Toukokuu

TOUKOKUUN 1 PÄIVÄNÄ.

Vanhurskauden hedelmä on rauha. Jes. 32:17

Luther sanoo: »Hyvällä omallatunnolla on rauha Jumalan läsnä ollessa, mutta se vapisee Jumalan ollessa etäällä.» Uskovainen saa lohdutuksen silloin kun Kristus ilmoittaa itsensä. Mutta se, jolta usko puuttuu, kauhistuu Kristuksen läsnäoloa. Uskovainen sanoo: Kun vain voin uskoa kaikki mitä Kristuksesta on kirjoitettu, niin minulla on lohdutus. Ilman uskoa oleva ihminen kauhistuu juuri sitä ajatusta, että kaikki, mitä Raamattu Kristuksesta kertoo, olisi totta. Tämän vaikuttaa synti. Oletko sopinut Tuomarin kanssa, oleskeletko armonistuimen ääressä, vetäen syntisi esiin ja etsien sovitusta, vai vältätkö Jumalaa, etkä puhu hänelle synneistäsi?

Daavidilla ei ollut hyvä olla silloin kun hän vältti Jumalaa, ja kun hän ei tunnustanut syntiään. Mutta tunnustettuaan syntinsä ja saatuaan ne anteeksi, hän sai sellaisen rauhan, että saattoi sydämellisellä ilolla sanoa: »Autuas on se, jonka rikokset ovat annetut anteeksi.» Hänellä ei ollut sitä lohdutusta, ettei hän olisi enää synnistä mitään tiennyt. Ei, vaan hän sanoo: »Rukoilkoot sinua kaikki hurskaat aikana, jona olet löydettävissä. Tosiaan eivät suuretkaan vedet tulviessaan ulotu heihin!» Tällä hän tahtoo sanoa, että ei pyhillä sen takia ole rauhaa, etteivät he mitään pahaa itsestänsä tietäisi, vaan sen takia, että he tunnustavat syntinsä ja saavat anteeksiantamuksen.

Siis omantunnon rauha johtuu syntien anteeksisaamisesta. Jota vastoin se, jolla ei ole anteeksiantamusta, kauhistuu Jumalaa. Älkäämme kuitenkaan tätä niin ymmärtäkö, että kaikki pelko Jumalan edessä todistaisi semmoista tilaa. Sekä Daavidin psalmeista, että kaikkien pyhien historiasta näemme Jumalan voivan niin murehduttaa ja kauhistuttaa pyhiänsä, etteivät he muuta tunne kuin Jumalan vihan, niin että he suuresti vapisevat ja huutavat sydämensä tuskassa. Mutta tämä on jotain satunnaista, ohimenevää. Heidän varsinainen elämänsä on sittenkin rauha ja luottamus Jumalaan, kuten apostoli sanoo: »Hengen mieli on elämää ja rauhaa» sekä te ette ole saaneet orjuuden henkeä elääksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa huudamme: Abba! Isä!

Mutta Jumalan rakkaat koetukset sekä heissä vielä jäljellä oleva synti ja uskon heikkous saavat kumminkin aikaan sen, että he joskus kauhistuvat. Se ei kuitenkaan ole pahan merkki, heidän elämänsä kuitenkin kokonaisuudessaan on sovitettua uskovaisen elämää. Päinvastoin olisi se arveluttava merkki, jollei uskoa ja rauhaa koskaan äsken mainitulla tavalla järkytettäisi. Pyhien historia todistaa tämän.

Mutta kun ihmisen elämä määräperäisesti kulkee pois Jumalasta ja hän tuomiota ajatellessaan kauhistuu, niin se on todistuksena väärästä, sovittamattomasta hengestä. »Jumalattomilla ei ole rauhaa, vaan he ovat niin kuin lainehtiva meri.» Useimmat heistä ovat tosin niin nukkuneet ja mielistyneet väärään rauhaan, että Job sanoo heistä: »He virittävät soiton rummuilla ja kanteleilla ja iloitsevat huilujen soidessa. He viettävät päivänsä onnessa ja menevät silmänräpäyksessä tuonelaan.»

On niitäkin, jotka ovat tietoisia sovittamattomasta tilastaan ja heillä on kauhistunut henki, ainakin salainen aavistus siitä, mikä heitä odottaa. Semmoinen ihminen koettaa tyynnyttää rauhattomuuttaan laupeuden töillä tai hartauden harjoituksilla ym. Mutta ajatus tuomiosta ja iankaikkisuudesta tekee hänet aina uudelleen rauhattomaksi. Hän ei koskaan saa varmuutta siitä, onko hän tehnyt riittävästi autuaaksi tullakseen. Hän pelkää aina jotakin vielä puuttuvan ja arvelee vastaisuudessa tulevansa paremmaksi. Tahi hän koettaa vähentää Jumalan vaatimuksia ja mukailla niitä oman tilansa ja elämänsä mitan mukaisiksi, uskaltaakseen toivoa armollista tuomiota. Hänen sielunsa häilyy ylös alas kuin myrskyävän meren aalloilla. Jumalan sana, »ei heillä ole rauhaa», toteutuu hänessä. Hän kauhistuu, kun Jumalan rangaistukset tai kuolema ja iankaikkisuus tai Herran läsnäolo äkkiä astuu hänen silmiensä eteen.

Niin on useimpien ihmisten laita. Heillä näyttää olevan rauha, mutta ainoastaan niin kauan, kun eivät tunne Jumalan läsnäoloa. Silmänräpäyksessä on heidän rauhansa mennyt, jos huomaavat Herran olevan lähellä. Tämä on onneton tila. Menköön kukin itseensä ja kysyköön sydämeltään Herran kasvojen edessä: Onko minulla rauha Jumalan kanssa? Olenko etsinyt ja löytänyt sovitusta? Voinko tällä hetkellä mennä Tuomaria vastaan? Onko minulla suurempi rauha, kun Jumala täyttää olevan lähellä? Kaipaanko hänen läsnäoloaan? Tahi onko Jumalan unohtaminen rauhani ehtona?

Oi Herra Jeesus Kristus! Sinä maailman valkeus, joka pimeän sydämen valaiset ja annat uuden mielen. Katso, sydämeni on pimeä ja kylmä. En löydä rauhaa tämän elämän turhissa menoissa. Anna sinä minulle herätyksen henki, että heräisin tuntemaan syntini ja sitten vastaanottaisin sinun käsittämättömän rakkautesi armolahjat. armon, anteeksiantamuksen, elämän ja rauhan. Oi Herra, sinullahan on kaikkea, mitä me tarvitsemme, anna minulle usko sinun rakkauteesi, että minä sinun armohelmassasi löytäisin rauhan ja levon sielulleni. Amen.

TOUKOKUUN 2 PÄIVÄNÄ.

Me ylistelemme ahdistuksistakin, tietäen, että ahdistus synnyttää kärsivällisyyttä. Room. 5:3.

Tässä on huomattava sana: tietäen. Juuri tästä tietämisestä riippuu, voiko joku ylistää ahdistuksissa. Ei kukaan ihminen ole »murheessa iloinen», jollei hän tiedä siitä jotain koituvan, jollei hän tiedä enempää kuin sen minkä näkee ja tuntee. Ahdistuksessa itsessäänhän ei ole mitään lohdullista. Eivätkä kristitytkään ole kivestä, niin etteivät tuntisi tuskaa ahdistuksessa ollessaan.

Daavidin psalmit puhuvat paljon kärsimyksien tuntemisesta. jos siis päättelisin näkemiseni ja tuntemiseni perustuksella kärsimisen, niin en suinkaan voisi ylistää ahdistuksessa, vaan jäisin alakuloisuuteen ja epätoivoon. Sen takia on välttämätöntä, että me tiedämme, mitä ahdistus merkitsee ja mitä se meissä vaikuttaa.

Kun eräät kristityt ajallisen ahdistuksen, vastoinkäymisen tahi onnettomuuden heitä kohdatessa, aivan masentuvat ja tulevat toivottomiksi, niin näyttää siltä, kuin jos he eivät tietäisi ahdistuksesta muuta kuin minkä näkevät ja tuntevat. Niin ei saa olla. Kristittyjen tulee olla kansa, joka näkee pitemmälle sitä, mikä silmäin edessä on ja joka tietää jotakin Isänsä sanasta. Jollemme ahdistuksissa näe mitään lohdullista, niin emme usko taivaallisen Isämme sanoja.

Katsokaamme, mitä Herra Jumala sanoo ahdistuksesta. Herra Kristus sanoo selvästi, ettei meille voi mitään tapahtua, ei hiuskarvaakaan päästämme voi pudota ilman Isämme tahtoa. Jokainen kärsimys, jokainen vastoinkäyminen, suuri tahi pieni on siis laupiaan ja viisaan Isämme lähettämä. Voiko mikään olla lohdullisempaa! ja mitä hän sanoo lähettämiensä katkerien kokemusten merkityksestä ja tarkoituksesta? Apostoli sanoo tekstimme sanoissa mitä ahdistus vaikuttaa.

Mutta katselkaamme ensin, mitä ahdistus merkitsee, mikä mieli Jumalalla on ja mitä hän tarkoittaa meitä kurittaessaan. Herra sanoo näin: »Joita ininä rakastan, niitä minä myös nuhtelen ja kuritan.» Muistakaamme näitä sanoja! Apostoli sanoo myös: »Kuritukseksenne te kärsitte. Jumala kohtelee teitä niin kuin lapsia.» Niin suuren painon panee apostoli tähän lapsenoikeuden merkkiin, että hän lisää nuo muistettavat sanat: »Jos te olette ilman kuritusta, niin silloinhan olette äpäriä ettekä oikeita lapsia.» Mikä loppumaton lohdutuksen lähde kaikissa vaivoissa, jos voimme omistaa nämä molemmat totuudet

Ensinnäkin, että mikä meitä kohdanneekin, olkoon se hyvää tahi pahaa, suuriarvoista tahi vähäpätöistä, on se Isän lähettämää. Ja sitten kaikki se, joka kurittaa, painaa, kauhistaa ja murehduttaa meitä, jotka elämme uskosta Kristukseen, osoittaa Jumalan isällistä huolenpitoa, se todistaa lapsenoikeuttamme ja että taivaallinen Isä kasvattaa meitä kurituksen kautta taivasta varten. Jos vielä olet kääntymätön ihminen, niin on sinun suuri pahuutesi syynä vaivoihisi ja sinua odottaa vielä pahempi, jollet tee parannusta! Mutta jos sinä olet etsinyt kääntymyksen armoa ja uskon vanhurskautta, niin tiedä kaiken ahdistuksesi olevan isällistä laupeutta. Mikä runsas lohdutuksen lähde tämmöinen tieto onkaan!

Vielä on meillä runsas lohdutuksen lähde kärsimyksen terveeksi tekevässä vaikutuksessa. Tästä apostoli tekstissämme sanoo: »Ahdistus synnyttää kärsivällisyyttä». Älköön sanaa kärsivällisyyttä ymmärrettäkö hiljaiseksi alistumiseksi, sillä kreikkalaisessa tekstissä tämä sana etupäässä merkitsee kestävyyttä kaikessa hyvässä, kypsyyttä ja lujuutta kristillisyydessä, kestävyyttä loppuun asti. Näin vaikuttaa ahdistus totiseen kristittyyn.

Kun maailma kärsimyksissä kadottaa kaiken rohkeutensa, napisten ja kiroten Jumalaa, ja kun ne, jotka vain pintapuolisesti sanan ilolla vastaanottavat, juurettomina ahdistuksen tullessa loukkaantuvat, niin ne, jotka ovat juurtuneet Kristukseen, tulevat kärsimyksen kautta kestävämmiksi, syvemmiksi, vakavammiksi kristityiksi. Monessa heränneessä, uskovaisessa sielussa me saamme usein nähdä juuri sen, mitä apostoli tässä tarkoittaa. Moni nuori, kokematon kristitty, jolla on todellinen Hengen elämä sydämessään, on sittenkin epävakava ja horjuva. Lihallisuus ja maailma vievät hänet kauaksi oikealta tieltä. Silloin osaaottavat kristiveljet huolestuvat kysyen: Miten tämä päättyy?»

Mutta ennen kuin arvaammekaan tulee Jumala apua tuoden. Tämän epävakaisen sielun panee hän raskaan painon alle, murheen, katkeran kuolemantapauksen, pitkällisen sairauden ja köyhyyden, nöyryyttävän ja kestävän kiusauksen alle. Ja tuosta ennen epävakaisesta häilyvästä sielusta tulee nyt vakava kristitty, joka pyrkii syvälle sanan tuntemiseen, kilvoittelee vakavammin rukouksessa, varjelee sydäntään jne.

Ahdistus - tekee vakaaksi ja samalla kärsivälliseksi. Ihminen, joka myötäkäymisessä aina asetti vaatimuksia ja osoitti kärsimättömyyttä, joka vähimmässäkin vastoinkäymisessä valitti ja nurisi Jumalaa ja ihmisiä vastaan, käy pitkällisen kärsimisen kautta niin nöyräksi ja tyytyväiseksi, että hänen mielestään Jumala ja ihmiset ovat hänelle liian hyviä.

Mutta voidaksemme aina seurata Jumalan tietä, tarvitsemme kärsivällisyyttä korkeammassa merkityksessä. Jos mieli meidän aina kestää hengellisen kilvoituksen koetuksia tätä Jumalan erityistä huolenpitoa, niin me tarvitsemme erinomaisen kärsivällisyyden. Herra Kristus sanoo: »Kestävyydellänne te voitatte sielunne itsellenne.»

Herra Jeesus Kristus, sinä, jonka rakkaudella ei loppua ole, jonka voima on iankaikkinen ja joka olet sanonut, että lapsillesi kaikki parhaaksi kääntyy, me rukoilemme sinua: anna meille kärsivällisyyttä nuhteen, kurituksen ja rangaistuksen aikana ja anna suuren rakkautesi lohdutuksen niitä seurata, sillä me tiedämme, ettet sinä tahdo suurempaa kuormaa päällemme panna, kuin minkä me kärsivällisyydellä kantaa voimme. Amen.

TOUKOKUUN 3 PÄIVÄNÄ

Paljoa ennemminhän me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttaan vihasta. Room. 5:9.

Tässä on meillä valtavat sanat, jotka kuin vipuvoimalla voivat vierittää raskaimmatkin kivet uskovaisen sydämeltä. Apostoli sanoo: »Mutta Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme. Paljoa ennemminhän me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttaan vihasta.»

Tämähän, on ylen määrin voimallinen, selvä ja lohdullinen johtopäätös ja on juuri se lohdutus, jota kaikki uskovaiset erikoisesti tarvitsevat. Sillä heränneitä, syntinsä tuntoon tulleita sieluja eniten huolestuttaa se, että Jumala uudelleen vihastuu heihin ja saattaa heidät täällä kaikenlaiseen onnettomuuteen sekä lopuksi kadottaa heidät.

Silloinhan on ylen määrin lohdullista, että apostoli semmoista murhetta vastustaa rohkeasti kysyen: Onko mahdollista, että kun Jumala rakkaudessaan ihmisiin on tehnyt niin paljon meidän hyväksemme silloin, kun vielä olimme ilman sovitusta ja ilman vanhurskautta, hän kun antoi ainoan, rakkaan Poikansa veriseen kuolemaan meidän edestämme, nyt kun olemme vanhurskautetut hänen Poikansa veressä, peruuttaisi tämän armonsa ja alkaisi tuomita meitä ja kohdella meitä ansiomme ja lain ankaruuden mukaan? Minkä takia hän sitten olisi antanut Poikansa kuolemaan meidän edestämme?

Kristus sanoo: »Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä varten että hän maailmaa tuomitsisi, vaan että maailma hänen kauttansa pelastuisi.» Sehän oli Jumalan tarkoitus ja armopäätös, että hänen Poikansa piti pelastaa meidät eikä meitä siis enää tuomita lain mukaan, kun uskomme häneen.

Mahdotontahan on, että Jumala toimisi tavalla, joka sotii hänen rakkauttansa ja iankaikkista, Kristuksessa tekemäänsä armo päätöstä vastaan. Meidän omassa sydämessämme sellaisia - ajatuksia Jumalan vihasta nousee, tahi ovat ne sen vanhan valehtelijan sinne tyrkyttämiä. Jumalan sydämessä on iankaikkinen armo niille, jotka hänen Poikaansa uskaltavat.

Koska Jumala niin suuresti on rakastanut meitä jo silloin, kun olimme ilman sovitusta, että antoi henkensä meidän edestämme, niin kuinka ei hänellä olisi rakkautta meihin nyt, kun olemme sovitetut. Apostoli huomauttaa, että merkin, jotka uskomme, olemme nyt Jumalan silmäin edessä aivan toisessa valossa, nim. vanhurskautettuina. Koska Jumala silloin vielä, kun olimme syntiset, niin rakasti meitä, että antoi Poikansa meidän edestämme, paljoa ennemminhän me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttaan vihasta.

Me olemme vanhurskautetut. Eikö Jumala siis rakastaisi meitä, hän, joka niin rakasti meitä jo silloin, kun vielä olimme syntiset, niin kuin tässä olemme nähneet? Me olemme nyt vanhurskaiksi tulleet so. emme olekaan syntisiä, vaan lain edessä viattomia, täydellisiä. Kuinka me olemme tällaisiksi tulleet? Apostoli sanoo: »Me olemme vanhurskautetut hänen veressään.»

Se ei siis ole tapahtunut meidän hurskautemme tai töittemme kautta, eikä liioin pelkän Jumalan laupeuden kautta, jolloin hän olisi luopunut jostain vaatimuksestaan. Ei, vaan Kristuksen veressä me olemme vanhurskautetut, sanoo apostoli. Tässä vaaditaan »verenvuodatusta», jopa Jumalan Pojan verta. ja koska apostoli aikaisemmin (1 säk.) sanoo: »Me olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet». Ja nyt tässä hän sanoo: »vanhurskautetut hänen veressään». Niinpä huomaamme hänen omista sanoistaan, ettei usko itsessään, hyveenä, ole vanhurskaaksi tekevä, vaan uskon käsittämä Kristuksen veren sovitus sen tekee. Vähempi ei riittänyt.

Älköön kukaan luulko, että Jumala kutsuisi vanhurskaaksi ihmistä, joka ei todellakaan olisi vanhurskautettu, että Jumala päästäisi, tinkisi rahtuakaan pyhästä laistansa ja vanhurskauttaisi ihmisen, ennen kuin kaikki mitä laki vaatii, olisi täydellisesti sovitettu.

Hänen pyhät tuomionsa ovat yhtä peruuttamattomat kuin hänen rakkautensakin. Sanat: hänen veressään muistuttavat meille, kuinka äärettömän paha synti on, miten ankara Jumalan oikeus on ja miten vakavasti hän toteutti ensimmäisen tuomionsa: »jona päivänä sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman». Jollei Kristus olisi vuodattanut vertansa ja vienyt tätä kaikkein pyhimpään, niin hän ei olisi iankaikkista lunastusta hankkinut syntiselle.

Koska veressä oli elämä ja siis Kristuksen veri on hänen kuolemansa veroinen, jolla hän lunastustyön täytti, niin osoittaa Raamattu kaikkialla Kristuksen veren, »Karitsan veren» olevan meidän sovituksemme.

Jos siis kaikki on näin meidän edestämme lain mukaan täytetty suuren välittäjämme ja ylimmäisen pappimme kautta, niin iloitkaamme ja riemuitkaamme ja antakaamme hänelle kunnia totisesti uskomalla ja tunnustamalla, että me olemme totisesti ja lain mukaisesti vanhurskautetut, ei kuvitellulla luulovanhurskaudella, vaan lain täydellisten vaatimusten mukaan, jota sana »vanhurskaus» merkitsee. »Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.»

Oi Herra Jeesus! Sinä, joka olet minut synnin, kuoleman ja perkeleen vallan alta vapahtanut, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verelläsi ja viattomalla kärsimiselläsi ja kuolemallasi, sinä olet nyt siis välimieheni. Auta minua, että tämä asia tulisi minulle kalliiksi, kalliimmaksi kaikkea muuta taivaissa ja maan päällä, jotta saisin uskossa vanhurskautettuna sinun valtakunnassasi iankaikkisesti alamaisenasi elää! Amen.

TOUKOKUUN 4 PÄIVÄNÄ

Minun vereni vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Matt. 26:28.

Näistä pyhistä sanoista näkyy, että sekä synnit että hyvät työt ovat upotetut, kuoletetut ja hävitetyt Kristuksen verenpunaiseen mereen. Suurimmat synnit ovat siellä kadottaneet voimansa meitä tuomitsemaan. Suurin hurskaus ja kauneimmat hyvät työt ovat kadottaneet voimansa meitä vanhurskauttamaan. Sillä koska Jumalan Pojan täytyi, pelastaakseen minut, kärsiä kuolema, niin tahdon minä vaieta ansioistani.

Tästä käy selväksi, ettei mikään synti voi estää, eikä mikään hyvä työ edistää armoittamistani ja vanhurskauttamistani Jumalan edessä. Ei Jumalan puolelta mikään estä suurinta syntistä milloin tahansa tulemasta vastaanottamaan armon ja vanhurskauden Kristuksessa, joka hänelle tuona suurena sovintopäivänä ansaittiin ja joka on hänelle siitä päivästä alkaen varattu.

Hänen ei siis hädässään ja ahdistuksessaan, synnissään ja kelvottomuudessaan tarvitse muuksi muuttua saadakseen tulla Jeesuksen luo. Kaikki on valmista, kaikki on täytetty. Ihminen on joka hetki tervetullut, hän saa tulla semmoisenaan, niin syntisenä, kelvottomana, niin taitavana tai taitamattomana, kylmänä tai palavana, kovana tai heltyneenä, niin puhtaana tai saastaisena, ahkerana tai huolimattomana, saadakseen Jeesukselta lahjaksi juuri sitä mitä häneltä puuttuu.

Sillä jos ei niin olisi, vaan hänellä itsellään täytyisi olla joitakin hyviä ominaisuuksia ja avuja, jotka taivuttaisivat Jumalan suosiolliseksi, niin silloinhan ei armo ja vanhurskaus olisikaan täydellinen Kristuksessa ilman töitä ja ilman lakia.

Mitä meidän katumukseemme, parannukseemme ja uskoomme tulee, ei Jumala niitä tarvitse voidaksensa paremmin antaa meille armon, vaan meidän oma sydämemme niitä tarvitsee, jotta tahtoisimme omistaa Jumalan armon. Ja kun syntinen halajaa tulla Kristuksen luo, kun hänen ainoa lohdutuksensa on saada olla Kristuksen luona, niin siinä on katumusta, parannusta ja uskoa tarpeeksi hänelle omistaakseen armon Kristuksessa. Mutta huomaa, hänellä on silloin suuri hätä päästä ja suuri tarve tulla Kristuksen luo ja Kristus on hänen ainoa lohdutuksensa - älköön siis pettäkö itseänsä!

Tästä selviää meille, että niin kauan kuin me Kristuksessa so. niin kauan kuin Kristus ja hänen sovituksensa, hänen ansionsa, armonsa ja ystävyytensä ovat sydämemme ainoa halu ja lohdutus, olemme joka hetki saman muuttumattoman armon ja vanhurskauden omistajat Jumalan edessä. Joka hetki, niin voiman kuin heikkouden hetkenä, silloin kun saamme armon tehdä jotain hyvää, sekä myös silloin kun lankeamme johonkin heikkouteen ja syntiin.

Sillä jollei asian laita niin olisi, vaan me saisimme suuremman vanhurskauden ja armon Jumalan edessä, silloin kun itse olemme hurskaammat ja siveämmät, mutta jäisimme vähemmälle armolle ja vanhurskaudelle, silloin kun itse olemme vähemmän hurskaat, niin silloinhan tulisi vanhurskaus töistä, tahi ainakin osaksi töistä ja vain osaksi Kristuksesta.

Mutta olisihan tämä hänen pilkkaamistaan, hänen, joka on lunastanut meidät Jumalalle omalla verellään, ja olisihan se hänen sanansa pilkkaamista. Teroittaahan Raamattu lakkaamatta sanoja: armosta, Jeesuksen Kristuksen kautta, hänen verensä kautta, uskon kautta, ei itse teistänne, ei töistä, ilman lakia jne. Jos siis tulemme vanhurskautetuiksi ainoastaan Kristuksen kautta, ilman lakia, ilman töiden ansiota, niin seuraa siitä luonnollisesti, että olemme samalla vanhurskautetut joka hetki, niin kauan kuin olemme uskon kautta Kristuksessa.

Sillä me itse ja meidän sekä sisäiset että ulkonaiset työmme muuttuvat, milloin paremmiksi, milloin huonommiksi. Kristuksen vanhurskaus ei muutu. Jos Kristuksen vanhurskaus on meidän vanhurskautemme Jumalan edessä, niin eihän silloin meidän vanhurskautemme Jumalan edessä voi muuttua.

