Miten kasvan koetuksen kestäväksi kristityksi

Raamattuopisto, ARK, 13.03.2003, Olavi Peltola

Koetukset tulevat

Paavalin keskeisimmän kirjeen, Roomalaiskirjeen ydinkohdassa (luvut 3-5) kuvaillaan ytimekkäästi uskosta vanhurskaaksi tulleen sisäistä elämää uskon tiellä: ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo. Eikä ainoastaan se, vaan meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa; mutta toivo ei saata häpeään” (Room 5:1-5, KR 38).

On yllättävää, että uskonkilvoituksessa näinkin keskeinen merkitys on ahdistuksella ja sillä, mitä ahdistuksen tulee päästä vaikuttamaan uskovassa. Samansisältöisellä opetuksella Paavali rohkaisi vastakääntyneille myös Apostolien tekojen mukaan: ”Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan” (Apt 14:22, KR 38).

Pietarin kirje aloittaa opetuksensa siitä tosiasiasta, että Jumalan kansa joutuu tässä ajassa kärsimään monenlaisia koettelemuksia (1 Piet 1:6). Ei pidä hätääntyä silloin kun koettelemukset tulevat ja kun kokee kärventyvänsä sisältä ja ulkoa tulessa ja hehkussa (4:12). Juuri koettelemuksissa usko todetaan aidoksi (1:7). Siksi meidän pitäisi olla valmiita kärsimään (4:1). Ne paljastavat kehen uskomme? Kirjeen eräänä teemana ovatkin sanat: ”Että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä (1 Piet 1:7, KR 38). Kirje onkin vastausta kysymykseen, miten kristityt kasvavat koetuksia kestäviksi.

Kuinka hyvin tämä sama Paavalin ja Pietarin sanoma Jumalan lasten koettelemuksista tulee esiin kahden kristikunnan suuren opettajan sanoissa. Augustinus kirjoittaa: ”Eikö ihmisen elämä maan päällä ole yhtämittaista ahdistusta? Kuka tahtoisi itsellensä vaivoja ja vaikeuksia? Sinun käskysi vain on, että ne on kestettävä, ei, että niitä on rakastettava. Ei kukaan rakasta sitä, mistä hän kärsii, joskin hän rakastaa kärsimistä. Sillä silloinkin kun hän iloitsee siitä, että jaksaa kantaa kärsimyksensä, hän mieluimmin kuitenkin soisi, ettei sitä, mitä hänen täytyy kärsiä, olisi olemassakaan.”

Augustinus on myös kirjoittanu: ”Mutta sinun armosi on parempi kuin elämä. Minun elämäni ei ole mitään muuta kuin yhtä sekavuutta... Nyt vielä vietän vuoteni huokauksissa. Mutta sinä Herra olet lohdutukseni, sinä olet minun iankaikkinen Isäni. Minä sen sijaan olen ajan aaltojen heiteltävänä enkä ymmärrä niiden liikehtimistä. Kylmät myrskytuulet riepottelevat ajatuksiani ja myllertävät sieluni syvyyksiä, kunnes sinä rakkautesi puhdistavalla ja kirkastavalla hehkulla täytät sieluni.” ”En tahdo koskaan luopua sinusta, joka vielä kerran teet eheäksi ja terveeksi ja laupeudessasi varmasti johdat minut siihen ikuiseen rauhaan."

Luther kirjoittaa hyvin saman suuntaisesti: "Jumala on jättänyt meille maan päällä kestettäväksi paljon onnettomuutta eikä sen ohessa muuta lohdutusta kuin pyhän sanansa, niin kuin Kristus onkin meille sanonut: Maailmassa teillä on ahdistus, mutta minussa rauha. Se, joka siis tahtoo taipua siihen, että Jumalan valtakunta tulisi häneen ja Jumalan tahto tapahtuisi, älköön juoksennelko sinne tänne älköönkä vain hakeko oikotietä. Ei asia siitä muuksi muutu: Jumalan tahto tapahtuu, kun sinun tahtosi ei tapahdu, toisin sanoen, kuta enemmän sinulla on vastoinkäymisiä, sitä enemmän tapahtuu Jumalan tahto, varsinkin kuolemassa. Se on jo päätetty, eikä sitä voi kukaan muuttaa, että maailmassa on ahdistus, mutta Kristus on meidän rauhamme. Tässä ahdistuksessa erottuvat toisistaan pahat ja hyvät. Pahat, jotka lankeavat pian armosta ja jo alkaneesta Jumalan valtakunnasta. Eivät ymmärrä Jumalan tahtoa, eivät tiedä, miksi hyväksi tällainen ahdistus on, eivätkä sitäkään, miten menetellä siinä. Siksi he palaavat takaisin omaan tahtoonsa ja heittävät jälleen armon luotaan, aivan kuin huono vatsa, joka ei siedä ruokaa. Toiset lankeavat kärsimättömyyteen, sadattelevat, kiroilevat, herjaavat ja raivostuvat peräti täydellisesti. Toiset juoksevat sinne tänne, etsivät ihmisiltä lohdutusta ja neuvoa, jotta vain pääsisivät onnettomuudestaan ja voittaisivat, ja masentaisivat vastustajansa ja lyhyesti sanoen olisivat omia auttajiaan ja lunastajiaan, eivätkä odota, että Jumala päästäisi heidät heidän rististään" (HV 1/93).

