He näkivät vain Jeesuksen

HE NÄKIVÄT VAIN JEESUKSEN

Kristus-juhla 2010 Jyväskylän kristillinen opisto

Johdanto

”He eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksin! (Matt. 17:8).

Spurgeon sanoo Psalmin 45. selityksessä: ”Meidän tulisi pohtia ja sulatella huolellisesti sydämissämme ja mielessämme jokaista sanaa ja runon säettä, jossa sanomme jotain niin suuresta ja ihmeellisestä asiasta kuin kuninkaallisesta Herrastamme” (I:247).

Kunpa kieleni pystyisikin tarkasti, huolellisesti, harkitsevasti ja taitavasti ilmaisemaan Herrani suuruuden ja kirkkauden kuten psalmissa 45 ylistetään kuningasta. Kunpa sydämeeni tulvisi nyt ihania sanoja teillekin jaettavaksi Ylkämme ylistykseksi! Hepreaksi psalmissa toistetaan: Ihana, ihana olet sinä (Ps. 45:3).

Miten Paavali sanoikaan: ”Minulle, kaikista pyhistä halvimmalle, on annettu tämä armo: julistaa pakanoille evankeliumia Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta” (Ef 3:8).

Kristittynä olemisen ydin on nimenomaan Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja aitoa, läheinen henkilökohtainen yhteys häneen tai vanhaa sanontaa käyttäen kanssakäymistä hänen kanssaan.

Jeesuksen Kristuksen persoonalli­nen löytäminen on ihmeitten ihme ja toivon mukaan jatkuvan ihmettelyn ja kiitoksen aihe elämässämme. Yksiäkään meistä ei ole kohdannut Jeesus niin vallankumouksellisella tavalla kuin aikoinaan Saulus Tarsolainen. Mutta jokainen Jeesuksen kohdannut voi ja uskaltaa todennäköisesti, sittenkin sanoa Saulusta toistaen: Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu (Fil. 3:8).

Jeesuksen kohtaamisen ilo on toistunut ensimmäi­sistä apostoleis­ta alkaen sukupol­vi sukupolven jälkeen meidän aikaamme asti. Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa ja historiaa ovat sen kokeneet. Se on ollut kristillisen uskon leviämisen todellinen ydin ja salaisuus.

Todennäköisesti voimme allekirjoittaa vanhan Kalliissa Hunajan Pisaroissa olleen sanonnan: ”Jos olet todella nähnyt Kristuksen, niin olet nähnyt hänessä sulaa armoa, sulaa vanhurskautta, kaikin tavoin rajatonta, ääretöntä, paljon suurempaa kuin kaikki synti ja kurjuus.”

Usko on Kristukseen katsomista, Hänen luokseen menemistä ja odotusta, että hänestä lähtee elämä. Miten se eräs Paavo sanoikaan: ”Opi sen tähden sekä pyhänä että pahana, sekä suruttomana että heränneenä, sekä katuvaisena että katumattomana katsomaan kaikkivoipaan Kristukseen, ja sovita itseäsi Kristuksen eteen, tykö ja viereen, kunnes tunnet elämän hänestä lähtevän” (Paavo Ruotsalainen).

Omalla tavallaan saman toisti usein samaan aikaan elänyt rukoilevaisjohtaja Matti Pukanhaava: ”Liki Jeesusta!”

Kyllähän myönnämme, että Jeesuksen Kristuksen arvo ja merkitys on suurempi kuin koko maailman voittaminen omakseen kaikkine rikkauksineen ja mahteineen. Jos panet toiseen vaakakuppiin elämän, maailman, menestyksen, kunnian, vallan, rikkauden ja toiseen yksin Vapahtajan, niin Vapahtajan vaakakuppi on painavampi kuin koko maailma. Iäisyyden valossa vain sillä on jotain merkitystä. Mutta käytännössä kuitenkin elämme toisin.

Ehkä sittenkin kaipaamme aivan liian usein paljon todellisemmin hänen lahjojaan, kuin häntä itseään. Kaipaamme sitä, että hän antaisi meille hyvän elämän ja pitäisi meistä kaikessa huolta ja kaikki menisi meidän mielemme mukaisesti hauskasti ja leppoisasti.

Aikoinaan Lagus sanoi: ”Ennen kaikkea hänen on katsottava Kristusta, ei armolahjoja. Kristuksesta hänen tulee elää eikä armolahjoista, sillä lahjat eivät ole kuolemaa puolestamme kärsineet eivätkä sovittaneet meitä Jumalan kanssa” (Lagus, 54).