Mutta meidän töihimme ei luonnollisestikaan kuulu ainoastaan käden ja kielen teot, vaan koko ihminen sieluineen, ruumiineen. Ja etupäässä kaikki se teko, joka johtuu suhtautumisestamme Jumalan lain ensimmäiseen käskyyn, nim. sielun, sydämen, ajatusten, taipumusten teot, joka ilmenee rakkautena, penseytenä, katumuksena, kovuutena, rukouksena, hyvinä ajatuksina, pahoina ajatuksina jne. - kaikki tämä on meidän töitämme.

Mutta jos meidän vanhurskautemme saisi alkunsa näistä, niin silloin vanhurskautemme ei olisikaan Kristuksen vanhurskaudessa. Ja jos se on Kristuksen vanhurskaudessa, niin silloinhan ei se ole näissä. Apostoli Paavali huomauttaakin: »Mutta jos valinta on tapahtunut armosta, niin se ei ole tapahtunut tekojen nojalla, sillä silloin armo ei enää olisikaan armoa. Mutta jos se on tapahtunut tekojen nojalla, niin ei enää se ole tapahtunut armosta, koska teko silloin ei enää olisi tekoa.» Mutta tämän keskeyttää hän jyrkästi näin: »En minä tee mitättömäksi Jumalan armoa, sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain. kautta, silloinhan Kristus on suotta kuollut.»

Oi, Herra Jeesus Kristus! Sinä olet meidän edesvastaajamme taivaissa, sinä olet meidän vanhurskautemme Isän edessä. Parhainkin ihminen on lukemattomien syntiensä tähden kuoleman ansainnut, mutta heikoinkin kristitty on sinussa täydellisesti vanhurskaaksi tehty ja autuas. Ylistys, kiitos ja kunnia olkoon sinulle siitä, että olet meille autuuden tarjonnut. Amen.

TOUKOKUUN 5 PÄIVÄNÄ.

Yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat. Matt. 25:5.

Näiden Jeesuksen sanojen näemme toteutuvan joka päivä silmiemme edessä siinä käsittämättömässä uneliaisuudessa ja penseydessä, joka ylimalkaan kristikunnassa vallitsee. Maailma on kuollut, suruton ja paatunut. Ulkokullattu pettää itsensä väärällä kristillisyydellä, väärällä toivolla vuoden toisensa perästä. Heränneet ja uskovaiset käyvät huolimattomiksi, uneliaiksi, laimeiksi, pysähtyvät puolitiehen tahi kääntyvät kokonaan takaisin hengelliseen kuolemaan. Ja syynä on yljän viipyminen. Aika käy pitkäksi ja yksitoikkoiseksi. Mitään erikoista ei tapahdu, tämä päivä on samanlainen kuin eilinen, vuosi toisensa kaltainen. Ei mitään erikoisia merkkejä Herran tulemisesta näy.

Jumalattomat menestyvät ja iloitsevat myötäkäymisessä, näyttävät onnellisilta, turvallisilta ja iloisilta. Sitä pilkataan mielettömänä, joka näkymättömiä etsii ja Herraa pelkää. Hänellä on usein onnettomuuksia ja vastoinkäymisiä. Tuhannet eksyttävät asiat astuvat hänen silmiensä ja korviensa eteen. Katoavaisuus vetää hänen sydäntään puoleensa. Kaikki puhuvat maailman puolesta, mutta harvat, tuskinpa kukaan tulee luoksemme puhuen varoituksen, herätyksen tai lohdutuksen sanoja.

Jumalan sana laiminlyödään, rukous ja tunnustus vaimenee, vainoa ei kuulu. Meidät on yllättänyt paha päivä ja pimeyden valta, jolloin kristittykin käy uneliaaksi, kylmäksi ja torkkuvaksi. Jos hän nukkuu kauan, niin sekin öljy, jonka hän kerran omisti, kuivuu. Hän muuttuu suruttomaksi, paatuneeksi, hengellisesti kuolleeksi

Uneliaisuus ja kylmyys ilmenee elävissäkin kristityissä siinä, että hengelliset, taivaalliset asiat tulevat heille vähäpätöisiksi, mitättömiksi. Maalliset sitävastoin suuriksi, painaviksi. Aika ajoin he ovat itseensä perin tyytyväisiä ja varmoja. Synti ei heitä vaivaa, ei ole taistelua hengen ja lihan välillä, ei vihollista pelätä. Pietarin lailla vakuutetaan: »Vaikka kaikki loukkaantuisivat. sinuun, niin minä en koskaan loukkaannu», jonka Pietari sanoi muutamaa tuntia ennen kuin kielsi Herransa.

Daavid ei paennut kiusausta, vaan meni katolle ja loi kevytmielisiä silmäyksiä Uurian vaimoon. Samoin hekin. Eivät he huolehdi siitä, että kasvaisivat hyvässä. Ei armo Kristuksessa enää ilahduta heidän sydämiään. Rukous ja sana eivät enää maistu. Mutta elävää kristittyä, jolla on vakaa henki, alkaa huolestuttaa oma tilansa. Hän saa Herraltaan herättävän katseen, menee ulos ja itkee katkerasti. Jos on välttämätöntä saa hän Herralta nuhdetta, kuria tai käyttää Herra rankaisevaa Naatania. Silloin ottaa hän varoituksesta ja kurituksesta vaarin, tunnustaa syntinsä ja uneliaisuutensa ja tahtoo tehdä parannuksen.

Sitä vastoin varma merkki siitä, että uneliaisuus ja suruttomuus ovat muuttuneet kuolemaksi ja paatumukseksi, ja merkki väärästä kristillisyydestä on, kun yhä ollaan tyytyväisiä ja turvallisia, eikä oteta varoituksesta vaarin, vaan joko Juudas Iskariotin kanssa yhä pysytään tietyssä synnissä, kielletään, salataan ja puolustetaan sitä, tahi kuten tyhmät neitseet, ulkonaisesti kyllä ollaan viisaiden kaltaisia, mutta sydämen salaisessa syvyydessä puuttuu armon elämä ja kokemus ja hiljaisuudessa siirretään asia tuonnemmaksi - kunnes ovi on suljettu.

Oi, kauheata sielun tilaa, kun ei ihmisellä enää olekaan kykyä havaita onnettomuuttansa, ei kykyä pysähtyä itsetutkisteluun, kun hän ei pelkää tilaansa eikä epäile itseään. Mutta semmoinen on ihmisluonto.

Tämä on hirvittävän tosi kuvaus siitä kuolemasta, joka tuli syntiinlankeemuksen seurauksena, »olet kuolemalla kuoleva». Se on oikea selitys kuvaukseen Room. 3:18 »Ei ole heillä Jumalan pelkoa silmiensä edessä.» He lukevat, kuulevat, uskovat tuhansien muiden pettyvän, pettyvän vastoin luuloansa turmiokseen, mutta eivät pelkää itselleen mahdollisesti käyvän samalla tavalla. He lukevat, he kuulevat hengellisen kuoleman tuntomerkeistä, mutta koettavat heti päästä siitä asiasta eroon, ja kääntyvät vähäpätöisiin asioihin.

Tästä näemme Lutherin sanojen totuuden, »se joka ei pelkää, hänellä olisi syytä pelätä», syytä kauhistua, sillä salatun hengellisen kuoleman merkkejä on, kun ihminen elää salaisessa rakkaassa synnissä, eikä pidä sitä vaarallisena, ei pidä syntiä minään, tai hurskaudessaan tyytyy itseensä. Nämä ovat iankaikkisen kurjuuden esikoisia. Valvovien kristittyjen päätuntomerkki onkin Herran pelon henki. He pelkäävät silloinkin kun ei mitään vaaraa ole. He epäilevät itseään, pelkäävät pettyvänsä, ovat tyytymättömiä itseensä. He huolehtivat suuresti, jos huomaavat olevansa uneliaita ja muistamattomia.

Tämä pelon henki on oikeata valvomista. Silloin lampaat kulkevat paimenensa jäljessä, kananpojat etsivät suojaa emonsa siipien alta, uskolliset etsivät ja pukeutuvat joka päivä Kristuksen vanhurskauteen ja ovat sen takia alati turvassa, vihan päivän tullessa, valmiina Ihmisen Pojan edessä.

Oi Herra Jeesus Kristus! Opeta meitä oikein ajattelemaan, että meidän armon aikamme kuluu ja että sinä, meidän sielumme ylkä, pian seisot oven edessä! Anna, Herra, meille armosi, että sinä olisit meidän ainoa ja paras tavaramme! Anna meidän uskomme lampun palaa, että me sen valossa sinut ilolla vastaan ottaisimme! Pueta meidät sinun vanhurskaudellasi, että me saisimme tulla sinun iankaikkiseen saliisi taivaisiin! Amen.

TOUKOKUUN 6 PÄIVÄNÄ.

Minä pyydän teitä, veljet: älkää panko pahaksenne näitä kehotuksen sanoja. Hepr. 13:22.

Niin kauan kuin ihminen pysyy Jumalan sanan nöyränä ja kuuliaisena opetuslapsena, niin että hän tahtoo kuulla ja seurata kaikessa Jumalan tahtoa ja neuvoa pelastumisekseen, on Pyhä Henki hänessä aina täyttävä hyvän aloitetun työn. Se paljastaa sielulle sen, joka vielä on salattua ja oikaisee väärän. Mutta kun ihminen valikoi Jumalan sanaa, ei tahdo kuulla eikä ottaa huomioonsa sitä, joka nuhtelee synnistä, kun hän ei siis tahdo itselleen mitään kuritusta ja neuvoa, niin hänen tilansa on arveluttava, josta häntä on vaikea auttaa pois.

Tosin on meidän tehtävä se valinta, ettemme samalla kun vastaanotamme Kristuksen, ota myös lain kirousta ja tuomiota omille tunnoillemme, sillä ne eivät koskaan sovi yhteen. Se, joka omistaa Kristuksen, ken uskoo ja etsii vanhurskauttaan ainoastaan hänessä, on vapaa kaikesta lain kirouksesta ja hänen tulee myös tämä vapautensa säilyttää, sillä muutoin ylenkatsoo ja pilkkaa hän Kristuksen verta ja kaikkia Jumalan lupauksia.

Tässä on siis kysymys siitä, millaisina olemme Jumalan edessä. Mitä sitä vastoin meidän elämäämme täällä maan päällä tulee, emme koskaan voi saada tarpeeksi neuvoja, kuritusta ja kehotusta. Ja jos tahdomme olla kristityitä, on meidän ne otettava vastaan ja ojennettava elämämme niiden mukaan. Sillä ne, jotka harrastavat lihallista vapautta, valikoivat usein sen sanan itselleen, joka kuuluu suloiselta ja hyvältä, mutta karttavat sitä, joka heitä varoittaa ja tekee heidät rauhattomiksi heidän synneissään. He selittävät varoittavan sanan lain opiksi, jota heidän tulee uskovaisina välttää. He eivät kärsi veljellistä varoitusta ja kuritusta, vaan asettuvat sitä vastaan puolustaen itseänsä ja syntiänsä. He asettuvat jonkin irrallisen, kuivuneen, vaikutusta vailla olevan hengellisen opinlähteen partaalle ja voivat siinä olla hurskaampia kuin maailma yleensä on, mutta samalla voivat he olla hyvässä sovussa maailman kanssa, jopa arkielämässään mukautua siihen. Semmoistakin jumalisuutta on olemassa.

Jos ei jotakin erikoista Jumalan armon ihmettä tapahdu, ovat nämä tämmöiset kristityt hukassa. Sillä he vetäytyvät aina pois varoittavasta sanasta, eivätkä ota vaarin mistään, joka heitä ojentaisi. Täten karttavat he sitä ainoata keinoa, joka heidät parantaisi. Tämä tie on leveä harhatie, jolle kaikkina aikoina on poikennut monta niistä, jotka onnellisesti ovat välttäneet toisen harhatien, niin sen, jolla oman vanhurskauden pystyttäminen tapahtuu lain alla.

Niin, monta todelliseen uskonelämään tullutta ihmistä vaeltaa sillä tiellä, puhumattakaan niistä, jotka eivät todellisesti koskaan ole kääntyneet. Apostolit jo aikoinaan kehottivat seurakunnan jäseniä varomaan näitä molempia harhateitä. Miten voimallisesti ja selvästi varoittikaan Luther siitä: »Miten mielettömästi nykyään kaikkialla asetutaan evankeliumin ääreen. Tuskin tiedän, kannattaako minun enää saarnata vai ei. Minä olisin kauan sitten sen jo jättänyt, jos en olisi tiennyt Kristuksellekin käyneen samalla tavalla. Sillä kun saarnaamme, ettei autuutemme riipu elämästämme eikä töistämme, vaan että se on Jumalan lahja, niin ei kukaan enää tahdo tehdä hyvää, olla kuuliainen ja elää siveästi. Puhumattakaan siitä, että myös sanotaan meidän kieltävän tekemästä hyviä tekoja. Kun saarnoissamme kehotamme siveelliseen ja hiljaiseen elämään, niin tarttuu maailma heti siihen rakentaakseen siitä portaat taivaaseen. Tätä ei Jumala toki voi sietää. Häpeällinen elämä ei kelpaa, ja kunniallisesta elämästä tehdään ansio. Olisipa niille, jotka luottavat kunnialliseen, kauniiseen elämäänsä, parempi, jos porttoina ja pahantekijöinä makaisivat loassa. Ja kuitenkaan ei Jumala salli, että vietämme huonoa elämää. Miten on meidän siis meneteltävä? Meidän on pysyttävä keskitiellä, poikkeamatta oikealle tahi vasemmalle. Sinun on vietettävä hiljaista, siveää ja hurskasta elämää, siitä ylpeilemättä. Kunniallista ja siveää elämää tulee viettää vapaasti ilman palkan toivoa. Älä koeta autuutta ansaita. Minä tahtoisin mielelläni semmoisia opetuslapsia, jotka hyvin käsittäisivät, mitä kristillinen elämä on. Mutta missään ei tapaa niitä yksimielisinä. Toinen joukko on liian jumalaton, toinen taas liian pyhä. Siis, joka voi sen käsittää, se käsittäköön. Me voimme ainoastaan saattaa sen korvien kuultavaksi, Jumalan täytyy itse painaa se sydämiin.»

Rakas Herra Jeesus! Anna Pyhän Henkesi voimaa sinussa niin kiinni riippumaan, ettei kukaan voi minua sinusta erottaa. Anna pyhän, kalliin tahtosi olla sydämeni ainoana lakina. Tee minussa usko, toivo ja rakkaus eläväksi, että minä sinua vilpittömästi seuraisin kaidalla tiellä. Anna sinä minulle, rakas Herra, voimaa heikkoudessa, turvaa ahdistuksessa, niin että Pyhän Hengen armon kautta joka hetki pysyisin sinun kalliissa liitossasi. Amen.

TOUKOKUUN 7 PÄIVÄNÄ.

Ja hän on kuollut kaikkien edestä, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja noussut ylös. 2 Kor. 5:15.

Nämä sanat ilmoittavat meille, että me olemme tulleet osallisiksi Kristuksen kuoleman ansiosta, joten hänen kuolemansa Golgatalla on tullut meidän omaksemme niin täydellisesti, kun jos itse olisimme olleet siellä ja kärsineet synnin rangaistuksen, kuoleman. Nämä sanat ilmoittavat myös, että me olemme hänen kuolemassaan samalla vihityt hänen seuraamiseensa.

Siis tultuamme kristityiksi, päästyämme osallisiksi Kristuksen ansiosta ja hänen valtakuntansa etuoikeuksista ja aarteista, olemme myös samalla hetkellä vihityt syntikuolemaan. Me olemme velvolliset luopumaan entisestä syntielämästämme, vääryyden palveluksesta. Me olemme velvolliset joka päivä ristiinnaulitsemaan lihamme ja yhä enemmän kuolemaan synnille ja elämään Jumalalle, niin kuin Kristuskin ristin kuoleman kautta luopui niistä synneistä, joita hän oli kantanut. Ja niin kuin Kristus silloin antoi itsensä Jumalalle iankaikkiseksi sovintouhriksi, niin on kohtuullista, että me nyt annamme itsemme Jumalalle otolliseksi kiitosuhriksi. Meidän on tämä tehtävä, koska Kristus on kuollut meidän puolestamme, koska uskomme häneen ja olemme puetut hänen vanhurskauteensa.

Mutta ehkä tämä ei vielä riitä sinua taivuttamaan lihaasi totisesti kuolettamaan. Ehkä et pane arvoa siihen, että Kristus on kuollut puolestasi, ettet enää ole lain, vaan armon alla, että olet vapautettu synnistä. Ehkä viihdyt paremmin synnin palveluksessa, sillä silloinhan sinä pääset tuosta katkerasta lihan kuolettamisesta. Silloinhan ei sinun aina tarvitse kieltää itseäsi ja seurata Kristusta ristille. Katsos, ei kukaan pakota sinua vastoin tahtoasi Kristusta palvelemaan. Kyllä lihalla on olo rauhallisempi synnin palveluksessa. Punnitse tarkoin, sanoo Jeesus, (Luuk. 14) ennen kuin lähdet minua seuraamaan, ettei sinulle kävisi kuin kävi miehelle, joka alkoi tornia rakentaa, ennen kuin oli laskenut kustannukset, ja monen päivän vaivannäön ja työn jälkeen sai siitä luopua. Tahi niin kuin kuninkaalle kävi ryhtyessään sotaan toista kuningasta vastaan ajattelematta vihollisen voimaa.

Synti tarjoaa monta nautintoa lihalle. Mutta olisi väärin, jos salaisimme sen palkan, synnin palkka on kuolema. Niinpä meidän tulee, kun meistä tuntuu liian vähälle se, minkä Kristus antaa, ajatella mitä olisi elämä ilman Kristusta, ajatella mitä siitä seuraa, jos emme ole Kristuksen omia. Silloin emme olisi armon, vaan lain alla, emme olisi synnistä vapaat, vaan vielä kuolemankin hetkellä olisimme ilman välimiestä, olisimme synneissämme lain kirouksen alla ja saisimme tuomiopäivänä vastaanottaa synnin palkan joka on kuolema, iankaikkinen kuolema helvetin syvyydessä. Sellaiset ovat synnin ehdot.

Jos oikein harkitsemme, niin tahdomme kai kernaammin täällä vähän aikaa olla ristiinnaulitut Kristuksen kanssa ja kuolla synnille ja sitten olla hänen kanssaan paratiisissa iankaikkisesti, kun vähän aikaa iloita synnissä ja sitten kärsiä iankaikkisesti. Ja saammehan me jo täällä Jumalan suuren armon nim. Hengen virvoituksen ja sanan lohdutuksen. Olemme siis paljon enemmän voittaneet kuin kadottaneet. Me olemme Kristuksen veren kautta saaneet hyvän omantunnon, joka on jokapäiväinen »juhlapito». Sinä olet siis yksi niistä onnellisista sieluista, jotka eivät ole ainoastaan kastetut Kristukseen, vaan ovat myös herätetyt ja tulleet uskoon. Sinä toivot kuuluvasi tosiuskovaisten joukkoon, sinä tiedät päässeesi synnistä vapaaksi, etkä ole enää lain, vaan armon alla, niin ettei ainoatakaan sinussa vielä asuvaa syntiä lueta sinun viaksesi. Ei laki sinua enää tuomitse, eikä Jumalan viha enää lepää päälläsi.

Jollei sinulla ole sellaista uskoa ja sellaista vapautta, vaan yhä murehdit miten voisit päästä syntivelastasi vapaaksi ja miten voisit taivuttaa Jumalan armolliseksi, niin et kuulu hänelle, et voi kuolla synnille ja elää Jumalalle - ei, sinun täytyy ensin päästä uskon vapauteen. Mutta jos olet uskon kautta päässyt vapaaksi synneistäsi ja orjanmielestä, niin että ilolla tiedät kuinka voimallisesti, riittävästi ja täydellisesti Kristus on kaikesta huolta pitänyt. Jos olet saanut maistaa kuinka suloinen Herra on, jos olet tuntenut hänen Henkensä todistuksen lapsenoikeudestasi ja olet saanut Pyhän Hengen sydämeesi, silloin tahdot kuolla Kristuksen kanssa, tahdot olla hänen kanssaan ristiinnaulittu, tahdot kokonaan antautua hänelle. Silloin et enää saa seurata lihaasi, omaa haluasi, omaa tahtoasi, vaan koko elämäsi ajaksi on sinun luovuttava jumalattomuudesta ja maailmallisesta ilosta, velvollisuutesi on maailmassa elää jumalisesti vanhurskaudessa ja siveydessä, elää hänelle, joka eli ja kuoli sinun tähtesi. Sillä »hän on kuollut kaikkien edestä, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja noussut ylös».

TOUKOKUUN 8 PÄIVÄNÄ.

Te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka olen teille puhunut. Joh. 15:3.

Pysähtykäämme tarkkaamaan sitä syvää, salaista perustusta, jonka nojalla Kristus kutsuu opetuslapsiansa puhtaiksi, samoja heikkoja opetuslapsia, joiden elämässä oli niin paljon puutteita ja vikoja, jopa raskaita syntejäkin. Samana iltana, jona hän sekä ennusti että sai kokea heidän lankeemuksensa ja syntinsä, saattoi hän kaksi kertaa sanoa heitä puhtaiksi.

Ensin hän sanoi: »Te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka olen teille puhunut.» Hänen puheensa oli vaikuttanut heissä uskon, joka käsittää Kristuksen, hänen puhtautensa, hänen ansionsa. Toisen kerran samana iltana sanoi hän: »Kylpenyt (uskon kautta Karitsan veressä) ei tarvitse muuta, kuin että hänen jalkansa pestään, ja niin hän on kokonaan puhdas. Ja te olette puhtaat, ette kuitenkaan kaikki.» Sillä hän tiesi kavaltajansa. Sen takia hän sanoi: »Ette kaikki ole puhtaat.»

Kristus puhui siis hengellisestä puhtaudesta, sillä sekä ruumiilliseen että leeviläiseen puhtauteen nähden Juudas oli yhtä puhdas kuin toisetkin opetuslapset. Kristus puhuu tässä salatusta, meille ansaitusta puhtaudesta, johon olemme uskon kautta pukeutuneet ja sanoo: »te olette puhtaat». Ja tämä tapahtui samana iltana, jona he niin syvästi lankesivat syntiin.

Niin puhui hän, »jolla on silmät kuin tulen liekit» ja joka viimeisenä päivänä tuomitsee kaikki. Jos hän olisi katsonut opetuslasten hurskauteen, ei hän olisi sanonut: »te olette puhtaat». Ei, peseminen ja hänen puheensa tekivät heidät puhtaiksi, ei heidän omissa silmissään, eikä liioin muissa inhimillisissä silmissä, vaan yksin hänen edessään, joka oikein arvostelee ja näkee Kristuksen vanhurskauden.

Oi, mikä voimallinen todistus siitä vanhurskaudesta, joka on iankaikkinen ja joka hetkenä sama. Mutta Jumala vihaa iankaikkisesti syntiä ja hän rakastaa vanhurskautta. Kuinka hän voi pitää minua yhtä vanhurskaana ja otollisena rikkoessani ja tehdessäni syntiä häntä vastaan kuin silloin, jolloin teen hänen tahtonsa?

Totisesti asuu Jumalassa pyhä, iankaikkinen viha kaikkea syntiä vastaan. Mutta emmekö jo opi tunnustamaan ja ylistämään sovitustyön ihmeellistä lahjaa! Kaiken vihansa hän kohdisti Poikaansa ja vuodatti sen hänen ylitseen. Kaiken synnin velan ja rangaistuksen sälytti hän Poikansa päälle. »Herra heitti kaikki meidän syntimme hänen päällensä. Hän (Poika) on haavoitettu meidän pahain tekojemme tähden ja hosuttu meidän syntiemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä.»

Ellen olisi puettu hänen vanhurskauteensa, olisi pieninkin synti riittävä minua tuomitsemaan. Mutta katse suunnattuna Kristuksen vanhurskauteen, sanoo apostoli: »Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.» Kun Jumala rankaisee lapsiaan, joiden syntiin nähden hän on perin tarkka, ei hän tee sitä vihassaan, vaatien jonkin synnin velan, vaan rakkaudesta lapseensa kitkeäkseen pois ja kuolettaakseen synnin juuren ja himot.

Sen takia sanoi hän Poikansa lapsista: »Jos hänen lapsensa hylkäävät lakisi eivätkä vaella säännösteni mukaan, jos he minun ohjeeni rikkovat eivätkä käskyjäni noudata, niin minä rankaisen vitsalla heidän rikkomuksensa ja heidän pahat tekonsa vitsauksilla. mutta armoani en minä ota häneltä pois enkä uskollisuudestani luovu.»

