3:7-8). Kenties jopa koen, että ”kaiken olen menettänyt, Herra on vienyt minulta toivon” (3:18). .
Kaikesta tästä huolimatta elämä jatkui tuhonkin jälkeen. Koskaan ei ole kaikkea menetetty. Siksi Valitusvirretkin jatkavat: ”Kuitenkin minä toivon ja odotan.” ”Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan” (3:21-22). Raamatussa ei ole kummankaan historiallisen kuvauksen viimeisenä sanana sittenkään tuho. Raunioista nousee uusi alku. On olemassa pieni jäännös ja siitä alkoi kasvaa jotain (2 Aik 36:23). Samoin Jeremian saama Herra sana seitsemästäkymmenestä vuodesta toteutui ja niin lopultakin tuhon aika oli ohitse (2 Aik 36:21) ja Jumalan kansan elämä ja vaellus jatkui sittenkin.
Mitenkä vanha adventtivirsi sanoikaan: ”Jerusalem, sun muuris on ammoin kaatuneet. Sun temppelisi papit on maassa maatuneet. Mut valtakunta Herran on vahva, voittaa kerran.” Mekin voitamme sen valtakunnan kanssa, vaikka meille itsellemme olisi käynyt miten tahansa.