10. viikko (maaliskuu)

HERRA JOHDATTAA

Raamattu on kuin tämän maailman autiomaan keskellä oleva keidas. Sen äärelle vaeltaja pysähtyy ja saa sieltä uutta voimaa matkalle. Keitaassa on monia lähteitä. Emme pysty kaikista juomaan emmekä jaksa kaikkea juoda. Muutama lähde tulee muita tutummaksi ja rakkaammaksi.

Minulle tällainen lähde on ollut kauan Jes 30:15-23. Se opettaa jatkuvasti käytännössä oikeaa tapaa suhtautua elämään. Joudun palaamaan sen äärelle usein. Olen hidas oppimaan.

Monta kertaa olen joutunut toteamaan, että pienenä ihmisenä itse pystyy kovin vähän vaikuttamaan elämänsä kulkuun. Minulle ennemminkin annetaan se tie, mitä kuljen kuin että valinnoillani otan itse kaiken. Tietysti on monia asioita, jotka ovat omasta syystäni kohdanneet minua. Vähänkin suurempien ja ratkaisevimpien asioiden ollessa kyseessä huomaa olevansa varsin avuton. Minua viedään, minut pannaan tapahtuneiden tosiasioiden eteen, minulle avataan tai suljetaan. Ja niin minun tehtäväkseni jää vain opetella oikealla tavalla ottamaan vastaan mitä annetaan. Juuri sitä opettaa Jes 30.

Ensimmäinen opetus korostaa kaikkein tärkeintä - uskon asennetta Jumalaan (30:15). En tiedä mitään sen vaikeampaa toden tullen kuin luottaa Jumalaan. Juuri sitä en tahdo. Sieluani kalvaa tunne siitä, että Jumalaan saa luottaa vain täytettyään ensin määrätyt edellytykset. En saa luottaa Jumalaan näin suoraan, oikopäätä, ilman muuta, huutaa jokin sisimmässäni.

Nyt kuitenkin sana kutsuu kääntymään kaikessa ja aina yksin Jumalan puoleen. Se kutsuu pysymään hiljaa ja rauhallisena sen Jumalan edessä, joka kaiken näkee ja tietää. Se rohkaisee luottamaan häneen aina ja kaikessa Se vakuuttaa suorastaan, että Jumala jopa odottaa minulta tällaista odottavaa asennetta (30:18). Hän haluaa olla armollinen ja oikein nousee valtaistuimeltaan armahtaakseen. Mutta kun väkkäränä vilistelen sinne ja tänne ja hosun ja huidon, hän ei saa mahdollisuutta armahtaa, En millään tahdo uskoa, että olen jo autuas odottaessani häntä.

Toki elämäämme tulee piankin tarmokkaan toiminnan ajat. Mutta toiminta ei ole koskaan ensimmäinen. Se ei ole tärkeintä, vaan Herran puoleen kääntyminen ja hiljaa oleminen häntä odottaen.

Itkulla on aikansa elämässämme On opittava syömään Herran antamana hädän leipää ja ahdistuksen vettä (Jes 30:19 - 20). Ne ovat meille välttämätöntä ruokaa. Vasta silloin opitaan huutamaan häntä avuksi. Hän tulee ainoaksi auttajaksi. Tosin hänen vastauksensa ei ehkä tunnu mielestäni kovin pikaiselta. Mutta Jumala vastaa varmasti. Tänään iän saattaa tuntua juuri siinä kipeässä asiassa kätkeytyneeltä. Huomenna saamme jo nähdä hänet. Tulemme varmasti kokemaan, että Herra sitoo vammat ja parantaa isketyt haavat (30:26).

Tässä koulussa opimme näkemään, kuinka turhaa on luottaa inhimilliseen ja näkyvään (Jes 30:22). Se on vain Poisviskattavaa päällystä ja kuorta. Joudumme Alleen häpeämään sitä, että olemme niin penseästi luottaneet Herraan. Ja niin emme voi muuta kuin heittää pois ja ajaa ulos itsestämme tuota iänikuista itseemme ja inhimilliseen turvautumistamme. Kyllä Herra johtaa sittenkin tielleen ja tiellään, vaikka se tapahtuukin aina ikään kuin takaapäin, välillisesti (30:21).

