Neuvottomat, mutta ei toivottomat

Katulähetyksen valtakunnalliset kesäpäivät 7.7.2000, Olavi Peltola

HERRA HOITAA SANAN KAUTTA

Näiden kesäpäivän käsiohjelmassa kolme kertaa toistuu sana: Raamattutunti. On todella suurenmoista, jos määrätyn työalueen kysymyksiin keskittyvillä päivillä nimenomaan halutaan pureutua myös Jumalaan sanaan. Tietysti vielä suurenmoisempaa on, jos tarttuessamme Raamattuun sen sana alkaakin avautua koskettaen sisintämme.

Kuinka hyvin Luther sanookaan Isä meidän rukouksen selityksessä: ”Tämä sana opettaa, kuten sanottu, ettei Jumalan sana ole meidän vallassamme. Siksi kaiken väärän luottamuksen älyyn, järkeen, taitoon ja viisauteen on kadottava. Ahdistuksen aikana Jumalan itsensä on puhuttava meille ja lohdutettava ja ylläpidettävä meitä sanallaan. Sillä vaikka meillä olisi käsillä niin runsas varasto Raamattua, että voisimme opettaa koko maailmaa rauhan vallitessa, niin ellei Jumala itse tule myrskyn noustessa ja ellei hän sano meille sanaansa joko yksin itsensä välityksellä sisäisesti tai ihmisen välityksellä, niin kaikki on pian unohdettu ja laiva haaksirikkoutuu.”

Jotta Jumala itse voisi puhua meille, niin kai meillä jokaiselle on mukanaan oma Raamattumme. Vain sen kanssa seurustellessamme voimme todella ystävystyä ja lopulta jopa rakastua Kirjojen kirjaan. Rakastuneelle sydämelle Raamattu puhuu joka kerta Jumalan äänenä.

Totisesti Raamattu on paras lahja, mitä Jumala on meille antanut Poikansa Jeesuksen Kristuksen jälkeen. Tämä lahja on aina käsillä kuten Raamattu itse sanoo: ”Ei ole liian vaikea, ei etäinen eikä salattu. Se ei ole taivaassa… Se ei myöskään ole meren takana… Se on aivan teidän lähellänne, teidän suussanne ja sydämessänne, valmiina…” (5 Moos 30:11-14).

Ei riitä, että meillä on oma Raamattumme. Kyllä meidän tulee sitä jatkuvasti lukea ja opiskella ja näin seurata muinaisten Berean juutalaisten esimerkkiä: ”He ottivat sanan halukkaasti vastaan ja tutkivat päivittäin kirjoituksista, pitikö kaikki paikkansa”, vanhan käännöksen mukaan: ”oliko asia niin” (Apt 17:11).

Raamatun oikean käytön avain on Jeesuksen sanoissa: ”Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette niistä löytävänne ikuisen elämän - ja nehän juuri todistavat minusta. Mutta te ette tahdo tulla minun luokseni, että saisitte elämän (Joh 5:39-40). Siksi joka kerta kun tartumme Raamattuumme, meidän tulisi sanoa: ”Herra Jeesus, minä taas tulen sinun tykösi!” Mitä Jeesus vastaa meille? ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos” (Joh 6:17, KR 38).

Näin Raamatun sana on kuin tienviitta. Se osoittaa meille joka päivä tien Jeesuksen luo ja silloin voimme sanoa ”sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni” (Ps 119:105, KR 38). .

Raamattu Jumalan sanana on armonväline, jonka sanojen ja lauseitten kautta Jumalan armo ja rakkaus kohtaa meidät. Juuri Raamatun sanalla Herra tänäänkin vakuuttaa: ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta” (Jer 31:3, KR 38).

Pyhä Henki käyttää aina sanaa. Sanan kautta hän kirkastaa meille tien eteenpäin, niin että jaksamme jatkaa matkaa. "Jumala järkähtämättömällä sanallaan tahtoo rohkaista meitä hänen turviinsa paenneita ja kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme" (Hepr 6:18).

