Miten kestän?

Suomen Raamattuopisto, Radio Dei 10.12.2002

Kun elämä runtelee

Miten kestän silloin, kun sairaus on saanut lopullisen vallan? Miten kestän elämässäni lopullisen menetyksen aiheuttaman iskun?

On aivan toista kestää ja säilyttää rohkeus niin kauan kuin on vielä toivoa muutoksesta parempaan. Mutta entä silloin, kun edessä on se ainoa, mikä ihmisen elämässä on lopullista – sairaus, tuho ja kuolema. Toki tämä lopullinen voi tuntua, jonkun kohdalla myös vapauttavalta. Vihdoinkin!

Mutta näin ei ole silloin, kun koemme, että kaikki jää niin kesken. Ei vielä pitänyt olla aika. Se onnettomuus tuli yllättäen ja repi rikki liian syvältä. Se sairaus, jonka toivoin paranevan, olikin lopullista maallisen majan hajottamista. Ei enää täyttä terveyttä tässä ajassa. On kannettava nämä vauriot, tämä vammaisuus loppuun asti.

Jeesus sanoi: ”Joka kestää loppuun asti, pelastuu” (Matt 24:13). ”Pysykää lujina, niin voitatte omaksenne elämän” (Luuk 21:19). Miten kestää ja pysyä lujana, jos monenlaiset vaikeudet, ahdistukset ja kärsimykset on tarkoitettu uskovalle? Eikö Jumala olekaan kaikkivaltias rakkaus, joka voi välittömästi parantaa ja auttaa kaikessa ja aina? Miksi sitten joudumme vaikeroimaan vaikeiden elämänkohtaloiden musertamana kuten Job: ”Mistä saan voimaa, että vielä kestän? Mistä päämäärän, että vielä jaksan? Onko minun voimani kuin kiveä, ovatko lihakseni rautaa? Ei. Minä olen lopussa, kaikki on toivotonta” (Job 6:11-13).

Miten kestämme loppuun asti? Se on tänäänkin mitä tärkein kysymys. Siinä ei ole kyse kirjaviisaudesta, vaan arkielämästä, siitä, mikä valtaa ajatuksemme ja kiinnostuksemme, miten käytämme aikaamme, miten teemme työmme, miten elämme keskellä ihmissuhteita ja ennen kaikkea, miten asennoidumme siihen, mikä meitä kohtaa.

Vastaaminen on vaikeaa, koska siihen sisältyy kristityn koko elämä ja elämisen taito. Ei ole olemassa helppoja ja yksinkertaisia vastauksia kuten ei ole yksinkertaisia elämänkohtaloitakaan. Jokaisella ihmisellä on aivan oma tiensä kuljettavana. Siksi vastaus kysymykseemme, miten kestämme, on mitä henkilökohtaisin ja käytännöllisin. Jokaisen on itse löydettävä vastaus ja löytyy siitä tavasta, jolla jatkamme elämämme taivalta.

Etsimme tukea Raamatun sanasta

Väitän, että mielekäs vastaus on sidottu Raamatun sanaan. Pyhä Henki käyttää aina Raamatun sanaa! Mutta hän nostaa Raamatusta kullekin meistä ikään kuin omat jakeemme, jotka meidän itse on löydettävä. Juuri niiden avulla hän vahvistaa, rohkaisee, mutta myös varoittaa ja nuhtelee.

Eräs syvän masennuksen ja itsetuhon kiusauksen kanssa kamppaillut Jumalan valtakunnan työntekijä kertoi, että hän kesti, koska kaksi Raamatun jaetta kannattelivat: ”Älkää iloitko, minun viholliseni, minusta: jos minä olen langennut, niin minä nousen; jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni” (Miik 7:8). Ja toinen: ”Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta” (Ps 42:6). Niissä hän kuuli Jumalan äänen. Toki hän sai myös lääkäriltä sitä apua, mitä nykyaikaiset lääkkeet voivat antaa masennuksen kanssa kamppailevalle.

Yllättävää vain on se, että sama Raamatun kohta, joka toisen nostaa masennuksesta, toisen taas saattaa musertaa entistä pahemmin. Mikä toiselle on evankeliumia, ilosanomaa, saattaa toisella olla masentavaa vaatimusta.