Mutta vanha rukous auttaa meitä sanomaan Herralle: ”Herra Jeesus, ole sinä minun tur­vani ja ainoa lohtuni. Ole läheinen ystäväni, sillä kaikki muut ys­täväni ovat minut jättäneet. Ole toivoni, sillä turhaa on panna toivoa ihmisiin. Ole iloni ja sydä­meni riemu, sillä kaikki maallinen ilo on turha. Ole johtajani ja tuttavani ja kumppanini tiellä, jota vaellan, sillä ihmiset uupuvat pian ja häipyvät luotani. Sinussa on ylistykseni, sinussa lohdutukseni ja sinussa täysi luottamukseni. Ole pelastukseni ja kunniani, rakkau­teni ja ihanuuteni.. Suo minun rakastaa ristiäsi ja seurata kärsi­myk­siesi jälkiä. Kirjoita haavasi sydämeeni ja anna minulle halu kestää soimausta ja vääryyttä joka taholta. Suo minun olla kaltaisesi elämässä ja kuolemassa. Ole minun elämäni, ja olkoon kuolema sinun vuoksesi minulle suuri voitto” (Ruusutarha, 85).

Jotain UT:n Kristustodistuksesta

UT on täynnä Kristuksen Jeesuksen tunnustamista ja ylistämistä ja palvon­taa. Sen sivuilla ei hävetä Jeesusta ja siellä kerrotut miehet ja naiset olivat lopulta valmiit vaikka kuolemaan rakkaudesta Jeesukseen Kristuk­seen. Hän on totisesti UT:n lehdillä meitä vastaan tulevien ihmisten elämässä kaikessa ensimmäinen.

Miten Paavali sanoikaan: ”Me vangitsemme kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle” (2 Kor. 10:5).

Miten voimakkailla Kristusta ylistävillä sanoilla alkaakaan Heprealaiskirje: ”Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailmat. Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla. Toimitettuaan puhdistuksen synneistä hän on asettunut korkeuksissa istuimelleen Majesteetin oikealle puolelle” (Hepr 1:1-3).

Ja onhan Johanneksen evankeliumin alku aivan mahtava: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa” (Joh. 1:1-5).

Entä mitä sanookaan Filippiläiskirje: ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra" (Fil. 2:6-11).

Muistamme myös, mitä Roomalaiskirje vakuuttaa: ”Heistä (juutalaisista) on Kristus ihmisenä lähtöisin, hän, joka on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala, aamen!” (Room 9:5). Ja Johanneksen kirja jatkaa sama toistaen: ”Me tiedämme myös, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, jotta tuntisimme hänet, joka on Todellinen. Ja tässä Todellisessa me elämme, kun olemme hänen pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Hän on tosi Jumala ja iankaikkinen elämä” (1 Joh 5:20).

Millaisena Ilmestyskirjan hänet näkeekään: ”Katso, hän tulee pilvissä! Kaikki ihmiset näkevät hänet, nekin, jotka hänet lävistivät, ja hänen tullessaan vaikeroivat maailman kaikki kansat. Näin on käyvä. Aamen” (Ilm 1:7). ”Hänen kasvonsa olivat kuin loistava keskipäivän aurinko. Hänet nähdessäni minä vaivuin hänen jalkoihinsa kuin kuollut. Mutta hän laski oikean kätensä päälleni ja sanoi: "Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet” (Ilm 1:16-18).

Häpeämmekö Jeesusta?

 Olemmeko me uskovina kutistaneet Jeesuksen kääpiöksi omien kokemustemme ja oman saamattomuutemme tähden? Onko meihin sittenkin tarttunut aikamme Kristusta häpeävän ja väheksyvä henki? Olemmeko käyneet mykiksi tämän ajan uusateismin röyhkeyden edessä.

Otan erään pieneltä tuntuvan esimerkin. Kukaan ei ole sanonut mitään, että Kristuksen nimi on aivan kuin huomaamatta peitetty – ajanlaskustamme. Tänään julkisessa käytössä oleva ajanlasku on saanut uuden muodon. Kuinka vapauttavaa  onkaan, ettei enää tarvitse länsimaisen kulttuurin piirissä sanoa niin ja niin monta vuotta ennen tai jälkeen Kristuksen syntymän. Käyttöön on tullut kummallinen eaa tai jaa. Kaiken lisäksi Google kertoo, että EAA on urheilijoiden käyttämä lisäravinne ravinnonsaantiin, vammojen paranemiseen sekä rasvattoman lihasmassan kasvun optimoimiseksi.