Raamattua lukemalla jotain eheytyy meissä – tosin hitaasti ja eheytyminen kestää elämämme loppuun asti. Raamatun jatkuva lukeminen ja sen sanoman jatkuva syöminen on tietoisesti valitsemamme tapa elää tämän sekavan ja ristiriitaisen ajan keskellä. Haluamme olla viisaalla tavalla yhden kirjan ihmisiä.

Vain itse lukemalla Raamattua voimme sitoutua sen sanomaan ja tekstiin. Siksi otamme Raamatun mukaamme kaikkialle minne menemmekin. Se on vakituisin seuralaisemme vuodesta toiseen. Tiedämme myös, ettemme millään muulla tavoin pääse sisälle Raamattuun kuin uudelleen ja uudelleen sitä lukemalla. Ei päivääkään, ettemme lukisi tai palauttaisi mieliimme tärkeitä kohtia Raamatusta. Ja ne tärkeät kohdat ovat nimenomaan julistamassa meille evankeliumia ja armoa.

Näiden kesäpäivien raamattutuntien aiheet liittyvät tavalla tai toisella omaan itseemme, omaan elämäämme ja jaksamiseemme. Jos olemme elämässä neuvottomia, mistä muualta saamme toivon kuin Raamatun sanasta. Jos koemme itsemme rikkinäisiksi, mikä hoitaa meitä kohti eheyttä sen paremmin kuin Raamatun sana. Jos tunnemme olevamme kuin halpoja saviastioita, niin onko mitään muuta aarretta, joka meillä voi olla kuin Jumalan sana Jeesusta Kristusta.

JUMALAN KÄRSIMYSSUUNNITELMAA TÄYTTÄMÄSSÄ

Pyhä Henki käyttää aina sanaa. Hän on nähnyt hyväksi kirkastaa meille Kristusta Raamatussa sillä tavoin, että hän on tallentanut sinne monien menneiden sukupolvien ihmisten elämästä havainnollisia katkelmia – selviytymiskertomuksia. Ne on talletettu, jotta meillä ”kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo” (Room 15:4).

Sukellamme Paavalin elämään. Hän on kirjeissään usein paljastanut omaa sisintään ja kamppailujaan. Heti uskoon tultua Paavali sai Herran sanan Ananiaksen kautta: "Minä olen valinnut hänet.” Mutta sitten tulee järkyttävä jatko, joka kuvaa mitä on olla Herran valitsema tässä maailmassa silloin ja tänäänkin: Minä tulen osoittamaan hänelle, että hän joutuu paljon kärsimään” (minä tahdon näyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän", KR 38) (Apt 9:15-16) ja kärsiä siksi, että hän on sitoutunut Kristukseen (= minun nimeni tähden). Tässä sana kärsiä tarkoittaa myös kantamista.

Jumalalla oli alusta alkaen kärsimyssuunnitelma Paavalia varten. Väitän, että näin on myös jokaisen meidänkin kohdallamme kohdattuamme Jeesuksen Kristuksen. Miten Ilmestyskirjassa sanotaankaan: ”Älä yhtään pelkää sitä, mitä joudut kärsimään… te joudutte ahdinkoon… Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voitonseppeleeksi elämän” (Ilm. 2:9-10).

Käsi hänen kädessään lähdemme tielle, jossa joudumme usein vaeltamaan ”pimeässä laaksossa” (Ps 23:4) ja kokemaan, että "monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan" (Apt 14:22, KR 38).

