Tekeekö uskova syntiä

TEKEEKÖ USKOVA SYNTIÄ?

1 Joh 3:1-24, Raamattuopisto, ARK 2014

Jeesus on 1 Joh 3:n keskeisin sanoma

Tämänkin Johanneksen kirjeen luvun keskeisin asia on todistus Jeesuksesta Kristuksesta. Näin on jokaisen Raamatun luvun kohdalla. Mitä Johannes sanoikaan kirjoittamisensa tavoitteesta: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden” (Joh 20:31; 1 Joh 5:13). Kaikki Raamatussa ajaa meidät kohti Jeesusta ja uskomaan häneen. 

Johannes vakuuttaa meille, että synnitön Kristus tuli ottamaan pois synnit (1 Joh 3:5). Hän on se Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin (Joh 1:29). Se onkin ydinsanoma Jeesuksen tehtävästä ja ainoa sanoma maailmassa, joka antaa meille omantunnon rauhan ja iankaikkisen elämän. Paavali ilmaisee tämän uskomme syvän salaisuuden julistamalla, että ”koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta” (Room 5:1).

Mutta synnin pois ottaminen on tänään vielä synnin peittämistä ja suostumista lankeemustemme seurauksena moniin kurituksiin ajallisen elämän aikana. Vasta kirkkaudessa synti on täysin hävinnyt Jumalan lapsista, silloin olemme Jeesuksen kaltaisia (1 Joh 3:2), silloin emme enää tarvitse kuritustakaan ja silloin kaikki kyyneleemme pyyhitään pois.

Johannes sanoo myös, että Kristus on vanhurskas (1 Joh 3:7). Juuri siinä on myös meidän ainoa vanhurskautemme ja vain hänen vanhurskauteensa pukeutuneena kestämme tuomiolla Jumalan edessä. Siihen pukeutuminen on Jumalan tahto ja pukeutuva tekee Jumalan tahdon.

Johannes vakuuttaa, että Jumalan Poika tuli maailmaan tekemään tyhjäksi Perkeleen teot (kreik. diapolos – Perkele, Paholainen) (1 Joh 3:8). Kuinka hyvin tämän sanookaan Toisen uskonkappaleen selitys: ”Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen, eläisin kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä.”

Jälleen Johannes osoittaa, mikä on rakkauden ainoa lähde tässä maailmassa. Rakkauden opimme tuntemaan vain siitä, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme (1 Joh 3:16). Hyvä on jälleen kerrata UT:sta kohtia, joissa tämä rakkauden sanoma tulee esiin: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta" (Mark 10:45, KR 92). ”Sitten hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: "Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni." Aterian jälkeen hän samalla tavoin otti maljan ja sanoi: "Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne” (Luuk 22:19-20, KR 92). ”Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta" (Joh 6:51, KR 38). "Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta” (Joh 10:11). Mikä etuoikeus onkaan tässä pahassa maailmassa saada kiinnittyä sydämestään tähän sanomaan kuvaamaan Jeesukseen Kristukseen!

Johannes kirjoittaa, että Jumala on meidän syyttävää sydäntämme suurempi ja tietää kaiken (1 Joh 3:20). Kaikkien tuhoavampia ja pelottavimpia voimia elämässämme ovat syytökset ja nimenomaan oman sydämemme syytökset. Jos ne pääsevät vapaasti valtaan sisimmässämme, ne pian tuhoavat meiltä elämän halun ja lamauttavat kaiken. Jumala tuntee kuitenkin läpikotaisin meidät. Hän tietää millaista tekoa olemme. Ei hän ole erehtynyt, kun hän armossaan kutsui meidät lapsekseen. On kuitenkin hyvä toistuvasti rukoilla: ”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle” (Ps 139:23-24, KR 38). Kaikista syytöksistä huolimatta voimme rohkeasti lähestyä Jumalaa (1 Joh 3:21), koska Jeesus kärsinyt sydämemme syytösten tähden.

Jumalan ensimmäinen ja tärkein käsky meille on se, että meidän tulee uskoa hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen (1 Joh 3:23). Olemme oppineet, että lain suurin ja ensimmäinen käsky rakastaa ”Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi' (Matt 22:37). Nyt rakkauden apostoli Johannes täsmentää ja sanoo mitä on rakastaa Herraa yli kaiken. Se on siis uskoa Jumalan Poikaan Jeesukseen Kristukseen. Saman sanoi Jeesus. Häneltä kysyttiin: "Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?" Silloin Jeesus vastasi: "Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko" (Joh 6:28).

Usko on toistuvaa Jeesuksen luo tulemista (Matt 11:28; Joh 6:39. Usko on korotettuun vaskikäärmeeseen katsomista (Joh. 3:14-15). Usko on silmien ja tyhjän kerjuukäden ojentamista kohti Golgatan keskimmäistä ristiä (Hepr 12:2; Gal 3:1).

