Elämä evankeliumista

Kylväjän kesäpäivät 16.7.1994, Olavi Peltola

Todellinen aarre on evankeliumi

Uskonpuhdistaja naulasi aikoinaan Wittenbergin kirkon oveen teesinsä. Niistä alkoi Jumalan seurakunnan elämään eräs syvimmin vaikuttaneista mullistuksista. 62:n teesin mukaan kirkon todellinen aarre on JUMALAN KUNNIAN JA ARMON KAIKKEIN PYHIN EVANKELIUMI. Teesi jatkuu: "Mutta tätä aarretta pidetään luonnollisesti vähässä arvossa, sillä sehän vaikuttaa, että viimeiset tulevan ensimmäisiksi".

Jumalan kansan todellinen aarre on siis Jumalan kunnian ja armon evankeliumi. Jumalan kunnia tulee näkyviin hänen pyhyydessään ja sen edessä vaikenee kaikki maa ja jokaisen ihmisen suu tukitaan. Jumalan armo on pelastumisemme syy ja perusta ja se tulee ilmi hänen ainoan Poikansa lähettämisessä, ristin kuolemassa ja ylösnousemuksessa syntiemme tähden. Evankeliumi on tämän Jumalan armon saarnattu ja kaikille tarkoitettu hyvä uutinen. Se on kuin annettu väline, ikään kuin pelastusrengas, joka yksin tuo armon ja pelastuksen tämän ajallisen elämän keskelle. "Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat" (1 Kor 1:21).

Onko evankeliumi todellinen aarre?

Miten tällainen uutinen voi olla kirkon ja jokaisen ihmisen todellinen aarre? Ihmistä tyydyttävää vastausta tuskin koskaan saamme tässä elämässä. Sen vain tiedämme, että tässä synnin, kuoleman ja kadotuksen alaisessa maailmassa vain evankeliumissa on Jumalan voima ihmisten pelastumiseksi (Room 1:16).

Sen ymmärrämme, että Pyhä Henki, joka vaikuttaa minussa kokemuksia ja tunteita, on Jumalan voima. Mutta evankeliumi on vain pelkkä uutinen, saarna, julistus, opetus. Miten siinä voi olla Jumalan voima paitsi vain sellaisessa tapauksessa, että julistajan persoona on voimallinen?

On vain valitettavaa, että liian usein elän ja innostun evankeliumista mikäli sen julistajan persoona on sähköistävä. Silloin on oikeastaan samantekevää, mitä hän julistaa. Hänen pelkkä persoonansa tekee asiasta ihmeellisen ja vaikuttavan ja siksi myös hänen julistamansa evankeliumi saa erityisen elämän makuisuuden.

Juuri tällaista evankeliumin voimaa en halua kokea. Silloinhan elän ja innostun evankeliumista, mikäli sen julistaminen koskettaa minua jollain yliluonnollisella, ihmeellisellä tavalla. Mutta eihän ole sanottua, että kuolinvuoteellani on ketään tällaista julistajaa. Silloin viimeistään minun on opittava elämään ulkoa-opitusta ja mekaanisesti toistetusta evankeliumin muuttumattomasta ja aina pätevästä sanasta.

Tässä vaikuttavassa kokemuksessa on rajusti leviävän karismaattisuuden leviämisvoiman salaisuus. On ihmeellistä kokea jotain poikkeuksellista Jumalan nimen yhteydessä, hengellisissä kokouksissa. Koen kuinka ihana tunne valtaa minut, oli tunteen aiheuttajana mikä tahansa. Nykyjään sen aiheuttaa toisen ihmisen kevyt painatus otsalleni ? vajoan kuin pumpuliin ja minua kannattavat voimakkaat käsivarret. Tämä vasta on innostavaa. Saan kokea jotain ihmeellistä ja yliluonnollista.

Sen rinnalla pelkää tutun evankeliumin saarna on yhtä tyhjän kanssa. Kaiken lisäksi joudun sitä imemään itseeni kuin vauva äidinmaitoa aina samasta rinnasta, samasta avatusta lähteestä, samasta sanomasta.

