36. viikko (elokuu/syyskuu)

USKO ON TYHJÄ KÄSI

Olen viime aikoina toistuvasti miettinyt kysymystä uskosta. Siksi en voi tässäkään olla jakamatta joitakin ajatuksia tuosta Jumalan ja ihmisen välistä suhdetta kuvaavasta pääkäsitteestä.

Uskosta puhuminen ei ole kylläkään niin tärkeää kuin puhuminen uskon kohteesta Kristuksesta. Usko on kuin arka lintu. Et voi lähestyä sitä sen kaikkoamatta. Uskoon ei voi tarttua käsin. Se on kyllä tosiasia ihmisen elämässä siellä missä sitä on. Uskon salaisuus on siinä, että se ei ole kiinnostunut itsestään, vaan suuntautuu itsensä ulkopuolella olevaan - Herraan. Juuri silloin kun todella uskomme Jeesukseen Kristukseen tullaksemme autuaiksi, emme tiedosta uskoamme vaan sen, että meidän edessämme on todellinen ja turvallinen Vapahtaja. Oivallamme silloin hänen sanansa tarkoittavan juuri meitä, vaikkemme voi ymmärtää, miten se on mahdollista. Meitä suorastaan hävettää se, ettemme ole ennen huomanneet kuinka hyvä on Jeesus.

Uskossa on kyllä kysymys sydämen ja mielen liikkeistä, katselemisesta, kiinni tarttumisesta, riippumisesta. Usko on omantunnon toimintaa, sydämen avuksihuutamista, huokailemista. Luther on jopa sanonut, että usko on ja sen tulee olla sydämen lujuutta, joka ei petä, horju, vapise, kompastu eikä epäile, vaan pysyy järkkymättömänä ja on varma asiastaan.

Todellisuudessa ihminen uskoessaan Kristukseen on monella tavoin pelokas, horjuva, epäilevä. Siksi on heti lisättävä, ettei usko ole vain jokin kokemus, tunne, yliluonnollinen vaikutus sisimmässä. Se on vastaanottamisen väline, tyhjä käsi - jopa tyhjä uskosta, katumuksesta, pyhityksestä - joka ojentuu ottamaan vastaan annetun lahjan. Lahja on taivaallinen ja salattu ihmissilmiltä. Sen sisältönä tänään on pelkkä kirjoitettu tai puhuttu sana. Lisäksi tällä sanalla on täsmällinen sisältö - se on Kristuksen uhrikuolemasta syntiemme tähden kertovaa sanaa.

Sama sana on tarkoitettu kaikille maailman miljoonille. Siksi on vaikea tarttua siihen juuri minulle kuuluvana. Haluaisin saada jonkin erikoissanan, kokemuksen, joka vastaansanomattomasti osoittaisi, että Jeesus on juuri minua rakastanut ja juuri minun puolestani kuollut.

Vaikeuteni on myös siinä, että tämä usko syntyy yksin sanan kuulemisesta. Sana Kristuksesta ei ole vain uskon kohde, tarjotun lahjan sisältö, vaan myös uskon synnyttäjä ihmissydämessä. Siksi minun on kokiessani olevani vailla uskoa uudelleen ja uudelleen kuunneltava sanan vakuutusta hänestä.

Me kuitenkin kaipaamme uskon näkyviä merkkejä: rauhaa, voimaa, iloa, todistajarohkeutta, suuria aikaansaannoksia Jumalan valtakunnassa. Emme suostu uskomaan Jeesukseen vain tullaksemme autuaiksi vaan haluamme uskolla siirtää vuoria, muuttaa elämänkohtaloita, saada aikaan näkyviä tuloksia.

Tästä kertoo Hepr 11:33-34. Siinä kukistuu valtakunta, on kokemuksia, voimistutaan heikkoudessa. Mutta heti tämän jälkeen kerrotaan uskonsankareista, jotka eivät saaneet voittoja vaan kokivat pilkkaa, ruoskimista, vankeutta, surmatuksi tulemista, harhailua vailla turvaa. Jäämme hiljaa sen Raamatun todistuksen eteen, että toisten elämässä uskon kautta tapahtui suuria ja näkyviä, toisten kohdalla ei mitään - ja molemmat olivat uskon ihmisiä. Siksi emme saa mitata uskoamme tulosten mukaan vaan yksin sen kohteen mukaan, johon uskomme suuntautuu. Jeesuksen Kristuksen puoleen saamme tänäänkin lähettää heikon huokauksemme.

KATSO KÄRSIVÄÄN JUMALAAN

Liekö käytännön kristillisyydessä mikään sen vaikeampaa kuin yksin Jeesukseen Kristukseen katsominen?

Toki tiedämme, että meidän silmämme pitäisi olla alituisesti luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään Jeesukseen (Hepr 12:2). Käytännössä ja arkielämän kiireitten keskellä se ei kuitenkaan ole helppoa. Eihän se näet voi merkitä, että laiminlöisimme velvollisuutemme ja vetäytyisimme johonkin luostariin.

Jeesuksen katseleminen ei voi tarkoittaa myöskään ulkonaista - vaikka jonkin Jeesusta esittävän kuvan - lakkaamatonta katselemista. Mitäpä apua sellaisesta voisi olla. Luonnollisesti Jeesuksen katselemiseen kuuluu myös erityisiä hiljentymisen aikoja ja keskittymistä kaikin tavoin hänen sanaansa. Se voi tapahtua yhtä hyvin kammion hiljaisuudessa kuin kuunnellessani Jeesuksesta todistavaa elävää julistusta. Joku meistä on saattanut saada erikoisia elämyksiäkin, joiden avulla on voinut katsella Jeesusta Vapahtajana aivan uudella tavalla.

Ehkä Hepr 12:3 voisi tänään olla meille avuksi kysellessämme, mitä tarkoittaa Jeesuksen katseleminen. Siinä meitä kehotetaan ajattelemaan häntä nimenomaan kärsivänä Jumalana. Jumalaa ei siis ole nähtävä voimakkaana vaan heikkona, jopa hävettävänä - ja kuitenkin voittavana. Siksi meidän ei tarvitse pelätä sitä, että mekin olemme todella heikkoja, niin avuttomia, ettemme edes pysty katselemaan Jeesusta. Tärkeintä on, ettemme väsyisi ja menettäisi toivoamme.

Heprealaiskirje mainitsee vielä erään asian, joka sekä estää että ajaa meidät Jeesuksen katselemiseen. Meidät niin helposti kietova synti kääntää mielemme pois Jeesuksesta. Mutta synnin raadellessa sisimpäämme verille se ajaa meidät aivan uudella polttavuudella turvautumaan Jeesuksen ristillä ansaittuun sovitusvereen. Aidointa ja herkintä Jeesuksen katseleminen onkin siellä, missä synteihinsä uupunut ihminen tavoittelee Armahtajansa anteeksiantamusta. Monelle meistä ei koskaan tässä elämässä annetakaan muuta Jeesuksen katselemista. Ja juuri siinä on kuitenkin kylliksi aikaa ja iäisyyttä varten.

"Meillä on joka hetki täysi syy mennä tyhjin käsin hänen luoksensa" (Lagus).