Usko on juuri, rakkaus on juuresta kasvava hedelmä.

Johannes varoittaa petollisesta uskosta

Toinen tärkeä totuus, joka hallitsee Johanneksen kirjeen opetusta, on kirjeen alussa oleva terävä varoitus petollisesta uskosta. Sen vallassa oleva kuvittelee, etteivät uskovat ole syntisiä eivätkä enää tee syntiä (1 Joh 1:8,10). Oikea uskonelämä on jatkuvaa synnin tunnustamista ja luottamusta siihen, että hän ”antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1:9). Siksi tarvitsemme joka päivä sanomattoman kipeästi sekä synnintunnustuksen että anteeksiantamuksen sanaa. Syntiä tekevällä uskovalla on puolustajana vanhurskas Jeesus Kristus, joka on meidän syntiemme sovittaja (2:1-2).

Nyt olemme kyllä Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Muutumme Kristuksen kaltaiseksi vasta silloin, kun hän ilmestyy kirkkaudessa (3:3). Silloin nyt anteeksiantamuksessa meille luetun lahjavanhurskauden sijaan meidän koko olemuksemme uudistuu syvintä myöten vanhurskaaksi ja pyhäksi. Silloin meissä ei ole enää syntiä.  

Nämä kaksi totuutta – Jeesus antoi henkensä puolestamme ja meidän tulee uskoa häneen – hallitsevat koko kirjettä. Näiden kahden totuuden tulee hallita koko kirjeen opiskelua. Ne ovat se kalliopohja, se perusta, jonka päälle kaikki tässä olevat ohjeet, neuvot ja käsky rakentuvat. Ilman tätä perustaa ohjeet jäävät aivan kuin ilmaan tai niistä tulee hirvittävä taakka.

 Tärkeintä on pysyä Jeesuksessa

Johannes on kirjeessään myös alleviivannut sitä, että oikean usko on nimenomaan pysymistä Jeesuksessa (1:6; 2:5, 6, 24, 27, 28, 3:24, kreik. menoo, sanakirjan mukaan se merkitsee olla, pysyä, viipyä, oleskella, olla uskollinen, pysyä jonkun seurassa, liittolaisena, yhteydessä). Mistä Kristuksessa pysymisessä on kysymys? 

Raamattu yhdistää pysyä sanaan seuraaviin asioita: Jeesuksessa pysyminen on uskollisena pysymisestä Jeesuksen sanoille (Joh 8:31-32; 15:6-7) ja Kristuksen opetuksessa (2 Joh 9). Jeesuksessa pysyminen on pysymisestä siinä, mitä olemme Jeesuksesta alusta alkaen kuulleet (1 Joh 2:24). Jeesuksessa pysyminen on pysymistä hänessä sillä tavoin kuin hänen Henkensä on opettanut meille (1 Joh 2:27). Jeesuksessa pysyminen on kiinni pitämistä saamastamme opetuksesta, koska tiedämme keiltä olemme sen oppineet (2 Tim 3:14). Jeesuksessa pysyminen on pysymistä siinä tunnustuksessa, joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi (1 Joh 4:15). Jeesuksessa pysyminen on pysymistä siinä Jeesuksen rakkaudesta, jolla hän on rakastanut meitä (Joh 15:9). Jeesuksessa pysyminen on luottamusta siihen, että jos syön Jeesuksen lihaa ja juon hänen vertansa, silloin pysyn hänessä ja hän pysyy minussa (Joh 6:56). Mutta ennen kaikkea, jos pysymme Jeesuksessa, emme voi sanoa, ettei meillä ole syntiä, sillä niin sanoessamme me eksytämme itsemme ja totuus ei ole meissä (1 Joh1:8 KR38  ja 1:10).

Jeesuksessa pysyminen on siis nimenomaan pysymistä, juurtumista, syventymistä Jeesuksen opetukseen, hänen sanoihinsa, siihen mitä olemme alusta lähtien hänestä kuulleet ja mitä hänen henkensä on meille hänestä opettanut. Tärkeänä on myös se, että tiedämme kuka on meille opettanut Jeesuksen opetusta. Keskeiseksi tulee kiinni pitäminen siitä tunnustuksesta, jonka sisältönä on Jeesus Kristus Jumalan Poikana (1 Joh 4:2).

Mutta pysyminen on myös pysymistä Jeesuksen sovitusrakkaudessa. Johannes sanookin tämän vähän myöhemmin kirjeessään: ”Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” (1 Joh 4:10).

Pysymisessä on kysymys nimenomaan uskon säilyttämisestä, kuten Paavali sanoo juuri ennen mestaustaan: ”Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni” (2 Tim 4:6-7).