Kuinka vastakkainen tämä Raamatun meille tarjoama asenne onkaan siihen, mitä aikamme tarjoaa. Olen 25 vuotta kuljettanut mukanani eräästä lehdestä ottamaani katkelmaa: Epäselvyys ihmisten reaktioiden normaalisuudesta tai epänormaalisuudesta aiheuttaa niinikään paljon sekaannusta potilaiden hoidossa. Elinlääketieteessä olemme oppineet avaamaan paiseen aina kun se on kypsä. Vastaavasti psykiatrinen hoitoideologiamme näkee kaiken ahdistuksen, masennuksen ja kykenemättömyyden ”mätänä” ja siis poistettavana. Olemme luoneet ihanteen mielenterveydestä muistamatta suhteuttaa sitä tosiasioihin elämästä. Emme muista, että elämään aina sisältyy vaikeuksia ja ahdistusta. On luotu hyvinvointi-harha. (Harha tarkoittaa käsitystä, joka ei pidä paikkansa). Sillä elämä on todella myös vaativa, kova, suorastaan julma. Me jopa kuolemme. Elämä vaatii ponnistuksensa ja niillä on arvonsa. Me tarvitsemme niitä, ne ovat osa minuuttamme. Meistä mielenterveysalan ihmisistä on koulutettu paijaajia, silittelijöitä ja päivittelijöitä, jotka tuppaamme diazepamimme joka paikkaan ihmisen huolien laadusta ja syystä riippumatta. Käsitämme ihmisten huolet paiseina ja annamme niille paiseen hoitoa” (Ylilääkäri Paavo Koistinen, Kotimaa 31.1.1975).

Paavali suostui omiin ahdistuksiinsa. Siksi hän sanoi, että ”ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla” ”luen kaikki tappioksi”, ”hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana” (Fil 3:8). Totisesti kaikki hänellä oli kuin avoimella kämmenellä. Vain silloin voi sanoa Jobin tavoin: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi” (Job 1:21). Mutta yleensähän pidämme kouristuksenomaisesti kiinni asioista, joista joudumme kuitenkin luopumaan.

Mitenkä Psalmin rukoilija sanoikaan käytyään vaikean kamppailun masennuksensa kanssa: ”Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti… Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan” (Ps 73:25-28).

Jatkamme vielä hänen itsetunnustuksiinsa tutustumista: Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja” (2 Kor 4:8-9).

MITEN KESTÄMME?

Miten Paavali kesti elämässä, jossa hän oli kaiken tavoin ahtaalla, neuvoton, vainottu, maahan lyöty? Miten hän saattoi kirjoittaa rehellisesti: ”Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen (2 Kor 6:4-6). Mistä moinen sitkeys? Miten hän saattoikaan kahteenkin kertaan kirjoittaa: ”Me emme lannistu” (2 Kor 4:1, 16).

Mikä antoi hänelle voimaa olla Jeesuksen sanojen mukaan kuin vehnänjyvä, joka putoaa maahan ja kuolee (Joh 12:24) ja väitän, ettei kuole vain kerran vaan jatkuvasti läpi koko ajallisen elämän ja ehkä näkee kantavansa satoa vasta iankaikkisuudessa. Miten hän kesti sitä, että ”meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina” (Room 8:36)? Miten me jaksamme kylvää kyynelin (Ps 126:5) ja odottaa riemullista niittoa, vasta rajan tuolla puolen?

