29. viikko (heinäkuu)

VAIKEIN TAITO

Kaikkein tärkeintä elämässämme on, että aito ja herkkä uskonsuhde Vapahtajaan säilyy. Uudelleen ja uudelleen mieleeni palaa vanhan Paavalin tilinteko 2 Tim 4:6 - 8. Siinä kertoo sisimpänsä tunnoista mies, jonka lähdön aika on jo lähellä ja jonka kilvoitus ja juoksu on päättymässä. Tärkeintä hänelle on nyt se, että hän on voinut säilyttää uskonsa. Kenties joskus nuorempana pidetään varsin vähäpätöisenä uskon säilyttämistä. On tuntunut niin itsestään selvältä, helpolta uskoa. On tuntunut siltä kuin uskoa olisi toisillekin jakaa mielin määrin.

Nyt ei enää voi ottaa asiaa ihan niin helposti. Saattaa jo sydämestään yhtyä Lutherin sanaan, jonka Rosenius on säilyttänyt: "Useimpien on helppo uskoa paitsi Martti Lutherin ja muutamien muiden köyhien syntisten kuten Mooseksen, Daavidin, Jesajan ja monien muiden, jotka tuskin ovat alkaneet uskoa. Minun vanhan opetuslapsen ja pian elämäni eläneen tohtorin täytyy ihmetellä ihmisiä meidän päivinämme. Jos he vain selaavat jotakin kirjaa niin he tietävät kaiken, mitä Pyhä Henki tietää. "

"Uskominen on vaikein taito maan päällä. Mutta kuitenkin vaikuttaa siltä kuin mikään ei olisi helpompaa oppia. Heti kun on kuultu tai luettu jotakin uskosta, pidetään itseä täysin oppineena ja tahdotaan kuulla jotakin uutta."

Jumalan koulussa käy usein näin. Kaikki itsestäänselvyys on poissa ja tilalle tulee mieli: Vieläkö Herra jaksat armahtaa, vieläkö jaksat pitää omanasi? Omistavan uskon tilalle on tullut ikävöivä usko.

Silmääni sattui Hedbergin kirjoitus: "Mutta raskain on se sisäinen risti, kun Herra meiltä salaa armokasvonsa ja antaa meidän kärsiä hengellistä kuivuutta. Sillä eivät ulkonaiset vaivat eikä vainotkaan silloin vaikeilta tunnu, kun Herra on lähellä. Mutta kun hän salaa itsensä kiusauksen aikoina, silloin on sieluparka aivan peloissaan ja heikko kestämään tämän maailman myrskyä ja tahtoo pian uupua niihin. Sillä uskovan sielun voima ja kerskaus on ainoastaan Herrassa ja ilman häntä ei sielulla ole mitään muuta edessään kuin heikkoutta ja kuolemaa joka puolelta." - Totisesti virren tekijä veisaa oikein! "Siis auta, Jeesus matkalla, kun uuvun, nosta, vahvista. Suo voimaa sinuun tyytyä myös koetuksen helteessä." (298:4.)

Kun näihin tuntoihin alkaa jälleen kaikua hyvä uutinen siitä, että Jumala Kristuksen, Poikansa tähden jaksaa vielä antaa anteeksi ja ottaa armoihinsa, niin eipä tiedä miten kiitollisuutensa ilmaisisi. Tietysti evankeliumia kuullessaan usein kiitos jää sanomatta ja tunnekiitoksena se onkin vähäistä. Mutta todellisuudessa on kiitokseen suuri syy.

Vanhoilla rukoilevaisliikkeeseen kuuluvilla oli varsin lyhyt elävän uskon kaava: hätä, rukous ja kiitos. Tuskinpa meillä on syytä ruveta sitä korjaamaan. Älkäämme siis uupuko erilaisten ahdistusten alla, vaan johtakoot ahdistukset meitä rukoukseen ja uskaltautukaamme myös jo nyt kiitokseen.

YKSIN ARMOSTA

Olen viime vuosien aikana opetellut opettelemasta päästyä turvautumista yksin armoon. Tarkoitan tällä sellaista suhdetta Jumalaan, jossa toivoni on yksin siinä, että juuri nyt Jumalan sydämessä on - Kristuksen uhrin tähden - laupias mieli minua kohtaan. Hän ei hylkää vaan antaa anteeksi.