Selittäessään 51 psalmia sanoo Luther tästä asiasta, että syntiä on tarkattava kahdella eri tavalla: ensinnäkin anteeksiannettuna Kristuksen vanhurskauden tähden, johon me olemme uskon kautta puetut ja jonka tähden meissä vielä olevia syntejä ei meille viaksi lueta. Ja toiseksi meissä asuvana syntinä, joka on jokapäiväisen puhdistuksen alainen ja tämän puhdistuksen tapahtuessa Pyhä Henki heikontaa ja kuolettaa synnin. »Sillä», sanoo hän, »niin kuin Augustinuskin sanoo jää turmelus eli tauti (s.o. synti), joka on meissä synnynnäinen, pyhiinkin, liikkuu lihassamme, eikä ole vielä kokonaan kuoletettu ja juurineen pois revitty, mutta se on anteeksi annettu, eikä sitä lueta uskovaisille kadotukseksi. Sillä Jumalan armon ja laupeuden hallitessa meitä ei synti voi meitä kadottaa, eikä se voi Jumalan vihaa päällemme vetää. Mutta pyhiinkin, hurskaisiin ja vanhurskautettuihin jää synnistä jotain jäljelle, pahat himot, halut ym. paheet. Puhdistusta siinä suhteessa Daavid rukoilee 51 psalmissa. On siis totta, että kristitty ei ole syntinen, ja myös, että kaikki kristityt ovat syntisiä.»

Armo ja vanhurskaus eivät perustu töihin, vaan että me olemme me joka hetki Kristuksessa vanhurskautetut ja armoitetut, jopa niin, että »ryöväri ristillä oli Kristuksessa yhtä pyhä kuin Pietarikin, siitä huolimatta, että Pietari ja Paavali ovat tehneet suurempia töitä kuin ryöväri, sinä ja minä» (Luther). Tämän evankeliumin salaisuuden oikea käsittäminen ja omistaminen on perin vaikea, jopa mahdoton, jollei Jumala itse anna meille henkensä valoa ja avaa meidän silmiämme ja ymmärrystämme, sillä kaikki me olemme luonnostamme ymmärtämättömät ja sydämeltänne hitaat uskomaan kaikkea mitä profeetat ovat puhuneet

Herra Jumala! Opeta meitä Pyhän Henkesi kautta, me kaikki tappioksi lukisimme tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme tuntemisen rinnalla. Opeta meitä hänen tähtensä luopumaan kaikesta ja sitä roskana pitämään, jotta voittaisimme omaksemme Kristuksen. Anna meille armosi, että unohdamme menneet ja kiinnitämme katseemme, mielemme ja sydämemme sitä päämäärää kohden, jossa Kristus meidät täydelliseksi tekee sinun pyhien kasvojesi edessä. Amen.

TOUKOKUUN 9 PÄIVÄNÄ.

Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen. Gal. 3:24.

Tässä näemme, mikä tarkoitus synnin tuntemisella lain kautta on, sekä mikä synnin tuntemisen oikea tuntomerkki on. Sen tarkoitus ei ole, että Jumala sen kautta synnit anteeksi antaisi, sillä jotta Jumala sen saattaisi tehdä täytyi toisen miehen tuntea ne ja katua niitä, jopa että hän hikoili verta. Ei synnin tuntemisen tarkoitus liioin ole, että synti sen katkeran tuntemisen kautta poltettaisiin ja voitettaisiin, sillä siihen tarvitaan Henki, joka tulee uskon saarnasta. Tosin voit synnintunnon kautta oppia luopumaan monesta ulkonaisesta synnistä ja kevytmielisyys asettuu ja lamaantuu, mutta samassa määrässä kuin tämä tapahtuu, kasvaa turmelus sisäisesti.

Ei, synnin tuntemisen tarkoitus on, että sinut ajettaisiin Kristuksen luo, ettet muualla löytäisi rauhaa etkä lepoa kuin vapaakaupungissa, Kristuksessa. Ja jos tämä tarkoitus on voitettu, niin se on merkkinä siitä, että tunnet syntisi. Et enää toivo saavasi omilla töilläsi Jumalan armoa, vaan etsit sovintoarmoa ainoastaan Kristuksessa.

Jos sinä yhä edelleen olet maailmassa ja synnissä kiinni, niin et vielä edes ole herännyt, et ole mennyt itseesi, etkä tunne parannuksenteon tarpeellisuutta, et tunne syntiäsi. Ja vaikkapa olisit herännyt, mutta pysähdyt itseesi, omaan parannukseesi, katumukseesi, rukoukseesi, niin että panet niihin toivosi, lohdutuksesi ja rauhasi, niin et tunne turmelustasi oikein, olet vielä Kristuksen vaikutuspiirin ulkopuolella ja olet saman kadotuksen alainen kuin paatunut syntinenkin.

Tässä ilmenee silloin väärä, kainilainen synnintunto. Moni herännyt, hurskas ihminen tuntee sydämessään paljon syntiä ja tunnustaa ne, jopa tuntee itsensä toisinaan perin kadotetuksi, mutta hän tulee sittenkin toimeen ja viettää päivän toisensa jälkeen siinä tilassa. Ei hän kyllä oikein tyytyväinen ole, mutta jaksaa sen kumminkin kärsiä. Hän saattaa syödä, juoda, tehdä työtä, maata, hymyillä, laskea leikkiäkin, vaikka ei tiedä omistaako hän Jumalan armon, ehkä suoraan tunnustaakin olevansa kadotuksen lapsi.

Jos hän kuulee ansaitsematonta armoa ylistettävän tai hänelle tarjottavan, panee hän jyrkästi vastaan ja omituisen nöyryyden vallassa hän ei voi sitä ensinkään vastaanottaa. Hän sanoo tahi ajattelee: »Ei toki, minä en ole niin uhkarohkea, minun syntini ovat suuremmat, en voi niin vapaasti armoa vastaanottaa. Sen voi se tehdä, jolla ei ole niin paljon syntiä kuin minulla.» Ja niin hän on salaisesti tyytyväinen itseensä ja luulee tilaansa paremmaksi kuin uskovaisten, joilla ei ole hänen synnintuntoansa.

Tällä ihmisellä on omituinen harhaluulo synnintunnosta. Hänessä on salainen itseensä tyytyväinen ylpeyden henki, joka on ottanut omantunnon vaivat lohdutukseksensa, ja niin Kristus ja hänen verensä ansio ja vapaa suuri armo jäävät ulkopuolelle.

Nämä, vaikkapa he kuolemaan asti vaivaisivat itseänsä synneissään, jäävät kuitenkin tuon ainoan vapaakaupungin ulkopuolelle ja niin he kuolevat synneissään. Nämä ovat sattuvasti kuvatut Kainin historiassa. Hänkin sanoi Jumalalle: »Minun rangaistukseni on suurempi, kuin minkä voin kantaa.» Hänellä oli tosin ahdistettu ja pelonalainen omatunto, rauhaton henki, Joka putoavaa lehteäkin säpsähti, hän vieraantui Jumalasta ja oli joka päivä onneton. Mutta siitä huolimatta oli hänellä vielä kykyä mennä Noodin maalle itään päin Eedenistä ja rakentaa siellä kaupunki. Hänellä oli vaimo ja lapsia. Jumalan viha ei ollut hänestä liian raskas, sen hän voi kantaa. Hänen ei tarvinnut nöyrtyä Jumalan eteen saamaan häneltä armon vakuutusta.

Katso, tässä on erotus rauhattoman omantunnon ja Hengen herätyksen välillä. synnin ja omantunnon vaikuttaman synninhädän ja Jumalan Hengen ja sanan kautta heränneen synnintunnon välillä. Edellinen nähdään usein jonkin synninpurkauksen jälkeen jumalattomimmassakin ihmisessä, mutta se jättää hänet entiselleen. Sillä ei mikään, mikä lähtee ihmisestä itsestään, jostain inhimillisestä voimasta, esim. pahasta omastatunnosta, voi häntä uudestisynnyttää. Siihen tarvitaan Henkeä.

Hengen vaikuttama herätys ja synninhätä ajaa ihmistä aina parannukseen ja uskoon ja vaikuttaa hänessä perinpohjaisen muutoksen. Siis kuten sanoimme, totisen synnintunnon merkkinä on muutos, nouseminen, pakeneminen, Hän ei voi jäädä ennalleen, vaan hän etsii pelastusta, eikä hän löydä sitä itsessään, vaan Kristuksessa. Hän ei saa rauhaa ennen kuin on löytänyt armon hänessä ja saanut vakuutuksen siitä. Tämä tuottaa hänelle rauhan, rakkauden ja uuden, Jumalaan ja kaikkeen hyvään taipuvaisen sydämen. Tämähän onkin synninhädän tarkoitus, ei, että Jumala sen kautta tahtoo antaa armoa, vaan, että me tahdomme sen vastaanottaa.

TOUKOKUUN 10 PÄIVÄNÄ.

Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos anotte jotain Isältä, on hän antava sen teille minun nimessäni. Joh. 16:23.

Moni ajattelee: »Mitä hyötyä minun rukoilemisestani on? Onhan rukoukseni niin heikko, kömpelö ja arvoton, ettei Jumala voi sitä kuulla.» Jumala varjelkoon sinua perustamasta uskoasi oman rukouksesi kelvollisuuteen ja arvoon. Mutta sinä teet sen, kun rukouksesi arvottomuuden tähden epäilet sen kuulluksi tulemista. Omassa nimessäsikö sinun on rukoiltava? Eikö Kristus ole käskenyt sinun mennä hänen nimessään Isän tykö. Kristus on käskenyt käyttämään hänen nimeänsä, hänen kärsimisellään ansaittua armoansa, hänen esirukoustansa, hänen kyyneleitänsä, hänen henkeänsä, hänen vertansa? Eikö hän ole sanonut tähän tapaan: »Tähän asti ette ole rukoilleet mitään minun nimessäni, rukoilkaa nyt minun nimessäni, niin hän on sen antava teille.»

Kun siis perkele selittää rukouksesi kelvottomuutta, niin sano: »En ollenkaan tarvitse rukoukseni kelvollisuutta. Minulla on kirjallinen lupaus rukouksen kuulemisesta suurelta Herraltani, Jumalan ainokaiselta Pojalta. Hän on käskenyt minun hänen nimessään mennä Isän tykö ja sanonut: jos anotte jotakin Isältä, on hän antava sen teille minun nimessäni.»

Ja katso, kun tämä, Jeesuksen nimellä varustettu lupakirja näytetään Isälle, silloin on sinun rukouksellasi riittävä voima ja merkitys. Näin on meidän ajateltava, kun rukoillessamme käytämme sanoja: »sinun Poikasi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta».

Suurimman merkityksen panee Jumala omaan käskyynsä ja meidän kuuliaisuuteemme. Nyt on Herra itse käskenyt sinun rukoilla. Sinä teet vain, niitä Herra on käskenyt, ja silloinhan on sinun rukouksellasi voimaa ja arvoa hänen käskynsä tähden. Sillä jos hän katsoisi henkilöön, niin ei kukaan voisi tulla hänen eteensä. Lutherin sanat eräässä tunnustuskirjassamme kuuluvat seuraavasti: »Sen takia tulee sinun sanoa: minun rukoukseni eivät ole huonommat, saastaisemmat eli kelvottomammat kuin Paavalin tai kaikkein pyhimpien rukoukset. Minä myönnän mielelläni heidän elämänsä olleen hurskaamman kuin minun, mutta mitä rukoukseen tulee, en minä astu heidän tieltään, sillä minä olen vakuutettu siitä, ettei Jumala pane arvoa rukoukseen henkilön tähden, vaan hän panee arvoa omaan sanaansa ja meidän kuuliaisuuteemme.»

Minulla on sama käsky ja saman Kristuksen ansion omistan kuin pyhätkin, sen takia, koska Jumala katsoo vain tähän, en minä saa pitää rukoustani heidän rukoustaan vähäarvoisempana, tahi vähemmän pyhänä.

Tähän tarvitaan vain uskoa, kallista uskon lahjaa, erittäinkin, jos se mitä pyydät näyttää mahdottomalta, tahi jos ei Jumala täytä pyyntöäsi niin pian kuin toivoisit. Jos se, mitä pyydät, näyttää sinusta mahdottomalta, niin tutki, voiko Jumalalle mikään olla mahdotonta. Raamatun sana todistaa sinulle kertomuksessa korpivaelluksesta ja Israelin kansan kulusta Punaisen meren yli. Kertomuksessa Danielista jalopeurain luolassa, kolmesta miehestä tulisessa pätsissä ja kertomuksessa rukouksen kuulemisesta Dan. 2 luvussa. Uuden Testamentin kertomuksissa Kristuksen ihmetöistä. Myös taivaankansi ja kukkaisketo todistavat sinulle hänen valtaansa.

Sano sitten, voiko Jumalalle mikään olla mahdotonta? Mutta jos hän viipyy, niin muista kaikkia pyhiä, jotka ovat saman koettelemuksenahjon läpi kulkeneet, ja ymmärrä, että Jumala siten kasvattaa sinua. Sinun on odotettava uskosi, rukouksesi, nöyryytesi ja kärsivällisyytesi harjoitukseksi. Mutta jollet voi uskoa niin paljon hyvää Jumalastasi, niin muista leskeä (Luuk. 18 luvussa), josta Jeesus sanoo, että hän hädässänsä päästäksensä oikeuteensa oli kääntynyt tuomarin puoleen, joka ei pelännyt Jumalaa, eikä hävennyt ihmisiä. Tuomari ei aluksi tahtonutkaan auttaa häntä. Mutta sittemmin hän sanoi itsekseen: »Vaikka en pelkää Jumalaa enkä häpeä ihmisiä, niin kuitenkin, koska tämä leski saattaa minulle vaivaa (rukouksellaan), autan hänet oikeuteensa, jottei hän lopulta tulisi ja kävisi silmilleni.

Niin Herra sanoi: »Kuulkaa, mitä tuo väärä tuomari sanoo! Eikö sitten Jumala toimittaisi oikeutta valituilleen, jotka huutavat hänelle päivällä ja yöllä, ja viivyttelisikö hän heiltä apuaan?» Ihmeellinen rakkaus! Saadakseen meitä uskomaan käyttää Jeesus tällaista vertausta Isästään! Eikö meidän tulisi hävetä ja kauhistua epäuskoamme. Lienee kai Jumalalla parempi sydän kuin tuolla tuomarilla ja kuitenkaan ei tuomarikaan ollut voittamaton. »Eikö sitten Jumala toimittaisi oikeutta valituilleen, jotka huutavat hänelle päivällä ja yöllä, ja viivyttelisikö hän heiltä apuaan?» sanoo Jeesus.

Antakoon siis Jumala jokaiselle kristitylle enemmän ahkeruutta ja enemmän uskoa rukouksen kuulemiseen, jotta Jumalan työ hänessä ja hänen ympärillään yhä kasvaisi. Ne, jotka ovat tulleet ahkerammiksi rukoilijoiksi, ovat myös silminnähtävästi kasvaneet armossa ja viisaudessa, lahjoissa ja voimissa. Jos sinä näet tässä suhteessa rikkaan ja hedelmällisen kristityn, niin tiedä, että hän on monta kertaa langennut polvillensa Jumalan edessä.

Me tiedämmekin vanhojen pyhien, Daavidin, Danielin ym. olleen erinomaisia rukoilijoita. Kerrotaan evankelista Johanneksen polvissa olleen yhtä paksun nahan kuin jalkapohjissakin oli. Hän oli paljon ollut polvillaan. Ja Praetorius sanoo, ettei hän ole ainoatakaan ihmistä puhutellut niin usein kuin Jumalaa.

Rakas Isä! Opeta minua ahkerasti rukoilemaan Jeesuksen nimeen. Opeta minua pakenemaan avoimeen isänhelmaasi. Anna minulle Pyhän Henkesi kallista armoa valkeudeksi, neuvoksi ja ohjaukseksi vaelluksessani, hädässä toivoni virkistykseksi, voimaksi kilvoituksessa. Sinä olet itse käskenyt minun rukoilla ja olet luvannut minua kuulla. Ota heikko huokaukseni vastaan otollisena uhrina. Herra opeta minua rukoilemaan sydämeni syvyydestä, hengessä ja totuudessa Jeesuksen Kristuksen nimeen. Amen.

TOUKOKUUN 11 PÄIVÄNÄ.

»Mitä minulta vielä puuttuu?» Matt. 19:20.

Moni ori uskonnollinen olematta herännyt ja olematta kristitty. Moni on herännyt ja tavallaan kääntynytkin, nim. kääntynyt maailman jumalattomasta elämästä vakavaan, jumalisuuden harjoitukseen, mutta ei sittenkään ole oikea kristitty s.o. Kristuksessa vapaaksi tehty ja armoitettu ihminen.

Moni uskoo ja tunnustaa Kristuksen meidän vanhurskaudeksemme, viisaudeksemme, pyhitykseksemme ja lunastukseksemme, koska hän tietää, että Kristuksen tulee olla kaikkea tätä, sekä että hänen tulee niin uskoa ja tunnustaa ollakseen oikea kristitty. Mutta uskostaan ja tunnustuksestaan huolimatta sydän kaikessa salaisuudessa lohdutuksensa ja uskalluksena johonkin muuhun esim. parannuksenteon Vakavuuteen, katumukseen, rukoukseen ja kilvoitukseen.

Ja jos kaikki nämä toimivat säännöllisesti, on hän Kristuksessa lohdutettu ja uskovainen, mutta jos nämä puuttuvat, ei hän saakaan lohdutusta yksinomaan Kristuksesta, Kristus ei silloin siis merkitse mitään. Silloin onkin tässä esillä luikerteleva oman vanhurskauden käärme, vanhurskauden käärme, väärä usko, koska ei sen ainoana lohdutuksena olekaan Kristus.

Ihanan, sattuvan kuvauksen näistä totuuksista luemme 1 Kun. 19:11-13. »Ja katso, Herra kulki ohi, ja suuri ja väkevä tuuli, joka halkoi vuoria ja särki kallioita, kävi Herran, edellä. Mutta Herra ei ollut tuulessa. Ja tuulen perästä maanjäristys. Mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristyksen perästä tuli tulta. Mutta ei Herra ei ollut tulessa. Tulen perästä tuli hiljainen tuulen humina. Kun Elia sen kuuli, peitti hän kasvonsa viitallansa ja meni ulos ja soi luolan suulla.» Tässä majesteetillisessa ihmekuvassa profeetta näki paitsi oman johdatuksensa kuvausta ja selitystä myöskin sen, miten Jumala yleensä armovaltakuntaansa maan päällä hoitaa.

Myrsky, maanjäristys ja tuli olivat kuva laista, sen ajasta ja sen vaikutuksista. jota vastoin hiljainen tuulen hyminä erittäin ihanasti kuvaa evankeliumin aikaa. Suurin piirtein ulkonaisessa suhteessa kuvailee se Vanhan ja Uuden testamentin eri aikoja ja hallitusmuotoja ja ahtaammassa merkityksessä se kuvaa tätä aikaa jokaisen yksilön sisäisessä ihmisessä. Jokaisella kristityllä on jonkinlainen Vanhan testamentin aika lakineen, pakkoineen, moniuhrisine palveluksineen ja odotuksineen ennen Kristuksen tulemista ja armollista ilmestymistä. Tämä Vanhan testamentin aika on toisella ihmisellä pitempi, toisella lyhempi.

Monessa sydämessä nim. syntyy eräänlainen hengellisten ilmoitusten, huomioiden, päätösten ja yritysten myrskyilma, jolloin hän alkaa Herran nimessä riehua muita vastaan, »halkaisee vuoria ja särkee mäkiä Herran edellä». Hänellä on suuret tarkoitukset, mutta hyvin vähän järkeä ja malttia, perin vähän omaa kokemusta. Ei hän ole edes itse oikein herännyt, sillä hänellä on suuri lohdutus itsessään ja suuret toiveet parannuksensa edistymisestä. Siinä on vain tuulta, suuri ja väkevä tuuli, mutta Herra ei ollut tuulessa. Hän edistyy. Hänestä tulee tosiherännyt, hänen sisäisessä ihmisessään tapahtuu maanjäristys, sydämen järistys. Hän saa kokea, ettei hän kaikella myrskyämisellään itsekään ole ja tee, mitä sana vaatii. Hän kauhistuu. Hän ryhtyy vakavaan työhön tullaksensa siksi ja tehdäksensä, mitä sana vaatii. Mutta siitä ei tule mitään, hänessä ei ole voimaa, hänessä on vain maanjäristyksen hävitys, sillä ei Herra ollut maanjäristyksessä. Hänen tilansa tulee päinvastoin pahemmaksi, sillä »synti ottaa käskysanasta aiheen ja herättää hänessä kaikkinaisia himoja», jotka tulevat entistä voimallisemmiksi. Nyt syntyy hänessä tuli, polttava ahdistuksen tuli ja tuskallinen kilvoituksen tuli, vaan kaikki on turhaa. Sillä »ei Herra ollut tulessa».

Hän masentuu, kaikki hänen riehumisensa ja ponnistelunsa on ollut turhaa, toiveet ovat pettäneet. Hän on hukassa. Ja nyt alkaa tuo palava aine, tuo itsevanhurskas minä kulua. Minun täytyy, minun tulee, minun pitää rupeaa häviämään. Ja minä kuolin, sanoo Paavali. Ja katso, nyt tulee hiljainen tuulen humina, evankeliumin lohduttava, rauhoittava, autuaaksi tekevä voima. Sydän on nyt valmis vastaanottamaan evankeliumin.

Nyt on tuo kadotettu, verissään makaava ihmislapsi valmis kuulemaan julistusta ansaitsemattomasta armosta. Se tuntuu suloiselta nyt, kun kaikki muu lohdutus on lopussa. Nyt, jos koskaan, saa oikea lohdutus tilaa sydämessä. nyt rauhoittuvat myrskyävät ajatukset, tuskat ja himot. Uusi elämä alkaa, ilo, rauha, rakkaus, yksinkertaisuus, luottamus Herraan, lempeät silmät, iloiset sanat, uudet hengelliset voimat virtaavat sydämeen. Siinä on Herra!

Häveten peitämme kasvomme niin odottamattoman avun, niin ansaitsemattoman armon tähden ja sanomme: Tätä en koskaan olisi luullut. Minä en ymmärtänyt, että sen tätä tietä piti mennä, että ollessani mitä kelvottomin sulasta armosta saisin armon. Me jäämme mykiksi autuaallisesta häpeästä niin suuren armon edessä. Hes. 16 luvussa luemme: »Että muistaisit ja häpeäisit niin ettet häpeän tähden voisi suutasi avata, kun minä annan sinulle anteeksi kaikki, mitä olet tehnyt, kuuluu Herran, Herran sana.»

Kun Elia tuulen huminassa tunsi Herran läsnäolon, niin »peitti hän kasvonsa viitallansa ja meni ulos ja seisoi luolan suulla», ikään kuin sanoakseen: »puhu Herra, palvelijasi kuulee!» Silloin vasta olemme oikeita kristityitä. Silloin pääsevät kielen siteet valloilleen ja me veisaamme ylistystä Kristukselle.

TOUKOKUUN 12 PÄIVÄNÄ.

Älkää muodostautuko tämän maailmanajan mukaan. Room. 12:2.

Maailmanaika on tulevaisen maailman vastakohta. Ajanhenki on ihmismaailman henki ja olemus. Tässä siis on puhe siitä maailmasta nim. tuosta suuresta, vallitsevasta ihmisjoukosta turhuuksineen ja pahoine menoineen, tuosta joukosta, joka elää langenneen luonnon ja sen »hengen hallitsijan mukaan, joka nyt tekee työtään uppiniskaisuuden lapsissa», »tämän maailman pimeydessä». Ja sen voimallista päämiestä, pahaa henkeä sen takia nimitetäänkin »tämän maailman ruhtinaaksi.»

Tämä maailma on aina paha, Jumalaa vastaan sotiva, petollinen ja vaarallinen, jonka tähden apostoli sanoo sitä nykyiseksi pahaksi maailmanajaksi. Tätä maailmaa emme siis voi seurata, tahi muodostautua sen mukaan», jos tahdomme uhrata itsemme Jumalalle ja tehdä hänen tahtonsa. Tosikristityn, joka tahtoo seurata Herraansa läpi elämän, täytyy kokonaan luopua tavallisesta maailman menosta. Hänen täytyy ajatuksissaan, puheissaan ja elämässään täällä maan päällä astua aivan uudelle tielle. Sitä tarkoittaa apostoli varoittaessaan: »Älkää muodostautuko tämän maailmanajan mukaan».

