5. viikko (tammikuu-helmikuu)

MITÄ ON KILVOITUS?

Olen koko päivänkamppaillut saadakseni rungon raamattutunnille aiheesta "Kristityn kilvoitus".

Kuinka vaikea tuo asia onkaan! iihen sisältyy vuosikymmeniä kestävää jokapäiväistä kamppailua eikä sellaista voi lyhyesti luonnehtia. Tosin ensimmäinen ajatus oli aiheen saatuani, että jälleen saan koko sielullani julistaa sitä sanomaa, mikä viime vuosien aikana on vallannut mielen. Itse ainakin kokee näkevänsä kristittynä olemisen varsin toisenlaisena kuin aikaisemmin. Mutta sen ilmaisemiseksi ei tahdo löytää sanoja. Ehkä sananjulistajan suurimpia kilvoituksia on juuri kyvyttömyys ilmaista toisille edes jotain siitä, mistä oma sydän on päässyt osalliseksi.

Ehkä nytkään en pysty ilmaisemaan sitä vapautusta ja kiitollisuutta, mikä sisältyy viime vuosien löytöön, että uskova on vain syntinen. Monelle tuo on itsestään selvä tai masentava asia, minulle se on kallis lahja. Nyt uskallan olla syntinen, koska en ole muuta enkä tule muuksi.

Tiedän toki, että on kauheaa olla syntinen, sillä synti on aina majesteettirikos, kuin tuhoava syöpäkasvain. Mutta uskovan kilvoitus on siinä, että hän uskaltaa nähdä oman syntinsä yhä selvemmin. Siksi myös jokapäiväinen katumus ja siihen liittyvä huokailu kuuluvat kilvoitukseen.

Toinen riemullinen löytö on ollut se, että synti häviää ylösnousemus-ruumiissa. Silloin tuo painajainen on poissa, olen täysin vapaa. Minun ei tänään tarvitse olla toivoton, sillä Vapahtaja "on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi" Fil 3:21).

Kolmas totuus on tuo käsittämätön ja tyhjältä tuntuva uskonvanhurskaus. Uskoessani syntisenä Kristukseen minulle ei lueta jäseniini piintynyttä syntiä, vaan joka hetki Kristuksen puhtaus ja synnittömyys. Samaan aikaan kun olen syntinen, olen kuitenkin vanhurskas. Kestän Jumalan tuomiolla. Mikä ylistyksen aihe! Mutta päivittäinen kilvoitus on siinä, että uskallan uskoa näin syntiselle kuuluvan ristin armon.

Neljänneksi kilvoitus merkitsee kestävyyttä Hengen ja lihan välisessä taistelussa. Pyhä Henki kutsuu minut tekemään hyvää, palvelemaan lähimmäisiäni, vastustamaan syntiä. Minä taas haluan luonnostani antaa periksi pahalle. Jäsenissäni riehuu taistelu. Mutta tämä kamppailu on lähimmäisteni tähden, ei siksi, että sen avulla minusta tulisi Jumalan edessä kelvollinen. Hänen edessään olen Kristuksen lahjavanhurskauden turvissa jo nyt täydellinen. Mutta kanssaihmiseni tarvitsevat hyviä tekojani, joita minun on itseni kieltäen annettava heille. Tässä riittää kristitylle todellista kilvoitusta koko elämän ajaksi.

Jumalan Sanasta ja rukouksesta meidän tulee etsiä valoa ja voimaa tähän kamppailuun ja siksi niiden käytössä on oma kilvoituksensa.

SANA RISTISTÄ EI VANHENE

Mikä meitä hoitaa Kristuksessa? Mikä auttaa kilvoittelemaan ja kestämään loppuun asti?

En tiedä parempaa vastausta kuin keskittyminen ristiinnaulituun Jeesukseen Kristukseen. Jos ajattelen itseäni, omaa uskoani ja pyhittymistäni, niin mielen valtaa masennus. Kaikki minussa oleva on niin sekoittunutta ja haurasta. Omasta Itsestäni en löydä voimaa kilvoitteluun. Uskostani, muuttumisestani ja hedelmän kantamisestani riippumattoman tulee olla sen, mikä minua nostaa, kantaa ja vie perille.

Toki tiedän, että olisi paljon helpompi elää, jos voisin olla varma siitä, että parannus on varsinaisesti tullut tehtyä aivan kaikesta synnistä, uskoni on todellista uskoa, rukouselämäni luotettavaa, pyhitykseni määrätietoista ja hedelmät itsenikin nähtävänä ja ihailtavana. Mutta häveten joudun näkemään päivittäin, etten voi niihin turvautua. Ei minulla ole sellaista elämää, joka antaisi varmuuden ja ilon pelastuksesta. Eivät mitkään omat suoritukseni ja niiden tulokset Jumalan edessä rohkaise jatkamaan. Päinvastoin, niitä ajatellessani hiipii mieleen kauhu siitä, lienenkö ollenkaan uskossa.

Minulla yksinkertaisesti ei ole muuta todellista mahdollisuutta jatkaa kilvoittelua kuin saada jälleen kuulla evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Ja mitä evankeliumi julistaa? Kaikki siinä keskittyy sanomaan ristiinnaulitusta Jumalan Pojasta. Hän on ristillä juuri siksi, että minä olen niin kurja ja saan aikaan liian usein vain pahaa ja liian harvoin hyvää. Ei hänen olisi tarvinnut tulla kärsimään, jos olisin ollut luonnoltani ja teoiltani parempi. Olisin silloin pystynyt omalla voimallani itseäni auttamaan ja tekemään hyviä tekoja. Nyt tiedän kuitenkin olevani parantumaton, ja siksi hänen oli kärsittävä puolestani sovittaakseen ja lunastaakseen minut.

Olisi katkeraa, jos sanoma ristiinnaulitusta kuuluisi vain siihen hetkeen, jolloin ensimmäisen kerran avaan sisimpäni Jeesukselle. Sen jälkeen minun pitäisi selvitä itse uudestisyntyneen ja Hengellä täytetyn olemukseni voimien avulla. Ikävä kyllä pysyvästi syntinen luontoni on aiheuttamassa jatkuvaa ristiriitaa pyhän Jumalan ja itseni välille. Siksi tarvitsen alinomaa ja kaikessa Sovittajaa. Tarvitsen evankeliumin vakuutusta siitä, että epäonnistuneesta kilvoituksestani huolimatta hän pitää uhrikuolemansa tähden minua lapsenaan ja laumansa lampaana. Varmuuden lapseudesta saan ottaa yksin siitä, mitä hän on tehnyt puolestani Golgatalla.

Jollakin saattaa olla niin paljon innostavaa katseltavaa ja koettavaa omassa uskossaan, ettei hänen aina tarvitse katsella ristiinnaulittua eikä etsiä vakuutusta sanoista: minun tähteni, minun puolestani. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Ei ole muuta hengellistä elämää kuin sovituksen sanan toistaminen ja siihen tarrautuminen.

Ristiinnaulittua katsellessani kohtaan maailman suurimman rakkauden. Se on mitä todellisinta rakkautta, yhtä todellista kuin se kuoppa, johon risti kerran pystytettiin. Siihen rakkauteen saan tarrautua silloinkin, kun pelkään, että petän itseäni ja käytän rakkautta väärin. Ristin rakkaus tuomitkoon minut.