Nyt lyhenteitä ”jaa.” ja ”eaa.”, ”jälkeen ajanlaskun alun” tai ”ennen ajanlaskun alkua” on ruvettu käyttämään siksi, että on haluttu olla uskonnollisesti puolueet­to­mia, ja ne ovat yleistyneet mm. eräissä sanomalehdissä. Ilmaukset ennen Kristusta (eKr.) ja jälkeen Kristuksen (jKr.) viittaavat liiaksi yhteen uskontoon, ja ne on haluttu korvata uusilla ilmauksilla (Kielikello 1998). Joissakin yhteyksissä tällaiset merkinnät ovat kuuma peruna. Itse ilmaisussa on kyse joka tapauksessa ns. kristillisestä ajanlaskusta, joka on vain yksi monista ihmiskunnan käyttämistä, eikä ole syytä piilottaa tätä tosiasiaa.

Vantaan Lauri haastatteli 3.5.2000 Aku Ankan päätoimittaja Markku Kivekäs. Tämä  kertoi, että toukokuussa oli ensimmäinen kerta, kun suomennoksessa käytetään lyhennettä eaa. Mitään sattumaa tai huolimattomuutta ei ole se, että samalla sivulla esiintyy myös jKr. Kivekäs sanoi, että nytpähän on sopivat muodot niin uskovalle kuin ateistillekin.. Alkukielessä on tosin englanninkielinen termi  B.C., Before Christ - ennen Kristusta.  Taru Kolehmainen Kielitoimistosta kertoo, että eaa.-lyhenne on keksitty 70-luvulla ja se liittyi nimenomaan uskonnon kieltämiseen. Oman kulttuurihistorian vesittämistä eaa.-lyhenne ainakin on. Kyllä kai ateistikin voi tunnustaa, että länsimaisen ajanlaskun alku on liitetty Kristuksen syntymään. Aku Ankka puolestaan on Suomen laajalevikkisin aikakauslehti, joten sillä on suuri vaikutus tulevien polvien kielenkäyttöön. Ja lyhenne on todella lyönyt itsensä läpi! Kuten sekin, että kuolinilmoituksissa sanomalehdessä risti alkaa syrjäytyä muiden symbolien tieltä.

Tämän sekavan ajan keskellä meidän tulisi osata ja uskaltaa entistä sydämellisemmin keskittyä Jeesukseen Kristukseen. Tosin se ei muka sovi nykyiselle ns. postmodernille ajalle, jossa kaikki suuret kertomukset ovat kuolleet ja jossa kaikki ovat yhtä oikeassa. Jeesus on vain yksi monista historian suurmiehistä.

Mutta miten hän todella saisi meidän sydämissämme keskeisen sijan ja saisi sen aidosti. 

Mikä auttaisi meitä kaikessa ja aina ja toistuvasti keskittymään yksi Jeesukseen Kristukseen?  Miten hän olisi meille yli kaiken? Ei ketään muuta kuin Jeesus yksin!

Kunpa edes kaukaa osaisimme katsoa Jeesukseen Kristukseen! Kunpa edes lyhyeksi hetkeksi – kuten opetuslapset kirkastusvuorella – näkisimme Jeesuksen suuruuden.

 

Miten minun elämässäni voisi ja saisi Jeesuksen Kristuksen tunteminen olla arvokkaampaa kuin mikään muu kuten Paavali sanoo (Fil. 3:8)? Miten oppisin luomaan silmäni uskon alkajaan ja täyttäjään Jeesuksen kuten Hepr. 12:2 KR 38 sanoo?

Kun olen tietoisesti ottanut omakseni Herran Kristuksen Jeesuksen, miten osaan elää hänen yhteydessään, juurtua häneen, rakentakaa elämäni hänen varaansa kuten Kol. 2:6,7 sanoo?

Vain, yksin Jeesus mulle riittävi. Vain Hänen luonaan tyyntyy syömmeni.  Vain luona ristin hiljaa vartoen saan kaiken hältä, mitä tarvitsen. Kuin virvatulten liekki häilyvä on täällä onnekkainkin elämä. Pois rientää hetket onnen päivien vain Jeesus antaa onnen iäisen. Vain Jeesus riittää. Kaiken peittää yö ja sydän, tuskaa täynnä, kuumeisesti lyö, kun kuljen kautta korven pimennon. Vain Jeesus riittää, kun Hän luonain on. Vain Jeesus riittää. Myrskyt raivoaa ja aallot uhkaa purren hukuttaa. Oi, auta, Herra, huudan tuskassaan. Hän tyyntää myrskyn, kun on purressain. On luonain Jeesus. Silmäin sulkeutuu  ja päärlyportit mulle avautuu. On luonain Hän, kun jätän tämän maan ja muutan Isän kotiin ihanaan. (HV no 2/1955)

Kohtaamme tänäänkin Jeesuksen Raamatun sanassa

Kuinka nöyryyttävää useimmille meistä onkaan se, ettemme ole nähneet emmekä kokeneet Jeesusta missään muualla emmekä minään muuna kuin sellaisena, mitä Raamatun sana hänestä kertoo. Olemme kohdanneet hänet Raamatun  sanan läpi. Toki silloin joku voi sanoa, että sinullahan on vain paperi- ja painomuste-Jeesus. 