Mutta jos tahdomme seurata tätä kehotusta, niin on meidän annettava itsemme uhriksi. Silloin tulee usein yksinäisyys tuntumaan katkeralta, sillä raskasta on olla erotettuna muista. Me saamme koko maailman, isän, äidin, puolison, veljet ja sisaret, monta hyväntahtoista ja kunnianarvoisaa henkilöä itseämme vastaan. Älä silloin anna säikäyttää tai eksyttää itseäsi. Herra Kristus ja kaikki hänen seuraajansa ovat sitä tietä kulkeneet ennen sinua, niin, monet tuhannet ovat saaneet verellään maksaa sen, etteivät ole muodostautuneet tämän maailmanajan mukaan.

Sen takia tulee sinun ajatella näin: »vaikkapa näen naapurieni ja entisten ystävieni, jopa läheisimpien sukulaisteni käyvän aivan toista tietä ja tiedän heidän saavan koko maailman kunnioituksen ja ystävyyden, tahdon minä kuitenkin seurata Kristusta ja hänen ystäviänsä. Minulla on silloin paljon arvokkaampaa seuraa kuin se on, josta luovun. Minun kanssani on Jumala ja kaikki pyhät enkelit, sekä kaikki pyhät, jotka ovat maailman alusta saakka eläneet. Jumala vain auttakoon minua pysymään uskollisena loppuun asti.

Kun näet jonkun, joka kerskaa olevansa kristitty, seurustelevan ystävänä Kristuksen vihollisten kanssa, ehkäpä ottavan osaa moneen hyödyttömään asiaan ja syntiin esiin. sapatin rikkomiseen joko työtä tehden tai tehden sen huvittelupäiväksi, tahi kallista armonaikaa tuhlaten turha, maisiin juttuihin tai hyödyttömään lukemiseen, niin sinä, joka todella tahdot Kristusta seurata, ajattele, tekikö Kristus, ja tekivätkö hänen opetuslapsensa niin. Seuraa sinä heidän esimerkkiänsä. Kun näet niiden, jotka tahtovat käydä kristityistä, voivan vaieta kun on kysymys Kristuksesta ja kääntymättömien sielujen vaarasta, tulee sinun tutkistella, onko se rakkautta ja seuraavatko he Kristuksen esimerkkiä Sillä Kristuksen esimerkkiä tulee sinun seurata.

Siten opit niin pienissä kuin suurissakin asioissa olemaan niin, että et muodostaudu tämän maailmanajan mukaan. Mutta huomaa, että tämä koskee ainoastaan sellaisia asioita, jotka ovat synnillisiä, jotka sotivat Jumalan ilmoitettua sanaa ja rakkauden lakia vastaan.

Kaikessa muussa tulee meidän olla muiden ihmisten kaltaisia, säilyttää luonnolliset elämäntavat, eikä tekeytyä eriskummallisiksi. Ylpeyden henki kiusaa usein hurskaita sieluja tekemään niin kuin ulkokullatut tekevät, pukeutumaan johonkin erikoiseen asuun, tahi omistamaan silmiinpistäviä omituisuuksia elämäntavoissa. Tähänkin kyllä saattaa sovelluttaa apostolin sanat: »Älkää muodostautuko tämän maailmanajan mukaan». Mutta apostoli ei semmoista tarkoita niillä sanoilla. Semmoinen tekeytyminen on vahingollista, se on - mielettömyyttä, joka antaa laittajalle sijaa. »Herra Kristus tuli ihmisten kaltaiseksi ja havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen, kuitenkin ilman syntiä.»

Jos sinulla on terve, kristillinen mieli, niin olet tässäkin suhteessa hänen seuraajansa. Sinun tulee aina harkita mikä lähimmäisesi parhaaksi koituu. Sillä sen tulee olla kaiken ulkonaisen elämäsi ojennusnuorana. Mutta vaikka elät tervettä, luonnollista elämää, niin uskosi ja tunnustuksesi tähden, kiivailemisesi takia Herran kunnian puolesta ja sielujen pelastamisintosi tähden tulet aina maailman silmissä olemaan omituinen. Älköön se sinua huolestuttako. Muukalaisina, toivioretkeläisinä, pyrkien oikeata, taivaallista kotimaatamme kohden, näytämme aina mielettömiltä maailman silmissä. Maailmalla on kotinsa, kaikkensa täällä maan päällä. Siis niissä tärkeissä asioissa, jotka koskevat Jumalan kunniaa ja sekä omaa että lähimmäisemme iankaikkista hyvää, emme saa muodostautua tämän maailmanajan mukaan. Sen apostoli tässä sydämellemme laskee.

TOUKOKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Sillä sen armon kautta, mikä minulle on annettu, minä sanon teille jokaiselle, ettette ajattelisi itsestänne enempää, kuin mitä tulee ajatella. Room. 12:3

Apostoli on kirjoittanut tämän kirjeen, josta nämä sanat ovat otetut, »kaikille Roomassa oleville Jumalan rakkaille, kutsutuille pyhille». Mutta koska hän lisää: »minä sanon teille jokaiselle», niin huomaamme, että hän tahtoo kohdistaa varoituksensa jokaiseen kristittyyn erikseen, niin ettei kukaan luulisi olevansa vapaa ylpeyden kuvitteluista. Sitä paitsi huomauttaa hän tämän kiusauksen suuresta vaarasta, jotta ei ainoakaan heistä antaisi varoituksen mennä vaikutusta tekemättä ohitseen.

Liian suuret ajatukset itsestämme, omien lahjojen ja voimien liian suuri arviointi, siis ylpeyden hengen lumous on se suuri vaara, josta apostoli tässä varoittaa. Ymmärtääksemme mitä hän tällä tarkoittaa on meidän huomattava yhteys tämän ja (säk. 4-8) välillä, jossa apostoli selittää että hengelliset lahjat ovat erilaiset, sekä miten niitä oikealla tavalla käytetään. Hän sanoo uskovaisten olevan yksi ruumis Kristuksessa, »mutta itse kukin olemme toistemme jäseniä ja meillä on erilaisia armolahjoja sen armon mukaan, mikä meille on annettu». Apostoli tarkoittaa siis, ettemme saa noiden erilaisten armolahjojen tähden eristäytyä ja paisua, halveksien muita, vaan meidän tulee pysyä Hengen yhteydessä, nöyryydessä ja rakkaudessa.

Vaikka nyt olemmekin käsittäneet apostolin varoituksen, niin emme silti vielä ole päässeet asian perille. Erikoista Jumalan armoa tarvitaan, ettemme lankeaisi ylpeyteen, ettei meillä olisi liian suuria ajatuksia itsestämme. Sillä niin tämä kiusaus väijyy ihmistä ja niin moninaisella tavalla se ilmenee, että kristitty, joka näkee, miten se turmelee kaiken hyvän, ei voi muuta kuin huutaa: »Jumala, armahda minua!» Ei kukaan ihminen ole siitä vapaa. Ei, se synti on itse ihmisluonnossa. Me näemme sen jo pienissä lapsissa. jo aikaisin alkavat he kerskua ja kehua itseänsä: »Minä osaan paremmin kuin sinä» jne.

Me tiedämme, että kiusaaja istutti ensimmäisiin ihmisiin itserakkauden ja ylpeyden sanoessaan: »Te tulette niin kuin Jumala.» Eivätpä kristitytkään pysy alallaan, halvassa asemassa, vaan jokainen pyrkii ylöspäin. Sielläkin näemme tätä ylöspäin pyrkimistä, missä ei ole mitään luonnollista syytä siihen, jopa ihmisissä, joilla on peräti vähäiset lahjat ja edellytykset päästä johtavaan asemaan. Jopa aivan huono-osaisissakin saattaa huomata kummallista luulottelua suurista kyvyistä. Tämä todistuksena siitä, miten syvälle itserakkaus on juurtunut ihmisluontoon.

Jollei Jumalan Henki ja sana voi pitää sinua nöyryydessä, niin sinä alat luulotella ja elättää liian suuria ajatuksia itsestäsi, ehkä alat luulla olevasi muita valistuneempi, viisaampi, uskollisempi, vakaampi, hurskaampi, kelvollisempi ja taitavampi. Ole varma siitä, että silloin joudut turmioon, lankeat kaikenlaisiin mielettömyyksiin, syntiin ja häpeään. Herra Kristus sanoo nimenomaan: »Ensimmäiset tulevat viimeisiksi.» Ja vielä hän sanoo: »Joka itsensä ylentää, se alennetaan.» Ja Pietari sanoo, miten se tapahtuu: »Sillä Jumala on ylpeitä vastaan.» Ja kun Jumala on sinua vastaan, ei sinun tarvitse koettaakaan päästä onnelliseen loppuun. Mitä tehnetkin, niin sinut kukistetaan.

Jos pidät itseäsi muita valistuneempana ja viisaampana, niin lankeat suurempiin erehdyksiin ja mielettömyyksiin kuin muut. Jos pidät itseäsi muita hurskaampana ja voimakkaampana, niin sinä olet lankeava suurempiin synteihin ja häpeään kuin muut. Kuinka moni nuorukainen, johon on asetettu suuria toiveita, on ylpeydellään turmellut koko elämänsä. Eikö moni armoitettu kristitty ole langennut mitä suurimpiin mielettömyyksiin vain sen takia, että kuunteli imartelua ja lankesi itsejumaloimiseen. Tämä on niin usein koettu sekä suuressa että vähässä, että sananparreksi on tullut: »Ylpeys, käy lankeemuksen edellä.»

Tässä ei auta muu, kuin että ajoissa otat varoituksesta vaarin, alat lakkaamatta avuksi huutaa ja rukoilla suurta, kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän armahtaisi sinua ja tekisi sinut hengessäsi nöyräksi ja köyhäksi. Semmoisen rukouksen hän kuulee.

Jollet sinä sanan ja Hengen kautta saa nöyrää mieltä, on Herralla vielä yksi keino käytettävänään: hän lähettää sinulle jonkin syvästi nöyryyttävän kokemuksen. Pidä tätä suurena armona. Kun vielä saat pysyä uskossa, silloin on kaikki armon alaista, mutta ylpeyteen jäädessäsi joudut viimeisten joukkoon. Jumala olkoon meille armollinen! Jumala, kurita meitä, ettemme jää ylpeyden ja paatumuksen valtaan.

TOUKOKUUN 14 PÄIVÄNÄ.

Jos tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että antaa meille synnit anteeksi. 1 Joh. 1:9.

Me opimme Daavidin Psalmin 32:3, 5 säkeistöstä mitä tähän syntien tunnustamiseen sisältyy. »Kun minä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani - - - mutta minä sanoin: 'minä tunnustan Herralle rikokseni'. niin sinä annoit anteeksi syntivelkani.» Me opimme tässä, että tunnustaminen tapahtuu Herran edessä. »Minä tunnustan Herralle», sanoo Daavid, josta ymmärrämme, että vaiti oleminen oli vaikenemista Herran edessä. Mitä tämä merkitsee?

Kuinka voimme missään asiassa vaieta Herran edessä. Eihän hänen silmäinsä edessä mikään ole salattua. Kokemuksesta ymmärrämme tämän vaikenemisen. Daavid tarkoittaa sillä vaeltamista synnissä Jumalasta erotettuna, raskaan omantunnon vaivaamana, kunnes synnintunto tylsistyy, ennen kuin tahdotaan mennä Jumalan armoistuimen eteen, langeta hänen jalkainsa juureen, tunnustaa synti ja etsiä anteeksi saamista ja synninpäästö.

Mutta vaikenemis-sanaa voidaan myös käyttää tuosta suuresta kääntymättömästä joukosta. Koko maailma vaeltaa vaieten synnissään, ja sen takia on se kadotuksen oma. Se ei tunne syntiänsä, eikä voi sitä siis oikein tunnustaakaan. Sana »tunnustaa» tarkoittaa parannuksen tekemistä, oikeaa synnin tuntemista, jolloin synnintekijä näkee uhkaavan kirouksen painavan häntä ja etsii sen takia armoa Kristuksessa. Tätä me tarvitsemme päästäksemme anteeksisaamisen osallisuuteen.

Siihen maahan, jossa tuhlaajapoika oleskelee, täytyy kovan nälän tulla, jotta hän muistaisi isän kodin ja sen suuren synnin, jonka hän teki luopuessaan isästään ja tuhlatessaan perintönsä. Vasta silloin päättää hän: »Minä nousen ja menen isäni tykö ja sanon hänelle: isä minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse, että minua sanotaan sinun pojaksesi. tee minut palkkalaisesi vertaiseksi.» Niin on Jeesus itse sovittanut sanat kuvatessaan kääntymystä. Näissä sanoissa on meillä jotakin opittavaa. Tuhlaajapoika ei mainitse mitään erityistä syntiä, vaan sanoo: »Minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää sanotaan sinun pojaksesi,» Ei hän sano ansaitse, että minua »se tai se synti ansaitsee sinun vihasi», vaan hän sanoo: »minä, minä kaikkineni en ansaitse, että minua sanotaan sinun pojaksesi.»

Mitä tästä opimme? Sen, ettei ole totista parannusta siellä, missä tunnetaan ja tunnustetaan vain jokin erityinen synti, mutta samalla tuodaan esille monta hyvää puolta, joista itsetyytyväisyys kasvaa. Meidän tulee tuntea itsemme kokonaan kadotetuiksi ja kadotuksen ansainneiksi. Tuhlaajapoika ei jäänyt sinne, missä hän oli, vaan hän nousi todellakin palatakseen isänsä tykö. Synnin tunnustamisesi ei ole todellinen, jos sinä jäät edelleen maailmaan ja syntiin, erotettuna Jumalasta. Mutta tuhlaajapoika sanoi myös: »Tee minut palkkalaisesi vertaiseksi». Tämä oli itsevanhurskautta ja epäuskoa hänessä. Hän ei uskonut pelkästä armosta voivansa saada koko lapsenoikeuttansa takaisin, vaan että hänen ensin täytyi palvella isäänsä ansaitakseen sen. Näin ajattelee vieläkin se, joka tekee parannuksen.

Mutta huomattava on, ettei isä hylkää häntä tämän väärän luulon tähden. Sillä »kun hän vielä oli kaukana» (hän ei ollut vielä ehtinyt rukoilla ainoatakaan rukousta, ei itkeä ainoatakaan kyyneltä, vielä vähemmin tehdä palvelusta) »näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä hellästi». 0i sitä verratonta, jumalallista anteeksiantavaisuutta. Olihan isällä syytä sanoa: Mene pois, sinä kelvoton, häväisty poika, sinä olet tuhlannut perintösi, sinä olet kadottanut lapsenoikeutesi. Mutta ei, hän ei nuhdellut häntä, eikä puhu hänen synneistään ainoatakaan sanaa, hän ei vaatinut vähintäkään hyvitystä, vaan puetti hänet parhaisiin vaatteisiin, pani sormuksen hänen sormeensa, kengät hänen jalkaansa ja antoi valmistaa ilojuhlan hänen kotiinpalaamisensa johdosta.

Niin on Kristus itse kuvannut jumalallisen anteeksiantavaisuuden. Hän tahtoo, että me tunnemme ja pidämme häntä sellaisena. Isän sydän oli muuttumaton, laupias ja anteeksiantava silloinkin, kun langennut poika kulki synnin retkillä. Ei hänen palajamisensa tuottanut sovitusta. Se oli jo sitä ennen hankittu. Mutta kotoansa lähteneellä pojalla ei ollut siitä ennen palajamistaan mitään hyötyä.

Tästä näemme, että Jumalan on jumalattomiin, epäuskoisiin ja kääntymättömiinkin nähden sovitettu Isä. Kristus on ottanut pois heidänkin syntinsä. Heillekin on armo ja anteeksiantaminen ansaittu. Hääpuku, Kristuksen vanhurskauden valkea aivina on heitäkin varten kauan ollut valmis vastaanottamista odottamassa.

Tässä opimme myös, milloin se autuas hetki on tullut, jolloin viheliäinen syntinen ottaa vastaan armon, anteeksiantamuksen ja lapsenoikeuden. Se tapahtuu hänen ensimmäisen kerran palatessaan Herran luo s.o. hänen ensikerran epäillessään itseään ja kaikkea omaansa, omaa katumustaan, rukoustaan ja parannustaan, jolloin hän luo ahdistetun, isoavan ja janoavan sielunsa silmät ristiinnaulittuun Jeesukseen. Ja ennen kaikkea silloin, kun hän ensikerran käsittää autuutensa Kristuksessa, saatuansa ensikerran evankeliumissa nähdä, miten kaikki on valmistettu, kaikki riittävästi, jopa yltäkylläisesti Kristuksessa valmistettu.

TOUKOKUUN 15 PÄIVÄNÄ.

Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi - se on se uskon sana, jota me saarnaamme. Room. 10:8.

Tässä on uskon salaisuus. Tässä on totinen viisaus. »Sana on sinua lähellä.» Joka siis tahtoo löytää Jumalan ja Kristuksen, hän pitäköön sanasta kiinni. Siinä Jumala meidät kohtaa. Siinä löydät Kristuksen. Ei sinun tarvitse vaeltaa ympäri ja etsiä häntä epäselvissä tunteissa, tai tuntemattomissa avaruuksissa, ei korkeuksissa, eikä syvyyksissä. Hän on sinua aivan läsnä sanassa - sanassa, jonka vastaanotat uskolla. Jos sen kätket sydämeesi, silloin on sinulla kaikki, mitä sana sisältää ja lupaa.

Sinun ei tarvitse häälyä ajatuksinesi sinne tänne sanoen: »Jospa tietäisin mitä Jumala taivaissa ajattelee minusta ja mitä hän tahtoo tehdä kanssani! Jospa tietäisin onko nimeni elämän kirjassa! Oi, jospa Jumala jollain tavalla ilmoittaisi itsensä minulle! » Älä puhu sydämessäsi niin. Herra Jumala on jo tehnyt sen mitä nyt halajat. Hän on jo ilmoittanut itsensä ja antanut meille sen sanan, joka kuuluu kaikille, jokaiselle.

Ei hän tee mitään eroa henkilöön nähden, vaan hänen julistamansa armonlait kuuluvat ilman erotusta kaikille. Ymmärrämme maallisissa asioissa hyvin lain pyhyyden. Kun tunnen yhteiskunnan lait, ei minun tarvitse huokailla: voi, kun saisin puhutella hallitsijaa saadakseni kuulla, voinko toivoa hänen armollista suojelustaan. Ei, minä tiedän jo edeltäpäin, kenelle hän on armollinen, keitä hän suojaa. Niitä, jotka noudattavat valtakunnan lakia. Semmoinen on Jumalan sanakin.

Epäusko on syynä siihen, että sanomme, ettemme tiedä mitä Jumala ajattelee meistä. Jumala on sen sanonut sanassaan. Siinä näen, että jollen tahdo ottaa Poikaa Herrakseni, vaan tahdon maailman kanssa elää oman mieleni ja haluni mukaan synnissä ja kevytmielisyydessä, niin minä olen kadotuksen ja tuomion alainen. Jos taas tahdon oman vanhurskauteni kautta lain mukaan ansaita Jumalan armon, niin on tämä ehtona: Tee kaikki, niin sinä saat elää.

Mutta jos yhdessä ainoassakin rikon, olen kirouksen alainen. jos olen lain tuomitsema, neuvoton ja alakuloinen, mutta etsin pelastusta yksinomaan Pojassa, hänen sovitustyössään, enkä enää voi elää ilman häntä, hänen evankeliumiansa, niin, miltä sydämessäni tuntuneekin, tiedän jo olevani puettu hänen vanhurskauteensa ja olen kirjoitettu elämän kirjaan. Mistä minä tiedän kaiken tämän? Sen tiedän Jumalan sanasta. Ketä uskoisin, jollei häntä! Hän on kaikkialla vakuuttanut tämän.

Vakavasti on meidän painettava tämä sydämeemme. Sillä muuten on hyvin vaikeata pysyä uskossa niiden moninaisten kiusausten tähden, jotka meitä täällä maailmassa ahdistavat. Liha on täynnä syntiä, omatunto lain orjuuttama, hurskaitten ihmisten tunteet avonaisena haavana ja Jumala armoineen käsittämätön ja kauas kätkeytynyt. Ja niin kauan kuin olemme maan päällä, on vihollisellamme perkeleellä alituisesti tilaisuutta ja keinoja kiusata meitä. Silloin on meille vahva turva hädässä tarpeen.

Emme saa olla riippuvaisia siitä, mitä me olemme tahi mitä tunnemme, vaan turvautukaamme järkähtämättä suuren Jumalan iankaikkiseen sanaan Tästä kalliista taidosta sanoo Luther: »Tunteminen ja uskominen ei ole sama asia. Sen takia täytyy meidän luopua tunteistamme ja käsittää sana suorastaan kuulolla, sellaisena kun sen kuulemme, sekä piirtää se sydämiimme. Siitä on meidän sitten kiinni pidettävä, vaikka tunnemme synnin sydämessämme, eikä merkkiäkään sen pois ottamisesta näy.»

Tämä on silloin mahdollista, kun järkkymättä uskolla pidämme kiinni Jumalan sanasta. Ja ajattele: kun suuri Herra Jumala, taivaan ja maan Luoja vakuuttaa: »Niin totta kuin minä elän, ei minulle kelpaa jumalattoman kuolema, vaan että jumalaton kääntyisi teiltänsä ja saisi elää.» Kuka kadotuksen alainen syntinen ei luottaisi tähän, pakenisi Herran tykö ja eläisi?

Kun suuri Herra Jumala maailman alusta saakka on ilmoittanut iankaikkisen neuvonsa, että hän ainokaisen Poikansa kautta tahtoi parantaa syntiinlankeemuksen tuottamat vammat, ottaa pois synnin, ja täyttää lain. Kun suuri evankelistain joukko Pyhän Hengen kanssa todistaa kaiken tämän jo täytetyksi, ja kun Herra itse todistaa: »Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, minä olin kuollut ja katso, minä elän iankaikkisesta iankaikkiseen - ja minä annan janoavalle elämän veden lähteestä lahjaksi.»

Kuka kadotuksen alainen syntinen ei luottaisi sellaisiin sanoihin, eikä uskalluksella kävisi armoistuimen eteen. Eikö kiusattu kristitty kaikkine kiusauksineen ja heikkouksineen sittenkin antaisi väsyneen sydämensä levätä ja turvaisi semmoisiin sanoihin. Jumalan oma sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi», kun sen uskolla vastaanotat. Sanassa ja sanan kautta omistat Kristuksen ja kaiken autuuden.

Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa. Amen.

TOUKOKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Sillä meidän taistelumme ei ole taistelua verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailman valtiaita vastaan. Ef 6:12.

Silmiemme eteen avautuu tässä kauhistuttava kuva vihollisestamme. Hän on sangen voimallinen, sangen viekas ja rohkea, vieläpä näkymätön, joten hän saattaa olla meitä aivan lähellä meidän sitä aavistamattamme. Tarkatkaamme ensiksi tätä viimeksi mainittua seikkaa. Kun apostoli sanoo: meidän taistelumme ei ole taistelua verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, niin hän ei tarkoita, ettei meidän tulisi kilvoitella omaa pahaa lihaamme ja syntyperäistä turmelustamme vastaan, vaan Paavali tarkoittaa, ettei meillä tässä taistelussa ole ruumiillisia vihollisia, niin kuin muissa taisteluissa, joihin voisimme miekalla iskeä, vaan meidän vihollisemme ovat henkiolentoja, joita emme voi tappaa ja ne ovat näkymättömiä vihollisia, jotka saattavat olla aivan vieressämme meidän sitä huomaamatta.

Tämähän on perin arveluttava seikka. Sitten tahtoo apostoli meille huomauttaa, että nämä viholliset eivät ole heikkoja ja halveksittavia henkiä, vaan päinvastoin hyvin voimakkaita ja pelättäviä, sillä hän kutsuu niitä hallituksiksi ja valloiksi, joka todistaa perkeleellä olevan valtakunnan omine järjestyksineen ja asetuksineen, niin että jotkut pahat ylienkelit ruhtinaina hallitsevat muita pahoja henkiä. Vielä kutsuu hän niitä maailman valtiaiksi, joka myös on kauhistuttava nimi. Niinpä on Kristus itsekin kutsunut perkelettä tämän maailman ruhtinaaksi ja Paavali sanoo häntä tämän maailman Jumalaksikin.

Nämä nimitykset osoittavat, niin kuin me voimme omin silmin nähdä, että perkele kokonaan hallitsee kääntymätöntä ihmismaailmaa, niin että maan valtiaatkin, kuninkaat ja keisarit kuuliaisina alamaisina tottelevat häntä. Me tiedämme myös vihollisemme olevan korkeata alkuperää. Hän on langennut enkeli ja niin rohkea, että hän uskaltaa tahallaan antautua taisteluun suurta Jumalaakin vastaan ja Kristuksen ollessa täällä ihmismuodossa hän uskalsi käskeä itse Herran lankeamaan maahan ja rukoilemaan häntä.