Eräs meidän aikamme opettaja kirjoittaa: "Ihmisen olemassaolo on kaikissa yhteiskunta- ja talousjärjestelmissä ristin läpäisemä, ristin - tuskan, surun, kärsimyksen ja kuoleman - määräämä tapahtuma. Ihmisen ristin läpäisemä olemassaolo saa mielekkyytensä vasta Jeesuksen ristissä. Seuraaminen on aina, toisinaan salatusti, toisinaan avoimesti, kärsivää seuraamista, ristin seuraamista. Suostuuko ihminen tähän? Oman ristinsä alla hän on lähinnä ristinnaulittua Jeesusta, Herraansa. Omassa kärsimyksessään hänet asetetaan Jeesuksen Kristuksen kärsimykseen. Ja juuri tämä mahdollistaa kaiken kärsimyksen keskellä hänelle lopullisen, riippumattoman kestävyyden. Sillä mikään tämän maailman risti ei voi kumota sitä mielekkyyttä, joka on kuolleista herätetyn ristissä: Ihmiselle solidaarinen Jumala ympäröi myös kärsimyksen, jopa äärimmäisen uhan, mielettömyyden, turhuuden, avuttomuuden, yksinäisyyden ja tyhjyyden. Uskovalle on avattu tie, ei tosin kärsimysten ohi, vaan niiden läpi, jotta hän suhtautuisi kärsimykseen aktiivisen huolettomasta ja juuri siten olisi valmis taisteluun kärsimystä ja sen syitä vastaan sekä yksilöiden että yhteiskunnan elämässä" (Hans Küng).

Mistä saan voimaa kestää?

Jeesus sanoi lopunaikoja käsittelevässä puheessaan: ”Joka kestää loppuun asti, pelastuu” (Matt 24:13). ”Pysykää lujina, niin voitatte omaksenne elämän” (Luuk 21:19). Mutta jos uskovan elämässä monenlaiset vaikeudet, ahdistukset ja kärsimykset ovat jatkuvana seuralaisena, miten voi kestää uskossa? Jo muinainen Job vaikeroi: ”Mistä saan voimaa, että vielä kestän? Mistä päämäärän, että vielä jaksan? Onko minun voimani kuin kiveä, ovatko lihakseni rautaa? Ei. Minä olen lopussa, kaikki on toivotonta” (Job 6:11-13).

Hän ei ole ainoa Raamatun pyhistä, jotka ovat vaikeroineet kestokykynsä äärirajoilla. Jeremian ahdistuksena olivat vaikeat ihmissuhteet. Hän vaikeroi: ”Voi minua, äitini! Miksi synnytitkään minut!… kaikki kiroavat minua!” (Jer 15:10). ”Miksi minun pitikään tulla äidinkohdusta näkemään pelkkää vaivaa ja tuskaa! Koko elämäni kuluu häpeässä” (20:18). ”Herra, sinä tunnet minut! Muista minua ja pidä minusta huoli” (15:15). ”Sinun kätesi painaa minua” (15:17). ”Miksi minun kipuni ei koskaan lopu, miksi haavani ovat niin pahat, etteivät parane? Sinä olet minulle kuin kuivuva puro, joka pettää janoisen” (15:18).

Psalmeissa löydämme uskovan huokauksen: ”Olenko turhaan pitänyt sydämeni puhtaana ja käteni viattomina? Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu” (Ps 73:13-14). Psalmin rukoilija toteaa vanhuksena aivan kuin yhteenvetona elämästään: ”Sinä, joka olet antanut meidän kokea paljon ahdistusta ja onnettomuutta, sinä virvoitat meidät jälleen henkiin, ja maan syvyyksistä sinä tuot meidät takaisin” (Ps 71:20, KR 38).

