31. viikko (heinäkuu/elokuu)
TAPAHTUKOON TAHTOSI
Olemme varmaankin rukoilleet ääneen satoja kertoja tutussa Isä meidän rukouksessa: "Tapahtukoon sinun tahtosi." Olemme ymmärtäneet, ettei mikään voi olla sen tärkeämpää ja parempaa elämässämme kuin Jumalan tahdon toteutuminen. Mutta mitä se tarkoittaa ja miten Jumalan tahto toteutuu?
Jumala on kaikkivaltias ja kaikkialla läsnä oleva, toimiva Jumala. Hän on meille käsittämättömän, taivaallisen maailman keskus ja siellä kaikki toteutuu täysin hänen tahtonsa mukaisesti. Mutta myös meidän näkyvä maailmamme on hänen käsissään. Tiedämme, että hänen tahtonsa maailmaan nähden tarkoittaa vain hyvää. Sen hän on osoittanut rakastamalla tätä maailmaa niin, että lähetti Poikansa. Hän ei halua yhdenkään ihmisen hukkuvan. Siksi meidän ei Golgatan jälkeen koskaan eikä missään tapauksessa tarvitse hetkeäkään epäillä hänen hyvää tahtoaan meitä kohtaan eikä sitä, etteikö elämämme suurin onni olisi juuri tämän tahdon toteutuminen. Eri asia on sitten, maistuuko Jumalan tahto meistä itsestämme aina niin hyvältä.
Jumalan hyvä tahto ei toteudu maan päällä ja elämässämme samalla tavoin välittömästi ja ehdottomasti kuin taivaassa. Perkele, maailma ja ihmisen oma liha vastustavat aina ja kaikessa. Meille selittämättömästä syystä Jumala on sallinut vastustuksen jatkua. Siksi ei yhtenäkään päivänä meidän pienessä elämässämme Jumalan hyvän tahdon toteutuminen ole itsestään selvää. Siitä kamppaillaan joka päivä. Tuo tuttu rukous on tosi tarpeen.
Arkielämän askareet määräytyvät paljossa velvollisuuksiemme mukaan. Emme voi niitä valita. Mutta voimme valita tavan, millä suhtaudumme annettuihin tehtäviin. Siksi kamppailua käydään asenteestamme ja tavastamme tehdä työtä. Olemmeko uskollisia vähässä? Suostummeko osoittamaan rakkautta kohtaamillemme lähimmäisille? Sallimmeko sisimpämme avautua päivittäin taivaallisille asioille? Heitämmekö huolemme Herran kannettavaksi? Sallimmeko aran tunnon säilyä Herran sanan edessä?
Tällaisia kysymyksiä voisi jatkaa pitkältikin. Jos jaksamme niiden edessä pohtia asenteitamme, luulen että meille tulee kiire päästä anteeksiantamuksen jokahetkiseen osallisuuteen. Juuri silloin ja siinä Jumalan tahto pääsee parhaiten toteutumaan elämässämme. Siinä kohtaamme todellisimpana tässä maailmassa sen Jumalan rakkauden, joka suostuu peittämään kaiken. Sen sulattamana osaamme taipua Jumalan tahtoon silloinkin, kun se on todella vaikeaa lihallemme ja verellemme. Emme halua jatkaa kapinaamme ja sallia epäuskolle valtaa.
Anteeksiantamus suojaa meitä myös perkeleen juonilta ja maailman houkutuksilta. Anteeksiantamuksen kautta syntyy sellainen yhteys Jumalaan, että uskallamme kutsua päivittäin häntä hänen läheisyyttään kuvaavalla sanalla Abba - Isä. Lapsenomaisesti taivaalliseen Isään turvautuva ihminen saa luottaa siihen, että Isä varjelee kaikessa.
On sanomattoman vapauttavaa, ettei Jumalan tahto kohdallamme merkitse loputtomia kyselyjä siitä, onko juuri tämä teko tai valinta Jumalan tahdon mukaista. Saamme elää vaatimatonta elämäämme sen ymmärryksen valaisemana, joka meillä nyt on. Saamme tehdä, ainakin jälkiviisauden mukaan, jopa vääriä valintoja. Saamme olla niitä usein erehtyviä ja horjahtavia ihmisiä, joita kuitenkin olemme. Mikään elämässämme ei ole
täydellisyyden mitan mukaan tehtyä. Mutta Jeesus täytti mitat puolestamme huutamalla: "Se on täytetty." Sen varaan jättäytyminen vie Jumalan tahdon toteutumiseen. Ja kuitenkin meillä on syytä päivittäin rukoilla: "Tapahtukoon sinun tahtosi."