Voimme siis vastata kysymykseemme miten kestämme vain henkilökohtaisesti vaatimatta, että juuri sama asia ja Raamatun jae auttaa muitakin.

1600-luvulla elänyt saksalainen kansansaarnaaja Christian Scriver neuvoi uskovia: ”Kaikkien murheellisten ja huolestuneiden sielujen, jotka ovat taipuvaisia raskasmielisyyteen, tulee siis hyvin tutustua pyhään Raamattuun ja hyvinä päivinä koota siitä itselleen varasto, jota he surullisina ja huonoina aikoina voivat käyttää hyväkseen. Hyvä on, jos hyvinä aikoina luetaan sitä ahkerasti ja merkitään vihreällä tai punaisella värikynällä tärkeimmät uskosta, elämästä ja kärsimisestä tai lohdutuksesta puhuvat lauseet, että ne tarvittaessa oitis pitäisivät silmään. Sillä murheen ja kurjan ajan kohdattua ihmistä ei hänellä ole halua paljon lukea ja etsiä.” Sciver myös kehotti uskovia tekemään itsellensä erityisen ”lauselmakirjasen”, johon voi kopioida Raamatusta kaikkea sellaista, ”mikä on hyödyllistä Jumalan tuntemiseksi, uskon vahvistukseksi ja lujennukseksi, suuremmaksi hartaudeksi ja nöyryydeksi, rakkauden enentämiseksi, tosi jumalisuudeksi, voimalliseksi lohdutukseksi, maailman halveksimiseksi ja taivaan ikävöiseksi.”

Kestävyys on rohkeutta elää

Kun sairaus ja raskaat elämänkohtalot lyövät, kun kipu repii ehkä yötä päivää viikosta toiseen emmekä enää millään tahdo jaksaa kestää, silloin elämä on kuin ohuen langan varassa. Tuntuu siltä kuin se saattaisi katkea milloin tahansa.

Masennukselle emme tosin voikaan usein mitään. Kun se tulee, se täyttää koko elämän ja sen kynsissä olemme varsin avuttomina. Kenties silloin tutun virren kertosäkeistö auttaa: ”Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan” (virsi 270).

Emme voi komentaa omaa emmekä toisten elämää oman mielemme mukaiseen kulkuun. Meidän on vain suostuttava siihen, mitä on tapahtunut ja opeteltava elämään uudessa tilanteessa. Usein alkushokin jälkeen elämä ei enää tunnukaan ylivoimaisen vaikeilta.

Joka tapauksessa on pakko järjestellä jollakin tavoin elämän jatkuminen. Se ei ehkä ole helppoa. Kestää aikansa ennen kuin saamme arkielämän rutiineista kiinni. Kaikkia vaikeuksiamme emme voi voittaa. Mutta tavalla tai toisella selviämme eteenpäin, jos vain säilytämme rohkeuden ja elämänhalun.

Ja niin tulemme ydinkysymykseen: Miten säilytämme elämässämme rohkeuden? Sitähän on kestäminen. ”Ajatelkaa häntä, joka kesti syntisten ankaran vastustuksen, jotta ette menettäisi rohkeuttanne ja antaisi periksi” (Hepr 12:2-3). Kestäminen on siis säilyttämistä ja peräänantamattomuutta. Näin sanoo myös Sananlaskut: ”Rohkeus auttaa kestämään sairaudenkin, mutta kuka jaksaa elää, jos rohkeus pettää?” (San 18:14). Siinä on samaa kuin vanhassa sananparressa: Rahat meni, vähän meni, maine meni, paljon meni, rohkeus meni, kaikki meni.

Heprealaiskirje kehottaa meitä kiinnittämään huomiomme erääseen vertaisryhmän jäseneen - Jeesukseen. Hänhän on kokenut aivan samaa kuin mekin. Jaakobin kirje laajentaa vertaisryhmäämme profeettoihin: ”Veljet, ottakaa vastoinkäymisten kestämisessä ja kärsivällisyydessä esikuvaksenne profeetat, jotka ovat puhuneet Herran nimessä. Niitä, jotka kestävät loppuun asti, me ylistämme autuaiksi. Te olette kuulleet Jobin kestävyydestä ja tiedätte, mihin tulokseen Herra antoi sen johtaa. Herra on laupias ja anteeksiantava” (Jaak 5:10-11). Näiden samaa kokeneiden kanssa on hyvä keskustella!