Miten hyvin Rosenius kuvaakaan tätä uskovan pitkittyvää kaitaa tietä:
”Milloin sallii Herra saatanan seuloa uskoviansa niin kuin nisuja, niin että Daavid ja Pietari lankeavat törkeimpiin synteihin. Milloin hän sallii pahojen ihmisten, onnettomuuksien ja pitkällisten kiusausten turmella kristityn koko ajallisen onnen, kuten tapahtui Jobille. Milloin hän käskee ystävänsä Abrahamin uhrata ihmelapsensa, lupauksen pojan Iisakin, joka oli isän sydämen kallein ilo ja ihme… Tässä täytyy tunnustaa, että vaaditaan uskoa ilman näkemistä…. Todella oli Jumalan rakkaus nyt syvästi salattuna. Mutta näin Jumala tavallisesti menettelee niihin nähden, joita hän eniten rakastaa, joille hän on antanut enimmät lahjat ja joita hän korkeimmin tahtoo kirkastuttaa. Niiden suhteen asettuu hän niin, ikään kuin ei tahtoisi tietää heistä lainkaan, antaa kaikenlaisen hädän ja surun kohdata heitä, heidän monien syntiensä ja heikkoutensa pelästyttää heitä, maailman ja paholaisen heitä kiusata. Ja heidän paetessaan Jumalan, ainoan lohdutuksensa ja auttajansa puoleen, hän ei pitkään aikaan ole heitä kuulevinaan, vaan paha vain yltyy pahemmaksi. Silloin nämä rakkaat Jumalan lapset vaikeroivat ahdistuksessa ja luulevat Jumalan hylänneen heidät syntiensä tähden, syystä ja ainiaaksi.
Kun Jumalan kaikki pyhät näin ovat vaikeroineet ja samalla kuitenkin olleet Herransa korkeimmassa armossa, emmekö mekin valmistuisi samalle tielle? Ei sillä totisesti olekaan mitään elävää uskoa, jonka uskoa ei koetella ja kiusata. Jos olette ilman kuritusta, niin ette ole lapsia, vaan äpäriä. Ainakin jokaista tosi kristittyä tulevat hänen omat syntinsä kiusaamaan, niin että hänelle käy vaikeaksi uskoa Jumalan armoon. Sitten myös perkele ja maailma ahdistavat häntä kaikin puolin, niin ettei hänellä ole paljon lepoa maan päällä. Tästä lausuu Pretorius ankarat sanat: ”Kullakin kristityllä on ensin olemassa perkele, sitten joku Juudas, edelleen Kaifas ja Pilatus, jotka häntä suomivat verille asti: kun yksi lakkaa, alkaa kaksi uudestaan, ja näiden lakattua tulee sijalle neljä, toinen toistaan pahempia ja niin edespäin, kunnes kärsiminen on täytetty. Kuta pyhempi kristitty, sitä suurempi marttyyri. Hurskaan kristityn täytyy maistaa kaikkea katkeruutta, eikä useinkaan hänellä ole yhtään lohduttajaa.”
Syynä tähän ihmeelliseen hallintoon on, ettei Herra ole löytänyt parempia keinoja kuolettaakseen vanhaa Aadamiamme. Hän tahtoo tukehduttaa meissä Aadamin mielen, joka aina vain pyrkii näkemään ja käsittämään, pitämään tiliä Herraa ja mestaroimaan hänen tuomioitaan ja – näin hän tahtoo herättää ja harjoittaa meissä varsinaista uskoa” (Elämän leipää 4.6).

Mutta mikä saa meidän sydämemme, sielumme toivomaan ja olemaan rohkea raskaittenkin elämänkohtaloitten keskellä? Miten toivomme säilyy, kun pettymys, sairaus, kipu ja kuolema kaataa kaiken? Aikoinaan Job vaikeroi: ”Mistä saan voimaa, että vielä kestän? Mistä päämäärän, että vielä jaksan? Onko minun voimani kuin kiveä, ovatko lihakseni rautaa? Ei. Minä olen lopussa, kaikki on toivotonta (Job 6:11-13). Millä tavoin elämässämme osoittautuu todeksi se ”Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat” (Room 15:5)?

Ehkä meitä auttaa hahmottamaan kestämisen ja toivon salaisuutta kuvaus Siperian Paterein vankileiriltä vuonna 1948. Eestiläisen pappi Harri Haamer kertoo kirjassaan Ei sijaa toivottomuudelle (Pieksämäki 1990) eräästä keskustelusta:
”Eräänä saunapäivänä näin penkillä istuvan hirvittävän laihan oudon miehen, jolla oli niin surulliset kasvot, että aivan väkisin kävi sääliksi. Kukaan ei jutellut hänen kanssaan… Tuolla miehellä oli niin tyypilliset saksalaiset kasvot, että puhuttelin häntä saksaksi. Kävi ilmi, että hän olikin saksalainen sotilas, joka sotavankina oli joutunut toisenkin kerran vangiksi. Kerrottuaan minulle tarinansa hän kävi yhä toivottomammaksi…

