20. viikko (toukokuu)

RUKOUKSEN AIKA

Monet meistä varmaankin kuuluvat johonkin kodeissa kokoontuvaan rukouspiiriin. Tällaiset pienet Jumalan kansan osaset ovat mitä tärkein työryhmä Kristuksen ruumiin rakentamisessa. Usein ne tosin myös koettelevat kärsivällisyyttämme. Saatamme väsyä tutussa piirissä toinen toisiimme ja niihin tuttuihin asioihin, joita toistemme seurassa kertaamme. Emme aina jaksa kestää toistemme heikkouksia - saamme todella kamppailla osataksemme peittää ne.

Paavali ei unohtanut näitä pieniä kodeissa kokoontuvia ryhmiä. Hän jopa käyttää niistä voimakasta nimitystä "kodissa kokoontuva seurakunta" (Kol 4:15).

Jokaisen meistä olisi hyvä uudella tavalla löytää tällainen kodeissa kokoontuva Jumalan lasten joukko. Tietysti tämänkaltainen pieni ryhmä voi kokoontua myös seurakuntien suojissa. Samoin monet lähetysrenkaat kokoontuvat säännöllisesti ja ovat aivan erityisellä tavalla rakentamassa Kristuksen maailmanlaajaa ruumista. Tärkeintä on, että kokoontuessamme evankeliumin äärelle opettelemme antamaan toisillemme anteeksi, niin kuin Herrakin on meille anteeksi antanut.

Paavali kirjoitti kahlehdittuna ollessaan: "Sillä minä tiedän, että tämä on päättyvä minulle pelastukseksi teidän rukoustenne kautta" (Fil l: 19). Hän tiesi, että uskovat todella rukoilivat hänen puolestaan. Se rohkaisi häntä tavattomasti. Hän tiesi myös, että Jeesus Kristus antaa uskovien esirukouksen panna liikkeelle Pyhän Hengen väkevän voiman. Rukous liikuttaa sitä kättä, joka liikuttaa koko maailmaa.

Monilla meistä on kuitenkin saattanut olla masentavia kokemuksia esirukousten voimattomuudesta omassa ympäristössä. Siksi tämän vielä salassa olevan Jumalan toiminnan tähden lamautuu myös esirukous lähetyksen puolesta. Eihän minun rukouksillani ole mitään virkaa, väittää sisin. Niin laiminlyömme sen vähäisenkin palvelun, joka kuitenkin Jumalan lupausten tähden toisi suuren ilon ja siunauksen niin toisten elämään kuin omaammekin.

Jeesus itse rohkaisee meitä leskivaimosta kertovan vertauksen avulla rukoilemaan aina eikä väsymään (Luuk 18: l). Paavali kehottaa meitä olemaan kestäviä rukouksessa (Room 12:12).

Kestävyys ja väsymyksen voittaminen eivät silloin ole mikään ongelma, kun saamme rukouksissa kokea jotain ihmeellistä ja tulee näkyviä vastauksia. Todellisen rukouksen salaisuus ei kuitenkaan ole vastauksissa - niillä on usein täysin meiltä kätketty aikansa - vaan siinä sitkeydessä, millä Jumalan lapsi jatkaa palveluaan silloinkin, kun mitään näkyvää ei ole saatu aikaan.

Koska rukouksessa kosketetaan tässä pimeydessä vaikuttavia henkivaltoja, niin Jumala jo rakkautensa tähden kätkee silmiltämme sen, mikä näkyy. Emme kestä sitä. Näin harjoittaudumme rukoilemaan vain kirjoitetun sanan lupauksiin luottaen. Saamme sanan rohkaisemina käydä esirukoukseen tietäen, ettei vaivannäkömme ole turha Herrassa.