Miten on mahdollista kestää säilyttäen uskonsa jatkuvaa elämän tuskaa, kaoottisuutta ja väkivaltaa?

Jumala on antanut meille Jobin, Jeremian ja Psalmit rohkaisijaksi. Toivottomalta tuntuvasta ahdistuksesta huolimatta Job sanoi: ”Hän tietää kyllä, millainen on ollut minun vaellukseni. Koetelkoon minua niin kuin tulessa kultaa - minä kestän” (Job 23:10). ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan” (Job 19:24-25). Job sanoi nuo ratkaisevat sanat: ”Hän tietää” ja ”minä tiedän”. Se antaa voimaa kestää. Saman Jeremiakin tunnustaa: ”Herra, sinä olet minun voimani ja väkevyyteni, pakopaikkani hädän päivänä!” (16:19). ”Paranna sinä minut, Herra, niin minä paranen. Auta minua, niin minä saan avun. Sinua yksin minä ylistän!” (17:14). ”Sinä olet ainoa turvani” (17:17). He tiesivät missä on apu, siksi he kestivät. Minä tiedän myös ja siksi kestän minäkin!

Sananlaskut tuovat esiin erään tärkeän lisätekijän kestämisessä: ”Rohkeus auttaa kestämään sairaudenkin, mutta kuka jaksaa elää, jos rohkeus pettää?” (San 18:14). Ratkaisevan tärkeää onkin rohkeuden säilyttäminen. On hyvä palauttaa mieleen vanha sananparsi: ”Rahat meni, vähän meni, maine meni, paljon meni, rohkeus meni, kaikki meni!” Mutta mistä saamme rohkeuden? Raamatun antama vastaus on selvä: ”Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa” (Ps. 27:14). ”Kuin Siionin vuori on Herraan luottava kansa, se ei horju vaan kestää iäti” (Ps 125:1). Jotka Herra odottavat, saavat uuden voiman (Jes 40:31). Lopulta Jumalalta tulevat kestävyys ja rohkaisu (Room 15:5).

Rohkeuden ja kestämisen ydin on uskossa ja uskon säilyttämisessä

Jesaja opettaa: ”Ellette usko, niin ette kestä” (Jes. 7:9). Elämämme tärkein asia on usko Jeesukseen Kristukseen. Miten Jeesus sanoikaan: ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa?” (Mark 8:36). Vain usko Kristukseen pelastaa sielun ja estää vahingon tapahtumisen (1 Piet 1:9). Siksi uskon tulee olla tärkein asia elämässämme. Miten Paavali sanoikaan vähän ennen mestausta: ”Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni” (2 Tim 4:6-7). Hyvä kilpailu ja perille juokseminen tulee näkyviin juuri siinä, että on säilyttänyt uskon. Se ei ole koskaan kenenkään kohdalla itsestään selvää! Uskon sisältönä oli hänelle yksin ristiinnaulittu Jeesus Kristus (1 Kor 2:2; Gal 6:14).

Uskon säilyttämisessä eräs vaikeimmista kamppailuista on se, ettemme elämän raskaissa tilanteissa näe missään Jumalan armollista kättä. Meidät viskataan mielettömien elämänkohtaloitten heiteltäväksi. Silloin uskommekin tuntuu vain tehdyltä tai itse otetulta uskolta. Siinä ei ole vähäisintäkään voimaa. Mutta juuri tässä on uskon hulluus ja salaisuus. Se tuntuu väärältä, mutta kun se kohdistuu oikeaan kohteeseen, Kristukseen, se on aina oikeaa uskoa.

Uskon ei tule olla sidoksissa mihinkään näkyvään ja koettuun. Se tarttuu vain Jumalan armon lupaukseen hänen sanassaan ja pitää tätä lupausta jokaiselle ihmiselle annettuna avoimena lupauksena. Usko on vakuuttunut siitä, että olipa ihminen kuka ja millainen tahansa, olipa hän missä tahansa, hän saa ja voi aina tarttua Kristuksen tähden Jumalan armon lupaukseen. Jumalan armon lupaus sisältää vain yhden ainoan asian ja se riittää. Se on lupaus iankaikkisesta elämästä kaikille, jotka luottavat Jeesuksen Kristuksen nimeen (Joh 3:16). Voimme siis kaikissa tilanteissa pitää kiinni Paavalin sanoista Filippin vanginvartijalle: "Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut” (Apt 16:31). Muuta ei tarvita, ei koskaan koko elämän aikana. Yksin usko Jeesukseen riittää ja kestää ja vie perille.