Kysyin häneltä oli hän kristitty. Hän vastasi myöntävästi. ”Mutta kristittyinä meidän … ohjelmassamme ei ole sijaa toivottomuudelle”, sanoin hänelle. ”Miten niin?” saksalainen protestoi. ”Kuolema on ainoa pakotieni tästä tilanteesta, johon olen joutunut”, valitti tuo onneton mies.
”Tunnetteko kertomuksen Jeesuksesta ja hänen opetuslapsistaan myrskyssä Genetsaretin järvellä?” kysyin häneltä. ”Silloin tiedätte senkin, mitä hän sanoi kauhistuneille opetuslapsilleen, kun nämä parkuivat… Hän kysyi heiltä: Kuinka teillä ei ole uskoa?… Ja tiedättekö, miksi hän sitä kysyi?” Saksalainen jäi mietteisiinsä.

”Eikö hän kysynytkin sitä siksi, että he olivat kuolemanpelkonsa vallassa lakanneet luottamasta Mestariinsa?… He eivät vielä tunteneet Jeesusta niin paljon, että olisivat uskaltaneet hänen kanssaan mennä vaikka kuolemaan.. Vaikka he olisivat Jeesuksen kanssa vaipuneet järjen pohjaan, he eivät kuitenkaan olisi joutuneet hukkaan… Kristukseen luottaessamme me emme joudu hukkaan, vaikka meidän olisi kuoltava. Siksi meidän ohjelmassamme ei ole toivottomuudelle sijaa.”

Saksalainen kuunteli minua tarkkaavaisuuttaan jännittäen. Hän vastasi: ”Ymmärrän oikein hyvin. Siltä kannalta en vain ole vielä koskaan ottanut kristityn uskontunnustustani. Mutta jos sen noin ymmärtää, niin sehän on suurenmoista. Silloinhan ei meidän elämässämme olisi enää toivottomuutta. Ei missään tilanteessa. Ei mutta sehän on sanomattoman hienoa!!”

Ja niin perustimme liiton, jonka vaalilauseeksi tuli: ”Toivottomuudelle ei ole sijaa meidän ohjelmassamme!”
Ainakin tämä opettaa meille, että toivo on sitä, että säilyttää mielensä rohkeana toivottomaltakin tuntuvassa elämän tilanteessa. Toivo toivoo aina parasta, vaikka varustautuukin pahimpaan – me hukumme – mutta koska hukumme yhdessä Jeesuksen kanssa, olemme aivan rohkeat.

JUMALAN SANA VAHVISTAA KESTÄMÄÄN

Jos puramme sen jännitteen mikä Paavalin 2 Kor 4:n luvun sanoissa on, saamme varsin kauhistuttavan luettelon elämän vaikeuksista: Olemme kaikin tavoin ahdingossa, olemme umpikujassa, olemme neuvottomia, toivottomia, vainottuja, hyljättyjä, maahan lyötyjä ja lopulta vieläpä tuhottuja. Oma lihamme, järkemme ja Perkele mielellään haluavat purkaa Pyhän Hengen näihin sanoihin asettaman jännitteen ja tasapainon.

Siksi on äärettömän tärkeä, että annamme Jumalan sana olla juuri siinä muodossa kuin se on. Elävä uutinen saa esiin näissä sanoissa olevan jännitteen tällä tavoin: ”Huolet ahdistat meitä joka puolelta, mutta emme murru. Olemme ymmällä, koska emme näe kaikkien tapahtumien tarkoitusta, mutta emme anna periksi. Meitä vainotaan, mutta Jumala ei jätä meitä koskaan. Meidät lyödään maahan, mutta nousemme taas jatkamaan matkaa.”

Koimme mitä koimme, kävimme läpi millaisia elämänkohtaloita tahansa, joka tapauksessa Raamattu asettaa eteemme tavoitteen säilyttää kaikessa ja aina rohkea mieli. Jeesus sanoi viimeisenä iltana: "Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.” (Joh 14:1). "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon” (Joh 14:27).