Evankeliumissa on Jumalan voima

Evankeliumissa on Jumalan voima, jos saarnaajan välityksellä kuulemamme uutisen sisältö on totta ja oikeaa ja jos se todella tarkoittaa juuri minua. Kun siis evankeliumia julistetaan minulle saarnaajan suulla ja sanotaan, että kaikki syntini Jeesuksen tähden on annettu anteeksi Jumalan edessä taivaassa ja minun nimeni on nyt elämän kirjassa, siinä on Jumalan voima. Jumalan voima tulee henkilökohtaisesti näkyviin minussa silloin, kun tartun evankeliumiin ja pidän siitä kiinni. Silloin pelastun synnistä, kuolemasta ja kadotuksesta. Evankeliumi kannattaa minut käsivarsillaan iankaikkiseen elämään. Mutta ajallista hyvyyttä ja terveyttä se ei ihmeemmin anna!

Evankeliumi on Jumalan saarnattu hullutus

Saanko ja voinko todella luottaa siihen, että tuttu ja tavallinen puhe Kristuksen kuolemasta syntieni tähden kirjoitusten mukaan voisi vakuuttaa ja osoittaa minulle, että olen pelastettu. Onko oikein uskoa, että pelkästään tätä evankeliumia kuunnellessani olen autuas Jumalan lapsi jo nyt ja minulla ei ole mitään syytä pelätä kuoleman tuloa ja siirtymistä rajan yli?

Eräs evankeliumin hulluus ja hurjuus on juuri tässä. Siispä hengellisestikin kuollut, änkyttävä, tyhmä ja tylsä saarnamies voi ja saa julistaa, että minä yhtenä hänen sadoista kuulijoistaan saan uskoa ja luottaa siihen, että Jumalan tällä hetkellä Kristuksen tähden antaa kaikki syntini anteeksi ja ottaa minun iankaikkiseen elämään. Ja tällainen julistus on ehdottomasti ja aina totta jokaisen kuulijan kohdalla. Jumala itse seisoo tämän uutisen totuudellisuuden takana, vaikka julistaja itse pitäisi sitä typeränä fraasina, josta hän saa leivän ihmisten tyhmyyden tähden.

Kuulijana minun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin ottaa tämä uutinen vastaan ja luottaa siihen läpi koko elämäni. Se on uhkapeliä, koska voin kokea, etten koe mitään, en uudestisynny tätä saarnaa kuullessani. Minussa ei tapahdu parannusta eikä kääntymistä. Minä en ole muuttunut kuullessani tätä evankeliumia.

Koko ajan nousee mieleen vastaväitteitä: Eihän voi olla mahdollista, että kuka tahansa missä tahansa maailmassa tällä hetkellä kuullessaan saarnaajan julistavan evankeliumia tai lukiessaan evankeliumin sisällön voi sen välittömästi ottaa vastaa ja uskoa siihen ja olla samassa silmänräpäyksessä autuas Jumalan lapsi.

En minä halua lähteä Rauhanyhdistyksen rukoushuoneelle Helsingin Veräjämäkeen, en Helsingin Saalemiin kastealtaaseen, en karismaattiseen kokoukseen täyttymään Hengellä ja puhumaan kielillä jne, jne. En halua liittyä mihinkään ryhmään, en mihinkään seurakuntaan. En tehdä mitään ylimääräistä joka on minun tavallisen elämäni rajojen ulkopuolella ja jota teen vain siksi, että perisin iankaikkisen elämän.

Olen vakuuttunut siitä, että perin iankaikkisen elämän vain luottamalla tähän saarnattuun evankeliumiin yhtenä ihmisenä tämän sukupolven viiden miljardin ihmisen joukosta.

Olen tällä hetkellä syntisenä Jumalan edessä

"Jumala on elävä, läsnäoleva todellisuus, minä seison omassatunnossani joka hetki hänen edessään kokonaan arvottomana ja ansiottomana enkä täytä mittaa ja tuomio on lähellä" (Eino Sormunen). Nyt näen, että synti asuu tahtoni viimeisissä tahattomissa liikkeissäkin, joissa aina on ylpeyttä, itseriittävyyttä, saastaa. Synti on siinä, että minä ihmisenä olen perinjuurin minäkeskeinen, itsekäs, itsensä ympärille käpertynyt ja etsii aina ja kaikkialla omaa etuani ja kunniaani. Sellaisena ihminen olen tänäänkin Jumalan edessä: mitättömänä, arvottomana, syntisenä, lain, Jumalan vihan ja kauhistuneen omantunnon ahdistamana - ja kuitenkin omaa itseäni jumaloivana ja Jumalaa vihaavana ja vastustavana.

En ole millään tavoin poikkeusihminen. Olen aivan tavallinen ilkeä syntinen, pahansuopa, katkera, vihainen ihminen, joka päivittäin ajatuksin sanoin ja teoin olen kymmenessä käskyssä ilmoitetun Jumalan pyhyyden tahdon rikkonut.