Me voimme käsittää kuinka suuri valta hänellä oli ihmisraukan yli. Kristus vertaakin ihmistä huoneeseen, jota vahvasti haarniskoitu isäntä vartioi. Perkele hallitsee ihmistä, niin kuin tuo haarniskoitu isäntä hallitsee huonettaan. Hänen voimaansa ja palavaa haluansa turmella ihminen kuvaa apostoli Pietari seuraavasti: »Teidän vastustajamme, perkele, kulkee ympäri., niin kuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen saisi niellä.»

Tämä on niin kauhea kuvaus vihollisestamme, ettei ole ihme, jos ihmistä huolestuttaa eläminen täällä maan päällä. ja varmaa oli, että ne, jotka eivät pysy Herrassa, epäilemättä joutuvat perkeleen valtaan. Jos Herra jättää meidät oman onnemme nojaan, niin olemme hukassa. Perkele voi joka silmänräpäys syöstä meidät mielettömyyksien ja syntien kauhistuttavaan syvyyteen ja vihdoin helvetin kadotukseen.

Mutta me tiedämme myös, että jollemme jää suruttomuuteen ja luota omaan voimaamme, vaan pysymme vähäisinä lapsina ja heikkoina lampaina Herran edessä, niin ei taistelu riipukaan meidän voimistamme, eikä perkeleenkään voimasta, sillä Herra on itse sotiva meidän puolestamme ja käsissään kantava ja suojeleva meitä kuin karitsojaan. Jos Herra Jumala antaisi perkeleelle hetkeksikin täyden vallan meihin nähden, repisi se silloin meidät kappaleiksi ja heittäisi meidät helvettiin. Kun ei niin ole käynyt, on tämä todistuksena Jumalan uskollisesta ja voimallisesta läsnäolosta. Oi, että tämän ymmärtäisimme!

Tämä taistelu on siis hengellinen taistelu, joka ei riipu meidän voimastamme ja vallastamme. Perkeleen vaarallisin ase on hänen moninainen kavaluutensa ja petolliset paulansa, joilla hän hurmaa ja pettää meitä niin ettemme etsikään apua Herralta, vaan halusta antaudumme viholliselle. Sen takia Raamattu puhuu paljon perkeleen viekkaudesta. Raamatun viimeisessä kirjassa kutsutaan häntä vanhaksi käärmeeksi, joka pettää koko maailman, jopa monta viisasta, oppinutta ja valistunutta ihmistä. Kristus puhuu saatanan syvyydestä ja apostoli sanoo, että hän tekeytyy valkeuden enkeliksi. Tämä todistaa hänen viekkautensa ja juoniensa moninaisuutta. Jumala varjelkoon kaikkia ihmislapsia!

Saatanan syvyyttä vastaan ei riitä mikään inhimillinen viisaus, ei mikään valistus ja valppaus, jollei Jumala itse »kaitsemisellansa kaitse meidän henkeämme». Saatanan syvyyttä vastaan tahdon ainoastaan panna Jumalan syvyyden ja sen »Israelin varjelijan, joka ei torku eikä makaa.

TOUKOKUUN 17 PÄIVÄNÄ.

Ja kenkinä jaloissanne se alttius minkä rauhan evankeliumi. Ef. 6:15.

Jokainen Kristuksen sotamies on kutsuttu rauhan evankeliumia levittämään maan päälle. Herra Kristus sanoo: »joka ei ole minun kanssani, hän on minua vastaan, ja joka ei minun kanssani kokoa, hän hajottaa.» Ja Pietari kirjoittaa ei ainoastaan papeille, vaan kaikille kristityille yhteisesti: »Julistakaa sen täydellisyyksiä, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valoonsa.»

Mutta jos ahkerasti ja uskollisesti todistat Vapahtajastasi, niin joudut moneen vaikeuteen ja vastukseen, jopa saat koko perkeleen valtakunnan vastaasi. Sisäisessä sydämessäsi syttyy yhä useampia palavia nuolia ja perkeleen uskollinen palvelija, maailma syytää sinua vastaan vihaansa ja katkeruuttansa ja käyttää jokaista tilaisuutta hyväkseen syyttääkseen sinua.

Ymmärrä siis, kuinka tärkeät nämä sanat ovat: »Ja henkinä jaloissanne se alttius, minkä rauhan evankeliumi antaa». Samaten kuin sotamiehen on pakko verhota jalkansa voidaksensa käydä läpi raivaamattomien maiden, jotka ovat täynnä orjan teräviä kiviä ja myrkyllisiä käärmeitä, niin täytyy meidänkin olla varustettuina kaikkia niitä katkeria kokemuksia ja kärsimättömyyteen houkuttelevia kiusauksia vastaan, jotka asettuvat tiellemme, kun Kristuksen evankeliumin puolesta kiivailemme. Silloin tunkeudumme tiheän orjantappurapensaikon läpi, jossa monet terävät piikit ja myrkylliset eläimet haavoittavat, repivät ja pistelevät meitä, jollemme ole hyvin varustetut.

Mikä on jalkaimme verhona oleva? Alttius, minkä rauhan evankeliumi antaa. Se on sisäinen, nöyrä, sydämellinen halu ja rakkaus, jonka rauhan evankeliumi antaa. Harjaantuneet kristityt tietävät sen kokemuksesta. Kaikenlaiset kehotukset, nuhteet, vaatimukset ja lohdutukset eivät voi tehdä meistä eläviä evankeliumin levittäjiä, jollei evankeliumi itse ole tehnyt meistä hengessä palavia ja alttiita. Kun sydän on kylmä ja kuollut, niin löydämme aina syitä, joilla puolustamme hengellistä äänettömyyttämme, tai teemme monta päätöstä, joista ei tule mitään.

Mutta kun sydämeni on saanut kokea Jumalan armoa, kun Herra on puhutellut minua ja vakuuttanut minulle, että syntini ovat anteeksiannetut ja on tarjonnut minulle ystävyytensä, silloin sisäinen pakko panee minut puhumaan, en voi vaieta. Minulle käy, kuten kävi Daavidille. Hän sanoo: »Minä uskon, sen takia minä puhun», sekä myös: »Koska minun sydämeni vahvistat, niin minä käyn sinun käskyjesi tietä.»

Mutta koska sana alttius osoittaa, että olemme valmiit, kengät vaikuttavat sen, ettemme niin paljoa aristele kaikkea sitä loukkaavaa terävyyttä, jonka tiellämme kohtaamme, niin kasvattaa se meitä kärsivällisyyteen. Hengellisiin jalkineisiin varustautuminen on siis kasvatusta kestävään kärsivällisyyteen. Silloin vakaasti suostumme siihen ajatukseen, että meidän pitää kärsiä ja että tahdomme kärsiä Kristuksen kanssa. Kuten Pietari sanoo: »Koska Kristuskin kärsi teidän edestänne, jättäen teille esikuvan, jotta noudattaisitte hänen jälkiään» ja että siis tahdotte kärsiä hänen tähtensä. Sillä jollei meillä ole se mieli, niin käy meillekin niin kuin usein näemme käyvän.

Sielut alkavat suurella halulla ja rohkeudella hengellisen kilvoituksensa, mutta kun taistelu käy vakavaksi, niin että todellinen kärsiminen on edessä, silloin poikkeavat ne äkkiä tienpuoleen, muuttavat suuntansa ja äänensä kärsimystä välttääkseen. Sellaiset eivät kelpaa tähän sotaan. Sillä ken tahtoo olla totinen kristitty, ken tahtoo kuulua ristiinnaulitun Kristuksen halveksittuun joukkoon, sen tulee vakavasti uhrautua Kristuksen asian ja evankeliumin puolesta. Hänen tulee, kuten Luther sanoo: »odottaa osakseen kaikenlaista vastustusta, väkivaltaa, konnankoukkuja, ylenkatsetta, kiittämättömyyttä, pilkkaa ja panettelua, vaikka hän tekeekin kaikille hyvää.» Sen takia tulee meidän olla niin varustetut, että voimme kärsiä pahoja, jotta jaksamme kestää mitä ansaitsemattominta katkeruutta ja ilkeyttä ja kärsivällisyydellä murtautua vihollisten rivien läpi.

Mutta jotta voisimme olla näin varustetut, on meidän oltava Jumalan ystäviä, niin että tunnemme hänet sovitetuksi, laupiaaksi Isäksemme. Sitten on sinun painettava mieleesi tämä kallis totuus: Hän pitää joka suhteessa sinusta huolta ja on tietoinen kaikesta, mikä sinulle tapahtuu, niin ettei hiuskarvakaan voi ilman hänen tahtoaan päästäsi pudota. Moni toistaa kyllä näitä sanoja, mutta harvat niitä uskovat. Älkäämme liioin unohtako ja halveksiko näitä Herramme sanoja: »Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni solvaavat ja vainoavat teitä ja valhetellen puhuvat teistä kaikenlaista pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa. samoinhan vainottiin profeettoja, jotka olivat ennen teitä.»

Saammeko mekin, kelvottomat, olla mukana tässä Profeettain kunniassa? Jumala, auta meitä heräämään!

TOUKOKUUN 18 PÄIVÄNÄ.

Pauhatkoot, kuohukoot sen vedet, täriskööt vuoret sen pauhusta! Sela. Onpa virta, joka haaroinensa ilahduttaa Jumalan kaupunkia, Korkeimman pyhää asuntoa. Ps. 46:4- 5

Tämähän on perin iloinen ja riemua uhkuva laulu. Rohkea sydän, joka Jumalansa kanssa juoksee muurienkin yli, joka kohoaa korkeuksien, vuorien ja myös syvyyksien yli! Tässä ei ole pelon merkkiäkään. ja kuitenkin on tämä iloa uhkuva psalmi kirjoitettu semmoisena aikana , jolloin aallot pauhaten kuohuivat ja jolloin suuret tuskat ahdistivat, kuten 2:sta säkeistöstä luemme.

Kuinka saattaa ihminen sellaisina aikoina olla onnellinen ja rohkea? Katso, kuinka kuninkaallinen veisaaja laulaa: »Jumala on turvamme ja voimamme», niin alkaa tämä meidän psalmi. Ja se päättyy sanoilla: »Herra Sebaot on meidän kanssamme, Jaakobin Jumala on meidän linnamme.»

Näiden asiain pitää tulla todellisiksi meille ja eläviksi sydämessämme. Kun vain silmämme aukenevat ja pilvien lomitse koittaa valo, niin että Jumalan kunnia ja kirkkaus sieltä loistaa, niin me veisaamme ja riemusta hypimme niin kuin Daavidkin. Kun Elisan palvelija, nähdessään hevos- ja vaunujoukkojen paljouden piirittämässä kaupunkia huusi: Voi, mitä me nyt teemme, sanoi Elisa: »Älä pelkää, sillä niitä on useampia, jotka ovat meidän kanssamme kuin niitä, jotka heidän kansansa ovat.» Mutta tämä lohdutus ei vielä tyynnyttänyt pelonalaista palvelijaa. Mitä Elisa silloin teki? Elisa rukoili: Herra, avaa nyt hänen silmänsä, että hän näkisi. Silloin Herra avasi palvelijan silmät, ja hän näki: Katso, vuori oli täynnä tulisia hevosia ja vaunuja Elisan ympärillä. Eikä palvelija enää pelännyt. Siinä kaikki mitä tarvitsemme: Herra avaa silmämme, että näkisimme!

Jumalan kaupungilla ei tässä tarkoiteta mitään ulkonaista seurakuntaa, joka voisi käsittää kokonaisen maan asukkaat, Kristukseen kastettuina. Vaan tämä tarkoitetaan yhteistä, pyhää seurakuntaa, pyhäin yhteyttä, johon kuuluvat kaikki ne, jotka ovat eläviä oksia viinipuussa, Kristuksen elävät jäsenet kaikissa seurakunnissa ja yhdyskunnissa maan päällä. Heillä on Kristuksen sana, Jumalan valtakunnan ainoa välttämätön siemen, ja ovat sen takia hajoitetut ympäri maailman. Katso, Kristuksen elävät jäsenet hajoitettuna sinne, tänne,!

Se on Karitsan morsian, joka täällä vielä vähän aikaa elää vieraassa vihollismaassa kaukana oikeasta kodistaan, yljän kartanosta. Se on Kristuksen ruumis, joka vielä paljon saa kärsiä maan päällä ja odottaa lunastustansa. Se on Herran seurakunta, hyvän Paimenen lauma, hänen laitumensa lampaat. Se on hengellinen huone, rakennettu elävistä kivistä apostolein ja profeettain perustukselle. jossa Jeesus Kristus on kallio kulmakivi. Se on pyhien huonekunta ja Jumalan perhe, joiden parissa Herra elää ja hallitsee, niin kuin isä huoneessaan. Se on Herran istutus ja yrttitarha, jossa hän riemuitsee ruusujen keskellä. Se on elävän Jumalan kaupunki, taivaallinen Jerusalem, esikoisten seurakunta, joiden nimet ovat elämän kirjana.

Tästä Jumalan kaupungista Daavid niin iloisesti ja rohkeasti laulaa: »Pauhatkoot, kuohukoot sen vedet, täriskööt vuoret sen pauhusta! Onpa virta, joka haaroinensa ilahduttaa Jumalan kaupunkia, Korkeimman pyhää asuntoa.»

Mutta onkohan tämä todellisuutta, vai ovatko ne pelkkiä sanoja? Ja mikä on Jumalan kansan tuntomerkki, niiden, jotka Herra tuntee omikseen? Jokaiselle vilpittömille sielulle on tämä kysymys hyvin läheinen. Siihen me vastaamme: Tähän Kristuksen elävään ruumiiseen kuuluu jokainen, joka syntikurjuudessaan, etsien lunastusta, vihdoin on löytänyt ainoan lohdutuksensa, elämänsä ja autuutensa Vapahtajassa, ainoastaan Vapahtajassa, niin että hän, yksin hän on sydämen haluna ja rauhan lähde. Hänen läsnäolonsa on sydämen suurin ilo, mutta jos hän on poissa, täyttää sydämen murhe.

Katso, tämä on morsiamen tuntomerkki. Kristus on kaikille kristityille välttämätön sovittajana ja lunastajana, pyhitykseksi ja vanhurskaudeksi, hän on heille ensimmäinen ja viimeinen. Eikö ihmeellistä, että kaikissa maissa, kaikkina aikoina, kaikissa kansoissa, sukukunnissa ja kielissä, missä kristittyjä löytyy, vaikka ovat niin erilaisia kansan tapoihin ja luonteeseen nähden, he kuitenkin tässä sydämen asiassa kaikki ovat yhtäläisiä. Monessa asiassa sekä lahjoihin, kutsumukseen ja mielipiteisiinkin nähden saattavat he olla hyvin erilaisia, mutta tässä asiassa he ovat yhtä: Kristus, Kristus on heidän elämänsä ja virtensä.

Katso, tämä on se Jumalan kansa, jota tekstissämme kuvataan Jumalan kaupungiksi. Todella ihmeellinen kaupunki! Pieni ja vähäpätöinen ja kuitenkin niin suuri ja ihana. Suuri alaltaan, koko maailman käsittävä, ulottuen pohjoisnavasta etelänapaan. ja sekä sisäiseen olentoonsa että päämääräänsä nähden ylen määrin ihana. Kerran vielä saamme nähdä hajotetut koottuina. Silloin saamme katsella morsianta täydessä loistossaan ja kaunistuksessaan.

TOUKOKUUN 19 PÄIVÄNÄ.

Mene veljieni luo ja sano heille, että menen ylös minun Isäni tykö ja teidän Isänne tykö, ja minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne tykö. Joh. 20:17.

Nämä olivat ensimmäiset sanat, jotka ylösnoussut Vapahtaja puhuu täytettyään suuren lunastustehtävänsä. Näillä sanoilla hän erikoisesti tahtoo kiinnittää huomiotamme veli-sanaan, koska hän niin laveasti puhuu siitä: »minun Isäni ja teidän Isänne, minun Jumalani ja teidän Jumalanne.

Kristus ei ennen kuolemaansa sanonut opetuslapsiaan veljiksi. Hän nimitti heitä ystävikseen, osoitti heille rakkautta ja julisti yleisesti sen, joka tekee hänen tahtonsa veljekseen, sisarikseen ja äidikseen, mutta veli-sanaa hän ei opetuslapsistaan käyttänyt, ennen kuin lunastustyö oli täytetty, syntiinlankeemus korjattu, käärmeenpää rikkipoljettu, synti sovitettu, iankaikkinen vanhurskaus hankittu ja ihmisen alkuperäinen lapsenoikeus Jumalan luona uudistettu. Silloin vasta alkaa hän puhutella heitä veljiksi ja sanoo: Minun Isäni ja teidän Isänne, minun Jumalani ja teidän Jumalanne.

Ja nämä sanat, jotka Kristus ensimmäiseksi ylösnousemisensa jälkeen lausui, viittaavat päämäärään, siihen, että hän syntiinlankeemuksessa kadotetun lapsenoikeuden meille uudelleen hankki. Sillä kaikki se, minkä hän teki, nim. synnin sovitus, lain kirouksen pois ottaminen, iankaikkisen vanhurskauden hankkiminen ovat osia ainoastaan suuresta työstä, nim. lapsenoikeuden hankkimisesta.

Alkujaan luotiin ihminen Jumalan lapseksi ja perilliseksi, mutta kun syntiinlankeemuksen kautta tämä lapsenoikeus menetettiin, niin vaimon siemenen piti se jälleen ihmisille hankkia. Lapsenoikeuteen sisältyy autuus, sillä jos me olemme lapset, niin me myös olemme perilliset. Siis lapsenoikeuden hankkiminen oli päämäärä ja sen työn sisältö, jonka Kristus, toinen Aadam, suoritti.

Onko meillä siis nyt lapsenoikeus Jumalan luona? Omistammeko nyt Jumalan rakkauden, jonka lankeemuksessa kadotimme? Herra Kristus itse sanoo. Ne ovat ensimmäiset sanat, jotka hän ylösnousemisensa jälkeen puhuu ja hänelle on vielä erityinen huoli siitä, että ymmärrämme mitä hän sanoo: »Minun veljeni, minun Isäni ja teidän Isänne, minun Jumalani ja teidän Jumalanne» - minun ja teidän! minun ja, teidän! Se, joka ei tässä näe mitään suurta ja, jumalallista, on vallan sokaistu. Kristus, taivaan Herra, Jumalan iankaikkinen Poika, joka tuli ihmiseksi, kuten mekin ja täytti lunastuksen työn, hän sanoo köyhistä, heikoista opetuslapsi opetuslapsistaan: »minun veljeni, minun Isäni ja teidän Isänne!» Niin on Herra esiripun rikkonut ja Jumala ja ihminen ovat taas yhdistetyt. Siten on kadotettu lapsioikeutemme Jumalan tykönä meille hankittu. Niin on Jumalan Poika, kuten apostoli sanoo, tullut esikoiseksi monen veljen keskellä, esikoinen monien veljien joukossa.

Mitä minä kuulen! Kuinka usein lienemmekin tutkistelleet tätä ihmeellistä veljentervehdystä, emme ole päässeet alkuunkaan sen käsittämisessä. Tässä on syvyyttä ja korkeutta, joka käy yli ymmärryksemme. Lahja on liian suuri, sydämemme liian ahdas. Oi sitä Jumalan rikkauden, viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!

Mutta ehkä joku sanoo: Opetuslapsiansa, noita lähimpiä ja uskollisimpia ystäviänsä, jotka olivat seuranneet häntä kolme vuotta ja jotka olivat hurskaita ja pyhiä, niitä hän vain veljiksensä sanoi. Mitä hyvää meille siitä on? Siihen vastaamme: etkö vielä ole käsittänyt, että veljeys Kristuksen kanssa on samaa kuin lapsenoikeus Jumalan luona. Tämähän oli koko Kristuksen sovintokuoleman päämäärä, joka ei ollut muutamia harvalukuisia ystäviä varten, vaan tehty koko maailman hyväksi. Tosin on käsittämätöntä, että me, vaivaiset syntiset olisimme Kristuksen veljiä.

Mutta mitä Raamattu sanoo? Onko Kristus koskaan katsonut henkilöön? Jumala, kaikkien ihmisten Luoja ja Vapahtaja ei katso henkilöön, vaan hän etsii ihmistä meissä. Ei Kristuksen äitikään ollut erikoisasemassa, vaan kaikki, jotka ihmisnimeä kantoivat olivat samassa asemassa. Ihminen on hänen silmissään kallis, ei se taikka tämä henkilö. Se erotus on kuitenkin tehtävä, että uskovaisten ollessa hänen ilonsa ja riemunsa, epäuskoiset ovat surun lapsia, kaukana hänen helmastaan. Niinpä siis veljenoikeus ei kuulu ainoastaan ensimmäisille opetuslapsille, vaan meille kaikille, jotka heidän sanansa kautta turvaudumme häneen. Oi, sitä suurta kunniaa! Oi, sitä riemun lähdettä! Sanat: »minun veljeni, minun Isäni ja teidän Isänne.. minun Jumalani ja teidän Jumalanne, kuuluvat jokaiselle, joka heidän sanansa kautta uskovat häneen.

Oi sinä rakkauden iankaikkinen lähde, Herra Jeesus Kristus, joka olet lausunut nuo paljon sisältävät sanat: Minun Isäni ja teidän Isänne, minun Jumalan! ja teidän Jumalanne, anna minun luoda edes vähäinen silmäys niiden tutkimattomaan syvyyteen. Sinä, Herra Jeesus, minun veljeni. Minullekin on perintö tallelle pantuna taivaallisen Isän tykönä. En, Herra, voi sitä käsittää, mutta auta minua se uskomaan! Amen.

TOUKOKUUN 20 PÄIVÄNÄ.

Ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt. Ilm. 21:4.

Sitten kun kaikki se, joka kuuluu tähän nykyiseen aikaan: kyyneleet, itku, parku, kipu ja kuolema on mennyt, silloin alkaa ilo ja riemullinen meno Jumalan oikealla kädellä iankaikkisesti! Silloin ei minun enää tarvitse itkeä, huokailla ja kärsiä synnin voimaa itsessäni, Perkeleen kavaluutta ja kiusauksia, ei maailman vihaa, ylenkatsetta, valhetta ja pilkkaa. Ajattele, silloin eivät synnilliset ajatukset ja himot minua hallitse, vaan olen aina pyhä, puhdas, vapaa, hengellinen. Silloin saan semmoisen sydämen, joka kokonaan ja täydellisesti rakastaa Jumalaa, sydämen, joka ei suurempaa autuutta tiedä, kuin kaikki se, mikä on pyhää ja jota sitten saan nauttia. Silloin ei minun enää tarvitse sydämelleni sanoa: »sinun tulee rakastaa Jumalaa», vaan minä en voi olla rakastamatta häntä ja kaikkea sitä mikä hänen omaansa on.

Mikä onnellinen, autuas aika, kun ei synti meissä enää asu. Silloin ei meidän enää tarvitse taistella vastahakoista sydäntämme vastaan, se kun alituisesti koettaa vieraantua Jumalasta. Ei meidän liioin silloin tarvitse enää huokailla syvän turmeluksen, hitauden, kylmäkiskoisuuden, vihan ja kärsimättömyyden, ylpeyden tai arkuuden ikeen alla Kristusta tunnustaessamme. Ei horjuvaisuus, ei syntiset sanat eikä työt raskauta enää omiatuntojamme. Emme silloin enää saata Jumalan Henkeä murheelliseksi. Kaikesta siitä vapaudumme ja saamme levätä iankaikkisesta. Silloin emme enää koskaan epäile Jumalan rakkautta. En silloin enää sano: kuinka voin tietää, onko sydämeni vilpitön Jumalan edessä, onko kääntymykseni totinen, uskoni elävä? Pelkään kaiken, minkä teen, olevan ulkokultaisuutta, ja että Jumala on minulle valloissaan.

Kaikki se kuului siihen menneeseen elämään ajassa. Kaikki se vaihtuu ylistykseen. Silloin ei meidän koskaan enää tarvitse pelätä Jumalan vihaa. Ei sydäntuska, ei helvetti kuulu taivaaseen. Täällä Jumalan omat usein tuntevat Jumala vihan ahdistavan ja pakottavan heitä kaikilla aalloillaan, mutta kun nämä ensimmäiset ovat olleet, saavat he täydellisesti »nähdä ja maistaa, kuinka suloinen Herra on.» Nyt he saavat kuulla hänen sanovan: vihan kiivaudessa minä silmänräpäykseksi kasvoni peitin sinulta, mutta tahdon jälleen iankaikkisella armolla sinua armahtaa.