Jos suostun luottamaan Jumalaan, hän antaa siunauksen kaikkeen palveluuni ja elämääni. "Hän antaa sateen sinun siemenellesi, jonka maahan kylvät ja maan sadosta leivän" (Jes 30:23). Näin rohkaisevana näkyy sanan valossa koko elämäsi. Se ei ole mennyt hukkaan. Jumalaan ei kukaan turvaa suotta. Suurena sadonkorjuun päivänä saamme riemuiten leikata sitä, mitä nyt olemme joutuneet kyynelin kylvämään. Ei enää ahdistusta eikä itkua (30:20) - se on lopputulos jokaiselle, joka kääntyy ja pysyy hiljaa, on rauhallinen ja luottaa Herraan.

MIKÄ ON ELÄMÄNI TARKOITUS?

Toisinaan meitä polttaa kipeänä kysymys omasta uskostamme ja pelastumisestamme. Koemme viheliäisyytemme musertavana - ehkä jokin tapahtuma on paljastanut sen yllättäen itsellemme. Voiko sisimmältään näin inhottava ihminen koskaan päästä perille Jumalan kirkkauteen?

Muuta vastausta en ole tähän mennessä löytänyt kuin sen, että Jumala lupauksensa mukaan vanhurskauttaa jumalattoman (Room 4:5). Sellaisena minun on päivittäin Kristuksen ansioon luottaen uskallettava elää. Jeesuksessa minulle luettu vanhurskaus on se perusta, jonka varassa uskon pääseväni kirkkauteen. Toisinaan taas tulee tilanne, jolloin mieleen nousee tuskaisena kysymys ajallisen elämän tarkoituksesta. Toteutuuko Jumalan suunnitelma minussa vai touhuanko vain omiani? Olenko itse valitsemallani ja siis väärällä paikalla? Ehkä Jumala ei olekaan saanut minua kuljettaa siihen, missä nyt olen. Olen ollut valvomaton enkä ole tajunnut hänen viittauksiaan. Olen ollut röyhkeä ja toiminut omavaltaisesti. Voiko Jumalan hyvä tahto sittenkään tapahtua minussa, vaikka olen sitä niin usein rukoillut? Mistä tiedän, että aikani on Herran mielen mukaisessa käytössä? "Jokainen hyödytön hetkistä on hukkaan tuhlattu leiviskäs" (virsi 433:2). Mikä on minun vastuuni kaikesta tästä?

Näihin kysymyksiin saan tuskin koskaan lopullista vastausta. Minun on suostuttava elämään ajallista elämää omia päätöksiäni tehden ja silloin aina jää erehtymisen mahdollisuus. On monia asioita, joihin en ole voinut vaikuttaa. Niihin on vain suostuttava, olivatpa ne miellyttäviä tai eivät. Mitä nopeammin lakkaan kapinoimasta tällaisia vastaan, sitä parempi.

En näe muuta mahdollisuutta kuin päivittäin luottavaisena jättäytyä Jumalan armollisiin käsiin. Ehkä olen väärin valinneena väärällä paikalla ja tuhlaan aikaani. Huokailen joka tapauksessa hänen puoleensa ja pyydän, että hän jaksaisi kaikesta huolimatta pitää minusta kiinni. Häpeään ei joudu se, josta Herra pitää kiinni. Taitamattomuuteni ja väärien valintojeni tähden olen toivonut, että Herra itse vyöttäisi minut ja veisi toteuttamaan hänen tahtoaan, vaikka se tapahtuisi vastoin omaa tahtoani. Minun osuuteni on vain yrittää täyttää jatkuvasti lähimmät velvollisuuteni niin hyvin kuin osaan.

Lopulta keskeiseksi minulle jää uskonkamppailu eikä niinkään se, mitä teen tai jätän tekemättä. Tärkeintä ei ole, että täytän jonkin tarkoituksen elämälläni tietäen itse, mikä se on, vaan että kunnioitan kaikessa Jumalaa luottamalla häneen. Vaikka luottamukseni Jumalaan olisi vastuuni ja velvollisuuksieni pakenemista, niin luotan kuitenkin. Luotan, vaikka se osoitettaisiin tekopyhäksi valheeksi. Luotan silloinkin, kun kaikki näyttää johtavan elämässäni kaaokseen. Luotan, vaikka en osaakaan luottaa. "Jos niin käy, voi meidän Jumalamme kyllä pelastaa meidät - Ja vaikka ei pelastaisikaan, niin me emme palvele sinun jumaliasi emmekä kumartaen rukoile kultaista kuvapatsasta." (Dan 3:17-18.) Elämämme lopullinen tarkoitus täyttyy vain uskossa Jumalaan.