Kuinka vapauttavaa onkaan kuulla, että Jeesuksessa pysyminen ei olekaan jotain ihmeellistä ja yliluonnollista taivaallisten voimien kokemista, vaan ihan arkista ja asiallista kiinni riippumista Jeesuksen sanoissa ja ennen kaikkea hänen täytetyssä työssään Golgatalla.

Meidän tulee elää samalla tavoin kuin Jeesus eli

Kohtaamme tässä Johanneksen kirjeen katkelmassa myös voimakkaan vaatimuksen ja samalla tuohon äskeiseen verrattuna aivan toisenlaisen tulkinnan siitä, mitä on Jeesuksessa pysyminen. Se on vaatimus siitä, että jos sanomme pysyvämme Jeesuksessa, meidän tulee elää samalla tavoin kuin hän eli (1 Joh 2:6). Noudattamalla hänen käskyjään pysymme hänen rakkaudessaan (Joh 15:10). Joka noudattaa hänen käskyjään pysyy Jumalassa ja Jumala pysyy hänessä (1 Joh 3:24).

Jos näillä sanoilla tarkoitetaan pysymistä siinä Jeesuksen opetuksessa ja käskyssä, jossa hän kutsuu luokseen kaikkia työtätekeviä ja raskautettuja (Matt 11:28) ja lupaa, ettei hän heitä pois ketään sellaista, joka tulee hänen luokseen (Joh 6:37), silloin kestämme tämän opetuksen.

Mutta jos nämä Johanneksen sanat tulkitaan niin, että todellinen uskova täyttää kaikessa ja aina vaikkapa Jeesuksen Vuorisaarnan kaikki vaatimukset, olemme täydellisesti umpikujassa. Silloinhan vain hyvä ja onnistunut elämä ja hyvät teot ja hänen hyvää vaellusta vaativien käskyjensä noudattaminen ovat Jeesuksessa pysymistä.

Joku nuori vastakääntynyt saattaa vielä kuvitella itsestään sellaista. Mutta jokainen kauemmin uskossa kilvoitellut tietää, ettei siitä tule mitään. Elää samalla tavoin kuin Jeesus eli voi käytännössä merkitä vain sitä, että uskova kaikessa turvaa yksin Jumalan apuun. Näin Jeesus teki Getsemanessa ja Golgatalla: Tapahtukoon sinun tahtosi, Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni! Sen sijaan elää lähimmäissuhteessa täydellisen rakkauden mukaisesti kuten Jeesus, on kaikkina aikoina ollut jokaiselle uskovalla täysin ylivoimainen vaatimus.

Meidän tulee rakastaa toisiamme

Nyt kuitenkin Johannes toistuvasti asettaa eteemme valtavan vaatimuksen: ”Meidän tulee rakastaa toisiamme” (1 Joh 3:11). ”Meidän tulee… rakastaa toinen toistamme, niin kuin hän on meitä käskenyt” (3:23). ”Olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme puolesta” (3:16). ”Me rakastamme veljiämme” (3:14). Samalla hän myös varoittaa: ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (3:18). ”Se, joka ei tee Jumalan tahtoa, ei ole Jumalasta, ei siis myöskään se, joka ei rakasta veljeään” (3:10). ”Joka ei rakasta, pysyy kuoleman vallassa” (3:14). ”Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja” (3:15). ”Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä” (3:17)?

Emme saa tehdä syntiä

Toinen toisemme rakastamista voimakkaampana Johannes kirjeensä ensimmäisen luvun jälkeen tuo esiin väitteen, ettei Jeesuksen uskova voi tehdä syntiä. Hänen vaatimuksensa iskevät meihin kuin moukari. Ne musertavat ehdottomuudellaan: ”Jokainen, joka tekee syntiä, syyllistyy laittomuuteen” (3:4). ”Syntiä ei tee kukaan, joka hänessä pysyy. Ei kukaan, joka tekee syntiä, ole häntä nähnyt eikä tunne häntä” (3:5). ”Joka tekee syntiä, on Paholaisesta” (3:8). ”Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä” (3:9). ”Hän ei voi tehdä syntiä, koska on syntynyt Jumalasta” (3:9). ”Joka ei tee Jumalan tahtoa, ei ole Jumalasta” (3:10). Nämä Johanneksen sanat ovat vastakkaisia sille, mitä hän on opettanut ensimmäisessä luvussa.