Sanomme vielä kerran, mikä autuaallinen sapatin rauha ja lepo, kun ei meidän enää tarvitse tuntea lihan ja perkeleen kiusauksia. Kuinka raskasta onkaan kristityn tuntea olevansa joka puolelta kiusausten saartama. Kauheita, Jumalaa, Kristusta tahi pyhiä totuuksia pilkkaavia ajatuksia liikkuu sydämessä, tahi on mieli kääntynyt. näihin katoaviin, ajallisiin asioihin, leikimme synnin kanssa, etsimme tyydytystä lihan himoissa, jotka ovat kuin ruuti, valmiit leimahtamaan ilmiliekkiin kipinänkään niihin pudotessa. Elämme täällä alinomaisessa vaarassa. jokainen aisti, jokainen jäsen meissä, jokainen luotu olento saattaa tulla meille kiusaukseksi.

Tuskinpa voimme avata silmiämme kadehtimatta parempiosaisia tai halveksimatta huono-osaisempia. Kuinka paljon rikommekaan suullamme ja sydämellämme! Jos Jumala on antanut meille terävän järjen, niin kuinka helposti siitä paisumme. Valta-asemassa ollessamme käytämme valtaamme väärin. Palvelijoina napisemme ja moitimme. Sellaiset ovat sydämemme. Mutta sitten pääsemme kaikesta tästä ikuisesti vapaiksi, sillä ne entiset ovat olleet.

Olemme nyt puhuneet »niin kuin lapsi puhuu» ja vain siitä pahasta, josta pääsemme. Sillä pahan ne tunnemme kokemuksesta. Mutta kuka voi niin puhua kuin tulisi siitä hyvästä, joka meitä odottaa? Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut.

Kun kaikkivaltias Jumala ryhtyy ilahduttamaan kotiin palanneita lapsiaan, niin hän luo rajattoman autuuden, Hän voi antaa meille sydämen, joka tuntee sanomattoman ilon. Saammehan usein kokea, kuinka suru ja ilo riippuvat vain sydämen omasta tilasta, niin että iloinen sydän iloitsee ilman erikoista syytäkin. Ajattelepa, ensinnäkin kaikki suhteet ovat onnelliset, jopa autuaat ja sen lisäksi on sydän terve, iloinen, jopa niin ilolla täytetty kuin kaikkivaltias Luoja sen voi tehdä. Me käsitämme, että kun aika tulee, jolloin Jumala tahtoo autuuden antaa, hän silloin voi tehdä sanomattomia asioita. Hän, joka itse on rakkaus, tahtoo antaa, koskapa mekin, vaikka olemme pahoja, tahtoisimme taivaita luoda.

Oi, Jumala, hajota synkkä pimeys sieluistamme. Mehän saamme odottaa sanomattomia asioita, niin totta kuin sinä itse olet sen sanonut.

TOUKOKUUN 21 PÄIVÄNÄ.

Minä kiitän Herraa joka aika, hänen ylistyksensä on suussani aina. Ps. 34:2

Niin sanoo koeteltu Daavid. Semmoinen mielentila kuuluukin kristitylle, joka omistaa Kristuksen koko rikkauden. Hän on aina iloinen, kiitollinen ja onnellinen, niin kuin apostolikin sanoo: »Olkaa aina iloiset. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää joka tilana. Sillä se on Jumalan tahto teistä Kristuksessa Jeesuksessa.» Onhan Jumalan lasten autuaallinen velvollisuus jo täällä maailmassa koettelemusten keskellä alkaa taivaallista elämää. Me elämme sitä, kun kiitämme ja ylistämme Jumalaa, rakastamme ja kunnioitamme taivaallista Isäämme kaikesta, mitä hän itsessään on, ja mitä hän on meille tehnyt, tekee ja on tekevä. Kuka voi luetella kaikki kiitosaiheet! Olemme tässä ainoastaan niihin viitanneet.

Kiittämättömyys on synti, jota seuraa paljon onnettomuuksia. Kiittämättömyys on se näännyttävä sää joka kuivattaa kaikki Jumalan armolähteet. Kiittämättömyys sokaisee ihmismielen niin, ettei ihminen näe sitä hyvää, mikä hänellä on. Vaikkapa hän olisi maan piirin onnellisin ihminen, kulkee hän kuitenkin onnettomana läpi elämän, alituisen tyytymättömyyden vaivaamana. Hän on kuormana itselleen ja Jumalan kunnian kieltäjä. Onhan silläkin, joka on vähimmin saanut, syytä lakkaamatta kiittää, ylistää ja kunnioittaa Jumalaa, sillä jo sekin, että saamme jotain tietää hänestä ja saamme nähdä hänen ihania tekojaan on syy, jonka pitäisi täyttää meidät kiitoksena Kaikki maa on täynnä hänen hyvyyttänsä. Taivas ja maa ovat täynnä hänen kunniaansa.

Ja jos sinä kuulut niiden joukkoon, jotka omassa sydämessään ovat saaneet kokea hänen suurta armoaan ja laupeuttaan. Jos olet saanut kutsun tulla Kristuksen valtakunnan jäseneksi. Jos Pyhä Henki on sinut valaissut, niin että olet oppinut tuntemaan itsesi ja Vapahtajasi ja olet tullut Jumalan lapseksi, niin onhan sinulla syytä kiittää. Ja kaiken lisäksi saat sinä vielä paljon muita sekä hengellisiä että maallisia lahjoja Jumalalta. Saat Jumalan sanan, jokapäiväisen leivän ja kaikki mitä tarvitset matkallasi maailmassa.

Oi, miten sinun siis tulee kiittää ja kunnioittaa meidän Jumalaamme! Jos sitä vastoin unohdat kaiken tämän, vaellat tyytymättömänä ja kärsimättömänä. Tuskastut pienistäkin vastoinkäymisistä, niin se on kiittämättömyyttä, joka tuskin voi jäädä rankaisematta. Kristityn tulee olla iloinen ja kiitollinen ihminen.

Jos nyt olemme käsittäneet kiittämättömyyden olevan vaarallisen ja turmiollisen synnin, niin jää vielä tämä kysymys mietittäväksemme: Kuinka voimme saada sellaisen sydämen, joka panee oikean arvon Jumalan antamaan hyvyyteen, ja kuinka opimme häntä kiittämään ja ylistämään? Tässä ei auta muu kuin apostolin neuvo: »Raitistukaa oikealla tavalla.»

Meidän täytyy saada Jumala silmiemme eteen. Se on oikea tie. Kuolleet ja kaikkein kiittämättömimmätkin ihmissydämet ovat täyttyneet kiitoksesta ja ylistyksestä saatuaan silmänsä avatuiksi näkemään Jumalan ja kaiken sen hyvän, minkä hän on meille tehnyt ja joka päivä tekee.

Kun Daavid tahtoi herättää sielunsa Jumalan kiitokseen ja ylistykseen, sanoi hän: »Äläkä unhota, äläkä unhota mitään mitä hän on sinulle hyvää tehnyt.» Jollei Jumala ole sinulle mitään hyvää tehnyt, niin eihän sinun tarvitse kiittääkään. Meidän tulisi tosin ylistää ja kunnioittaa Jumalaa siitä, mitä hän itsessään on, vaikka hän ei olisikaan meille mitään hyvää tehnyt. Vaikuttaahan suuri persoonallisuus meihin hengellään, vaikkapa emme olisi häneltä mitään hyvää saaneetkaan.

Mutta ihmissydän ei tunne oikeata kiitollisuutta Jumalaa kohtaan ennen kuin se on saanut kokea hänen suuren armonsa, sen suuren armon, joka kokonaan sulattaa ja uudesti synnyttää ihmisen. Sen takia emme voikaan vakavasti kehottaa muita Jumalaa ylistämään kuin niitä, jotka ovat saaneet kokea sen Jumalan suuren armon, että ovat perkeleen ja kuoleman vallasta päästetyt ja ovat Jumalan Hengen uudesti synnyttämät. »Kuolleet eivät kiitä sinua, Herra.» Ja jos ei ihminen uudesti synny, niin hän ei voi täällä ajassakaan nähdä Jumalan valtakuntaa. Hän on sokea ja kuollut, hän ei näe Jumalan kunniaa. Yhtä vähän saat semmoisessa ihmisessä sydämellisen ilon ja kiitollisuuden syntymään, kuin voit tehdä lunta ja jäätä lämpimäksi.

Niin kuin emme voi tehdä sydäntä, joka ei ole kokenut Jumalan hyvyyttä, lämpimäksi ja kiitolliseksi, niin toiselta puolen ei se sydän, joka on saanut maistaa, miten suloinen Herra on, voi olla kiittämättä ja ylistämättä häntä. Silloin on helppo kiittää. Ei Israelin lasten ollut vaikea kiittää ja ylistää Jumalaa, kun Herra heille avasi tien Punaisen meren läpi ja he näkivät vihollisensa hukkuvan sen aaltoihin. Ei, se oli perin helppoa. He tunsivat sydämissään vastustamattoman halun kiittää ja ylistää. Kuule, kuinka he laulavat, mitä Herra oli osoittanut heille. Kiitollisen ja ylistystä laulavan sydämen salaisuus on Herran näkeminen.

TOUKOKUUN 22 PÄIVÄNÄ.

Niin kehotan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niin kuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikin tavoin nöyrinä ja sävyisinä, pitkämielisinä, kärsien toinen toistanne rakkaudessa. Ef. 4:1-2.

Sinä, joka olet Jumalan lapsi, vaella niin kuin sinun korkea kutsumuksesi vaatii. Kun näet muiden, semmoistenkin, jotka tahtovat olla kristityitä, vapaasti avaavan mielensä kaikelle turhuudelle, kuunnellen, katsellen ja puhellen hyödyttömiä asioita, tulee sinun, joka olet Kristuksen kanssa autuaallisessa yhteydessä, jolla on Pyhä Henki sydämessäsi, tarkoin tutkia, minkälaiset ajatukset, puheet ja teot ovat soveliaita niin elävässä, seurassa. Älkää saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä, ja taas: Jumalan temppeli on pyhä!

Sinun tulee siis vartioida sydämesi temppeliä, ettei sinne mitään turhamaista saa tulla. Kun näet muiden kiinnittävän sydämensä monenlaisiin suuriin suunnitelmiin maallisen voiton saavuttamiseksi ja täällä valmistavan itsellensä paratiisin, tulee sinun, joka kuulut Jumalan valtakuntaan, koota itsellesi aarteita taivaaseen, sillä sinun paratiisisi on siellä. Herran käskystä tulee sinun kyllä hoitaa maallisia asioita huolella, mutta sydämesi etsii näkymättömiä. Kun näet niiden, jotka nimittävät itseään kristityiksi, kuitenkin elävän itselleen, (he näkevät lähimmäisensä epäuskon ja synnin pimeydessä vaeltavan kadotuksen tietä, mutta ihmispelon ja velttouden tähden eivät varoita heitä) niin sinun, jolla on elämäsi ja autuutesi Kristuksessa, tulee muistaa: hän on kuollut kaikkien edestä, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itsellensä. Ja että hän sen takia »teki meidät kuninkaiksi ja papeiksi Jumalan edessä,» jotta me rukoillen ja hänen sanaansa tunnustaen alati kokoaisimme hänen kanssaan.

Apostoli sanoo: »Kaikin tavoin nöyrinä ja sävyisinä, pitkämielisinä, kärsien toinen toistanne rakkaudessa». Siis tässäkin suhteessa tulee meidän olla Jumalan seuraajia, niin kuin rakkaat lapset, ettemme enää vaella niin kuin ne, jotka tyhmyydessään himojansa tyydyttävät. Jos näetkin niiden, jotka tahtovat olla kristittyjä, olevan ylpeitä, paisuneita, aina ensimmäisinä kaikessa, tulee sinun muistaa, että kuulut valtakuntaan, josta Herra on julistanut, että joka siinä tahtoo olla suurin, hän olkoon pienin ja joka tahtoo olla ensimmäinen, olkoon kaikkien palvelija. Ne, jotka itse pitävät ja tahtovat, että heitä pidetään ensimmäisinä, tulevat viimeisiksi.

Ankarimmat sanat Jeesus käyttää juuri ylpeyttä vastaan, se muistakaamme! Hän varoitti opetuslapsiaan usein siitä. Kun he kysyivät, kuka on suurin taivasten valtakunnassa, katkaisi hän heidän kuvittelunsa kovilla sanoilla. Hän sanoi, etteivät he ollenkaan pääse sinne sisälle, jolleivät käänny ja vapaudu semmoisesta mielestä. Ja hän neuvoo heitä, että heidän on nöyrryttävä lasten kaltaisiksi.

Toisen kerran taas, kun opetuslapset iloitsivat siitä, että heillä oli voima ajaa riivaajia ulos, sanoi Herra: »Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että nimenne ovat kirjoitetut taivaissa.» Niin arka on tämä asia, niin vaarallista on iloita omista eduista. Mutta se, että nimemme ovat armosta taivaissa kirjoitetut, on heikoimpienkin lasten yhteistä omaisuutta, ja siitä me saamme iloita.

Kun Pietari sanoi: Vaikka kaikki loukkaantuisivat sinuun, niin minä en koskaan loukkaannu. Silloin sallittiin saatanan seuloa häntä niin kuin vehnää. Sittemmin kirjoitti sama Pietari: Pukeutukaa kaikki keskinäiseen nöyryyteen, sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Kun näet niiden, jotka tahtovat käydä kristityistä, esiintyvän sydämellisinä ja lempeinä vierasten parissa, mutta olevan kodissaan riitaisia, kovasydämisiä tyranneja, niin muista sinä, että olet kutsuttu seuraamaan häntä, joka ei ollut nurja eikä hirmuinen, vaan siveä ja nöyrä sydämeltään.

Harjaannuta itseäsi laupeuteen, armeliaisuuteen ja siveyteen, ettei lihasi saisi vapautta. Ja jollet et voikaan estää kaikkia riitaisen mielen purkauksia, tulee sinun kumminkin erota jumalattomista siinä, että tunnustat vihasi, olet altis ystävyyteen, etkä anna auringon laskea vihasi yli. Ja jos sinulla on todella riitaisia lähimmäisiä, niin muista, että kristittynä on sinun voitettava paha hyvällä. »Pese heidän jalkansa», kuten apostoli tässä sanoo: kärsien toinen toistanne rakkaudessa.

Oppi-isämme, Luther kirjoittaa: »Jos puolisollasi, palvelijallasi, isäntäväelläsi on jokin ikävä vika, niin kärsi sitä ja sinä suurempaa armoasi heidän hyväkseen, heidän parannuksekseen ja tiedä olevasi kutsuttu lähimmäisesi taakkaa kantamaan, erittäinkin koskapa sinullakin varmaan on jokin vika, jota toisten täytyy sinussa kärsiä.» Katso, siihen olemme kutsutut. Meidän tulee siis muistaa mikä korkea, autuaallinen kutsumuksemme kristittynä ja Jumalan lapsena on ja vaeltaa tämän kutsumuksen arvon mukaisesti. Jumala antakoon meille tähän yhä enemmän armoansa.

Herra Jeesus Kristus! Anna rauhasi sydämeeni sellaisena kuin sinä sen meille annat. Auta että se elämän kilvoitusten ja taistelujen alla yhä lisääntyisi, kasvaisi ja vahvistuisi minussa. Anna minulle siveä sydän, sinun sydämesi kaltainen. Tee minut nöyräksi ja kärsivälliseksi silloinkin, kun panet minut ristiä kantamaan. Karkota minusta kaikki epäuskon nurjuus ja kärsimättömyys sinun suuren kärsivällisyytesi tähden! Amen.

TOUKOKUUN 23 PÄIVÄNÄ.

Pysykää minussa! Pysykää minun rakkaudessani! Joh. 15:4, 9.

Pysykää minussa! Pysykää minun rakkaudessani! Nämä sanat sisältävät jotain erikoisen tärkeätä, koska Herra niin usein kertaa niitä. Kymmenen eri kertaa käyttää Jeesus näitä sanoja hänessä pysymisestä Joh. 15 luvussa. Me ymmärrämme, että se asia on erikoisen vakava, koska Herra niin useasti teroittaa sitä meidän mieliimme. Tärkeätä on siis tietää mitä Herra tarkoittaa.

Ota siis vaarin Herran puheesta ja huomaa, ettei hän sano: Pysykää minun palveluksessani, pysykää minun seuraajinani, tahi rukoilkaa minua. Ei, hän puhuu paljon sisäisemmästä yhteydestä sanoessaan: »Pysykää minussa: Jos te pysytte minussa.» Tämän lauseen sisältöä voinee tuskin kukaan täällä ajassa täydellisesti ymmärtää. Mutta sen verran käsitämme, että se puhuu mitä sisäisemmästä yhteydestä hänen kanssaan, samanlaisesta kuin oksan ja rungon yhteys on. Mutta mitä voimme tästä yhteydestä käsittää ja miten se syntyy, selviää meille Herran sanoista: »Jos minun sanani pysyvät teissä - pysykää minun rakkaudessani.» Me pysymme Kristuksessa, kun pysymme hänen rakkaudessaan ja kun meillä on hänen sanansa ei ainoastaan päässä ja huulilla vaan sydämessä. Ja silloin se on meidän totinen lohdutuksemme.

Tämä Kristuksessa pysyminen ja hänen pysymisensä sinussa on usein suurin salaisuus. Mutta tutki, elätkö Kristuksen sanasta ja Kristuksen rakkaudesta. Jos niin on, niin sinä elät Kristuksessa ja Kristus sinussa. Voinet kai tietää, onko sinulla, lohdutuksesi Kristuksessa? Jos suret syntejäsi ja kelvottomuuttasi ja sinä silloin saat lohdutuksesi ainoastaan sanasta, joka puhuu Kristuksen rakkaudesta, Kristuksen vanhurskaudesta ja verestä, silloin huomaat elätkö uskosta. Tutki itseäsi, saatko lohdutuksesi kuulemisesta tai työstä, jostain omasta työstäsi. Jollet mistään muusta löydä lohdutusta kuin evankeliumin kuulemisesta, niin saat lohdutuksesi uskosta.

Tämä on tärkeä asia, niin että jokainen tutkikoon itseänsä, ettei pettyisi. Jos sydämesi riippuu Kristuksessa ja elää Kristuksen sanasta, kuten ruumiisi aineellisesta ravinnosta, niin silloin pysyt hänessä ja hän sinussa. Silloin myös tunnet sydämesi hartaasti isoavan ja janoavan häntä ja hänessä ja hänen rakkaudessaan se saa lohdutuksen ja elämän.

Paavali selittää meille ihanasti, mitä Kristuksen rakkaudesta eläminen merkitsee ja miten Kristus uskon kautta elää meissä. »Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa. ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.» Katso, tässä on pyhityksen oikea voima ja oikea elämä. Tämän sisältää: Pysykää minussa - pysykää minun rakkaudessani. Huomaa, miten apostoli sanoo: »Minä olen lain kautta kuollut pois laista - minä elän nyt Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua.»

Katso, sielu-raukka, mitä sinulta puuttuu, kun synninorjana olet epätoivoinen ja kauhuissasi synnin tähden, etkä kuitenkaan sitä oikein inhoa ja vihaa, vaan synti yhä hallitsee mieltäsi ja jäseniäsi. Syynä siihen on se, ettet ole kuollut laista, et ole vapaa ja autuas Kristuksen rakkaudessa, vaan sisimmässäsi olet lain orja. Kuinka voisi sinulla näin ollen olla elämä, voima ja pyhä tahto? Jos laki olisi annettu eläväksi tekemään, niin tosi vanhurskaus tulisi laista.

Ei, kirjain kuolettaa. Laki tekee vain synnin eläväksi ja voimalliseksi meidän jäsenissämme niin että kasvamme hedelmää kuolemalle. Jos tahdot pyhitysvoimaa ja elämää, niin sinun täytyy »kuolla pois laista» ja elää vain Kristuksen rakkaudesta. Apostoli sanoo: »Minä olen lain kautta kuollut pois laista.»

Ensinnäkin on itse laki kuolettanut minut, minun oman toimintani ja mielikuvitukseni, herättäessään minussa kaiken synnin. Laki »petti minut ja tappoi minut sen kautta.» Ja minä kuolin - tulin aivan voimattomaksi, en voinut mitään tehdä, en tuntea, enkä ajatella, en voinut ryhtyä mihinkään, en voinut liikuttaa sormeanikaan lunastuksekseni, minä olin kadotettu, olin kuollut.

Silloin tuli toinen laki, uskon laki, joka sanoi: »Usko Herraan Jeesukseen!» Evankeliumi julisti minulle koko Kristuksen ansion, hänen kuolemansa ja rakkautensa. Ja kaiken sen hän teki minun tähteni! Minun henkeni tuli eläväksi ja erotettuna vanhasta ihmisestä tulin yhdistetyksi häneen, joka on kuolleista noussut. »Ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa. ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.» Elämänä elämässäni on, että Jumalan Poika on rakastanut minua ja on antanut itsensä minun edestäni. »Pysykää minun rakkaudessani.»

Herra Jeesus Kristus! Kaikki riippuu sinusta ja sinun armostasi. Meidän parannuksemme, uskomme ja rakkautemme, rauhamme ja toivomme ja meidän pysymisemme sinussa on ainoastaan sinun armosi hedelmä. Niin anna, Herra, minun yhä enemmän oppia tuntemaan tätä sinun armoasi, anna sydämeni sinua yhä enemmän rakastaa, niin minä saan sinun luonasi rauhan ja levon sydämelleni, huolimatta siitä, että minä itsessäni olen niin kurja, rauhaton ja onneton. Amen.

TOUKOKUUN 24 PÄIVÄNÄ.

Niin kuin paimen kaitsee hän laumaansa. Hän kokoaa karitsat syliinsä ja kantaa heitä helmassansa, imeväistä hän johdattaa. Jes. 40:11.

Mikä lohdutus, kun oman sydämemme pimeyden, petoksen ja horjuvaisuuden tähden, kun perkeleen kauheiden aikomusten ja petollisuuden tähden, kun olemme tietoiset moninaisten opinsuuntien eksytyksistä ja kun tunnemme itsemme rauhattomiksi. Pelkäämme eksyvämme harhatiellä ja joutuvamme turmioon. Mikä lohdutus, kun Herra silloin sanoo tahtovansa itse olla meidän Paimenemme. Mikä lohdutus viheliäiselle syntiselle, joka tuntee kurjan heikkoutensa kaikessa, kun Kristus pitää syntisiä lampainansa.

Me emme ole suurempiarvoisia. me olemme vain lampaita, joiden hyvänä Paimenena on hän, joka mieluummin antaa henkensä, kuin päästää lampaansa turmioon. Kuinka lohdullista on tietää, että hän, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, on lammasten paimen ja pitää niistä huolen. Pitää huolen siitä pienoisesta laumasta, jolla on joka puolella vaaroja ja ympärillään paljon semmoista, joka sitä eksyttää.

Ja mikä lohdutus kaikille alapaimenille, noille vähille palvelijoille, kuten Jesaja heitä kutsuu. Heitä sisältä ja ulkoapäin ahdistaa kysymys: Näytätkö lampaille oikean tien, kohteletko sinä lampaita oikein. Nyt rauhoittavana ojennusnuorana on hän, joka sanoo: »Minä olen se hyvä Paimen.» Tämän ylipaimenen edessä täytyy meidän kaikkien taipua, hänen esimerkkiänsä tulee meidän noudattaa, muutoin emme suinkaan ole hyviä paimenia. Jolla ei ole Kristuksen Henki, se ei ole hänen omansa.

Köyhää syntistä ilahduttaa tässä se, että Jumala pitää ihmisiä vain lampainansa. Eksyneinä ja voimattomina lampaina, joiden on mahdotonta itse hoitaa ja varjella itseänsä sutta vastaan, vaan jotka ovat kokonaan riippuvaisia paimenesta. Sellaiseksi kuvaa Jumala ihmisen. Lakkaamatta lyö Jumala alas kaikki kuvittelumme omasta ymmärryksestämme ja omasta voimasta, jotka ovat syöpyneet niin syvälle luontoomme. Pitäisihän meillä itsellämme olla valoa ja voimaa auttaa itseämme. Kai mekin johonkin pystymme ja jotain ymmärrämme. Tätä syvää, pohjatonta kuvittelua vastaan sanoo sana, »Herra katsoo taivaasta ihmislapsiin nähdäksensä onko ketään ymmärtäväistä, ketään, joka etsii Jumalaa. Mutta kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni turmeltuneet. Ei ole yhtäkään, joka tekee, mikä hyvää on, ei yhden yhtäkään.»

Niin, me olemme niin kelvottomat, sanoo apostoli, ettei meillä itsellämme ole kykyä ajatella jotakin, ikään kuin se tulisi meistä itsestämme, vaati Jumalan täytyy vaikuttaa sekä tahtominen että tekeminen. Tätä kuvaa lammas.