Psalmin kirjoittaja taas kuvaa kestämistä: ”Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa” (Ps 27:14). Miten sydämeni voi olla luja ja vahva? Sehän ei tunnu kestävän paljoakaan. Nyt siis sellainen sydän on vahva, joka jaksaa odottaa Herraa. Samaa opettaa meille Jesaja: ”Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne” (Jes 30:15). Jesaja kutsuu meitä kääntymään pois tuskasta, kivusta, masentavista tiedoista, julmasta kohtalon iskusta ja sen miettimisestä ja kääntymään Herra puoleen ja katsomaan häneen.

Eräässä vuosia kestäneessä hellittämättömän tuskan vaiheessa usein toistin Psalmin sanaa: ”Katso, niinkuin palvelijain silmät katsovat heidän isäntäinsä käsiin, ja niinkuin palvelijattaren silmät katsovat hänen emäntänsä käsiin, niin meidän silmämme katsovat Herran, meidän Jumalamme, puoleen, kunnes hän armahtaa meitä” (Ps 123:2).

Uskon isä auttaa meitä

Jumalan käsissä ja johdatuksessa oleminen voi olla tuskallista ja vaikeaa. Sen näemme uskon isän Abrahamin elämästä. Hän oli lähtenyt liikkeelle tutusta ympäristöstä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Hän oli ollut varma siitä, että Jumala oli hänet kutsunut (1 Moos 12:4). Herra ilmestyikin hänelle Luvatussa maassa ja siellä hän oppi huutamaan avuksi Herran nimeä (12:7-8).

Mutta sitten vuoden vain kuluivat ja hän kulki leiripaikalta toisella (1 Moos 13:3). Nälänhätä ajoi hänet sen ajan kulttuurin huippumaahan Egyptiin. Sinne hän saanut jäädä, vaan hänet toimitettiin kiireesti maasta pois (12:20). Harhailu jatkui. Hänen oli vain elettävä omaa arkista elämäänsä. Mutta mitään ihmeempää ei hän saavuttanut. Tätäkö tämä Jumalan kutsumana oleminen onkin? Hänen tähänastinen elämänkohtalonsa ei millään tavoin osoittanut hänelle, että hän olisi ollut Jumalan erityisessä suojeluksessa ja siunauksessa. Ennen kaikkea hänen suurin unelmansa, juuri se joka oli ajanut hänet liikkeelle, oli jäänyt täyttymättä. Vanhuus oli tullut. Kaikki mahdollisuudet oli menetetty.

Silloin hän jälleen kohtasi Herran. Tuon niin salatun ja käsittämättömän, josta ei voinut tehdä minkäänlaista kuvaa. Hän kohtasi Jumalan jälleen pelkkänä sanana, kuullussa sanassa. Herran sanoi: "Älä pelkää, Abram. Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri" (1 Moos 15:1). Mutta Abraham ei kaivannut Jumalan sanaa, vaan Jumalan toimintaa. Hän odotti Jumalan puuttuvan asioihin väkevällä kädellään ja muuttavan hänen elämänsä tilanteen toiseksi. Siksi hän sanoi suoraan: "Herra, minun Jumalani, mitä sinä minulle antaisit? Olenhan jäänyt… Ethän ole antanut minulle” (15:2-3). Hän oli kokenut, kuinka Jumala vaikenee vuoksiksi. Jäljellä oli ollut vain Herran sanan kaiku. Jumala ei tuntunut toimivan hänen elämässään. Hän oli yksin toiveittensa ja pettymystensä kanssa. Jumala ei antanut hänelle sitä, mitä hän koko sielullaan ja mielellään oli odottanut ja minkä tähden hän oli lähtenyt liikkeelle.

Nytkin tuossa uudessa Jumalan sanan kohtaamisen hetkessä, Jumala ei antanut hänelle mitään sen enempää kuin vain toisti aikaisemman lupauksensa. Se oli lupaus jostain sellaisesta, jota hän ei koskaan tulisi elämässään näkemään eikä kokemaan. Toistamme tämän lupauksen: "Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä" (1 Moos 15:5). Mutta eihän hänellä ollut vanhan miehenä edes yhtä jälkeläistä. Nyt hänen kaikki mahdollisuutensa oli menetetty.