Tänäänkin hän on minun edessäni ja minulle todellisena vain Raamatun sanan kuvaaman ja lupaamana Jeesuksena Kristuksena. Nytkin minä uskon häneen Raamatun sanan todistuksen avulla ja sana todistuksen tähden.  En tunne häntä ohi Raamatun sanan enkä ilman Raamatun sanaa. Minulle totisesti vihdoinkin on alkanut riittää hänen tuntemisessaan Raamattu. Opettelen jatkuvasti luottamaan Raamatun vakuutuksiin hänen suurenmoisuudestaan.

Sieltä ammennan luottamuksen ja uskon siihen, että hän ja hänen nimensä on yli kaiken. Mistäpä muualta etsisin tänään Jeesusta Kristusta. Siinä on minun elämäni ja sen sanan varassa elän kuten 5 Moos. 32:47 KR 38 sanoo:  ”Sillä ei ole se turha sana, joka ei koskisi teitä, vaan siinä on teidän elämänne; ja sen sanan varassa te elätte.” Lopulta en löydä Kristus-valoa muualta kuin Raamatusta.

Joka kerta kun olen ahdistuksessa ja minulla on paha olla, hakeudun Raamattuni luo ja koetan sieltä löytää jotain, joka auttaa eteenpäin. Minulla ei kerta kaikkiaan ole tässä maailmassa muuta käsin kosketeltavaa apua kuin mitä Raamatussa olevat lupauksen sanat antavat. Mitenkä psalmista sanookaan: ”Sinun sanasi antoi minulle toivon. Sinun lupauksesi on kurjuudessa lohtunani, se virvoittaa minut jälleen” (Ps 119:49-50).

Siksi minun tulee antaa Raamatun ohjata minut Jeesuksen Kristuksen luo ja auttaa minua tuntemaan hänet. Paavali sanoi tämän näin: ”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna?” (Gal. 3:1, KR 38) ja uusi käännös ilmaisee asian näin: ”Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna!”

Pietari taas kirjoittaa: ”Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen” (1 Piet. 1:8-9). Me emme voi sanoa kuten Johannes: ”Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille. Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme” (1 Joh. 1:1-3a). Ja kun kuuntelemme tai luemme tätä Johanneksen julistusta elämän Sanasta, niin silloin tapahtuu ihme ja syntyy ”yhteys Isään ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen” (3b).

Ratkaisevaa onkin, että Jumalan sana saa synnyttää ja vahvistaa meissä sydämen yhteyden Jeesukseen Kristukseen.

"Kristitty pitäytyy ulkoisen sanaan niin tiukasti, ettei hän halua kuullakaan Jumalan kokemisesta muuten kuin sanan perusteella ja välityksellä, sillä jos ulkonainen sana poistetaan, ihmisellä on vain oman sisimpänsä, minänsä, sydämensä, oma itsensä, johon pitäytyä. Siltä, joka tahtoo kokea Jumalan siten - sisimmässään, omassa itsessään - puuttuvat kaikki keinot erottaa varmuus Jumalasta ja omasta itsestään, erottaa se, mikä on Jumalasta ja se, mikä on lihasta ja verestä. Jumalan ja oman itsen sekoittaminen toisiinsa on kuitenkin perkeleen ovela juoni".  "Sinun pitää erottaa Jumala ja itsesi toisistaan ulkoisen sanan avulla". "Aina on oltava ulkoinen sana, joko kirjoitus tai puhe, julistus tai rukous". "Jumalan täyteys asuu Sanassa. Sanasta näemme, kuulemme ja havaitsemme Jumalan täyteyden, kun Jumala herättelee meitä, luo ja muodostaa meihin kykyjä, elimiä ja aisteja, jotka auttavat käsittämään sanasta ilmenevää Jumalan täytettä." "Jumalan täyteys on aina läsnä sanassa, vaikka sana tuntuukin sinusta vain tyhjältä ja kuolleilta ääniltä. Sinä näet ja käsität sanasta Jumalan vasta sitten, kun Jumala antaa sinulle siihen tarvittavat aistit ja kyvyt" (Olav Valen-Sendstad, Sovinto, 11-12)