Lampaat ovat kaikista eläimistä eniten vaaralle alttiit, turvattomimmat ja yksinkertaisimmat. Ei niillä ole hampaita, joilla puolustaisivat itseään sutta vastaan. Sitä paitsi ovat tunnetut typeryydestään, joten ne sen ominaisuuden tähden ovat tulleet sananlaskuksi. Hyvin yksinkertaista ihmistä sanotaan lampaaksi. Hengellisissä asioissa olemme kaikki perin ymmärtämättömiä. Viisaimmat ihmiset sokaisee suurin hulluus heti, kun heidän sielustaan on puhe. Ja valistuneimmatkin kristityt ovat saatanan syvyyden edessä hukassa, jos Herra heidät jättää. Ja silloinkin, kun selvästi näemme, mitä meidän tulisi tehdä, olemme usein niin kykenemättömät, että meidän täytyy huutaa ja valittaa: »Minä olen myyty synninalaiseksi, sillä hyvää, jota tahdon, minä en tee vaan sitä pahaa, jota en tahdo, sitä harjoitan.»

Oi, ajattele sinä, joka väsytät sydäntäsi ponnistellen omine töinesi autuuteen. Et ole suuriarvoinen, olet vain lammas. Nöyryytä itsesi Herran edessä ja tunnusta Daavidin kanssa: »Minä käyn eksyksissä kuin kadonnut lammas. Etsi palvelijaasi.» Tunnusta, ettet voi mitään tehdä, etpä edes ajatellakaan. Ano kaikkea vain lahjana Herralta. Jos hän tahtoo jotakin sinulle antaa, niin sinulla se on. Jollei hän anna, on kaikki turhaa. Sinä olet vain heikko, turvaton lammas.

Mutta mikä sanomaton lohdutus siinä, että Herra Kristus sanoo olevansa meihin samassa suhteessa kuin paimen lampaisiinsa. Paimenen asia on pitää huolta lampaistaan. Hän tietää, etteivät lampaat pidä huolta itsestään, eivät kykene puolustautumaan sutta vastaan. Eiväthän ne voittaisi sutta, vaan paimenen tulee tehdä tämä ajattelematta ansaitsevatko lampaat sen tahi ei. Se kuuluu paimenen virkaan. Ajattele nyt, kun Herra Jeesus itse sanoo: »Minä olen se hyvä paimen.» Hän sallii minun pitää häntä paimenena ja ymmärtää, että odotan häneltä juuri sitä, mikä paimenen virkaan kuuluu. Ketä minä uskoisin, ellei Herraa itseänsä?

TOUKOKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Te olette maailman valo. Matt. 5:14.

Kun Herra sanoo olevansa maailman valo ja taas toisella kertaa: »Te olette maailman valo», niin eivät nämä sanat ole keskenään ristiriidassa. Jeesuksen opetuslapset ovat maailman valona yhtä varmasti kuin hän itsekin on maailman valo. Maailman syntien sovittajana oli hän yksin, siinä hallitsee hän ilman apulaista, hän sotki viinikuurnan yksinänsä. Mutta esittäessään Jumalan olennon ominaisuuksia, hänellä, ollen esimerkkinä muille, on sama asema kuin hänen uskollisillaankin. Jokainen lunastettu syntinen voi olla, ja hänen tuleekin olla Jumalan pyhyyden ja rakkauden kuvana, kuten Jeesus itsekin oli maan päällä ollessaan.

Kaikkein korkein Jumala on siinä ilmoittanut todistuksen viisaudestaan, että hän kääntää uskollisensa maailman valkeudeksi. Moni Jumalan ominaisuus ilmenee meille luomisen töissä ja vielä paljon kirkkaammin Ilmoittaa hän itsensä sanassaan. Mutta ainoastaan harvat ajattelevat mielet tutkivat luonnon kirjaa: Sekin joukko, joka tutkii Jumalan pyhää sanaa, on verrattain pieni.

Mutta uskovaisten seura ja käyttäytyminen on kirja, jota kaikki tukevat. Kristittyjen elämä on nähtävänä koko heidän ympäristölleen. Heidän sanojensa ja tekojensa tutkimiseen ei tarvita mitään terävää järkeä. Ei, sekä oppineet, että oppimattomat tarkkaavat heidän käytöstään. Lukemattomat ihmiset eivät koskaan olisi tulleet tutkineeksi Jumalan ilmoitettua sanaa, jollei heidän huomionsa Jumalaan olisi tullut herätetyksi sen kautta, että Jumalan lasten elämässä kuvastuu hänen olemuksensa. Kun maailman lapset näkevät, millaisiksi Kristuksen opetuslapset ovat tulleet uskon kautta evankeliumiin, niin he taipuvat kuulemaan ja rupeavat tutkimaan tätä evankeliumia, jopa vihdoin vastaanottavatkin sen.

Kristuksen yhteisen seurakunnan velvollisuus on myös jokaisen yksityisen seurakunnan ja jokaisen sen jäsenenkin velvollisuus. Jokainen kristillinen seurakunta on pantu maailman valkeudeksi osoittamaan Jumalan pyhyyttä ja rakkautta ja niin saattamaan syntisiä Vapahtajan luo. Jollei seurakunta ole maailman valona, joka selvästi erottautuu ympärillä olevasta pahasta, pimitetystä maailmasta, niin se ei ansaitse Kristuksen seurakunnan nimeä. Mutta koska jokainen seurakunta on kokoonpantu yksityisistä jäsenistä, niin riippuu koko seurakunnan henki sen eri jäsenistä.

Jokainen seurakunnan jäsen on kutsuttu maailman valoksi, Kristuksen kirjeeksi, jonka kaikki ihmiset tuntevat ja lukevat. Ellei joku seurakunnan jäsen ole sellainen valo, sellainen Jumalan rakkauden ja pyhyyden elävä kirje, on hän kadottanut oikeutensa kuulua sen yhteyteen. Hän on seurakunnalle vahingoksi ja häpeäksi ja sitä paitsi hän on ympäristölleen suureksi vahingoksi.

Rakkaat veljet ja sisaret, miten on meidän laitamme? Emme tee tätä kysymystä sen takia, että joku alkaisi katsella ympärilleen langettaakseen tuomionsa muista, vaan kysyköön jokainen, joka pitää itseään Jeesuksen opetuslapsena, itseltään: Miten on minun laitani? Me pyydämme teitä itse kutakin vakavasti tutkimaan, mikä sinussa, juuri sinussa, ajatuksissasi, sanoissasi ja teoissasi estää Kristuksen valtakunnan menestymistä ja hänen nimensä kunniaa.

Tehköön jokainen, joka sanoo itseänsä Kristuksen opetuslapseksi, itselleen tämän kysymyksen täydellä todella: mikä minussa saattaa antaa laittajalle sijaa ja estää syntisiä tulemasta Kristuksen luo? Enkö minä jollain tavalla ole syynä siihen, että joku sielu halveksii sanaa ja pitää kaikkea elävää kristillisyyttä ulkokultaisuutena? Tehköön jokainen Jeesuksen opetuslapsi itselleen tämäntapaisia kysymyksiä! Tutkikoon jokainen kristitty juuri tällä hetkellä, mikä hänessä estää Kristuksen valtakuntaa ja etsiköön hän siihen heti ojennusta ja apua . Vaikkapa kirvelisi, vaikkapa se tuottaisi tuskaa, ennemmin heti, kuin myöhemmin.

Älkäämme koskaan unohtako, että jokainen oksa, joka ei tuota hedelmää heitetään pois ja kuivettuu ja ne kootaan yhteen ja heitetään tuleen, ja palavat.

Tätä ei oikeastaan ole sanottu niille, jotka joka päivä nuhtelevat ja tuomitsevat itseään. Heidän tulisi päinvastoin kääntää katseensa pois omasta itsestä ja kokonaan pukeutua Kristukseen, jotta heidän sielunsa hänen armossaan saisi sen levon ja voiman, joka pyhitykseen tarvitaan. Me puhumme tässä niille, jotka evankeliumin tunnustuksessa ovat kevytmielisiä ja huolimattomia. Sellaisista sanoo Luther: »Ei ole katsottava heidän suuhunsa, vaan heidän elämäänsä.» Tässä ei kysytä, osaatko kauniisti puhua, vaan kysytään, onko sinulla myös jokin Hengen ja voiman todistus. Jumalasta ja Kristuksesta on helppo kerskata, mutta uskosi totuus ja perusteellisuus näkyy siinä, jos Pyhä Henki käy käsiksi vanhaan ihmiseesi, sitoo ja ristiinnaulitsee sen ja tekee sinut nöyräksi ja rakastavaiseksi.

Jos olet valveilla, etkä ole antanut viettelijän nukuttaa itseäsi omanvanhurskauden kuvitteluihin, niin et koskaan täällä ajassa tyydy pyhityksesi ja voimaasi, oletpa aina tunteva syntisi olevan pyhyyttäsi suuremman. Mutta muut todistavat, ja valoisampina hetkinä voit itsekin apostolin kanssa todeksi vakuuttaa, ettei Jumalan armo kuitenkaan ole ollut turha sinussa. Ja että arvokkaimmat Hengen hedelmät, vaikkakaan ei toivomassasi määrässä, kumminkin ovat todella uskoasi seuranneet.

Herra Jeesus, auta minua kääntämään mieleni maasta. Sytytä minussa oma elämäsi kirkkaaksi valkeudeksi. Johdata minua elämän oikealle tielle. Tule sinä, Herra, valollasi ja voimallasi asumaan sydämeeni. Hallitse minua rauhallasi ja ilahduta. minun sieluni sinun ilollasi, niin että koko vaellukseni täällä olisi todistuksena sinusta ja että minä sinun rakkautesi ja pyhyytesi elävänä kirjeenä saisin todistaa sinun olevan maailman totisen valkeuden. Amen.

TOUKOKUUN 26 PÄIVÄNÄ.

Ja miehet kääntyivät siellä ja menivät Sodomaan päin. Mutta Aabraham jäi vielä seisomaan Herran eteen. ja Aabraham astui hänen tykönsä ja sanoi: hukutatko myös vanhurskaankin jumalattoman kanssa? 1 Moos. 18:22-23.

Käykäämme Mamren lehtoon ja kuunnelkaamme sitä merkillistä keskustelua, joka vuorella sen yläpuolella tapahtuu Aabrahamin ja hänen ihmeellisten vierastensa välillä, heidän katsellessaan Sodoman seutuja, jotka piti hävittää (1 Moos. 18:16-33). Katselemmepa taivaallisen Isän lempeyttä tahi uskollisen palvelijan luottavaa, harrasta rukousta, niin oli tämä kohtaus niin ihana, että se voi ilahduttaa jokaista uskovaa sydäntä.

Mutta samalla se näyttää meille kaikkien aikojen uskovaisten tehtävän silloin, kun Herran kuritus käy jumalattoman kansan yli. Tässä saamme luoda silmäyksen taivaallisen Isän armahtavaan sydämeen. Me näemme miten suuren arvon hän panee uskollisiinsa luvatessaan kymmenen vanhurskaan tähden säästää koko kaupungin, joka oli täynnä jumalattomia, jotka ylenkatsoivat hänet. Tämä olkoon uskomme vahvistuksena.

Ken Raamatusta lukee kertomuksen kokonaisuudessaan, näkee myös, kuinka taivaallinen Isä laskeutuu palvelijainsa tasolle, kätkee majesteettinsa ja verhoaa jumaluuden olentonsa ihmismuotoon ja ajatuksensa inhimillisiin lauseisiin, niin että olemme kuuntelevinamme vain ihmistä. Tämän hän tekee poistaakseen palvelijastaan kaiken pelon ja vetääkseen koko hänen luottamuksensa itseensä. Tämä onnistuukin. Näemme miten Aabrahamin usko syttymistään syttyy Jumalan ystävyyden vaikutuksesta, niin että hän askel askeleita etenee rukouksessaan, kuitenkin, ikään kuin hämillään rohkeutensa tähden.

Kun Aabraham kuuli, että Herra viidenkymmenen vanhurskaan tähden suostui säästämään Sodoman, käsitti hän heti, että silloin tulisivat nuo uhatut kaupungit Jumalan vihan alaisiksi. Sen takia piti hän erittäin tärkeänä yhä vähentää tätä lukua. Ja kun hän vihdoin lopetti kymmeneen ja sai silloinkin vakuutuksen rukouksen kuulemisesta, arveli hän, että vielä vähentämällä tätä lukua hän loukkaisi kaikkein korkeimman vanhurskautta ja ettei Herra, jollei siellä olisi kymmentäkään vanhurskasta voisi pidättää vanhurskautensa tuomiota.

Sen takia patriarkka varhain seuraavana aamuna rauhattomana nousee samalle paikalle, missä hän Herran kanssa oli puhunut ja näkee surukseen savun nousevan laaksosta, ikään kuin pätsin savun. Jumalan vanhurskaus oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, että hän tiesi seuraavan aamun tuovan hänelle lopullisen päätöksen.

Herra seisoi palvelijansa kanssa kukkulalla, josta saattoi nähdä Sodoman ja sen ympäristön. Niinpä on myös uskovaisella Hengen valaisema silmä, jolla hän näkee yli inhimillisten olosuhteiden. Suurissa, tärisyttävissä maailman tapahtumissa hän näkee Kaikkivaltiaaan ajatuksia, näkee Jumalan totuuden ja tuomioiden niissä toteutuvan. Herra kertoi Aabrahamille, niitä hän aikoi tehdä Sodomalle ja Gomorralle. Meillekin ilmoittaa hän neuvonsa sanassaan.

Me tiedämme, että jos jokin kansa on mennyt niin pitkälle, ettei se enää kuuntele Herran ääntä, vaan röyhkeästi polkee hänen käskyjänsä ja hänen laupeutensa jalkainsa alle, silloin nousee synninhuuto taivasta kohden ja vaatii esille Kaikkivaltiaan tulisen kiivauden, joka kohtaa kansa suurissa ulkonaisissa kurituksissa. Ja me näemme tässä, mitä meidän silloin on tehtävä. Se, jolle Jumala armossaan on antanut henkensä, niin että hän lapsenoikeutensa turvassa voi astua Jumalan eteen, hän käyttäköön tätä armoaan ja jääköön seisomaan Herran eteen ja astukoon hänen tykönsä, kuten Aabraham teki, ja kohottakoon sydämensä taivasta kohti niiden puolesta, joita Jumalan rangaistus uhkaa.

Apostoli kehottaa meitä pitämään rukouksia ja esirukouksia kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, koko Kristuksen seurakunnan ja omaistemme puolesta. Jumala tahtoo tehdä suuria tekoja lastensa rukousten tähden, jotta hänen armonsa tulisi tunnetuksi ja ylistetyksi. Sen takia ei meidän pidä niukasti rukoilla. Me näemme hurskaan patriarkan tämä kuusi eri kertaa rukoilevan, nöyrtyvän rukoilemaan. Joka kerta yhä enemmän, eikä hän kertaakaan turhaan rukoillut. Jumala vastasi joka kerta armollisesti. Ja kun pyydämme syntisille armoa, on rukouksemme Jumalalle mieluinen, sillä hänen sydämensä tahtoo syntistä armahtaa. Uskovaisten esirukoukset eivät tosin kumoa Jumalan tuomiota ja hänen armovaltakuntaansa lakia. Sitä, joka ehdoin tahdoin vastustaa Herran Henkeä, ei voi edes Kristuksen esirukous ja kyynelet pelastaa, kuten näemme katumattomista juutalaisista.

Mutta sen esirukous vaikuttaa, että Jumala tekee jotakin erinomaista niiden hyväksi, jotka ovat hänen rakkaiden ystäviensä rukousten esineinä. Olisihan Herra sydämestään tahtonut antaa anteeksi niille uhatuille kaupungeille, jos niissä olisi ollut edes kymmenen vanhurskasta.

Tämä on, meidän opittava tästä kertomuksesta. Jumalan sydämestä loistaa meille jotain sanomattoman ihanaa. Sillä katso, kuinka kallis Jumalan silmissä yksi ainoa vanhurskas oli so. sielu, joka on vanhurskaaksi tehty uskon kautta Kristuksen veressä, on saanut syntein anteeksisaamisen ja etsii pyhitystä. Edes muutamien sellaisten tähden on Herra valmis säästämään kokonaisen kaupungin, joka on täynnä jumalattomia. Herralla Kristuksella on kallis aarre maan päällä kaikissa uskovaisissaan, jotka täällä ovat hajotettuina. Tämän pitäisi vetää ja nöyryyttää meitä hänen jalkansa juureen. Herra tarkkaa näitä harvoja vanhurskaitansa täällä ja kuulee heidän esirukouksensa. Ja lähinnä meidän ylimmäinen pappimme esirukousta määräävät nämä Herran menettelyn kansojen suhteen.

Oi kaikkivaltias Jumala, iankaikkinen Isä, me kiitämme sinua suuren käsittämättömän armosi tähden, jonka meille olet osoittanut pannessasi niin suuren armon ja siunauksen uskollisten lastesi rukouksiin. Me rukoilemme sinua, opeta meitä oikein omiasi rakastamaan ja sydämellisesti heidän kanssaan tästä iloitsemaan. Ja Herra, jos sinun hyvä tahtosi niin on, niin anna edes kymmenen vanhurskasta meidänkin joukossamme asua, että sinun vanhurskautesi ja raikkautesi heidän kauttaan toisillekin kirkastuisi. Amen.

TOUKOKUUN 27 PÄIVÄNÄ.

Rakastakaa toisianne hartaasti, puhtaasta sydämestä, te, jotka olette uudestisyntyneet. 1 Piet.. 1:22-23.

Kun rakkaus Jumalan lapsiin on uudestisyntymisen hedelmä ja merkki, niin seuraa siitä, ettei tämä kehotus rakkauteen koske ketä tahansa, vaan ainoastaan uudestisyntyneitä kristittyjä. Älköön koskaan kehotettako niitä, jotka vain lihan mukaan ovat syntyneet, rakastamiaan niitä, jotka Hengen mukaan ovat syntyneet. Vanhan vihollisuuden hävittäminen käärmeen siemenen ja vaimon siemenen väliltä on aina turhaa työtä. Ainoastaan uskovaisia koskee Herran Kristuksen ja hänen apostoliensa kehotus: Rakastakaa toisianne hartaasti. Sillä vaikka rakkaus on Hengestä syntynyt meidän sydämiimme ja kasvaa meidän liittymisestämme Vapahtajaan, tarvitsee se kuitenkin kuten kaikki Hengen hedelmät, hyvää hoitoa ja huolta. Sen takia Raamattu kehottaa rakkauteen.

Veljellisen rakkauden kadottamisessa on suuri vaara ja vahinko. Tämä rakkaus saattaa kylmetä monesta eri syystä. Meidän verivihollisemme, joka kyllä tietää, mitä hän voittaa, saadessaan sinut erotetuksi veljespiiristä, on lakkaamattomissa salahankkeissa kristillistä veljesrakkautta vastaan. Ja meidän omassa sydämessämme löytää hän monta välikappaletta siihen. Mutta koska tämä rakkaus on niin tärkeä Kristus-elämän hedelmä, niin se myös tähän elämään perustuu.

Eläessäni katumuksen ja uskon väsymättömässä harjoituksessa, rakastan minä veljiäkin. Sen takia onkin vähenevä armonelämä ensimmäinen, yleisin ja varsinainen syy kylmenevään rakkauteen. Kun maailmallinen mieli saa vallan kristityssä, niin ettei hän enää elä jokapäiväisessä parannuksen ja uskon harjoituksessa, synnintunnossa ja armon omistamisessa, silloin kylmenee hän suhteessaan veljiin, hän etsii heidän virheitään, eikä näe heissä asuvaa armoa. Ja näin toteutuvat Herran sanat: »Ja sen takia, että laittomuus pääsee valtaan, menee useimpien rakkaus.»

Sitä paitsi on veljissä myös paljon vikoja ja ymmärtämättömyyttä, joka loukkaa ja kylmentää rakkautta. Saattavatpa eriävät mielipiteetkin särkeä veljespiirini. Erimielisyys johtuu tosin vain vähemmän tärkeistä asioista, sillä itse pääasiassa ovat kaikki uskovaiset maailmassa yksimielisiä. Mutta nämä erimielisyydet saattavat kuitenkin kuolettavasti loukata rakkautta.

Tämä saattaa tapahtua siten, että en usko veljeni olevan vilpittömän ja armoitetun kristityn, vaikka hän ei käsitä joka kohtaa Jumalan sanassa samalla tavalla kuin minä sen ymmärrän, kun en käsitä, että niidenkin joukossa, joilla muutamissa kysymyksissä on erilaiset mielipiteet, löytyy uskollisia Jumalan lapsia. Sillä silloin alan tuomita kaikkia niitä, jotka jonkin asian ovat käsittäneet toisella tavalla kuin minä. Ja sellainen tuomitseminen sammuttaa rakkauden.

Aivan eri asia on, jos minä vastustan väärää mielipidettä, taikka nuhtelen veljeni vikaa tai ajattelematonta käytöstä, kuten Kristus nuhteli Pietaria tämän tarttuessa miekkaan ja toisen kerran kutsui häntä saatanaksi, (vastustajaksi). Sellainen kuritus sopii rakkauden kanssa yhteen. Mutta jos tuomitsen hänet, jolla kuitenkin Kristuksen veressä on ainoa lohdutuksensa, kaikki kaikkensa, niin rikon rakkautta vastaan ja tuomitsemiseni kuolettaa sen.

Jos vähemmän tärkeät asiat tulevat minulle suuriksi ja tärkeiksi, niin että ne anastavat sydämessäni ensimmäisen sijan, niin on tämä vaarallinen merkki. Se ilmenee siinä että kaikki ne, jotka siinä asiassa kanssani ovat yhtä mieltä, vaikka eivät eläkään Kristuksessa, tulevat minulle rakkaammiksi niitä Jeesuksen ystäviä, jotka eivät siinä kysymyksessä ole kanssani yhtä mieltä. Se saattaa olla hyvin arveluttava tila. Saattaapa käydä niinkin, että tämä, ollen aivan toisarvoinen kysymys, johon Kristuksen vihollisetkin voivat kaikella innolla ryhtyä, käy minulle niin tärkeäksi, että minä kohtelen heitä suuremmalla rakkaudella ja suuremmalla ilolla kuin niitä veljiä ja sisaria Kristukselle jotka ovat kanssani saaneet yhtä kalliin uskon vanhurskaudessa, jonka meidän Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus antaa. Ja tämän teen vain sen takia, että ne edistävät asiaani.

Kun ihminen, joka on minun Herrani vihollinen, joka ei ole aikonutkaan etsiä pelastustaan ja rauhaansa Karitsan veressä, joka ei vielä koskaan kadotettuna syntisenä ole maannut Jeesuksen jalkain juuressa, vaan polkee Jumalan Pojan jalkojensa alle ja pitää testamentin veren saastaisena, kun hän käy minulle Jeesuksen ystävää rakkaammaksi, niin on se arveluttava asia. Ja kuitenkin on tämä Jeesuksen ystävä iäisyysveljeni ja Jumalan lapsi, jolle Karitsan kärsiminen ja kuolema on kaikkena kaikessa. Eikö tämä ole vaarallista ja eikö se todista sen toisarvoisen asian tulleen minulle Vapahtajaakin tärkeämmäksi?

Kun siis rakkaus Jumalan lapsiin voi kylmetä niin monen eri syyn tähden, niin on tärkeätä, että otamme vaarin itsestämme ja kätkemme sydämiimme ne painavat syyt, joiden tähden meidän tulee rakastaa veljiä ja sisaria armossa.

Oi Herra Jeesus, sinä meidän esikoisveljemme, joka et ole hävennyt nimittää meitä veljiksesi. Anna meidän kokoontua sinun ristisi juurelle. Sytytä veljellinen rakkaus toinen toisiimme. Sinun ja meidän taivaallinen Isämme et ole vihan ja erimielisyyden, vaan rakkauden ja rauhan Jumala. Poista siis meistä eripuraisuuden turmeleva henki ja luo meihin uusi, vahva rakkauden henki. Amen.

TOUKOKUUN 28 PÄIVÄNÄ.

Minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet. mitä katselimme ja käsin kosketimme, sen me julistamme, puhumme elämän sanasta. 1 Joh. 1:1.

Ajattele, mikä voitosta rikas lohdutus ja voima Johanneksella olikaan voidessaan näin todistaa! Tässä ilmenee riemuitseva vakuutus. En julista mitään epätietoista, vaan mitä omin silmin olen nähnyt, omin korvin kuullut, omin käsin kosketellut. Johannes oli tuo onnellinen, joka oli levännyt Jeesuksen rinnoilla, vaeltanut, levännyt ja valvonut hänen kanssaan, seisonut hänen ristinsä juurella ja ollut läsnä hänen astumishetkellään. Evankeliumissaan hän onkin vedonnut tähän omaan näkemiseensä: »Me katselimme hänen kirkkauttaan, sellaista, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä ja hän on täynnä armoa ja totuutta.»

