37. viikko (syyskuu)

SAAT VÄSYÄ

Jokainen meistä väsyy. Monet väsyvät työssään, jotkut taas kodissaan lasten sairastaessa. Monelle vanhuus merkitsee pysyvää väsymystilaa. Sairaus saattaa uuvuttaa. Vaikeat ihmissuhteet näännyttävät. Toki keskellämme näyttää olevan sellaisia, joille väsymys on tuntematonta. Mutta moni joutuu alituisesti kamppailemaan väsymyksen tunteen kanssa. Mikä pahinta, väsyneenä ärsyynnymme vähästäkin, itsehillintämme pettää, "räjähdämme". Väsyneenä myös monet pienetkin asiat muuttuvat vuorenkorkuisiksi esteiksi ja ahdistavan masennuksen aiheiksi. Epäilykset Jumalaa kohtaan heräävät kiusaamaan.

Väsymys osoittaa meille, kuinka voimamme ovat rajallisia. Emme jaksakaan kaikkea mitä pitäisi. Laiminlyöntien määrä kasvaa. Siksi väsymyksen kokeminen on nöyryyttävää. Mutta saamme olla väsyneitä. Olkoonkin, että väsymyksen syynä on oma taitamattomuutemme. Emme ole oppineet sanomaan ei. Väsymys on kuten kipukin ruumiimme ja sielumme varoitus. Se sanoo: hellitä hetkeksi. Meidän pitää sitä kuunnella. Varoitukseen on ehdottomasti kiinnitettävä huomiota. Jo pienikin loma saattaa saada ihmeitä aikaan. Lääkärillä käyntikin voi olla hyödyksi.

Yksi väsymyksen vaikutus on hengellisen elämän lamaantuminen. Emme jaksa rukoilla. Raamatun luku ei maistu. Hengellisen julistuksen kuunteleminen vain nukuttaa. Sydämemme on turta kuin ihra (Ps 119:70).

Sielunvihollinen käyttää taitavasti hyväkseen meidän väsymystämme. Sen tavoitteena on, että luovumme kilvoituksestamme ja tehtävästämme Jumalan valtakunnassa. Erityisen taitavasti se pelaa masennuksen, epäilyksen ja toivottomuuden tunteellamme. "Kun olet tuollainen, sinun ei kannata enää jatkaa." "Älä jatka esirukousta, älä ole uskollinen uhraamisessa, älä käy sen saman vanhan sanan kuulossa." Paha haluaa saada meidät yhdessä kohdin antamaan periksi ja sen jälkeen se vakuuttaa, ettei ole mitään syytä jatkaa kamppailua muillakaan alueilla. "Pieni tyhmyys painaa enemmän kuin viisaus ja kunnia" (Saarn 10:l). Sen sijaan Pyhä Henki sanoo: "Vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele, mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta" (Hepr 10:37). "Ole uskollinen kuolemaan asti" (Ilm 3: 10).

Erityisen tärkeää on väsyneenä palauttaa toistuvasti mieleen Jeesuksessa Kristuksessa tarjona oleva Jumalan armo ja sen kyky hoitaa meitä täysin ja kaikessa joka hetki. Armohan on Golgatalla sovitetun Jumalan sydämellä oleva mieli meitä kohtaan. Se ei ole riippuvainen mielialastamme. Meidän puoleltamme on kysymys vain siitä, että avaamme toistuvasti väsyneen, epäilysten ja haluttomuuden kiusaaman sisimpämme tälle armolle ja käymme siihen sisälle. Avautuminen on mahdollista vain sanan lupausten edessä. "Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta'' (Jer 31:3). Meitä kutsutaan ottamaan armo vastaan ja kaikessa perustautumaan siihen.

Jumalan armo minua kohtaan merkitsee, että saan jälleen anteeksi väsymykseni ja sen aiheuttamat masentavat lankeemukseni. Armo merkitsee myös sitä, että minua kannattavat iankaikkiset käsivarret silloinkin, kun olen tylsä, hermostunut ja syyllistynyt malttini menettämiseen. Tosin ihmissuhteiden hoidon tähden on tärkeää uskaltaa pyytää anteeksi niiltä, joille olen tuiskinut. Mutta Jumalan armo minua kohtaan on muuttumaton ja aina avoin, kunhan vain riipun kiinni sen lupauksista. "Hän antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa yltäkyllin" - perille pääsyyn asti.