Juuri tuossa tilanteessa Abraham oli vain pelkän Jumalan sanan ja lupauksen varassa. Mitään muuta hänellä ei ollut. Oli vain tässä nimenomaisessa asiassa tyhjyys ja pettymys. Hänellä oli kiusaus loukkaantua tuohon käsittämättömään ja toimettomalta tuntuvaan Jumalaan.

Oikeastaan tuo hetki oli Abrahamin elämässä samanlainen kuin Raamatun kuvaama hetki Adamin ja Eevan elämässä. Silloin kuului kuiskaava ja viettelevä ääni: ”Onko Jumala todella sanonut” (1 Moos 3:1). Samanlainen tilanne oli Jeesuksen opetuslasten elämässä silloin, kun monet olivat loukkaantuneet Jeesukseen hänen jyrkkien sanojensa tähden. Jeesus kysyi suoraan opetuslapsiltaan. Hänen kysymyksensä antoi heille täyden vapauden: ”Aiotteko tekin lähteä?” (Joh 6:67). Sama toistui Getsemanessa sinä hetkenä kun pidättäjät ottivat Jeesuksen kiinni ja vielä Golgatallakin. Mitä teemme, kun joudumme äärimmäisen ahdistavaan tilanteeseen, jossa Jumala ei näytä auttavan ja jossa petymme syvästi elämään ja Jumalaan? Ehkä silloin muistamme Pietarin vastauksen Jeesuksen kysymykseen: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä” (Joh 6:68-69).

Se on vastakkainen Jobin vaimon neuvolle: "Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!" (Job 2:9).

”Abraham uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi”

Raamattu kertoo kuitenkin jotain suurenmoista Abrahamin rohkeudesta ja uskosta. Hän luotti Jumalan sanaan vastoin omaa todellisuuttaan ja kokemustaan. Mutta ennen kaikkea Raamattu ilmoittaa meille miten suurenmoinen onkaan Jumala. Kaikki tuo sisältyy lauseeseen, jonka kyllä hyvin tunnemme, jota emme oikein ymmärrä: ”Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi” (1 Moos 15:6).

Juuri tässä on kaikkien aikojen jokaisen Jumalan lapsen perustuntomerkki ja syvin todellisuus. On vain Herran sana, lupaus, on vain ahdistetun ihminen usko ja luottamus tähän Herran sanaan. Ratkaisevaa oli se, mihin Abrahamin usko kohdistui. UT kuvaa tätä uskon kohdetta sanoessaan: ”Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut” (Room 4:17-18).

Tähän yksinkertaiseen sydämen uskoon ja luottamukseen Jumala vastasi. Raamattu ilmaisee jykevästi tuon Jumalan vastauksen: ”Herra katsoi hänet vanhurskaaksi”. Emme koskaan täällä ajassa pysty täysin ymmärtämään mikä suunnaton merkitys on sillä, että Jumala katsoo meidät vanhurskaaksi. Emme vain tajua sitä. Mehän odotimme Jumalan tekevän suuren ihmeen ja muuttavan kaiken. Nyt hän vain katsoo meidät uskoessamme häneen vanhurskaaksi. Mitä se sellainen on?

Kuinka hyvin uskonpuhdistaja sanoikaan: ”Tähän päivään asti olen monien ja suurten sisäisten taistelujen kautta oppinut, miten vaikea ja suorastaan jumalallinen asia on, että sielussa kasvaa tieto siitä, että meidät vanhurskautetaan uskon kautta.”

Vasta kirkkaudessa se on meille täysin selvä ja vasta siellä näemme sen huikean arvon, merkityksen ja vaikutuksen. Silloin näemme, että vain tällä yhdellä asialla on ollut todellinen merkitys elämässämme. Kaikki on riippunut tästä ja muu on ollut toisarvoista. Silloin emme koskaan lakkaa ylistämästä Jumalaa siitä. Juuri se on uuden virren ja teurastetun Karitsan virren sisältö.

Omistamme iankaikkisen elämän vain silloin, jos Jumala katsoo meidät vanhurskaaksi. Vanha käännös käytti sanaa ”Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi” (1 Moos 15:6).