Yksin Kristukseen ja häneenkin ristiinnaulittuna keskittyvän uskon vaikeus on kuitenkin siinä, että elämässä on lukemattomia asioita, joissa toivoisimme Jumalan yliluonnollista ja käsin koskettavaa asioihin puuttumista ja apua. Jos mitään ei tapahdu, lamaannumme ja uskomme tuntuu haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Tai kenties alamme epäillä, että uskomme vain luulouskoa, itse tehtyä uskottelua. Mutta juuri siinä on uskon hulluus ja vaikeus. Se on ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy (Hepr 11:1, KR 38). Emme kestä, jos kiinnitämme uskomme johonkin näkyvään, vaikka se olisi rukousvastuksia tai ihmeitä ja merkkejä. ”Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti” (2 Kor 4:18). Se näkymätön, josta pidämme kiinni, on Jeesus Kristus ja se mitä hän on ristillä tehnyt puolestamme.

”Sellaisia syviä salaisuuksia, joita ei voida tavoittaa aisteillamme eikä järjellämme ja joita luonnollinen ihminen pitää täytenä typeryytenä, näitä syviä salaisuuksia usko pitää varmoina, täsmällisinä ja vastaanottamisen arvoisina. Sanan, Jumalan hengen ja uskon kautta mielemme ja sydämemme vakuuttuvat täysin, että sellaiset asiat ovat ehdottoman toisia, joiden tosin meidän aistimme ja järkemme ajattelevat olevan hylättäviä, epätodennäköisiä tai aivan mahdottomia. Täten usko vakuuttaa mielemme ja sydämemme suostumaan epäröimättä sellaisin tosiseikkoihin, joita ei voida nähdä… Niinpä elämä on luvattu meille, vaikka olemme kuolevia, olemme varmat siunatusta ylösnousemuksesta, joskin ruumiimme joutuvat alistumaan rappeutumiseen… sanan julistaa meidät autuaiksi ja kuitenkin meitä kaiken aikaa mitä moninaisimmin tavoin kiusataan. Jumalan avun läsnäolo luvataan meille kaikissa vastoinkäymisissä, ja kuitenkin näyttää siltä, että saamme odottaa tätä jumalallista apua aivan turhaan. Näin todellakin usko on sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Brochmand).

Meidän on tehtävä vastarintaa toivottomuudelle ja masennukselle, epäilykselle ja epäuskolle - siinä mitä todellisin haaste. Emme saa antaa periksi. Olemme valinneet tietoisesti uskon Jumalaan ja Kristukseen ja hänestä pidämme kiinni näyttäkööt tosiasiat millaisilta tahansa ja tuokoon elämä kohdallemme mitä tuo tullessaan.

Mitäpä silloin on niin väliä, vaikka minulla olisikin tuskallisia ahdistustiloja, vaikka sairaus runtelisi minua ja tekisi elämän ajoittain sietämättömäksi ja lopulta tuhoaisi elämäni. Nyt elämämme alennustilan ruumiissa ja tätä maallista majaamme hajotetaan (2 Kor 5:1, KR 38). Siihen meidän on suostuttava jo nuorinakin. Meidän tosin on nykyajan ihmisinä vaikea kohdata lapsen tai nuoren kroonista sairautta ja kuolemaa. Sairaus ja heikkous sanoo kuitenkin tässä ajallisessa elämässämme viimeisen sanan. Sitä ei ole vielä kuten ei ole kuolemaakaan kukistettu.

Siksi meidän on suostuttava elämään sairauden ja kuoleman varjon maassa. Emme voi valita omaa elämänosaamme, vaikka toki voimme paljon vaikuttaa siihen asenteeseen, jolla suhtaudumme omaan elämäämme ja sen kohtaloihin. Ainoa mielekäs tapa suhtautua kaikkiin mahdollisiin elämän kohtaloihin on uskonluottamus Herraan. Tärkeintä on kaikissa kivuissa, tuskissa, sairauksissa mennä Jeesuksen luo, turvautua häneen ja ottaa vastaan häneltä armon voimia niin, että jaksamme elää päivän kerrallaan. Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.

"On paljon tällaisia ihmisiä, jotka elävät lähellä Vapahtajaa ja kärsivät pitkiä aikoja. Olen itse sitä mieltä, että ihminen, joka kymmenien vuosien ajan sairastaa ja kuitenkin säilyttää jatkuvasti läheisen yhteyden Jeesukseen, on meille suurempi todistus kuin ne, jotka parantuvat yhdessä hetkessä. Jeesus on antanut joitakin tällaisia ihmiskohtaloita todistukseksi meille terveille ja hyvin itsekkäille ihmisille. He ovat meille ilmoitus Jeesuksesta ja hänen ilostaan, jota mikään ei voi murtaa" (Per Wallendorff).