Kun kokoaa tällä tavoin yhteen nämä Johanneksen kirjeen jälkimmäiset opetukset, sisimmän valtaa tunne siitä, etten ole ollenkaan todellinen kristitty. En rakasta toisia uskovia niin, että olisin valmis antamaan henkeni heidän puolestaan. En kaikessa ja joka hetki noudata Herran käskyjä. Koska jatkuvasti teen syntiä ajatuksin, sanoin ja teoin, olen siis Johanneksen kirjeen selvien sanojen mukaan Perkeleestä (1 Joh 3:7). Koska teen syntiä, en tunne Herraa (3:6) olen Perkeleestä (3:8), Perkeleen lapsi (3:10). Koska teen syntiä, en ole Jumalasta syntynyt (3:9), olen kuoleman vallassa (3:14), olen murhaaja (3:15), siksi minussa ei voi pysyä iankaikkinen elämä (3:15).

Tiedän toki, että nämä sanat lievennetään sillä tavoin, että niihin lisätään ajatus tieten tahtoen, uhmaten synnin tekemisestä. Mutta antakaamme näiden sanojen olla juuri sellaisina kuin ne ovat kaikkein luettavissa. Ja kuka meistä osaa erottaa omasta sekavasta sisimmästään, koska hän tekee syntiä uhmaten, koska taas synnin pettämänä,  huomaamattaan?

Lisään tähän vielä samanlaisen järkyttävän kohdan Heprealaiskirjeestä: ”Jos me näet teemme syntiä ehdoin tahdoin, senkin jälkeen, kun olemme oppineet tuntemaan totuuden, ei ole enää mitään uhria syntiemme sovitukseksi. Ei ole muuta kuin kauhea tuomion odotus ja ahnas tuli, joka nielee Jumalaa uhmaavat” (Hepr 10:26-27).

Ihanteen ja todellisuuden välinen ristiriita

Olemme ihanteen ja todellisuuden, lain ja evankeliumin välisessä ristiriidassa. Juuri siitä kuitenkin syntyy se aidossa uskossa pysymiseen kuuluva välttämätön sisäinen jännite, joka saa joka kerta Jumalan armon maistumaan äärettömän ihanalta. Näemme, että meidän pitäisi elää tosin kuin elämme. Edessämme on huikea ihanne. Se on Jumalan käsky ja sen rikkominen on tuhoisaa. Todellisuudessa rämmimme kuitenkin kaukana tämän ihanteen noudattamisesta. Emme täytä yhtenäkään päivänä tätä Raamatun sanan eteemme asettamaa mittaa.

Tällöin monet lähtevät etsimään sellaista Jumalan voiman ilmentymistä elämäänsä, jonka vallassa he kuvittelevat voivansa elää juuri niin kuin Johanneksen kirje tai Jeesuksen Vuorisaarna edellyttävät. Alkukirkon aikana se johti autiomaan erakkoliikkeeseen ja myöhemmin luostarilaitoksen syntymiseen. Meidän aikanamme monet kristityt etsivät voimaa ja käyttävät siitä nimeä Hengen täyteys. Ajatellaan, että jos vain täytytään Hengellä tai saadaan tulikaste, sen jälkeen kaikki on elämässä kunnossa ja pystytään antautumaan ehdottomasta ja täyttämään lain vaatimukset. Uskotaan, että Hengen täyteyden toistuvana kokemuksena ilmenevä Jeesuksen ylösnousemusvoima muuttaa ihmisen Kristuksen kaltaiseksi jo täällä alhaalla. Kenties jotkut ovatkin onnistuneet omasta mielestään joko määrätietoisesti kamppailen saavuttamaan ns. korkeamman tason hengellisen elämän tai kokeneet saaneensa ihmeellisen voiman lahjaksi. Nyt he vain koettavat määrätietoisesti pitää kiinni tästä saavutuksesta. 

Mutta moni on myös syvästi pettynyt ja kenties katkeroituneena jättänyt kaiken uskonkilvoituksen. Kun tästä ei todellisuudessa tämän parempaa tullutkaan, niin olkoon koko usko! Halutaan olla rehellisiä eikä edes enää kuvitella, että ollaan todellisia uskovia, jotka kykenevät täyttämään Raamatun antaman synnittömyyden mittan.

Ainoa mahdollisuutemme

Mielestäni ainoa mahdollisuus on myöntää avoimesti, ettemme pysty täyttämään Johanneksen kirjeen eteemme asettamia synnittömyyden vaatimuksia. Emme pysty rakastamaan lähimäistämme näin ehdottomalla tavalla kuin vaaditaan emmekä pysty elämään kaikessa Jumalan tahdon mukaisesti. Lakkaamatta annamme Paholaiselle sijaa omassa elämässämme. Sitä vain pyydämme, ettei kiljuva leijona saisi meitä kokonaan niellä (1 Piet 5:8) epäuskon ja epätoivon valtaan. Emme kuitenkaan ole lakanneet menemästä Jeesuksen Kristuksen luo armoa kerjäämään ja ottamaan vastaan.