KIITOKSEN KOULUUN

Kutsun sinut kanssani viipymään hetken melko unohdetun Ensimmäisen Timoteuskirjeen äärellä. Kirjeen sanomahan tuntuu ensi lukemalla varsin käytännölliseltä ja arkiseen seurakuntaelämään keskittyvältä. Mutta oletko koskaan kiinnittänyt huomiota siihen, että ainakin neljä kertaa tässä kirjeessä kesken käytännöllisten asioiden opetuksen Paavalin sydän aivan kuin puhkeaa palvomaan Herraa? Hän oli vielä vanhanakin virittynyt Herran kunnioitukseen. Eikä tarvittu kuin pieni sysäys, niin hänen sydämensä jo lauloi Herralle.

Paavali ei ollut kyllästynyt ihmettelemään ja kiittämään Herraa siitä, että hän, pilkkaaja, väkivallantekijä ja kaikista maailman syntisistä suurin, oli saanut niin suuren laupeuden (1 Tim 1:12-16). Kun hän tämän muistaa, hän ei voi olla lausumatta ylistystä iankaikkiselle kuninkaalle, katoamattomalle, näkymättömälle, ainoalle Jumalalle (1: 17). Täyttääkö meidätkin kiitollisuus siitä, että olemme saaneet lahjan uskoa Jeesukseen Kristukseen? Sehän on suunnattoman suuri etuoikeus.

Esirukous on yhteisen ja henkilökohtaisen rukouselämän keskus. Esirukouksen on avarruttava käsittämään lopulta kaikki ihmiset, sillä Jumala tahtoo, että kaikki pelastuisivat (1 Tim 2:1 - 4, 2 Piet 3:9). Rukous merkitsee, että sydämemme avautuu Jumalan suuruudelle ja Kristuksen ihmeellisyydelle. Sillä "yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Jeesus Kristus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä" (1 Tim 2:5-6). Voiko tämän ytimekkäämmin ilmaista uskomme pääsisältöä? Tämän julistaminen kaikessa maailmassa on suurenmoinen lähetystehtävä (2:7). Mekin saamme avautua tälle Yhdelle ainoalle ja palvella häntä.

Mikä on Kristuksen nimen ympärille kokoontuva ja häneen uskovien joukko? Se on seurakunta, se on elävän Jumalat huone, temppeli. Se on perustettu Jumalan totuudelle ja totuutta sen tulee pylväänä kannattaa (1 Tim 3:15). Jumalan kansan keskuksena oleva totuus on suuri salaisuus, joka ilmestyi ihmisenä, nousi ylös voittajana Hengen voimasta, jonka enkelit näkevät, josta saarnataan kansoille, johon maailmassa uskotaan ja joka nyt on korotettuna kirkkauteen (3:16b). Häneen mekin saamme uskoa ja niin kuulua Jumalan huoneeseen ja opetella olemaan siinä jopa pylväinä, joiden varassa todistus Kristuksesta lopullisesta totuutena kestää.

Kirjeen neljäs palvontaa sisältävä välähdys vakuuttaa meille, että Herramme Jeesus Kristus ilmestyy (Tim. 6:14). Siihen asti meidän on kilvoiteltava hyvä uskon kilvoitus (6:12). Se on nimenomaan kilvoitusta uskossa, ei näkemisessä. Aikaansa Jeesus Kristus antaa meidän nähdä. Ja se on oleva sanomattoman suurta: Näemme ylistettävän ja ainoan todellisen hallitsijan, kuningasten Kuninkaan ja herrojen Herran. Yksin hän on kuolematon, hän asuu kirkkaudessa, jota ei voi lähestyä. Ei yksikään ihminen ole häntä nähnyt eikä voi nähdä (6:15 -16). Hän on täysin ylivoimainen ihmisen ajattelu- ja kuvittelukyvylle (vrt. 1 Kor 2:9). Kaikki sanamme ovat riittämättömiä, ajatuksemme sekavia. Ihminen ei voi koskaan kokea mitään sen parempaa eikä enempää kuin saada nähdä Jumala. Se on ihmisen kaikkein syvimmänkin kaipuun täyttymistä. Se on autuaallista lopullisuutta. "Hänen olkoon kunnia ja iankaikkinen valta. Amen." (6:16).