On aivan käsittämätöntä ja ihmeellistä, että Jumala, jonka silmät ovat kuin tulenliekit ja jonka edessä taivas ja maa pakenevat, ottaa ja pitää lapsenaan ja hyväksyy iankaikkisen elämään ja läheisyyteensä tällaisen ihmisen kuin mitä olen. Näin voimattoman, epäuskoisen reppanan. Hän ei hyväksyy minua minkään minussa olevan hyvän omaisuuteni tai ansioni tähden, vaan vain siksi, että tartun hänen lupaukseensa ja pidä siitä kiinni elämäni mielettömiltä tuntuvissa tilanteissakin.

Miten tämän sanookaan Roomalaiskirje: ”Mitä sanovat kirjoitukset? ’Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi.’ Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room 4:3-5).

Ihminen tulee vanhurskaaksi ja on vanhurskas, mikäli Jumala julistaa hänet vanhurskaaksi. Vain vanhurskaaksi julistaminen avaa ihmiselle yhteyden Jumalaan. Vain siinä syntyy Jumalan ja ihmisen välinen aito ja todellinen vuorovaikutus.

Siinä ihminen ei ole mitään. Hänellä on vain syntiä ja pahuutta omasta takaa. Hän kiukuttelee kivuissa ja on masentunut elämänkohtaloistaan. Ihmisen puolelta tämä vuorovaikutussuhde usein on vain huokailua ja luottamista, itkua ja hiljaista kiitosta. Eikö mitään enempää? Ei mitään enempää ja se riittää kuitenkin täysin. Mutta Herra on kaikki ja hänellä on kaikkea rutiköyhälle syntiselle. Hän antaa kaiken lahjana aikaa ja iäisyyttä varten, myös tuskan ja ahdistuksen yhtä hyvin kuin riemun ja ilon.

Ellette usko, ette kestä

Jesaja opettaa: ”Ellette usko, niin ette kestä” (Jes. 7:9). Ihmeellinen on tuo sinapinsiementä vähäisempi uskomme. Onko edes kipinäkään vertainen. Eihän se ole oikeastaan mitään. Se on vain tyhjä kätemme, joka ojentuu Herran puoleen. Se on vain köyhä huokauksemme: Herra auta ja armahda. Missään tapauksessa emme koskaan voi ylpeillä uskostamme emmekä vedota siihen jonkinlaisena omana ansionamme tai ponnistelujemme tuloksena. Mutta se, mihin uskomme tyhjä käsi tarttuu on todellinen. Usko tarttuu vaikkapa tähän Raamatun lupaukseen: "Sillä hän pitää teistä huolen". Usko luottaa siihen ja samalla suorittaa tehtävänsä ja kärsii kärsittävänsä, sillä se tietää olevansa siihen kutsuttu. Usko jättää Jumalan haltuun huolehtimisen, ja suoriutuu siten asioistaan ja voittaa kaiken sen, mikä ahdistaa. Se osaa huutaa avuksi Jumalaa isänä ja sanoa: Minä tahdon tehdä sen, minkä Jumala on käskenyt minun tehdä, mutta lopputuloksesta annan hänen huolehtia (Luther).

Elämämme tärkein asia on usko Jeesukseen Kristukseen. Miten Jeesus sanoikaan: ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa?” (Mark 8:36). Vain usko Kristukseen pelastaa sielun (1 Piet 1:9).

Siksi meidän tulisi olla valmiita luopumaan jopa kaikesta siitä hyvästä, jota meillä on ja suostuttava käsi Jeesuksen kädessä käymään vaikkapa sairauteen, hulluuteen ja kaikkien ihmissuhteiden katkeamiseen: ”Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni” (Luuk 14:33). Vain usko uskaltaa sanoa: ”Minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti” (Ps 73:23-26).

Emme ehkä osaa arvostaa Paavalin viimeisiä sanoja ennen mestausta: ”Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni” (2 Tim 4:6-7). Hyvä kilpailu ja perille juokseminen tulee näkyviin juuri siinä, että hän on säilyttänyt uskon. Se ei ole koskaan kenenkään kohdalla itsestään selvää!