Joudumme kyllä niin omassa uskonkilvoituksessamme kuin julistustyössämme jatkuvasti kamppailemaan sitä pelottavaa taitoa vastaan, joka osaa tulkita Jumalan armon ja anteeksiantamuksen oman lihallisen mielensä vapaudeksi elää ja tehdä mitä parhaakseen näkee. Mutta tätä kamppailua vaikeampaa on toden tullen osata kumartua niin alas, että pystyy juomaan avoimesta lähteestä Jumalan armoa Kristuksessa ja syvän ahdistuksen ja omantunnon sietämättömien syytöstenkin keskellä luottamaan täydellisenä syntisenä täydelliseen armoon.

Olenko vain uskovinani?

Kuinka vaikeaa onkaan sydämestään luottaa anteeksiantamukseen, sen osoittaa erään ahdistuneen sydämen tunnustus: ”Omatuntoni on poltinraudalla merkitty. Ilkkuen nousee sisältäpäin vaikutus: Et ole oikea, sinussa on hengellinen vilppi. Olen peruuttamattomasti merkitty. On tunne, että Pyhä Henki on jättänyt minut. Sen sijaan vihollisen henki on ottanut sijaa ja hehkuttaa. Pahan palavat nuolet osuvat. Nyt hehkutus on tuolla sisällä, on tuska, on pisto, on tuikkaus. Se tulee ja menee tosin ohi, mutta perusote jää, tunto siitä, että sisällä on kuin kahva, johon Saatana pääsee tarttumaan. En pääse siitä irti. Saatana usuttaa vihaan itseäni kohtaan ja tahtoo tuhota. Nyt on hetkittäin helvetin kauhu. Saatanalla on tukikohta minuudessa, koska olen jossakin kohdassa liukunut Jumalan työn ohi.”

Onko usko minulla sydämestä tulevaa vaiko vain opittua totenapitämistä?  Sisäinen tunto väittää, ettei uskoni ole aitoa, ettei minulla ole syvää Kristuksen tuntemista. Minussa kasvaa esiin vain lihan hedelmää kuten vihamielisyyttä, riitaa, kateutta, kiihkoilua, kiukkua, juonittelua, eripuraisuutta (Gal 5:20). Kuinka usein olenkaan käyttänyt väärin Jumalan nimeä. Puhun kyllä Jumalan nimessä, muitta en elä itse siitä. Eikä edes ole jatkuvasti anteeksiantamuksen tuomaa iloa.

Hetkittäin en edes pysty tarttumaan anteeksiantamukseen. Ongelmana ei ole tieto oikeasta, vaan syvä kyvyttö­myy­teni toteut­taa sitä, minkä kyllä tiedän oikeaksi.

Toisaalta on polttava velvoite rakastaa lähimmäistä ja avautua yhteydelle hänen kanssaan ja toisaalta olemukses­sani piilevä väkevä intohimo, joka tekee kaiken niin vaikeaksi aidon yhteyden ja synnyttää vihaa ja ristiriitoja. Aina ei edes ole halua tehdä oikein puhumattakaan että olisi voimaa siihen juuri niin kuin Paavali kuvaa oman sisimpänsä ristiriitaa Room 7:14-24:ssa.

Huomaan omassa minuudessani olevan ns. mustan alueen, tai mustan aukon, johon valo ei ulotu, tai josta mitään ei pääse ulos valoon. Välillä taas sisimmästä nousee kaiken­laista kurjaa, kuten Jeesus sanoo Mark 7:21.

Mielestäni ainoa tie eteenpäin on se, että uskallan myöntää totuuden itsestäni.  Ainoa muutos johonkin myönteiseen, joka minussa on tapahtunut, on sellainen mieleni muutos (kreik. meta – noie  = kääntää mieli, tehdä parannus), joka suuntaa mieleni, ajatukseni ja katseeni aivan tosissaan kohti Jeesusta Kristusta.

Peruskysymys onkin: Saako uskoa, luottaa, turvata Jumalan sydämellä olevaan armoon tällainen? Saako sen tehdä, vaikka kokee olevansa jumalaton, paatunut, pahasti etsikkoajan menettänyt ja Jumalan nimeä jatkuvasti väärinkäyttävä, synnin Pyhää Henkeä vastaan tehnyt pilkkaaja, jonka usko on vain opittua tapaa, aivouskoa ja tietouskoa?  Mitä siis vaaditaan oikeaan ja autuuttavaan uskoon? Mitkä ovat tällaisen uskon tuntomerkit.