Hän myös sanoi: "Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi” (Joh 16:1). ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman." (16:33). ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi” (Joh 15:11). ”Puhun tämän… jotta minun iloni täyttäisi heidät” (Joh 17:13). Kuulimmeko, että juuri Jeesuksen sanat, hänen puheensa luo meissä rohkeutta ja toivoa niin, että kestämme. Herran sana antaa meille tulevaisuuden ja toivon (Jer 29:11)..

Emme anna minkään nujertaa itseämme - paitsi kuoleman. Se on vihollisista viimeinen. Senkin edessä Paavali opettaa meitä sanomaan: "Minulle elämä on Kristus ja kuolema voitto" (Fil 1:21). Ylösnousemuksen tähden voimme sanoa: "Missä on voittosi, kuolema? Missä pistimesi, kuolema? (1 Kor 15:55).

KRISTUKSEN SOVITUSKUOLEMA VAHVISTAA

Joka kerta vaikeuksiimme ja ahdistukseemme liittyy tavalla tai toisella myös oma syyllisyytemme ja huonouden tunteemme. Kaikki olisi toisin, jos itse olisin toisenlainen ja jos olisin toiminut ja sanonut ja uskonut toisin. Minun syytäni! Kukaan ei voi auttaa!

Umpikujan kokemuksen ja toivottomuuden hengen hiipiessä mieleemme meidän on todella luotava katseemme Golgatan keskimmäiseen ristiin. Siinä kärsii Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin. Hän on siinä kaikkien meidän virheittemme, väärien päätöstemme, järjettömän käyttämisemme, kurjien tekojemme, jatkuvien lankeemustemme ja retkahtamistemme ja mitä todellisimman syyllisyytemme tähden.

Minusta on aivan käsittämätöntä, suorastaan huikeaa juuri tälläkin hetkellä, että Jumala, joka kaikessa sanoo viimeisen sanan, jonka silmät ovat kuin tulenliekit, julistaa minut vanhurskaaksi. Hän julistaa minut vapaaksi inhottavasta syyllisyydestäni, syntieni tuomiosta ja rangaistuksesta. Hän julistaa minut, joka todella ja syvästi, muuttumattomasti, korjaantumattomasti olen jumalaton vanhurskaaksi (Room 4:5). Hän ei tee sitä tällä hetkellä siksi, että hän löytäisi minusta jotain aitoa itselleen kelpaava uskoa. Hän tekee sen vain siksi, ettei hän voi olla Kristuksen tähden julistamatta minua autuaaksi. Hän näkee, ettei minulla ole mitään muuta kuin korjaantumatonta syntiä, olen täysin avuton ja voimaton. Olen hänen edessään uskovana niin kuollut ja olematon, että hänen on tehtävä jälleen ihmeistä suurin: Hän tekee kuolleen eläväksi ja kutsuu olemattoman olemaan (Room 4:17).

Ja kaiken keskellä voin vain huokailla – usein sanomattomin sanoin – ja pyytää: Ole minulle kuitenkin armollinen. En jaksa muuta kuin ryövärin tavoin sanoa: Muista minua. Publikaanin tavoin pyytää: ”Jumala ole minulle syntiselle armollinen”. Mitään muuta minulle ei ole esittää. Olen vain rutiköyhä kerjäläinen.

Juuri tässä tulee uskonvanhurskauden ihmeellinen sanoma meitä kohden ja haluaa ottaa meidät valtaansa. Uskon vanhurskaudessa ei ole kysymys jostain ulkonaista ja aineellista. Siinä on kysymys sydämen ja omantunnon rauhasta. ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta” (Room 5:1).

Se antaa meille varmuuden Jumalan lapsena olemisesta. "Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: Abba, Isä" (Gal 4:6). Silloin "Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia" (Room 8:16).

Siksi uskallan laulaa Paul Gerhardtin pääsiäisvirren sanoin: "Kristuksen jäseneksi mä olen liitetty. Ja minne pääni nousi saan nousta minäkin. Nyt kautta kuoleman, synnin ja maailman ja tuskan, helvetinkin hän vie mun kotihi."

”Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen” (Room 5:3-5). Se rakkaus on sovitusrakkautta Golgatalla, joka loistaa sydämeemme.