USKOSTA VANHURSKAS
Jumalan mitä suurenmoisin sanoma tänään kätkeytyy monen mielestä mitä tylsimpään Raamatun oppisanontaan uskosta vanhurskas. Nuorempana tämä sanonta ei sisältänyt mitään. En kuullut siinä hyvää uutista. Nyt koen, että Herra juuri sen kautta puhuu joka hetki omalletunnolleni. Sanoma siitä, että saan olla uskosta vanhurskas, valaisee koko elämääni ja antaa uskolleni rohkeutta ojentua Herraa kohti. Juuri tämä uutinen vapauttaa sinut. Se antaa toivon perille pääsemisestä ja jopa ajallisen elämän täyttymisestä. Se ei vaadi minulta mitään tekoja eikä suorituksia, vaan vapauttaa luottamaan kaikessa ja aina Jumalaan.
Ilmaisulla "uskosta vanhurskas" on elämässäni sama riemullinen ja rohkaiseva sisältö ja vaikutus kuin jonkun toisen uskovan kohdalla on sanonnoilla "Hengen täyteys" tai "Jeesus tulee pian". En voi sille mitään, että minulle nuo kaksi jälkimmäistä sanontaa ovat ahdistavia. Hengellä täyttyminen on vaatimus, jota en ole täyttänyt, ja Kristuksen tulo pelottava maailman tuomion alkamisen hetki. Oleellista ei ole se, koska ja miten Jeesus tulee, vaan se että kestän hänen tulemuksessaan. Kestän vain uskosta vanhurskaana.
Tietenkin sanonta "uskosta vanhurskas" voidaan vaihtaa sanaan "syntien anteeksi saaminen" tai "Jumalan armo Kristuksessa" tai "Jeesuksen veri ja sovitus ristillä". Eivät sanat ole tärkeintä, vaan sanojen valaisema asia. Näillä sanoilla valaistaan Jeesusta ristillä syntieni tähden kuolevana ja annetaan minulle rohkeutta uskoa olevani sen perusteella Jumalan lapsi.
Kun imen itseeni uutista siitä, että olen uskosta vanhurskas, koen samalla pääseväni sisälle Jumalan todelliseen tuntemiseen. Kun rukouksessa lähestyn häntä, vain uskonvanhurskauden tähden voin ajatella, että hän kuulee minua.
En olisi koskaan oppinut ymmärtämään noiden sanojen sanomaa, ellen olisi tullut täydellisesti jumalattomaksi ja huomannut, etten pääse irti jumalattomuuteni hajusta. Se seuraa ja kiusaa minua hautaan asti. Se voittaa minussa jatkuvasti kaiken pyhyyden tuoksun. Siksi tarvitsen lakkaamatonta vakuutusta siitä, että Jumala vanhurskauttaa minut juuri jumalattomana. En koe päässeeni tämän pitemmälle enkä edes näe mitään järkeä päästä pitemmälle uskossa. Sen sijaan haluaisin juurtua entistä syvemmälle uskonvanhurskauden salaisuuteen. Vielä nytkin se on valitettavan pinnallisesti kiinni minussa.
Sitä en millään pysty käsittämään, kuinka joku voi väittää uskonvanhurskauden merkitsevän velttoutta kilvoituksessa ja pyhitystaistelussa. On kyllä totta, että olen jatkuvasti veltto. Enemmän pitäisi rukoilla, lukea sanaa ja kaikissa suhteissa lähimmäisiin pyrkiä hyviin tekoihin. En voi kuitenkaan mitään sille, että varsinainen uskonelämäni on nimenomaan sitä, ettei Jumala tällä hetkellä lue minulle minun syntejäni, vaan lukee Kristuksen vanhurskauden.
Se että olen uskosta vanhurskas, ei ole vain pelkästään menneen Jumalan teon kaiku tai mennyt tapahtuma, jonka jälkeen alkavat muut läksyt. Se on uskovana olemisen varsinainen sisältö. Minä ainakin tarvitsen lakkaamatonta vakuutusta siitä, että saan olla uskosta vanhurskas, koska sisimpäni jumalattomuus on lakkaamatonta. Uskosta vanhurskaana minun ei tarvitse olla sen hurskaampi kuin olen. Saan lähestyä Herraani tämmöisenäni. Eikä Jumalan lapsena olemiseni ole kiinni siitä, miten täytän hänen lakinsa eli miten elän arkeani, vaan siitä, että vanhurskas on elävä uskosta. Ja kaikki kiitos ja kunnia tulee yksin Jeesukselle.