Omalla tavallaan tämän ilmaisi Urho Muroma: "Älä koskaan etsi Kristusta sydämestäsi, älä tunteistasi äläkä tilapäisistä mielesi heilahduksista, älä edes herttaisista hengellisistä tunnelmista, vaan etsi häntä aina Sanasta. Lepää aina lupa­usten varassa, silloinkin, kun kaikki muu horjuu ja tunnet itsesi aivan mahdottomaksi, sillä Herra pysyy aina samana. Minkä hän on kerran lu­vannut, se kestää iäti, ja missä hän on kerran alkanut hyvän työnsä, siellä hän ei jätä sitä kesken" (Jumalan hoidossa, 54)

En saa tosin jokaiseen kysymykseeni vastausta Raamatusta. Moni asia jää epäselväksi rajan tällä puolella. Mutta saan sen verran rohkaisua, että jälleen jaksan taivaltaa.  Oleellista ei olekaan se, että näen kaiken oikein ja totuudellisesta. Se on oleellista, että jaksan ja osaan huutaa avukseni Herran nimeä ja säilytän luottamukseni siihen, että jokainen joka huutaa avukseen Herran nimeä lopulta pelastuu.

En siis voi olla varma siitä, että näen asiat oikein ja olen tehnyt oikeita päätöksiä ja valintoja elämässäni. Olen monessa asiassa harhaillut. Kovin usein se valo, joka minussa on, on pimeyttä. Elän jatkuvasti syntiä tehden ja vääristyneiden näkemysten vallassa. Mutta kaikesta tästä huolimatta Raamatun armonlupausten rohkaisemana olen vakuuttunut siitä, että olen Jumalan lapsi ja matkalle iankaikkiseen elämään, ei kadotukseen.

Yhteys Jumalaan on käytännössä minulla yhteyttä Raamatun sanaan. Kohtaan Jumalani avoimen Raamatun äärellä. Kohtaan hänet silloinkin Raamatussani, vaikka en saakaa sitä lukiessani mitään otetta siihen.

Suhteeni Raamattuun ei ole kuuliaisuussuhde eikä suoritussuhde, vaan lohdutussuhde. Etsin sieltä sellaisia ajatuksia, joiden varassa jaksan elää jälleen tämän päivän. Ja kun kohtaan vaatimuksia, käskyjä, kieltoja, uhkauksia, sivuutan ne ja tartun vain sellaisiin kohtiin ja vain niistä pidän kiinni, jotka rohkaisevat, mutta eivät vaadi minulta mitään. Mutta sitten sanan ohjaama Jeesuksen läheisyydessä ehkä alkavat hyvät teot ja hyvä elämä meidän ehkä itse sitä huomaamatta tulla tärkeiksi.

Ihmeellisintä tässä kaikessa on kuitenkin se, että kaikesta sidonnaisuudestani Raamattuun, samaan aikaan voin väittää aidosti tuntevani Jeesuksen henkilönä. Tosin en ole nähnyt enkä kuullut häntä, en ole koskettanut häntä ja siitä huolimatta hän on lähelläni ja voin turvallisesti luottaa häneen. Hänen läsnäolonsa ei merkitse sitä, että siirtyisin johon toiseen mielenvireeseen kuin olen tavallisesti tai jollekin toiselle olemassaolon tasolla. Juuri tässä arkisuudessa, tässä tavallisuudessani, ei minään olemisessani hän on lähelläni, vierelläni. Voin keskustella hänen kanssaan ja tajuta, että puhun asioita todelliselle läsnä olevalle henkilölle.

Totuus ei olekaan minulle vain jokin asia, vaan henkilö, johon voin turvautua ja luottaa ja jonka voin oppia aidosti tuntemaan.

 

Teille on suotu se armo, että saatte uskoa Kristukseen (Fil 1:29). En voi muuta kuin mielessäni toistaa ja toistaa Pietarin sanoja: ”Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä” (Joh. 6:67-69, KR 38).  Siksi uskallan myös sanoa rohkeasti Paavalin tavoin: ”Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani” (Gal 2:20b, KR 38).

Mutta usein huomaan sanovani myös psalmistan tavoin: ”Minun sydämeni ikävöi apuasi, sinun lupaukseesi minä panen toivoni. Minun silmäni ikävöivät sinun sanaasi, minä kysyn: "Milloin rohkaiset minua?" (Ps 119:81-82). Elän vielä edessä olevan odotuksessa, en täyttymyksessä. Miten hyvin tämän sanoikaan Paavali: ”Taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta. Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi” (Fil. 3:20-21).