Jumalan sana vahvistaa meitä kestävyyteen

Usko katselee ja sitoutuu aina tavalla tai toisella Raamatun sanaan. Raamatun sanassa on uskon juuri ja perusta. Siksi ensin on oltava Raamatun sana. ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room 10:17). ”Sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo” (Room. 15:4).

”Sinä olet tarkoin seurannut sanaani ja kestänyt, ja siksi minä puolestani tarkoin varjelen sinua ja pelastan sinut siitä koetuksen hetkestä, joka kohtaa koko maailman ja panee koetteelle maan asukkaat. Minä tulen pian. Pidä kiinni siitä mitä sinulla on, ettei kukaan vie voitonseppelettäsi. Siitä, joka voittaa, minä teen pylvään Jumalani temppeliin” (Ilm 3:10-12).

Kun kyselee uskovilta, mikä Raamatun lause on auttanut heitä kestämään, on yllättävä nähdä kuinka monia erilaisia jakeita Raamatusta tulee silloin esille. Tuntuu siltä kuin Pyhä Henki kylväisi Jumalan kansan sydänten maaperään mitä moninaisempia Raamatun kohtia.

Koska meidän muistimme on hatara, on tärkeää alleviivata ja merkitä selvästi omaan Raamattuumme sellaisia jakeita, jotka tuntuvat koskettavan meitä. On hyvä käyttää myös värikynää ja päivämääriä. Kuinka paljon helpompaa onkaan silloin, kun ahdistukset oikein lyövät meitä, tarttua Raamattuun, jossa on alleviivattuna monia tärkeitä kohtia. Silloin ei tarvitse hapuilen etsiä. Löytää piankin jonkun niistä tärkeistä jakeista, jotka Pyhä Henki on jo ennakolta sisintämme koskettaen pannut meidät alleviivaamaan.

Jo 1600-luvulla saksalainen kansansaarnaaja Christian Scriver neuvoi uskovia: ”Kaikkien murheellisten ja huolestuneiden sielujen, jotka ovat taipuvaisia raskasmielisyyteen, tulee siis hyvin tutustua pyhään Raamattuun ja hyvinä päivinä koota siitä itselleen varasto, jota he surullisina ja huonoina aikoina voivat käyttää hyväkseen. Hyvä on, jos hyvinä aikoina luetaan sitä ahkerasti ja merkitään vihreällä tai punaisella värikynällä tärkeimmät uskosta, elämästä ja kärsimisestä tai lohdutuksesta puhuvat lauseet, että ne tarvittaessa oitis pitäisivät silmään. Sillä murheen ja kurjan ajan kohdattua ihmistä ei hänellä ole halua paljon lukea ja etsiä.” Hän myös kehotti uskovia tekemään itsellensä erityisen ”lauselmakirjasen”, johon voi kopioida Raamatusta kaikkea sellaista, ”mikä on hyödyllistä Jumalan tuntemiseksi, uskon vahvistukseksi ja lujennukseksi, suuremmaksi hartaudeksi ja nöyryydeksi, rakkauden enentämiseksi, tosi jumalisuudeksi, voimalliseksi lohdutukseksi, maailman halveksimiseksi ja taivaan ikävöiseksi.”

Inkeriläinen Maria Kajava kertoo elämänkertakirjassaan kuinka Marianpäivänä 1931 rovasti Laurikainen saarnasi Leningradin suomalaisessa kirkossa: "Älkää mistään murehtiko. Heittäkää turvallisesti kaikki huolenne taivaan Isän kannettavaksi. Jonka turvana on ikiaikojen Jumala, se ei menehdy elämän suurimmassakaan myrskyissä." Kotimatkalla reessä sanakuulijat veisasivat: "Kaikk Herra parhain toimittaa, jos ottaa tahi antaa; hän tarpehemme lahjoittaa ja murheen meistä kantaa. Jos ottaapi taikk antaapi, hänt aina kiittäkäämme ja tahtoonsa tyytykäämme".