Evankeliumi voittaa aina lain

Jos nyt tällaisessa kampailussa tartun Johanneksen tai Jaakobin kirjeeseen tai Heprealaiskirjeen yllä olevaan kohtaan masennun täydellisesti? Onko Johanneksen ja Jaakobin kirjeen esittämät vaatimukset viimeinen sana asiasta synnistä uskovan elämässä? Voinko luottaa siihen, että näiden kirjeitten opetus todella perustuu yksin Kristukseen ja hänen sovitustyöhönsä ja sen riittävyyteen? Jos olen Kristuksen sovitustyön perustalle rakentanut elämäni, niin vaikka kaikki olisikin kuin oljista rakennettu, itse kuitenkin pelastun helvetin tulikivijärvestä ja se on lopulta kaikkien tärkeintä.

On tavattoman hyvä, että aina välillä kertaamme noita yllä mainittuja Raamatun kohtia Johanneksen evankeliumin, Roomalaiskirjeen ja Galatalaiskirjeen täyttä evankeliumia julistavien kohtien rinnalla. Joka tapauksessa on koko ajan muistettava, että evankeliumi on ehdottomasti väkevämpi kuin laki. Evankeliumi on se ratkaiseva ja lopullinen Jumalan sana kohdallamme niin kauan kuin huudamme Kristuksen puoleen. Lain sana ei silloin sano viimeistä sanaa!

Miksi tällainen ristiriita Johanneksen opetuksessa?

Ensimmäisen sukupolven kristityt kokivat elävänsä profeetta Jeremian lupaaman uuden liiton aikaa (Jer 31:31). Sen tuntomerkkinä oli, että Herra antaa uuden sydämen ja uuden hengen. Hän ottaa uskovien rinnasta kivisydämen pois ja antaa tilalle elävän sydämen. Hän antaa henkensä sisimpään, joka ohjaa hänen kansaansa seuraamaan hänen säädöksiään, ottamaan varteen hänen käskynsä ja elämään niiden mukaan (Hes 36:26-27). Siksi jokainen Kristukseen uskova on uusi luomus, jonka tulkittiin tarkoittavan sitä, että elämästä synti on tullut voitetuksi ja hävinnyt (vrt. 2 Kor 5:17). Siksi monet odottivatkin, etteivät Kristuksen seuraajat enää voisi tehdä syntiä. Heidän mukaansa se ei ole mahdollista uudessa liitossa. Hetken näyttikin alkuseurakunnassa siltä, että uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu ja kaikki oli heille yhteistä (Apt 2:44, 4:32). Mutta pian paljastui, ettei sittenkään sydämet olleet täysin muuttuneet (Apt 5:3) ja esiin tuli keskinäistä syyttelyä (6:1). Nimenomaan Korinttilaiskirjeet Ilmestyskirjan alkuluvut paljastivat kuinka monella tavoin vielä synti pääsi hallitsemaan uskovia.

Kuinka rehellinen Paavali olikaan paljastaessaan avoimesti Roomalaiskirjeessä oman sydämensä pysyvän pahuuden (Room 7:14-24). Mutta Jaakobin kirje, Heprealaiskirje ja nyt Johanneksen kirje osoittavat, että tämä rehellinen uskovan syntisyyden myöntäminen oli juutalaiseen farisealais-moralistiseen taustaan kiinnittyneissä uskovissa vaikeaa. Paavali oli rajusti revitty irti tästä taustastaan. 

Tosiasia on, etteivät Kristuksen ensimmäinen tulemus ja Pyhän Hengen vuodatus helluntaina vielä poistanutkaan syntiä Jumalan kansan elämästä. Jumalan kansa uudessa liitossa kuten vanhassakin on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen ja jokaisen sydämessä jatkuu läpi elämän taistelu Hengen ja lihan välillä (Gal 5:17).

Vähitellen alkoi Jumalan kansalle kirkastua, että täydellisyys toteutuu vasta tulevassa kirkkauden valtakunnassa Kristuksen takaisin paluun jälkeen. Niin ristiriitaiselta kuin se saattaakin tuntua nimenomaan Johannes kirjeessään tuo tämän esille. Hän kirjoittaa: ”Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on” (1 Joh 3:2, KR 38).

Miten kohtaan Johanneksen kirjeen lain sanat?

Mitä on ajateltava näistä Johanneksen kirjeen selvistä ja vastaansanomattomista sanoista? Ne ovat yksinkertaisesti lakia eivätkä evankeliumia. Ne paljastavat minulle Jumalan ehdottoman, pyhän ja muuttumattoman tahdon.

Mutta Johanneksen kirje rakentaa lain julistuksen koko ajan Kristuksen sovitustyön perustalle. Kirje julistaa, että synnitön Kristus ottaa jatkuvasti pois minunkin syntini (1 Joh 3:5). Tiedän, että jollen luota häneen syntieni sovittajana, en vielä silloin ole todella nähnyt häntä enkä oppinut oikein häntä tuntemaan (3:6). Luotan siihenkin, että Jumalan Poika minunkin kohdallani tekee tyhjäksi Perkeleen teot (3:8). Olen oppinut tuntemaan maailman valtavimman ja ihmeellisimmän rakkauden: Jeesus antoi henkensä minunkin puolestani (3:16).

