39. viikko (syyskuu/lokakuu)
JOBIN PAIKALLA
Useat meistä ovat kokeneet monenlaisia sisäisiä ahdistuksia ja kiusoja. Omissa sisäisissä taisteluissani olen erottavinani kolme vaikeata asiaa.
Ensimmäinen tuskainen kokemus on Jumalan pyhyys ja Jumalan viha. Hän on monella tavoin viime vuosina peittänyt kasvonsa ja joutunut lyömään ja taas lyömään. Tämän salatun, käsittämättömän, suuren, pyhän majesteetillisen Jumalan edessä on sortunut paljon sellaista asennetta, joka onkin ollut vain kuvittelua ja uskottelua Jumalasta. Samalla on menettänyt kyvyn puhua Jumalasta herkästi ja kauniisti. Tekisi mieli Jumalasta puhuessa vain kauhistuneena huutaa tuskaa.
Toinen vaikea kriisin aihe on ollut uskovien ystävien asennoituminen. Näyttää siltä, että kun Jumala vie meidät sananpalvelijat oikein kovaan kouluun, peittää kasvonsa ja vie kuolemaan monella tavoin, niin moni lähellä oleva uskova ei tätä jaksa hyväksyä ja ymmärtää.
Me kyllä luemme Raamatusta Jobin kohtalosta ja opiskelemme Jeremian valitusvirsiä, mutta kun Herra joutuu panemaan jonkun sananpalvelijansa Jobin tai Jeremian paikalle, niin se on vaikeaa. Sananpalvelijalle itselleen on kauhistuttava kokemus, kun hän näkee, että häneltä otetaan kaikki entinen pois. Hän jää vain tyhjänä ja tylsänä sisäistä kuolemaa kokien Jumalan eteen. Ja kun ei haluaisi puhua ylisanoja, niin puhuminen on äärimmäisen vaikeata. Usein se on todellista parkumista. Ei näitä suuria asioita kirjoista opita, vaan Pyhän Hengen on vietävä meidät elämänkoulussa noihin läksyihin.
Kolmas polttopiste on ollut oman syntisyyden ja turmeltuneisuuden näkeminen. On kauhea kokemus, kun näkee joka hetki elämänsä synnin saastuttamana. Koko sisin on täynnä syntisiä asenteita ja mielentilaa. Se kumpuaa sieltä jostain kuin likalähde.
Tämä on kohdallani myös aiheuttanut vaikean kriisin suhteessa sellaisiin Raamatun kohtiin, jotka ilmaisevat kristityn ja Kristuksen yhteyttä ja kristityn samaistumista Jumalaan ja Jeesukseen. Minulle on suorastaan ollut vaikea sellainen Raamatun kohta, jossa sanotaan, että "en enää elä minä, vaan Kristus elää minussa". Olen nähnyt, kuinka ylpeitä, itsekkäitä, omahyväisiä, riiteleviä, nenäkkäitä, itsevanhurskauden hengen vallassa olevia joka ainut uskovista on, vaikka hän kuinka sitten uskovana toistaa: "En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa."
Olen oppinut tajuamaan, että jos meissä jotakin Kristuksesta on, niin se on kaikki lainaa. Omin voimin, omin keinoin, omin ponnistuksin meihin ei tule mitään Kristuksen kaltaista eikä se ainakaan synny meistä. Minä olen ja jään uskovanakin itsessäni täysin kelvottomaksi ja ratkijumalattomaksi, syntiseksi ja saastaiseksi. Kaikki minun vanhurskauteni ja pyhyyteni on toisen omaa. Se on Kristuksen, enkä minä häntä komenna, hallitse enkä määrää. Se on luettua vanhurskautta, jonka edessä voin vain nöyrästi maahan kumartuneena ihmetellä.
Tässä tilanteessa puhe Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa voi alkaa elää uudella tavalla. Ei sellaisena armona, joka jatkaisi minun omaa hyvyyttäni, vaan armona joka on yksin Jumalan sydämen mielenlaatu minua syntistä jumalatonta kohtaan ja johon mielenlaatuun saan turvautua uudelleen ja uudelleen.