Sinä keväänä riistettiin tältä vähän yli 20 vuotiaalta kahden pienen lapsen äidiltä kaikki – lapsetkin kuolivat Siperiassa. Hän kesti ja säilytti uskon! Molempien pienten lasten kuoltua Siperian leirillä uskova Antti Kurikka näki Marian ja puheli tälle: "Kuule, minä tiedän, että sinulla on nyt vaikeaa. Tällaiset asiat tulevat elämässä aikanaan ihmisen eteen, niin kuin ne ovat nyt tulleet sinun eteesi. Veitsi leikkaa syvältä, ja se tekee hyvin kipeää, mutta se on Jumalan kädessä, ja hän tietää miten hän toimii. En puhu sinulle enempää, mutta jos minä laulan": "Sä ennemminkin pois kaikk ota, vaikka rakkahinkin, kun uskossa vain pysyn aina ja nähdä saan sen toivon maan, sen, missä ei syntini paina." He istuivat siinä kauan, ja Maria itki aina vaan. Hän tajusi, ettei hän ollut omassa varassaan, vaan kaikesta huolimatta Jumalan käsissä. Hänen ei tarvinnut enää arvioida omaa kristillisyyttään. Häneen virtasi sanoin kuvaamaton rauha ja hän tajusi saaneensa kaiken anteeksi, kaikki laiminlyöntinsä, kaikki virheensä, tuittupäisyytensä ja epäuskonsa. Sen mitä oli tapahtunut, oli pitänyt tapahtua. Miksi sillä ei ollut väliä. Siihen oli jokin syy, jonka Jumalan tiesi."

"Hurskaat ovat viisaita ja ymmärtävät hyvin, miksi hyväksi Jumalan tahto on, toisin sanoen kaikkinainen onnettomuus. Tietävät myös hyvin, miten sitä on noudatettava ja miten siinä on käyttäydyttävä. Sillä he tietävät, ettei mitään vihollista ole koskaan vielä karkotettu pakenemalla. Siksi ei myöskään mitään kärsimystä, ahdistusta tai kuolemaa ole voitettu kärsimättömyydellä, paolla ja lohdutuksen etsimisellä, vaan ainoastaan olemalla hiljaa ja odottamalla, niin jopa menemällä rohkeasti onnettomuutta ja kuolemaa vastaan" (Luther).

Herraa avuksi huutava kestää

Sinä päivänä, jona minä huusin, sinä vastasit minulle; sinä rohkaisit minua: minun sieluni sai voiman (Ps. 138:2-3). Tuokoon elämä tullessaan, mitä tuo, tapahtukoon minulle ja läheisilleni ja isänmaalleni mitä tapahtuu, yhdestä asiasta toivon jaksavani pitää kiinni aina ja joka tapauksessa. Se on usko Jeesukseen. Jos uskolla Jeesukseen tarkoitettaan jotain oikein hienoa asiaa, jotain suoritustani, tekoani, aikaansaannostani - silloin en kestä. Mutta jos usko on vain Jeesuksen nimen avuksihuutamista, silloin on mahdollista minunkin säilyttää usko loppuun asti.

Olen ollut kiitollinen siitä, että löysin Raamatun alkulehdiltä tuon erikoisen sanonnan "huutaa avuksi Herran nimeä" (1 Moos 4:26b, KR 38). Siinä olevan heprean sanan täsmällisestä merkityksestä ei ole varmuutta. Se esiintyy VT:ssa 14 kertaa. Esim. Abram "huusi avuksi Herran nimeä" (1 Moos 12:8), "ja Abram huusi siinä avuksi Herran nimeä" (13:4), Iisak "rakensi sinne alttarin, huusi avuksi Herran nimeä" (26:25). Samaan rohkaisee tuttu Psalmin jae: "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua" (Ps 50:15). Huipentumana on kuitenkin Jooelin sana, jota lainataan Roomalaiskirjeessä: "Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä pelastuu" (Jooel 2:32; Room 10:13). Pelastumisen kynnys ei totisesti ole kenellekään liian korkea!

Tässä ei kysytä millainen minä avuksihuutajana olen, mitä olen saanut aikaan, mitä minusta on tullut. Riittää kun aina ja toistuvasti jaksan huutaa avuksi oikeaa nimeä. Ainoa oikea nimi maailmassa on Herran Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainosyntyisen Pojan nimi. On hyvä jatkuvasti huokailla: "Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä" (ns. Jeesus-rukous). Juuri niinhän teki ryöväri ristillä. Ei hän ollut onnistunut missään koko elämässään, ei hänestä tullut mitään, vain pahaa hän oli saanut aikaan. Nyt ei ollut enää muutoksen mahdollisuutta. Ja siinä toivotonta toivottomammassakin tilanteessa hän sanoi: "Jeesus, muista minua" (Luuk 23:42). Muuta ei tarvittu - turhaan ja tyhjään eletty elämä ei sittenkään mennyt hukkaan, sillä Jeesus vastasi hänelle ja vastaa jokaiselle häntä avukseen huutavalle ajan loppuun asti: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa" (Luuk 23:43). Kenen kanssa Jeesus on, se aina voittaa elämässä ja kuolemassa.