Saan olla tänäänkin vakuuttunut siitä, että jos sydämeni jostakin syyttää minua, niin Jumala on minun sydäntäni suurempi ja tietää kaiken ja voin hänen edessään rauhoittaa sydämeni ja rohkeasti lähestyä Jumalaa (1 Joh 3:19, 20, 21). 

Kun turvaudun ja huudan avukseni Jumalan Poikaa Jeesusta Kristusta, silloin noudatan Jumalan käskyistä tärkeintä (1 Joh 3:23) ja saan häneltä mitä pyydän (3:22) eli iankaikkisen elämän ja autuuden. Enhän voi mitään sen tärkeämpää häneltä pyyttä!

Näin evankeliumi Kristuksesta tulee Jumalan lain vaatimusten ja sen asettamien mallien yläpuolelle ja lopulta hallitsee lakia. Tiedän, että Jumala jatkuvasti antaa anteeksi kaiken sen, missä en pysty hänen lakiansa täyttämään.

Siksi minun ei enää tarvitse joutua kauhun valtaan, kun huomaan, etten suinkaan ole kaikessa kuuliainen Jumalan tahdolle. Laki ei enää kurista ja ahdista, koska evankeliumi peittää minun alati vaillinaisen lain täyttämiseni. Laki ajaa Kristuksen luo, hänen turviinsa.

Enää minun pyhitykseni ei ole se, mitä itse jaksan ja pystyn: rukoilemista, paastoamista, Raamatun lukemista, sanan kuuntelemista, Kristuksesta todistamista, hyviä tekoja, rahan ja ajan uhraamista jne, vaan pyhitykseni on yksi Kristus minun puolestani (1 Kor 1:30). Elän kyllä tällä hetkellä tässä syntisessä lihassani, mutta elän Jumalan Pojan antamassa uskossa ja uskoni sisältönä on vain se, että Jeesus rakastaa minua ja antoi henkensä minun puolestani (Gal 2:20b). 

Tarvitsen kuitenkin jatkuvasti neuvoja monissa arkielämän kilvoitukseen liittyvissä ongelmissa. Niitä saan itseni ulkopuolelta tulevasta Jumalan sanan selkeästä opastuksesta, sen laista, sen kehotuksista ja varotuksista.

Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että Jumalan laki nimenomaan uudelleen ja uudelleen kehottaa rakastamaan lähimäistään niin kuin itseäni. Se kehotus on todella tarpeen ja auttaa tarkistamaan käyttäytymistäni. Laki pakottaa myös jatkamaan kamppailua itsekkään ja ylpeän luontoni kanssa niin, että pystyn ainakin jatkuvasti opettelemaan anteeksiantamisen vaikeaa taitoa niille, jotka ovat rikkoneet minua vastaan. En vielä täytä näitä lain kehotuksia, mutta ne eivät enää masenna, koska evankeliumia joka hetki peittää minut, lain rikkojan, Jumalan vihalta ja tuomiolta.

Ehkä Jumalan pienenä juoksupoikana tai -tyttönä voin jotain tehdä lähimmäiseni hyväksi ja edes vähässä ja huomaamattomasti palvella jotakuta ihmistä. Palveleminen onkin minulle se ainoa lähimmäisen tai veljen rakastamisen muoto, johon pystyn ja jota sitäkin aivan liian usein välttelen.  

Kuinka hyvin tätä uskonkilvoitusta kuvaakaan Leena Kaartinen kirjassaan, jossa hän kertoo työstään lääkärinä Afganistanin mielettömän talebanien hallinnon alla.

”Mitä minulle kuuluu? Koen olevani kuin pystyyn kuollut Lapin kelohonka, sellainen tunnen ja koen olevani palvelussani. Mutta ojennanpa tällaisena käppyräisiä oksiani kohti taivasta. Tällaisena kuitenkin uskon rohkean röyhkeästi, etten kuitenkaan ole kuollut oksa Kristus-rungossa. Riipunpa kuivuuttani natisevana kuitenkin hänessä, tarraan hänen armoonsa, leväten Sanan lupauksessa: Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä - - Pysykää minun rakkaudessani. ’Herra, minä pysyn!’ Luotan siihen, että Jumala puhuu totta vakuuttaessaan, että rakastaa minua (ja sinua) enemmän kuin äiti lastaan. ’Unohtaako äiti rintalapsensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka he unohtaisivatkin, minä en sinua unohda’ (Jes 49:15.) Ei unohda, vaikka siltä tuntuu joskus. Uskossa saamme luottaa tuohon lupaukseen ja armon varassa vaeltaa päivän kerrallaan. Niinhän?” (Leena Kaartinen, Talebanien takana, 124).