Tiedän kuinka sekaisin monen uskovan ajallinen elämä onkaan, sekaisin nimenomaan perhe-elämässä. On eroja, on uskottomuutta, on alkoholiongelmia, on vaikka mitä sotkuja. Ihanteet ovat sortuneet, uskonelämässä ei tullutkaan kirkasta ja valloittavaa. Uskovat ovat niin rääpäleitä kuin vain voivat olla. Kaikki on vähän sekaisin.

Tällaisten epäonnistuneiden, nuoruuden uskovan näyn täysin rikkoneetkin saavat jälleen uskoa kaiken anteeksi ja tarttua kiinni evankeliumiin.

Olen kaikessa rikkonut Jumalan sanan ja Jumalan käskyt. Olen sitoutunut sellaisiin ihmiselämän siteisiin, joita en voi muuttaa, mutta jotka ovat ainakin monen mielestä täysin Jumalan sanan vastaisia ? olen eronneena mennyt uudelleen naimisiin uhmapäissäni vaikka tiedän, ettei Jumalan sana sitä salli entisen puolisoni vielä eläessä tai elän avoliitossa, vaikka tiedän, että Jumalan sana sitä ei salli. Käytän viinaa, juon sitä ja humallun vaikka tiedän, että juomarin osa on siinä järvessä joka tulta palaa. Minulla on kodissani sellaista tavaraa, joka ei ole minun omaisuuttani vaan olen sen ottanut tai lainanut enkä ole sitä koskaan palauttanut. Näpistelen, valehtelen, liioittelen, puhun pahaa ja juoruan, nautin toisten ihmisten vahingosta, sisimmässäni elää jatkuvasti vihaa, kaunaisuutta, katkeruutta, vilppiä.

Luen katkelman W Malmivaaran seurapuheesta:
"Näinkohän teidän parannuksen tekonne sujuu, taapäin niinkuin ravun kulku? Yhäkö on tullut selvemmäksi vakaumus, että olette todellisuudessa kokonaan ulkopuolella Herrasta. Sekö on jokapäiväisessä elämässä sisäisesti painona, kun en minä onneton pääsekään sanaan sisälle enkä armon piiriin, vaan minun täytyy tällaisena kuolleena raatona aina vain olla, keskentekoisena kristittynä pettämässä Jumalaa ja ihmisiä, olla olevinaan se, mikä en kuitenkaan ole ja kun ei tästä toivomallakaan muuta tule. Kulki kirkossa tai seuroissa tai luki Jumalan sanaa kotona, olipa valveilla tai nukuksissa, itki tai nauroi, niin aina vain asia pahenee. Tästä pahuudesta rupeaa sitten näkymään yhä kypsempää hedelmää - lapsissakin ja ympäristössä. Ei siinä kyllä, että itse on pilalla, mutta kun pilaa vielä muutkin. Kun ei saa siivotuksi itseänsä, ei sydäntänsä, ei suutansa, ei menoansa, mitä muuta silloin voisi vaikuttaa muihin kuin pahennusta?" "Yön pimeydestä sisällinen huuto Herran puoleen: Voi, voi Herra, tähänkö minun täytyy nääntyä. Siinä ahdistuu tekemään aivan samoin kuin syntinen vaimo, kuin publikaani, kuin ryöväri raukka ja lukemattomat muut. Tällaisella Herran puoleen katsomisella kruunataan Kristus: sinä alas - Herra ylös, sinä pieneksi - Herra suureksi, sinä syntiseksi - Herra armahtajaksi" (Tiililä ottanut tämä Malmivaaran puheesta).

Kamppailen siitä, että minä saan välittömästi, tällaisenani uskoa anteeksi kaikki syntini tekemättä mitään muuta kuin ottamalla lahjan vastaan julistuksen, saarnan vakuutuksena. En halua, että minulle sanotaan, että minun on ensin tehtävä sitä ja sitä ja vasta sitten voin ottaa vastaan evankeliumin. Tai minulle sanotaan, että minun on evankeliumin vastaanottamisen jälkeen tehtävä sitä ja sitä ja vasta sitten olen todella tullut uskovaksi ja pelastunut.

Uskon ja luotan siihen, että Jumala tänäänkin näkee hyväksi saaranauttamansa ristin hullutuksen kautta pelastaa minut, joka vain ja yksin uskon tähän saarnaan ja ristin hullutukseen. En edes ymmärrä, mitä ristin hullutus on. Tiedän, että se on sanoma syntieni tähden ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Olen niin typerä ihminen ja niin pinnallinen. Minä en yksinkertaisesti uskalla olla ottamasta sitä vastaan. Se on joka tapauksessa minun ainoa iankaikkisen elämäni toivo ja toivon ainoa perusta.