”Herran kävi kansaa sääliksi, kun hän kuuli sen huokailevan sorrettuna ja vaivoissaan” (Tuom 2:18). Juuri siinä on avuksihuudon vaikutuksen salaisuus. Kun huokailemme vaivoissamme Herra kuulee ja säälii. Olemme saaneet omaksemme Hengen ja se tulee näkyviin siinä, että huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi (Room 8:23). Juuri sillä tavoin Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin (Room 8:26).

Joissakin vaikeissa elämän vaiheissa tuo huokaus onkin ainoa, jota jaksamme tehdä. Ehkä silloin meillä ei ole edes kovin suurta luottamusta siihen, että Jumala auttaa. Koemme vain, että olemme täysin ymmällä, koska hän ei näytä auttavan.

Miten Paavali opettikaan tätä huokailun teologiaa? "Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme" (2 Kor 5:2). "Huokailemme ahdistuneina" (2 Kor 5:4). Sitten Paavali jatkoi: "Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja vakuudeksi hän on antanut meille Hengen. Olemme siis aina turvallisella mielellä" (2 Kor 5:5-6). "Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen. Mutta mielemme on turvallinen" (2 Kor 5:7-8).

Paavali tilitti vaikeaa elämäänsä ja kestämistä: "Jumalan avulla olen kuitenkin selvinnyt tähän päivään asti ja voin nytkin täyttää todistajan tehtävän" (Apt 26:22). Hän oli oppinut tuntemaan Jumalan Jumalana, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat (Room 15:5).

Vain ristin juurella kestän

Erään tärkeän kestämisen salaisuuden Psalmi paljastaa: "Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?" (Ps 130:3). Emme ole muuttuneet Kristuksen kaltaisiksi ja huomaamme tekevämme päivittäin syntiä. Syntimme ja syyllisyytemme tuhoaa kestävyytemme ja lamaannuttaa. Siksi vain syntiemme anteeksiantamuksen varassa kestämme. Kuinka hyvä onkaan jälleen oikein sydämestä tunnustaa jumalanpalveluksessa: "Minä uskon... syntien anteeksiantamuksen". "Elän joka hetki tuomion ja anteeksiantamuksen jännityskentässä. Hyväksyminen tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen ja se on joka kerta minulla yhtä suuri ihme, oiikeastaan tuhannes kerta on entistä suurempi ihme. Ajatella, ettei Jumala ole väsynyt minuun" (Agne Nordlander).

Kristitty on ihminen, joka on syvästi vakuuttunut ja myös käytännössä kerta toisensa jälkeen kokenut, että hänen tuskainen pahuutensa ja syyllisyys- ja syntiongelmansa ratkeaa vain Jeesuksen ristinkuoleman edessä. Hän on vakuuttunut siitä, että mikään maailmassa ei ole hänelle lopulta tärkeämpää ja turvallisempaa kuin Herran Jeesuksen Kristuksen sovituskuolema Golgatan keskimmäisellä ristillä. Hän haluaa täysin tietoisesti sitoa koko nykyisen elämänsä, koko tulevaisuutensa, koko ihmisenä olemisensa juuri tähän Jumalan liiton merkkiin ja historian tapahtumaan. Se on hänelle tässä maailmassa ihmeitten ihme. Siinä hänelle julistetaan ja annetaan on kaikkein arvokkainta maan päällä.

Emme etsi Jumalaa korkeudesta. Emme yritä kohottautua taivaaseen. Emme jalostaa itseämme hyviksi ihmisiksi. Menemme syntisinä ristin juurelle, häpeäpaalun eteen. Siinä edessämme on Jumalan ainoa Poika, joka ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, Jumala Jumalasta ja joka on samaa olemusta kuin Isä. Siinä hän on heikkona ja voimattoman, sillä hän oli heikko, kun hänet ristiinnaulittiin (2 Kor 13:4). Hän on siinä siksi, että menisimme aivan ristin juurelle, niin lähelle, että meidän päällemme valuisi kuuma, polttavan kuuma sovitusveri (Zoltan Turoczy). Siinä hän on Jumalana, joka ottaa vastaan pahoja ihmisiä, syntisiä, tuskaisia ja masentuneita. Hän ottaa vastaan sillä tavoin, että hän kärsii meidän syntisten tähden ja kätkee meidät anteeksiantamukseensa.