Vielä minun on suostuttava nykyiseen elämääni, jossa tätä maallista majaani puretaan (2 Kor. 5:1) ja jossa ulkoinen ihmiseni menehtyykin ja monenlaiset ahdistukset (thlipseoos) vaivaavat (2 Kor. 4:16, 17). Siksi usein joudun huokaamaan ikävöiden ja raskautettuna. Opettelen kuitenkin aina olemaan turvallisella mielellä ja suostun siihen, että nyt vielä elän uskossa eikä elämässäni olen alkanut näkemisen ja kokemisen (5:7). Sekin tulee ja tulee pian.

Ainakin se mahdollista, että uudelleen ja uudelleen kertaan, mitä Raamattu todistaa hänestä ja anna sen todistuksen painua sydämeeni. Kuuntelen, kun Raamattu vakuuttaa:

Kolossalaiskirje vakuuttaa: ”Kristuksessa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä (Kol. 2:3).

Pietari sanoo helluntaipuheessaan: ”Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi - tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte” (Apt 2:36). Vähän myöhemmin hän vakuuttaa Suurelle Neuvostolle: ”Meidän isiemme Jumala on herättänyt kuolleista Jeesuksen, jonka te ripustitte ristinpuulle ja murhasitte. Jumala on korottanut hänet oikealle puolelleen Ruhtinaaksi ja Pelastajaksi johdattaakseen Israelin kääntymykseen ja antaakseen sille synnit anteeksi” (Apt. 5:30-31). Korneliuksen luona Pietari julistaa: ”Juuri hänet Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi” (Apt 10:36, 39-40, 42-43).

Ja Paavali vakuuttaa: ”Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 6:23).

Kunpa minustakin voitaisiin sanoa kuten filippiläisistä: ”Taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta. Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi” (Fil 3:8-16, 20-21).

”Hän on ensin rakastanut meitä”

Kristillinen usko on sydämen kiintymistä Vapahtajaan, suhdetta häneen, Kristuksen sisällistä tuntemista. Raamattu opettaa selvästi, etten minä koskaan pysty rakastamaan Jeesusta, ellei hän ensin pääse ja saa rakastaa minua. "Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä" (1 Joh 4:19). "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (4: 10). Toki Jeesus ihmeitten tekijänä, opettajana ja pian palaavana Kuninkaana synnyttää ihailevaa kiintymistä, mutta vasta Golgatan työn oivaltaminen ja aito eläminen syntien anteeksiantamuksesta tänäänkin antaa rakkaudelle Jeesusta kohtaan sen varsinaisen ominaispiirteen: "Tuleen kuin sua kalvasi, minä raukka puita kannoin. Köydet käsivarsiisi minä synneilläni annoin. Minä naulat teroitin, joilla ristiin lyötihin.''

Ei kai minulla ole muuta mahdollisuutta kuin jatkuvasti kerrata niitä kohtia Raamatusta, jotka kirkastavat Kristuksen ristinkuoleman merkitystä.Toistan nyt niitä.

Ensimmäisenä niitä kohtia, joissa kuvataan hänen tekoaan sovituksena:

Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi (Room 3:23-25).

Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa (Room 5:10)

Meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman… synnit on annettu teille anteeksi hänen nimensä tähden (1 Joh 2:1-2, 12).

Hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi (1 Joh 4:9-10)

Sitten niitä kohtia, jossa hänen tekonsa kuvataan lunastuksena:

Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden (Ef 1:7).

Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme (Gal 3:13).

Hän antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme lunastaakseen meidät vapaiksi (Tit 2:14).

Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus. Hän antoi itsensä lunnaiksi kaikkien puolesta, todistukseksi Jumalan tarkoituksesta, kun oikea aika oli tullut (1 Tim 2:5-6).

Ei teitä ole lunastettu… millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä (1 Piet 1:18-19).

Ja Ilm:ssa sanotaan Jeesuksesta, että olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmisiä kaikista heimoista, kaikista kielistä, kansoista ja maista (Ilm 5:9)

Sitten todistus siitä, että Jeesus antoi itsensä alttiiksi meidän tähtemme, meidän puolestamme:

Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden (Room 4:25).

Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus - mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän (Room 8:34).

 Uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden pelastaakseen meidät nykyisestä pahasta maailmasta (Gal 1:4).

 Onhan Kristuskin rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle (Ef 5:2).

Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden (Ef 4:32).

Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti (Room 5:6).

Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä (Room 5:8).