Uskon säilyttämisessä eräs vaikeimmista kamppailuista on se, ettemme elämän raskaissa tilanteissa näe missään Jumalan armollista kättä. Meidät viskataan mielettömien elämänkohtaloitten heiteltäväksi. Silloin uskommekin tuntuu vain tehdyltä tai itse otetulta uskolta. Siinä ei ole vähäisintäkään voimaa. Mutta juuri tässä on uskon hulluus ja salaisuus. Se tuntuu väärältä, mutta kun se kohdistuu oikeaan kohteeseen, Kristukseen, se on aina oikeaa uskoa.

Usko ei ole sidoksissa mihinkään näkyvään ja koettuun. Se tarttuu vain Jumalan armon lupaukseen hänen sanassaan ja pitää tätä lupausta jokaiselle ihmiselle annettuna avoimena lupauksena. Usko on vakuuttunut siitä, että kuka ja millainen ihminen tahansa, missä ja koska tahansa saa ja voi tarttua Kristuksen tähden tähän Jumalan lupaukseen. Jumalan armon lupaus sisältää vain yhden ainoan asian ja se riittää. Se on lupaus iankaikkisesta elämästä kaikille, jotka luottavat Jeesuksen Kristuksen nimeen (Joh 3:16). Aina ja kaikissa tilanteissa voimme luottaa Paavalin sanoihin Filippin vanginvartijalle: "Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut” (Apt 16:31). Muuta ei tarvita, ei koskaan koko elämän aikana. Se riittää, se kestää ja vie perille.

Tähän yhteen ainoaan asiaan keskittyvän uskon vaikeus on kuitenkin siinä, että elämässä on lukemattomia asioita, joissa toivoisimme Jumalan yliluonnollista ja käsin koskettavaa asioihin puuttumista ja apua. Jos mitään ei tapahdu, lamaannumme ja uskomme tuntuu haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Siksi tarvitsemme jatkuvasti muistutuksen siitä, että olennaisinta uskossa on juuri ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy (Hepr 11:1, KR 38). Emme kestä, jos kiinnitämme uskomme johonkin näkyvään, vaikka ne olisivat rukousvastuksia. ”Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti” (2 Kor 4:18).

”Sellaisia syviä salaisuuksia, joita ei voida tavoittaa aisteillamme eikä järjellämme ja joita luonnollinen ihminen pitää täytenä typeryytenä, näitä syviä salaisuuksia usko pitää varmoina, täsmällisinä ja vastaanottamisen arvoisina. Sanan, Jumalan hengen ja uskon kautta mielemme ja sydämemme vakuuttuvat täysin, että sellaiset asiat ovat ehdottoman toisia, joiden tosin meidän aistimme ja järkemme ajattelevat olevan hylättäviä, epätodennäköisiä tai aivan mahdottomia. Täten usko vakuuttaa mielemme ja sydämemme suostumaan epäröimättä sellaisin tosiseikkoihin, joita ei voida nähdä… Niinpä elämä on luvattu meille, vaikka olemme kuolevia, olemme varmat siunatusta ylösnousemuksesta, joskin ruumiimme joutuvat alistumaan rappeutumiseen… sanan julistaa meidät autuaiksi ja kuitenkin meitä kaiken aikaa mitä moninaisimmin tavoin kiusataan: Jumalan avun läsnäolo luvataan meille kaikissa vastoinkäymisissä, ja kuitenkin näyttää siltä, että saamme odottaa tätä jumalallista apua aivan turhaan. Näin todellakin usko on sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Brochmand).

Jumalan rakkaus Kristuksessa voittaa kaiken

Herra rakastaa tällaista ja tällaisen puolesta hän on kuollut. Tämän oivaltaminen on aivan maahan musertavaa. Tämä rakkaus on käsittämätöntä ja suurin lahja, minkä ihminen voi koskaan saada osakseen. Vain se antaa lujan kalliopohjan elämämme kaikissa ahdistuksissa. Ei ole sitä tuskan syvyyttä, missä saisin kärsiä ja tuhoutua yksin ja hyljättynä. Jeesus Kristus joutui syntieni tähden hyljätyksi, siksi minä en voi enää joutua omien syntieni takia samaan tilanteeseen.