Tämä tosiasia merkitsee sitä, ettei minussa ole mitään hänelle kelpaavaa, joka herättäisi hänessä tämän laupiaan mielen. Eivät katumukseni, uskoni, kuuliaisuuteni, muuttumiseni, eivät henkikaste, Hengen täyteys, armolahjat, ei pyhä elämä, ei mikään minussa oleva tai minuun Jumalan Hengen työn kautta syntynyt ominaisuus saa aikaan Jumalassa tuota laupeutta. Olen toistanut itselleni, että hän on minua kohtaan laupias yksin sen tähden, että hän on Jeesuksen ilmoittama Jumala ja Isä. Siksi aina saan mennä hänen tykönsä ja hän jaksaa armahtaa huolimatta jatkuvista lankeemuksistani ja pysyvistä synneistäni.

Olen myös yrittänyt vakuuttaa itselleni, että Raamatussa on kaksi toisistaan jyrkästi poikkeavaa pääsanomaa LAKI ja EVANKELIUMI. Lakia on kaikki se, mikä vaatii, uhkaa ja rankaisee. Sitä löydän kovin paljon Raamatustani. Evankeliumia taas on se, mikä lupaa minulle tänään lahjana elämän ja autuuden. Sitä en tahdo millään löytää Raamatustani. Mutta olen luottanut siihen, että Raamatun lain joka päivä tuomitsemana saan Raamatun evankeliumiin tarttuen olla joka hetki autuas.

Mutta, voi - ei tarvita kuin pieni hartauskirjoitus tai vakuuttava puhe, niin tämä armoon turvautuva toivoni alkaa horjua. En sittenkään jaksa uskoa Jumalan armon sietävän minua tällaisena. Voimalla nousee sisimmästäni ääni, joka väittää Jumalan tuomitsevan minut sen perusteella, millainen minä olen ja mitä olen saanut aikaan. Kerran Jumala pelasti minut armosta, mutta nyt minun tulee osoittautua uudestisyntyneeksi ja vaelluksessani puhtaaksi. Tuota mittaa en kuitenkaan täytä.

Miksi armoon turvautuminen on niin haurasta? Miksi luottaminen Kristuksen ansioon on kuin ruohonkorsi myrskyisellä merellä? Miten voi moni uskova kokea Jumalan armon itsestään selvänä, mutta sen sijaan innostavana kehotukset antautua ja olla ehdottoman kuuliaisia? Miksi moni näyttää löytävän tahdostaan ihmeellisiä voimia ja kykyjä? Ne on vain Raamatun vaatimuksilla saatava käyttöön. Minun kohdallani on toisin. Tahtoni voimat ovat tyhjää. Mitä enemmän kohtaan vaatimuksia, sitä ahdistuneemmaksi tulen.

Ei minulla ole todellisuudessa muuta vaihtoehtoa kuin turvautua Jumalan sydämessä olevaan armoon. Vaikka siitä puhuisi vain yksi kohta Raamatussa, niin siihen minun on pantava toivoni. Jumalan kiitos, että näitä kohtia on kuitenkin hyvin monia.

"Sinua ei pelasta uskosi laatu, vaan pelastut vain menemällä Jeesuksen luo. Jos sinua siis ahdistaa uskosi laatu, vie se Jeesukselle eli salli hänen antaa sinulle kylmyytesi anteeksi, sillä senkin rakas Herrasi voi antaa anteeksi. Pitäytyessäsi Golgataan Jumala ei laske kertoja. Vaikka itket ja vapiset, vaikka olet kova ja kylmä, vaikka laitasi on ihan miten tahansa, sinun on vain tultava Jeesuksen luo sellaisena kuin olet ollaksesi Jumalan lapsi. Se usko joka menee Jeesuksen luo huonona ja huonoudestaan huolimatta, on pelastavaa uskoa, vaikka se olisi miten heikkoa tahansa. Juuri se usko voittaa maailman (1 Joh 5:4) ja kuolettaa lihan (Room 8:13, Gal 5:24)." (Olav Valen-Sendstad.)