Armollisen Jumalan tahto näet oli, että Jeesuksen oli kärsittävä kuolema jokaisen ihmisen puolesta (Hepr 2:9).

Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne (1 Piet 2:21).

Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, johdattaakseen teidät Jumalan luo (1 Piet 3:18).

Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme (1 Joh 3:16).

Lopputuloksena hänen sovitustyöstään, lunastuksestaan meidän tähtemme ja meidän puolestamme on:

Siksi nyt ”hänen ansiostaan teille julistetaan synnit anteeksi, ja hänen ansiostaan jokainen, joka uskoo, tulee vanhurskaaksi” (Apt. 13:37).

Hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi (Room 5:9).

Annan Jeesuksen rak­kauden sovittaa ja peittää kaiken - myös minun ja läheisten työto­vereitteni pysyvästi ja lopullises­ti turmeltuneen sisimmän ja sen, ettemme tule toimeen toistemme kanssa. En tarvitse sanomaa sovituksesta vain us­konelämän alussa, vaan sitä kipeämmin, mitä kauemmin olen ollut uskossa ja mitä selvimmin näen oman sisimpäni to­dellisen laadun.

Kokonaan ristin rakkauden varaan

En ole vielä päässyt tarpeeksi syvälle katsomaan Jeesuksen ristin rakkau­teen enkä ole uskalta­nut pudottautua kokonaan sen varaan. Sisimmässäni on vielä paljon osittain tiedostama­tonta syyllisyyt­tä ja unelmia parempana olemi­sesta. Siksi en uskalla antaa Herran rakastaa minua vielä enemmän. Kuitenkin Jumala on valmis vanhurs­kaut­tamaan tänäänkin minut jumalat­tomana (Room 4:5). Siihen hänellä on varaa Poikansa kuoleman tähden. "Älä siis ihminen, kuka lienetkin, jännitä voimiasi ja ponnis­tele ollaksesi uskollinen ja ahkera, elävä ja hengelli­nen, vaan laskeudu hiljaa Armahta­jasi jalkoi­hin voi­mattomana, uskottoma­na, laiskana, hitaana ja kuolleena. Puhu vain hänelle huonoista asioista­si ja pyydä lupaa saada katsella häntä ja ano apua kaidalla tiellä kulkemiseen" (Jonas Lagus).

Meille riittää hänen persoonansa. Me luotamme siihen, että Jumalan vastaus niin yksityisen ihmisen kuin koko ihmiskunnan hätään ja kyselyyn on vain tuossa yhdessä ainoassa persoonas­sa.

Yksin Jeesuksen Kristuksen sovituskuolema koko ihmiskunnan syntien rangaistuk­sena antaa siihen luottavalle rauhan rauhatto­muuden keskelle. Yksin se antaa turvan turvatto­muu­teen. Se tuo ilon vaikka jatkuvasti joudun huokailemaan ja usein kyyne­leet ovat silmissäni. Se tuo elämään valoa, vaikka pimeyttä on vielä paljon ja moni asiaa jää ratkai­sematta.

"Kaikki muu menettää arvonsa, kun vertaan sitä aarteeseen, joka on omani siksi, että tunnen Jeesuksen Kristuksen, Herrani. Olen työntänyt kaiken muun arvottomana syrjään omistaakseni vain Kristuksen ja saadakse­ni olla yhteydessä häneen" (EU Fil 3:8).

Vanhat sanoivat: ”Maanpiiri järkkyy, mutta risti seisoo lujana." Poikansa kärsimys ristillä  on Jumalan maailmansuunnitelman keskus. Se on se ihmiskunnan historian sarana, jonka ympäri kaikki kääntyy ja joka kääntää jokaisen ihmisen kohdalla kaiken.

Risti on Jumalan teko ja ihme meitä jokaista varten. Hän lähestyy siinä rakastaen meitä ja vapauttaa meidät Jeesuksen kärsimisen ja kuoleman kautta synnin, kuoleman ja perkeleen kahelista. Hän kuuluttaa tätä tekoaan korvillemme ja johtaa silmämme lukemaan siitä. Tämä on hänen valintansa. Suostummeko me siihen. Hyväksymmekö sen, että Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat ja ottavat vastaan tämän hullutukselta tuntuvan sanoman. Annammeko tämän uutisen tulla kohti meitä, annammeko sen mennä korviemme kautta sydämeemme.

”Ristisi on kunniani, veresi on aarteeni, autuuteni, iloni. Siinä turva syntiselle sielun ahdistuksissa, siinä toivo ainoa” (virsi 56:10).