Tässä hänen rakkaudessaan ei ole kysymys mistään huumaavasta kokemuksesta tai kuohuttavasta tunteesta. Se on täysin minun ulkopuolellani oleva ja kokemuksistani ja elämänvaiheistani riippumatonta rakkautta. Kuitenkin tämä rakkaus koskettaa mitä syvemmin minua. Se synnyttää syvän turvallisuuden ja kantaa käsivarsillaan kuin paimen kadonnutta lammastaan ja se vie perille iankaikkisen elämään. Siellä vasta tämä rakkaus pyyhkii pois kaikki kyyneleeni. .

Herra on tänäänkin samanlainen kuin silloin kerran, jolloin hän rakasti ”omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti” (Joh 13:1). Jos luotamme häneen, olemme hänen omiansa ja silloin hän tulee osoittamaan kaikessa ja aina täydellistä rakkauttaan meitä kohtaan elämämme viime hetkeen asti.

Meitä rakastava Jeesus on luonamme silloinkin, kun kipu ja tuska raasta sietämättömällä tavalla ruumistamme ja sieluamme. Hän on vierellämme, kun täysin ymmärtämättöminä seisomme oman elämämme unelmien raunioiden keskellä emmekä tiedä mitä ajatella ja millä tavoin jatkaa vaellusta ja mitä nyt teemme.

Hänen rakkautensa meitä kohtaan kestää silloinkin, kun omat voimamme uupuvat ja meistä ei ole enää mihinkään. Olemme kokonaan toisten ihmisen hoivan varassa ja joudumme myöntämään Raamatun sana mukaisesti: ”Ei meistä ollut itseämme auttamaan” (Room 5:6). Se rakkaus kestää ja kantaa meitä, kun dementtia tai Aldzheimerin tauti tai halvaus tai psykoosi sumentaa arvostelukykymme emmekä enää tajua selvästi kuka olemme ja missä olemme. Ehkä vain kaipaamme päästä kotiin, jota ei ehkä enää ole olemassa. Omaiset ovat sen myyneet tai vuokrasopimus on sanottu irti.

Se rakkaus pitää meitä kädestämme kiinni silloinkin kun emme jaksa enää mitään – emme jaksa rukoilla, emme lukea Raamattua, emme keskustella hengellisistä asioista. Me vain olemme. Ehkä vain hiljainen huokaus lähtee huuliltamme silloin tällöin. Se on se ainoa huokaus, mikä jää ihmiselle jäljelle silloin kun hän on täysin uupunut. Se on huokaus: Herra armahda! Mutta se onkin maailman väkevin huokaus ja se aina kuullaan taivaassa. Väkevän rukoilijan väkeviä huutoja ei siellä kuullakaan, koska siellä kuulaan toisella tavoin kuin, mitä me ihmiset kuulemme..

Emme usko hänen rakastavan meitä, jos mittaamme hänen rakkauttaan sen mukaan millaisten elämänkohtaloiden läpi olemme joutuneet kulkemaan. Meidän on pakko sanoa Psalmin rukoilijan tavoin: ”Olet antanut meidän kokea paljon ahdistusta ja onnettomuutta… Sinä olet antanut vaikeita vuosia ja monia ahdistuksen aikoja” (Ps 71:20).

Mutta jos vaikeitten vuosien ahdistusten ja onnettomuuksien keskellä jaksamme nostaa silmämme Golgatan ristiin ja kuulemme hänen sanansa sieltä, niin me sittenkin jaksamme. Silloin emme tosin löydä hänen rakkauttaan tästä maailmasta, mutta löydämme hänet ristillä rakastaen kärsimässä puolestamme. Aikaa myöten huomamme, että vain tämä sovitusrakkaus kestää ja riittää. Se on ristin pyhää rakkautta. Se kantaa iäisyyteen.

Vain oma epäuskoni tekee tyhjäksi tämän rakkauden vaikutuksen elämässäni. Kristuksen rakkaus minuun on mitä todellisinta kaikissa elämäni tilanteissa. Se on todellista sairauden ja tuskan keskellä, silloinkin kun ruumiini ja sieluni nääntyy (Ps 73:26). Tämä rakkaus luo minussa varmuutta epävarmuuteni ja avuttomuuteni keskelle. Se lahjoittaa puhtautta saastaisuuteeni, luottamusta sekavuuteeni ja iloa itkuuni. Ennen kaikkea tämä rakkaus vie minutkin perille iankaikkiseen elämään, jossa Jumala itse pyyhkii pois kaikki kyyneleet silmistäni (Ilm 7:17).