Samoin Pietarikin riemuitsee ja omalla näkemisellään todistuksensa vahvistaa: »Sillä me emme seuranneet viekkaasti sommiteltuja taruja tehdessämme teille tiettäväksi Herramme Jeesuksen Kristuksen voimaa ja tulemusta, vaan me olimme omin silmin nähneet hänen valtasuuruutensa.» Jumalalle kiitos!

Mutta sinä sanot: miten me voimme olla siitä vakuutetut, jotka emme omin silmin ole nähneet? Jumalalle kiitos! »Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessään», hän on nähnyt ja katsellut! Jumala ei ole jättänyt itseänsä todistuksitta. Se, joka ei usko Jumalan todistuksia, on ansainnut rangaistuksensa. Hän on sokeudella lyöty, hän ei näe mitään, ei näe sitä mikä hänen edessään on, niin kuin epäuskoiset juutalaiset, joilla oli Kristus kaikkine töineen edessään, yhtä hyvin kuin Pietarilla ja Johanneksellakin, eivätkä kuitenkaan nähneet mitään.

Mutta se, joka uskoo Jumalan Poikaan, hän näkee hänen »Urimin ja Tumminin», valkeuden ja täydellisyyden. Hän seurustelee joka päivä Kristuksen kanssa. Eikö hän siis tuntisi häntä. Joka uskoo Jumalan Poikaan saa nähdä ihania asioita.

Ensinnäkin saa hän nähdä niitä itsessään, oman sielunsa vaiheissa. Hän näkee itsessään uuden luomisen, yhtä ihmeellisen kuin ensimmäinenkin luominen oli. Sitten näkee hän ulkopuolellaan alituisia todistuksia Jumalan sanan totuudesta. Mitä näkee hän esim. vanhan Israelin tähteissä, niissä juutalaisissa, jotka elävät meidän keskuudessamme? Mitä näkee hän kaikkien pakanauskontojen kurjuudessa? Mitä näkee hän siinä, ettei sana ristiinnaulitusta Kristuksesta hänen kuolemansa kautta vaiennut, vaan on levinnyt kaikkiin maihin? Mitä muita todistuksia hän vielä tarvitsee tämän lisäksi Kristuksen ylösnousemisesta? Ja mitä on hänen vielä saatava tietää Herrasta? Kiitos ja ylistys Jumalalle!

Me olemme nähneet ja me olemme katselleet! Mutta eivät kuitenkaan kaikki, vaan ainoastaan ne, joille sinä tahdot sen ilmoittaa. Meidän on nöyrryttävä Jumalan väkevän käden alle ja kerjättävä hengellisesti näkevää silmää, valkeuden armoa, sillä se tulee ylhäältä valkeuden Isältä.

Toiseksi tahtoo Johannes meille opettaa, että meidän tulee joka päivä seurustella näiden elämän sanojen katoamattomien aarteiden kanssa. Tätä jokapäiväistä seurustelemista hän tarkoittaa noilla usein kerratuilla sanoilla: »Minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, sen puhumme elämän sanasta.» Kas tässä välttämätön ehto saadaksemme kaikki voittavan lohdutuksen ja ilon Kristukselta, nim. se, ettemme vain kerran ole kuulleet ja nähneet, vaan lakkaamatta, yhä ja yhä uudelleen kuulemme ja näemme, katselemme ja käsin kosketamme eli seurustelemme näiden asioiden, näiden taivaallisten aarteiden kanssa. Näkeminen ja katseleminen, ilon aiheittemme lakkaamaton näkeminen ja katseleminen, siinä on sydämemme lohdutuksen ja voiman salaisuus. Nyt koskettelemme sitä seikkaa, josta kaikki riippuu.

Syy, jonka tähden meillä on niin vähän rauhaa, iloa ja voimaa on, että kaikkea muuta katselemme tuhannesti, mutta emme sitä, joka tuottaa meille elämän ja rauhan. Kesken ahkeraa Jumalan sanan lukemista ja kuulemista saattaa silmä kääntyä itseensä, omaan kurjuuteensa, mutta Kristuksen kunniaan, Jumalan iankaikkiseen valitsemiseen, taivaallisiin aarteisiin, ei se kykene vaipumaan. Ja mitä hyödyttää silloin koko Jumalan sana? Asiat, joissa askartelemme ja joita käsittelemme, täyttävät sielumme.

Valitettavasti monet kristityt niin vähän askartelevat noiden suurien ihanien taivaallisten aarteiden parissa, jotka täyttäisivät heidät rauhalla ja ilolla. Sitä vastoin antavat he sielunsa vaipua sellaisiin asioihin, jotka täyttävät heidät kaikella pahalla, tuskalla, rauhattomuudella. Missä sielumme liikkuu, sieltä vaikutukset sieluumme tulevat. Jumala auttakoon meitä! Jos emme tässä asiassa pidä Jumalan sanaa ojennusnuorana, on kaikki turhaa.

Meidän tulee myös auttaa toisiamme siihen kehotuksilla ja varoituksilla, jotta ahkerammin käyttäisimme suuria aarteita Kristuksessa. Muuta keinoa ei ole ilon saavuttamiseksi ja sydämen vahvistamiseksi. Lutherillakaan joka päivä työskennellessään sanan ja opin kanssa, ei ollut muuta neuvoa, kuin mikä jokaisella yksinkertaisella palvelijallakin on.

Hän asetti joka päivä sielunsa eteen uskonkappaleet, Jumalan kymmenen käskyä ja muutamia tunnettuja raamatunlauseita Kristuksesta, joita hän monet tuhannet kerrat tutkisteli. Ei kukaan kristitty ole keksinyt muuta keinoa saavuttaakseen ja säilyttääkseen voiman sydämessään. Jumala auttakoon meitä tätä toteuttamaan!

TOUKOKUUN 29 PÄIVÄNÄ.

Jos sanomme, että meillä on yhteys hänen kanssaan, mutta vaellamme pimeässä, niin me valehtelemme, emmekä tee totuutta. 1. Joh. 1:6.

Mitä on pimeässä vaeltaminen? Tähän kysymykseen täytyy meidän varovasti vastata, niin ettemme käy sitä itse selittämään, vaan että löydämme siihen Herran oman vastauksen, sanassa löytyvän selityksen, jotta emme suotta tulisi raskautetuiksi, tahi saisi väärää lohdutusta.

Jumalalle kiitos! Se onkin sanassa selitetty. Kristus sanoo: »Jokainen, joka tekee pahaa, vihaa valoa eikä tule valoon, jottei häntä teoistansa nuhdeltaisi.» Huomaa tämä! - »jottei häntä teoistansa nuhdeltaisi.» Kun ihminen kammoaa nuhtelevaa sanaa, eikä tahdo astua Jumalan eteen, hänen eteensä, joka on valo, nuhdeltavaksi synnin tähden ja tunnustamaan syntinsä, eikä etsi sovitusta, vaan vetäytyy pois ja sanoo Juudas Iskariotin kanssa: »Rabbi, en kai minä ole se», niin eiköhän se ole pimeydessä vaeltamista? Vertaa tähän 8:tta jaetta: »Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä.» Mutta sitä vastoin: »Jos tunnustamme syntimme, on hän uskollinen.»

Jos siis sanomme, että meillä on yhteys hänen kanssaan, mutta vaellamme pimeydessä, niin suhteemme Jumalaan ei ole selvä, emme synteinemme ole heittäytyneet armonistuimen eteen. Silloin emme anna syntiämme tuomittavaksi, emme tahdo sitä Jumalan edessä tunnustaa, emmekä siitä luopua, saadaksemme sen sovitetuksi ja kuoletetuksi, vaan häiritsemättä tahdomme pysyä synnissä, verhoten itseämme puolustuksilla ja ulkokultaisuudella. Tämän teemme saadaksemme rauhassa, rankaisematta harjoittaa syntiä.

Tähän pimeässä vaeltamiseen on syynä nukkuva omatunto, tottelematon ja paatunut henki, joka ei pane Jumalaan mitään arvoa. Sillä kun Jumala sanassaan ilmoittaa meille tahtonsa ja neuvonsa meidän autuudeksemme, kun hän puhuu meille sekä sydämen uudestisyntymisestä että elämän pyhityksestä ja me kuitenkin saatamme pysyä tilassa, joka ei ole tämän sanan mukainen. Silloin on perussyynä tähän paatumus ja Jumalan halveksiminen.

Muutamat elävät ulkonaisesti hyvin hurskaasti maailmasta erotettuina, hartauden harjoitusten, kristillisen hyväntekeväisyystyön, kauniiden sanojen ja kauniiden tekojen varassa, mutta sittenkin vaeltavat pimeässä, sillä he eivät elä armonistuimen edessä, »kaikkein pyhimmässä», »kääntyen parannuksessa Jumalan tykö ja uskossa Herraamme Jeesukseen Kristukseen.» He eivät tiedä, mitä hengestä syntyminen on. Nämä hylkäävät sanan, joka puhuu sydämen sisäisestä tilasta ja palkkaavat kaikkitietävää Jumalaa.

Mutta Jumala on valo, hänen silmänsä näkevät sen, eikä hän anna itseänsä pilkata. Sinä et tiedä Hengen synnytystuskista sielussasi, et tunne synnin hätää etkä tuomiota, joiden tähden kilvoittelisit armonistuimen edessä ja saisit vihdoin Jumalan ilmoituksen kautta vapautuksen tuomiosta ja vakuutuksen anteeksisaamisesta ja sen kautta uuden elämän sydämeesi. Sinä tiedät vain, että itse olet alkanut vaeltaa uutta tietä, nähdessäsi sen välttämättömäksi. Olet alkanut pitää hartauden harjoituksia ja harrastaa hyviä töitä. Olet alkanut rukoilla ja olet jatkanut samaan suuntaan, vajoamatta koskaan ylivoimaiseen ja ylenpalttiseen syntiin.

Et liioin ole tuntenut hädän aikana armon ylenpalttisuutta, vaan oma parannuksesi ja lohdutuksesi ovat kulkeneet rinnakkain ja olet siten samonnut yhä eteenpäin, toivoen hyvää loppua. Tämä on Herran piikkaamista ja hänen sanansa ylenkatsetta. Sillä sinä tiedät Raamatun opettavan aivan toisen tien elämään, Jumalan armon ja meidän syntiemme ylenpalttisen tuntemisen kautta, uuden syntymisen ahtaan portin kautta. Ja sinä tiedät Kristuksen nimenomaan sanoneen: »Jos ihminen ei uudesti synny, ei hän voi nähdä Jumalan valtakuntaa.» Mutta sinä et pelkää, sinä toivot sittenkin näkeväsi Jumalan valtakunnan. Sinä kuulet jonkun uskovaisen omasta varmasta kokemuksestaan puhuvan uudestisyntymisen työstä sydämessä, synninhädästä, uskosta ja tunnustamisesta, rauhasta ja ilosta Pyhässä Hengessä. Omin silmin voit nähdä sen olevan totta. Mutta sinä vaikenet niin kauan, kun tästä on puhe.

Kun tullaan tekoihin, ulkonaiseen vaikutukseen, ulkonaisiin suhteisiin, siellä sinä tunnet itsesi kotiutuneeksi. Mutta kun on puhe sisäisistä suhteista, parannuksesta ja uskosta, tunnet olevasi vieraalla alueella. Sinä toivot kuitenkin, että sinulle hyvin käy, että saat nähdä Jumalan Valtakunnan! Sinä näet kyllä, mitä Herra siitä sinulle sanoo, mutta sinä et tahdo sitä ymmärtää, et tutkistella, vaan kiiruhdat sen ohi. Katso, silloin vaellat, mitä sisimpääsi tulee, pimeydessä, etkä tahdo tulla vaikeuteen.

Mutta moninaiset ovat perkeleen työt meidän kadotukseksemme. Meidän joukossamme on sellaisiakin tunnustajia, jotka todella ovat tunteneet ja voivat monin tavoin kuvata sisäistä tilaansa, herätyksensä, uskon syttymisen, selvän todistuksen ym. He ymmärtävät puhua laista ja evankeliumista, uskosta ja pyhityksestä. Ja kuitenkin vaeltavat he pimeydessä, joka ilmenee siinä, että he ehdon tahdoin harjoittavat pimeyden töitä, eivät salli nuhdella itseään synnin tähden, vaan peittelevät ja puolustavat elämäänsä. Johannes panee tämän esimerkiksi pimeydessä vaeltamisesta. Hän puhuu vihasta ja sanoo: joka vihaa veljeänsä, hän on pimeässä ja vaeltaa pimeässä, eikä hän tiedä, mihin menee. sillä pimeä on sokaissut hänen silmänsä.

TOUKOKUUN 30 PÄIVÄNÄ.

Jos minä tahtoisin, että hän jää siihen asti, kunnes tulen, mitä se sinuun koskee? Seuraa sinä minua! Joh. 21:22.

Herra oli valmistanut Pietaria hänen tulevaan marttyyrikuolemaansa ja sanonut: »Totisesti, totisesti minä sanon sinulle kun olit nuori, vyötit itsesi ja kuljit, mihin tahdoit, mutta kun vanhenet, ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo.» Mutta Johannes kertoo Pietarin silloin kääntyneen ja katsahtaneen siihen opetuslapseen, jota Jeesus rakasti ja kysyneen: »Herra, kuinka tämän käy?» Silloin sanoi Jeesus hänelle: »Jos minä tahtoisin, että hän jää siihen asti, kunnes tulen, mitä se sinuun koskee? Seuraa sinä minua!»

Tässä näemme, miten vakavasti ja empimättä Herra tempaa Pietarin pois katselemasta toisen tietä ja kiinnittää hänen huomionsa vain hänen omaan kutsumukseensa ja antaa hänen ymmärtää, että kaikki riippuu kutsujan tahdosta. »Jos minä tahtoisin», sanoo hän. Tässä on tärkein meidän töitämme koskeva lause Raamatussa. Tässä on sana, joka tekee ihmisen työn suureksi, painavaksi ja kalliiksi: »Minä tahdon».

Tämä sana tekee pienimmänkin, halpa-arvoisimmankin työn, lattian lakaisemisenkin, Jumalan edessä kalliiksi ja pyhäksi, kalliimmaksi kuin jos hänelle suuren temppelin rakentaisin, tai lähtisin pakanoita käännyttämään, koska tässä työssä täytän Jumalan käskyn. Jälkimmäiset työt kun ehkä ovat itse valitsemiani töitä.

Oi, jospa silmämme avautuisivat tätä käsittämään. Sillä ei mikään niin lamauta uskollisten sielujen intoa hyviin töihin, kuin se, etteivät he millään voi luopua vanhasta taipumuksestamme katsoa työn omaa arvoa, Jos työ on halpaa pidetään sitä Jumalalle vähemmän otollisena ja pyhänä ja unohdetaan suuren Jumalan tahto ja käsky. Se yksin kuitenkin antaa työlle arvon.

Maailman alusta saakka, jopa ensimmäisestä koettelemuksesta alkaen, on Jumala teroittanut mieliimme sen seikan, että hänelle ovat kaikki teot, niin pienimmät kuin suurimmatkin, samanarvoiset. Niiden arvo riippuu hänen sanastaan ja meidän kuuliaisuudestamme. Hän etsii uskoa, rakkautta ja kuuliaisuutta. Jumala asetti maailman kuuliaisuuden koetukselle kieltäessään ihmistä syömästä hyvän- ja pahantiedon puusta paratiisissa.

Me ihmiset teemme suuren eron työn ja työn välillä. Tuottaahan uskollisen sielunpaimenen ja lähetyssaarnaajan virka sanomattoman paljoa suuremman hyvän ihmisille kuin käsityöläisen tai palvelijan työ, mutta Jumalalle on toinen työ yhtä otollinen kuin toinenkin, kunhan se vain on saanut alkunsa uskosta ja kuuliaisuudesta hänen sanaansa.

Herralla Jumalallamme on suuri valtakunta täällä maan päällä, koko ihmiskunta sekä maallisine ja hengellisine hallituksineen. Tässä valtakunnassa on monenlaisia virkoja ja monenlaisia palvelijoita, jotka kaikki ovat välttämättömät paikallaan. Tarvitaan hallitsijoita ja alamaisia, käskijöitä ja käskettäviä, opettajia ja oppilaita, vanhempia ja lapsia, isäntiä ja palkollisia. Kaikilla heillä on kullakin oma kutsumuksensa, omat velvollisuudet ja omat askareet. Ja nämä eri kutsumukset, velvollisuudet ja askareet ovat kaikki Jumalan edessä yhtä kalliit, koska hän itse on ne säätänyt. Sitä paitsi ne ovat kaikki meille tarpeellisia ja välttämättömiä.

Tätä Paavali tarkoittaa sanoessaan: »Ei kaikilla jäsenillä ole samaa tehtävää. Jos koko ruumis olisi silmänä, missä sitten olisi kuulo? Mutta nyt Jumala asettikin jäsenet, itse kunkin niistä, ruumiiseen, niin kuin, tahtoi. Niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itse kukin olemme toistemme jäseniä. Ja meillä on erilaisia armolahjoja sen armon mukaan, mikä meille on annettu.» Ja meillä on myös erilainen kutsumus.

Jumala on antanut käskynsä kullekin säädylle: lapsille, vanhemmille, miehelle, vaimolle, isännille ja palvelijoille. Ja koska jokaisen ihmisen tulee kuulua johonkin näistä säädyistä, niin on Jumala siis antanut jokaiselle ihmiselle käskynsä. Näiden Jumalan jokaiselle säädylle antamien käskyjen kautta voi jokainen, joka tekee niitä töitä, joita Jumala on hänen säädylleen käskenyt, saada vakuutuksen siitä, että hän tekee Jumalalle palveluksen, yhtä suuren, kuin jos Jumala erittäin etsisi häntä ja pyytäisi häneltä tätä palvelusta. Ja jos Jumala erikoisesti tulisi luoksesi ja pyytäisi sinulta jotakin palvelusta, niin olisithan silloin onnellinen siitä, että saat tehdä Herralle palveluksen. Jos esim. palvelija, jolla itse mielestään on halpa-arvoinen asema, ei luule voivansa koskaan tehdä mitään hyviä töitä, niin jos hän oikein tämän käsittäisi, saisi hän tuntea suuren ilon sydämessään. Sillä saahan hänkin halpa-arvoisine askareineen tehdä pelkkiä hyviä töitä ja hän saa alinomaa palvella Jumalaa, koska hänen asemansa ja työnsä ovat Jumalan säätämät yhtä hyvin kuin piispan ja lähetyssaarnaajan työ. Jos sitä vastoin laiminlyöt työsi, jonka Jumala on sinulle antanut, mutta sen sijaan teet itsessään hyvinkin suurenmoisen työn, niin ei sillä Jumalan edessä ole mitään arvoa, sillä varsinaisen työsi laiminlyöminen on suuri synti.

TOUKOKUUN 31 PÄIVÄNÄ.

Minun lampaani kuulevat ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Joh. 10:27.

Kuule, mitä Kristus sanoo lampaistaan: »Minun lampaani kuulevat ääntäni.» Tämä on ensimmäinen huomattava hedelmä Kristuksen totisesta tuntemisesta. Oi, kun eksynyt lammasraukka oppii oikein tuntemaan hyvän uskollisen paimenensa, joka on pannut henkensä hänen henkensä edestä ja nyt tuntee, rakastaa ja hoitaa sitä niin kuin se tarvitsee, silloin lampaalle tulee elinehdoksi, päämääräksi seurata hyvää paimentansa.

Mahdotonta on olla häntä rakastamatta, kun kerran hänet tuntee. Ja se, joka häntä rakastaa, tahtoo myös häntä seurata. Jollei hän ole vallannut vielä sydäntäsi, niin että kernaasti tahdot jättää kaiken, joka estää sinua olemasta hänen ystävänsä ja seuraajansa, niin et vielä ole oikein oppinut häntä tuntemaan.

Tosin uskolla ja Kristuksen tuntemisella on monta astetta. Ne voivat yhä kasvaa. Heikko usko ei omista samaa rakkautta ja pyhitysvoimaa kuin minkä vahva usko omistaa. Senpä takia saatamme helposti erehtyä, jos tahdomme tuntea itsemme ja arvostelemme muita hengellisen elämän voimasta. Sen takia piispa Pontoppidan, jolla on tässä asiassa syvä kokemus ja paljon elämän viisautta, on sanonut: »Vanhurskaaksi tekevä usko on ainoa ihmisen armotilan varma tuntomerkki.»

Saman sanoo Luther seuraavassa: »Kristityn voimme tuntea ja arvostella ainoastaan omastatunnosta (so. sielun sisäisestä suhteesta sekä Jumalaan että syntiin). sillä totiset kristityt saattavat langeta, ja väärät saattavat ulkokultaisilla viettämällä hyvinkin siveätä elämää.»

Mutta kun Kristus sanoo: »Minun lampaani kuulevat ääntäni», oli hän ilmoittanut kaksi uskon hedelmää ja merkkiä. Ensinnäkin: heidän korvansa tutustuu paimenen ääneen, niin että he, vaikka ehkä muissa suhteissa ovat yksinkertaisia ja typeriä, kuitenkin erottavat muista äänistä hyvän Paimenen äänen. Ja toiseksi, tuossa sanassa »kuulevat ääntäni» ilmenee se uskovaisten ominaisuus, että vaikka he eivät aina voikaan työssä ja toimessa täyttää, mitä heidän tulisi ja mitä tahtoisivat, heillä kuitenkin on sydämellisesti kuuliainen mieli, nöyrä henki, joka hartaasti toivoo voivansa totella Herran tahtoa. He rankaisevat itse itseään puutteidensa tähden ja huokaavat hartaasti armoa ja voimaa voidaksensa niin olla ja tehdä kuin Herra tahtoo. Tämä on sydämellistä kuuliaisuutta. Mitä Herra sanassaan sanoo, se sattuu heihin, he kunnioittavat ja kuulevat sitä, ja heidän korkein toivonsa on voida sen mukaan elää.

Kaikilla heillä on huolta siitä, että heillä jäsenissään ori toinen laki, joka sotii mielen lakia vastaan, niin etteivät he aina voi tehdä, mitä tahtovat. Todistuksena heidän kuuliaisesta mielestään ja puhtaasta hengestään on se, että jos joku synti erikoisella voimalla asuu heissä, on juuri tämä synti niin kokonaan heidän rukoustensa esineenä, etteivät he mitään muuta niin rukoile, kuin apua ja pelastusta siitä synnistä. Semmoisina aikoina ovat lähimmäisen synnit vähäiset heidän mielessään verrattuna omaan syntiin. Se oma synti on raskas ja ansaitsee rangaistusta.

Oi, noita hyviä Jumalan lapsia! Aivan päinvastainen on ulkokullattujen ja farisealaisten tila. Heidän mielestään toisten synnit ovat raskaat ja ansaitsevat rangaistusta, mutta omille synneilleen he aina löytävät puolustusta. Huomaatko siis, että eläviä uskoa seuraa pyhitetty henki?

»Ne seuraavat minua.» Jos ihminen, vaikkakin vastaanottaa ja omistaa evankeliumin, kuitenkin olennoltaan jää entiselleen, pysyy samassa suhteessa maailmaan ja helmasynteihinsä kuin ennen, jos elämän suunta ei ole muuttunut, jos hän ei vaella Kristuksen seuraajana ja opetuslapsena, niin on hänen uskonsa omatekoinen ja hän pettää itsensä.

Kuka lienetkin, niin pysähdy ajattelemaan niitä sanoja: »Ne seuraavat minua.» Jollei sinusta ole tullut Jeesuksen seuraajaa, niin olet pettänyt Itsesi väärällä, omatekoisella uskolla. Elävä usko meissä on »Jumalan voima, joka muuttaa meidät ja uudestisynnyttää meidät, tekee meidät sydämen, mielen, halun ja voimain puolesta kokonaan uusiksi ihmisiksi ja tuo Pyhin Hengen tullessaan» (Luther). Apostoli Paavali sanoo: »Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus.» Hän ikään kuin siirtyy uuteen maailmaan ja aikaa uutta elämää.

Todistuksena elävästä uskosta on, että ensinnäkin tarkasti tutkit, onko se totinen s.o. onko sen päämääränä Kristuksen sovinto ja syntien anteeksiantamus, eikä oma pyhyytesi. Sillä Kristuksen seuraamisen ja totisen pyhityksen täytyy johtua syntien anteeksisaamisesta, eikä oman pyhyytemme himosta. Kun ensin olemme. masennetut ja armoitetut, täytyy Kristuksen saada meidät niin vallatuksi ja hänen armoonsa kätketyksi, että me ainoastaan hänen tähtensä seuraamme häntä, niin että sydämen vilpittömyydellä tunnustamme: »Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet.» Mutta kun tämä Kristuksen rakkaus ohjaa meitä, niin siitä todella syntyy uusi elämä, uusi luomus, joka vapaasta halusta seuraa Vapahtajaansa läpi elämän.