Juuri tässä halvassa ja kärsivässä Jumalassa ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteen kätkettyinä. Juuri hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti. Vasta täällä pääsemme tuntemaan todellisen Jumalan. Jumalan tunteminen ei ala ylevistä kokemuksista, taivasmatkoista, vaan syvyydestä, maan alimmasta paikasta. Sillä voiko mikään olla sen alempana kuin Pääkallonpaikka, jossa rikolliset mestataan ja jossa pilkkahuudot leikkaavat ilmaa?

Kristus kantoi meidän syntiemme syyllisyyden ja rangaistuksen sen syvintä syvyyttä myöten. Hän riippui ristillä kirottuna, Jumalan hylkäämänä. Kärsimyshistorian tutkimattomin, kauhistuttavin ja lohduttavin syvyys on Jeesuksen epätoivonhuudossa: Jumalan, Jumalani, miksi minut hylkäsit.
Juuri siinähän on meidän hätämme silloin, kun tuska ja avuttomuus saartavat meidät, kun emme enää ole suuria emmekä hyviä emmekä sankarillisia. Koemme, että Jumala on hyljännyt meidät. Mutta tämän viimeisenkin hätämme Kristus on kestänyt meidän tähtemme ja sijastamme. Se merkitsee, ettei enää tule sitä epätoivon pimeyttä, missä hän ei voisi seistä vierellämme. Tässä on sovituksen salaisuus, joka ulottuu ihmishädän syvimpiin uumeniin.

Kylväjän Vuosikirjasta 1980 oli Per Wallendorffin johdantokirjoitus. "Kristuksen rakkaus tuo meidät syntiemme anteeksiantamuksen osallisuuteen. Siinä julistetaan Jumalan edessä joka hetki meille vanhurskauttamistuomio. Siinä syntisinä ja heikkoina tunnustamme viheliäisyytemme ja pyydämme, että Jumala Jeesuksen tähden antaisi kaikki syntimme anteeksi olemuksemme pohjia myöten. Siinä rukoilemme, että Jumala synnyttäisi oikean uskon sydämeemme ja pukisi päällemme Kristuksen lahjavanhurskauden pyhitykseksi, viisaudeksi ja lunastukseksi. Tämän vanhurskautustuomion tuo meille Raamatun sana Pyhä Hengen kautta omaisuudeksemme ja iloksemme. Kiitos tästä, rakas Herra Jeesus!". "Jumalan valtakunnan sisällinen voima ja ilo, sen yhdistävä side ja ohjenuora on Jumalan meille hankkima vanhurskaus. Ei meiltä itseltämme eikä meidän uskonnollisuudestamme taikka töistämme ja uhreistamme tule minkäänlaista ansiota Jumalan edessä. Me olemme itsessämme syntisiä syntisiä ja itsekkäitä, heikkoja ja epäuskoisia. Mutta Jeesuksen suorittama ja tuottama lain täyttäminen ja rakkaus Jumalaan luetaan vanhurskaudeksi. Niin Jumala on päättänyt."

”Minun täytyy olla varma siitä, että olen Jumalan kädessä enkä ihmisten. Silloin tulee kaikki helpoksi, myös ankarin luopuminen… Vain varmuudessa ja uskossa me voimme elää” (Diedrich Bonhoeffer, Kirjeitä vankilasta). ”Meidän on löydettävä tie, jolla otetaan jokainen päivä vastaan niin kuin se olisi viimeinen, mutta eletään silti uskossa ja vastuuntunnossa niin kuin edessä olisi vielä suuri tulevaisuus” (Bonhoeffer).

”Kuka voi kestää? Vain se, jolle hänen järkensä, periaatteensa, omatuntonsa, vapautensa tai hyveellisyytensä ei merkitse viimeistä, ratkaisevaa mittapuuta, vaan joka on valmis uhraamaan tämän kaiken, kun hänet on uskossa ja yksin Jumalan sidottuna kutsuttu kuuliaisuuteen ja vastuullisen tekoon. Kestää voi vain vastuunalainen ihminen, jonka elämä ei pyri olemaan mitään muuta kuin vastaus Jumalan kysymykseen ja kutsuun” (Bonhoeffer). ”Jumala antaa joka hätätilassa niin paljon voimaa vastarinnan tekemiseen kuin tarvitsemme. Mutta hän ei anna sitä etukäteen, jottemme luottaisi itseemme vaan yksin häneen. Sellaisen uskon pitäisi voittaa kaikki tulevaisuudenpelon” (Bonhoeffer).