TAPAHTUI MITÄ TAPAHTUI

Olen usein toistanut karua väitettä: koska tahansa voi meille kenelle tahansa tapahtua mitä tahansa. Kenties se tuntuu liiankin kovalta sanalta. Koen sen kuitenkin auttavan minua kohtaamaan elämään kuuluvia yllätyksiä. Kaikki ei suinkaan mene elämässä niin kuin olemme toivoneet. Emme hallitse tapahtumia, joita kohtaamme. Todellisuus voi olla varsin julmaa ja saatamme joutua käymään läpi hyvinkin tuskaisia asioita. Olemme avuttomia ja niin hauraita, kun elämä alkaa viskellä.

Pienenä osoituksena tästä oli omalla kohdallani mennyt syyskuu. Sen alkupäivinä juhlittiin ystävien kanssa suorastaan riemullisella tavalla vuosikymmenien täyttymistä ja Jumalan armohoitoa. Ja sitten kahta viikkoa myöhemmin makaan sairaalaan leikkauspöydällä ja ainoa terve silmäni menettää osan. Osasinhan tätä odottaa, mutta keinomykiö ei asetukaan paikoilleen, silmässä on käynnissä jokin prosessi ja lääkäri ihmettelee. Nyt itsekin ihmettelen, mitä tapahtuman pitää. Ehkä kaikki asettuu paikoilleen, ehkä Jumala tekee ihmeen, ehkä...

Mielestäni tärkein on elämässä USKON SÄILYTTÄMINEN (2 Tim 4:7). Tapahtui mitä tapahtui, tuli mitä tuli, onpa elämäni todellisuus juuri nyt millaista tahansa, kunhan saisin säilyttää uskon Herraan! En saa antaa minkäänlaisten elämänkohtaloiden lamauttaa luottamustani Jumalan hyvyyteen ja hoitoon. Minun ei tarvitse tietää eikä ymmärtää, miksi minulle tai jollekin toiselle tapahtuu se, mikä tapahtuu ja miksi todellisuus on sitä, mitä se näyttää olevan. Minulle riittää, että JUMALA ON ja että HÄN ON HYVÄ (Mark 10: 18). Hän ei koskaan eikä kenellekään tee mitään väärää (Job 34:1 l).

Tämän tiedon Jumalan todellisuudesta ja ehdottomasta hyvyydestä saan yksin Raamatusta. Minun ei tarvitse nyt tuntea tai kokea hänen hyvyyttään. Saatan kokea vain syvää neuvottomuutta, epätietoisuutta, tuskaa. Kaikki on niin pimeää tai ehkä harmaata, toki monilla taas elämä on suloisen valoisaa. Joka tapauksessa Raamattu vakuuttaa todellisuuteni keskellä: Jumala elää, hän toimii (Jes 45:6-7).

Minun tehtäväni ei ole myöskään jollain uskonmäärällä, ei edes sinapinsiemenen kokoisella, siirtää vaikeuksien vuorta sivuun (Matt 17:20). Ei tarvitse suunnata uskoa vaikeuksiin, ongelmiin. Minun tulee vain luottaa ja luottaa ja luottaa sanassa ilmoitettuun Jumalaan. Luottamus on aina nojautumista, turvautumista, katsomista, odottamista, ja sen kohteena tulee olla yksin Jumala, eivät tapahtumat, en minä itse, eivät toiset ihmiset. Usko on siis suuntautumista yksin Jumalaa kohden. "Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu" (Ps 62:2). Hiljaisuus merkitsee, ettei Jumala tunnu toimivan, ei puuttuvan asioiden kulkuun eikä kääntävän niitä minulle myönteisiksi. Siitä huolimatta en raivostu häneen, en kiellä häntä, vaan opettelen olemaan hiljaa ja jään odottamaan yksin häntä.

Uskon säilyttäminen tulee näkyviin myös jatkuvana avun huutamisena. Yksi tärkeimmistä uskon tuntomerkeistä on rukous: Herra auta, Herra armahda. Juuri sillä tavoin luonnehditaan uskon isän, Aabrahamin uskoa (1 Moos 12:8, 13:4). "Hyvä on hiljaisuudessa toivoa Herran apua" (Val 3:26). "Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu" (Jooel 2:32).

Suuri Savenvalaja (Jer 18:6) tekee jotain kohdallani. Ei tämä elämänkohtalo ole sattuman sokeaa ja mieletöntä leikkiä. Hänellä on juuri nyt oma tarkoituksensa. Ainakin hän vielä haluaa kouluttaa, ei pidä täysin toivottomana tapauksena. Hän näkee vaivaa. Kunpa vain osaisin kuunnella, mitä hän nyt puhuu, mitä hän nyt tahtoo opettaa minulle ja ehkä jollekulle toiselle. "Pyrkikäämme tuntemaan Herra" (Hoos 6:3). "Ei yksikään, joka häneen uskoo, joudu häpeään" (Room 10: 11).