Leena Kaartinen jatkaa: ”Syyllisyys ja häpeä lienevät vaikeimpia käsiteltäviä ainakin minun elämäni kriiseissä. Kuin sipulia kuorisin. Monet pakenevat syyllisyyttään syyttämällä muita: olosuhteita, lapsuuden traumoja, työyhteisöä. Minä olen taipuvainen syyttämään liikaakin itseäni elämäni onnettomista kokemuksista, asetun syntipukiksi. Oli miten oli, syyllisyyskysymys on hämmentävä ja nöyryyttävä. Senkin käsittelyssä on tärkeää suostua hakemaan apua. Ja jostain vain on alettava - päällimmäisistä kerroksista - sipulin kuoriminen.Kun sitten hämilläni ja häpeissäni sopertelen syyllisyyteen liittyviä vaikeita asioita, saan etäisyyttä, huomaan, että olen syyttänyt itseäni kohtuuttomasti, asettanut itselleni kohtuuttomia vaatimuksia. Ei ihme, etten jaksa ylivoimaisissa olosuhteissa! Minun on suostuttava putoamaan kaikkivoipaisuuden tavoitteistani. On suostuttava alentamaan rimaa realistiselle tasolle. Mutta toisaalta - koen syyllisyyttä, koska olen syyllinen! Minun on vain suostuttava hyväksymään pohjaton pahuuteni - sekä antamaan itse itselleni anteeksi, niin kuin Isä Jumala antaa. Minä olen paha, mutta armoon turvaan ja voimani on Vapahtajassa. Eino Leino on väärässä, kun sanoo, että paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Niin islamilaiset ystävänikin väittävät. Kuitenkin käytäntö osoittaa toisin. Kiitän Raamatun sanasta, joka yhä uudelleen tulee avukseni nimenomaan synti- ja syyllisyyskysymyksessä. Jumala todellakin lähetti Poikansa sovittamaan maailman synnin. Koraanin mukaan ristillä kuollut oli vain joku hänen näköisensä. Ei Jumala voi antaa pyhän profeetan kuolla tuollaista häpeällistä rikollisen kuolemaa” (emt. 99).

”Ei Jumala minua tarvitse työssään. Mutta minä tarvitsen häntä elämässäni, tarvitsen jokahetkistä armoa pahuuteni peitoksi sekä turvaksi ja kasvupohjaksi jalkojeni alle. Ja tämmöisenäni saan häntä palvella sen ajan, minkä hän minulle antaa palvelun vuosia. Tuo armo on vakiopainoinen, Jumalan rakkauden mittainen, Jeesuksen uhrikuoleman hintainen. Mutta armon tuntemisessa, käsittämisessä, omaksumisessa, sisäistämisessä meillä riittää oppimista koko elämämme ajaksi” (emt. 164).

"Näinköhän teidän parannuksen tekonne sujuu, taapäin niinkuin ravun kulku? Yhäkö on tullut selvemmäksi vakaumus, että olette todellisuudessa kokonaan ulkopuolella Herrasta. Sekö on jokapäiväisessä elämässä sisäisesti painona, kun en minä onneton pääsekään sanaan sisälle enkä armon piiriin, vaan minun täytyy tällaisena kuolleena raatona aina vain olla, keskentekoisena kristittynä pettämässä Jumalaa ja ihmisiä, olla olevinaan se, mikä en kuitenkaan ole ja kun ei tästä toivomallakaan muuta tule. Kulki kirkossa tai seuroissa tai luki Jumalan sanaa kotona, olipa valveilla tai nukuksissa, itki tai nauroi, niin aina vain asia pahenee. Tästä pahuudesta rupeaa sitten näkymään yhä kypsempää hedelmää - lapsissakin ja ympäristössä. Ei siinä kyllä, että itse on pilalla, mutta kun pilaa vielä muutkin. Kun ei saa siivotuksi itseänsä, ei sydäntänsä, ei suutansa, ei menoansa, mitä muuta silloin voisi vaikuttaa muihin kuin pahennusta?" "Yön pimeydestä sisällinen huuto Herran puoleen: Voi, voi Herra, tähänkö minun täytyy nääntyä. Siinä ahdistuu tekemään aivan samoin kuin syntinen vaimo, kuin publikaani, kuin ryöväri raukka ja lukemattomat muut. Tällaisella Herran puoleen katsomisella kruunataan Kristus: sinä alas - Herra ylös, sinä pieneksi - Herra suureksi, sinä syntiseksi - Herra armahtajaksi" (Ote Wilhelmi Malmivaaran seurapuheesta).