Sinun Poikasi "kiitti sinua siunatessaan leivän ja viinin viimeisellä il­lallisella ystäviensä kanssa ennen kuolemaansa.  Verihikensä, henkisen ja ruumiillisen tuskansa jälkeen hän antoi henkensä sinun käsiisi. Uskonhohde lepää Golgatankin yllä. Siinä on hohtoa, joka liennyttää ja lämmittää, parantaa ja pelastaa. Poikasi uskoi sinuun Golgatallakin, ei vain Genetsaretin järvellä, jolla hän käveli kuin kuivalla maalla eikä vain kirkastusvuorella, jolla kaikkien oli hyvä olla. Minäkin uskon sinuun, ei vain Turussa, jossa tulin uskoon tai Tampereella, jossa taistelin uskossa. Vapahtajaani seuraten uskon sinuun tässä päänsäryn grillissä ja annan henkeni sinun käsiisi, vaikka en näe käsiäsi, en tarkoi­tuksiasi, en taivastasi. Uskon, että kerran näkisin - sinut ja samalla kaiken. Vasta sitten kaikki, mitä minussa on, kiittää sinun pyhää nimeäsi" (Simo Talvitie, s. 99).

Hänen jumaluutensa kätkeytyy ihmisyyteen, hänen suuruu­tensa pienuuteen, hänen ylhäisyytensä alhaisuu­teen.

Voimme kat­sella sitä valtavaa pelastussanomaa, jonka Jumala on antanut meille Kristuksessa. Voimme iloita erikoisesti ylösnousemuk­sesta. Jos tilanne koskaan on näyttänyt täysin toivottamalta, niin se oli silloin, kun Jumalan Poika naulittiin ristiin ja haudat­tiin. Opetuslapset olivat masentuneita, sillä loppu näytti todella tulleen. Mutta Jumala teki ylösnousemuksen ihmeen. Hän osoitti olevansa vielä Jumala, niin ettei mikään ollut mahdotonta. Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus ei ole vain aja­tusrakennelma vaan kirjaimellinen, histo­riallinen totuus. Jos se ei sitä ole, niin ei ole olemassa mitään evankeliumiakaan. Me emme usko pelkästään vain jonkinlaiseen elämän jatkumiseen haudan tuolla puolen. Me emme vain sano, että Jeesus elää yhä. Me selitämme, että Hän kirjaimellisesti nousi haudasta. Kaikki riippuu elämässämme siitä, pi­dämmekö sen totena ja luotamme häneen.

Toivoni ei perustu mihinkään sen vähempään

kuin Jeesuksen vereen ja vanhurskauteen.

En uskalla luottaa omaan itseeni

vaan turvaudun täysin Jeesuksen nimeen.

Kun pimeys näyttää kätkevän Hänen kasvonsa

minä turvaan Hänen muuttumattomaan armoonsa.

Kaikissa suurissa myrskyissä

minun ankkurin pitää tässä turvassa.

Hänen valansa, Hänen liittonsa ja verensä

kannattavat minua virrassa,

 joka uhkaa niellä minut.

Kun kaikki ympärilläni antaa myöten,

Hän on ainoa toivoni ja turvani.

Kristukseen, vahvaan kallioon minä luotan.

Kaikki muu on vain vajottavaa hiekkaa. (Martyn Lloyd-Jones, Vapisevat kansat).

”Oi, Lunastajani, en saata käsittää sitä, en käsittää si­nun ihmiseksi tulemisesi salaisuutta. Se on minulle liian korkeata ja ihmeellistä! Kuinka ihmeellinen on­kaan syntymisesi maan päälle, jonka kautta me syn­nymme taivaaseen! Kuinka ihmeellinen sinun heik­koutesi, jossa sinä voitat synnin, kuoleman ja perke­leen! Kuinka ihmeellinen sinun pienuutesi, jonka kautta hankit meille Jumalan lapsen oikeuden, sinun häpeäsi, jonka kautta viet meidät kunniaan, köyhyy­tesi, jonka kautta lahjoitat meille iäiset ja taivaalliset tavarat! Oi, Jeesus, sinä suloinen, ihmeellinen Vapahtaja! Anna minulle ja kaikille lunastetuillesi armoa, että si­nun rakkautesi, sinun vanhurskautesi, sinun valta­kuntasi, sinun viisautesi, sinun autuutesi päivä päi­vältä tulisi meille ihmeellisemmäksi ja ihanimmaksi, jotta sydä­memme leimahtaisi liekkiin rakkaudesta ja suumme puhkeaisi sinun iloiseen ylistykseesi ja kii­tokseesi!” Amen (Christian Scriver).