Rohkaisemalla tahdon rohkaista elämään evankeliumista, kävi minulle sitten omassa elämässäni kuinka hullusti tahansa. Olen kuin syvään langennut ja lopullisesti ja parantumattomien syntien ja nimenomaan lankeemusteni seurausten sitoma ihmisparka. Saan aina ja siis tänäänkin tarttua kiinni evankeliumiin. Kuolen joka tapauksessa kohta ja olisi täysin mieletöntä, jos tieten tahtoen suostun menemään helvettiin ja vain siksi, etten uskalla ottaa kiinni evankeliumista. Ja näin tapahtuu vain sen tähden, että edelleen kuvittelen evankeliumin ja uskon siihen edellyttävän minulta parempaa elämää kuin mihin tällä hetkellä pystyn ja mitä osaan elää.

Tarvitsen evankeliumin hyvää uutista joka päivä

Miten voi jokin sanoma, jokin tieto, pelkkä oppi jostakin asiasta antaa elämän ja autuuden? Eikö evankeliumi eli hyvä uutinen Jeesuksesta, joka on kuollut minun syntieni tähden, ole vain saman loppuunkuluneen totuuden, fraasin toistoa?

Miten voin ja osaan elää tästä täsmälleen samasta uutisesta vuosikymmenestä toiseen? Sehän on uutinen, joka on kaikunut ihmisten korviin pian jo lähes 2000 vuotta aivan muuttumattomana ja vaikuttanut sukupolvi sukupolven jälkeen sen, mitä on vaikuttanut. Vastaus on hyvinkin yksinkertainen ja samalla meille nöyryyttävä. "Koska lihaamme rasittaa ikuinen synti ja niin kauan kuin maan päällä elämme eivät virheemme ja erehdyksemme lopu. Siksi on todella tarpeen olla olemassa meitä varten ikuinen ja aina vaikuttava anteeksiantamus niin ettemme syntiemme tähden uudelleen joutuisi Jumalan vihattaviksi, vaan pysyisimme anteeksiantamuksen tähden alati armon autettavana" (Luther).

"Jokainen uskova, joka alkaa uskolla voittaa lain kauhuja tekee parannusta koko elämällään. Koko uskovien elämä on nimittäin harjoitusta ja eräänlaista vihaa lihassa olevia synnin jäänteitä vastaan. Liha kapinoi henkeä ja uskoa vastaan. Kerta kerran jälkeen pyhät tuntevat kauhut. Siinä taistelee usko epäuskoa ja epätoivoa vastaan ja samoin himoa, vihaa, ylpeyttä ja rangaistusta vastaan. Tämä taistelu säilyy hurskaissa niin kauan kuin he elävät, toisissa ankarampana, toisissa lievempänä. Heillä on siis murhe ja viha syntiä kohtaan yhtä aikaa uskon kanssa. Siksi he huutavat yhdessä Paavalin kanssa: "Minä viheliäinen ihminen. Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Luther).

"Staupitzilla oli tapana sanoa, että hurskaiden on toivottava kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin tekeminen koskaan lopu, ja niin asia totisesti on. Hurskaiden mielissä on enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pelosta kuin iloa lahjaksi annetusta elämästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiskelevat tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voittavat sen, mutta silti tuo murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti" (Luther).

"Jollet sinä Herra armahda meitä viheliäisiä syntisiä, kuule meidän rukoustamme ja anna syntejämme anteeksi, niin olemme hukassa kaikella hurskaudellamme. Tätä täytyy kaikkien pyhienkin tunnustaa ja tätä pitää heidänkin sinulta rukoileman oikealla ajalla eikä tätä synnin tunnustusta saa silmänräpäykseksikään laiminlyödä. Kristityn koko elämä olkoon tällaista rippiä, niin että hän taukoamatta ylistää Jumalan armoa ja häpeää omaa elämäänsä" (Matti Paavola).

Me olemme joka tapauksessa matkalla kohti kuolemaa. Raja on edessämme ja voi minua, jos olen pannut toivoni Jeesuksen vain tämän elämän ajaksi. Olen silloin kaikkia muita ihmisiä surkuteltavampi.

NIIN MINÄ SIIS TÄMMÖISENÄNI (Room 7:25).