Lain ja evankeliumin ihana ero

Seurakuntakoulu, Hyvinkään Vanha kirkko, 18.03.2001

Eräs uskomme ydinkysymys

Seurakuntakoulun luennoilla olemme pyrkineet valaisemaan eräitä uskomme ydinkysymyksiä. Näkökulmaksi on valittu luterilainen uskontulkinta. Tosin monelle uskovalle jo sana luterilainen on kuin kirosana. He ovat itse sitä tiedostamatta ajautuneet englantilaisen maailman pyhityskristillisyyden valtauomaan (made in USA) ja pitävät sitä ainoana oikeana kristillisyyden näkemyksenä. Luterilaisuus sen sijaan on jotain kuollutta kaavakirkollisuutta tai tylsää opillisuutta.

Itse pidän uskonkilvoituksessa todella tärkeänä sitä, että ”tunnen hänet, johon minä uskon” (1 Tim 1:12) ja haluan pysyä siinä, minkä olen oppinut ja mistä olen varma, koska tiedän, keiltä olen sen oppinut (2 Tim 3:14).

Kiitollisin mielen ja jopa kerskaten uskallan sanoa, että minun keskeisinä oppi-isinä Raamatun jälkeen ovat olleet Luther ja Rosenius. Heidän raamattuopetuksestaan ja – tulkinnastaan olen kiitollinen ja siitä haluan pitää kiinni kuolemaani asti. Kuinka usein olenkaan sydän riemastuneena lukenut Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä ja ahdistusten tullessa lukenut riekaleiksi Roseniuksen kirjan Jumala on ja vanhan Elämän leivän. Joka kerta kun tulee vaikeuksia elämään ja uskonkilvoitukseen, menen näiden kahden vanhemman veljeni luokse. Pyhä Henki on käyttänyt heitä kerta toisensa jälkeen niin nuhtelunsa ja kuin rohkaisunsakin välineenä. On suuri lahja tämän päivän kristikunnan tuhansien erilaisten uskontulkintojen ja suuntien ja ryhmien keskellä tiedostaa oman uskonnäkemyksensä juuret ja sen erityiset korostukset ja kokea kuuluvat vuosituhantiseen pyhien saattoon.

Eräs yksinkertainen tapa saada esiin nykyisen kristikunnan keskellä luterilaisen uskonnäkemykset omat piirteet on käyttää muutamia ytimekkäitä uskonlauselmia. Sellaisia ovat tämän seurakuntakoulun neljän illan aiheet: Vastakohtiinsa kätkeytynyt Jumala, samalla kertaa syntinen ja vanhurskas, lain ja evankeliumin ihana ero ja onnellinen vaihtokauppa. Tunnettu on myös ”yksin” sanaan liitetty sarja: Yksin Raamattu, yksin Kristus, yksin armo, yksin usko. Näillä sanoilla on haluttu vetää rajaa katoliseen uskontulkintaan, jonka on nähty edustavan näkemystä Raamattu ja kirkon perimätieto, Kristus ja Maria, armo ja ansio, usko ja teot. Taiwanilla luterilaisen kirkon nimenä tietämäni mukaan Uskonvanhurskauden kirkko. Ilmaisulla ristin teologia taas kuvataan erästä keskeistä piirrettä Jumalan valtakunnan toteutumisessa keskellämme ja Jeesuksen seuraamisessa. Kuinka tärkeä onkaan tunto siitä, että perisynnin turmelemina ihmisinä olemme joka hetki Jumalan edessä (coram Deo) sekä hänen tuomittavanaan että armahdettavanaan. Juuri perisynnin aiheuttaman pysyvän turmeltuneisuuteni tähden Kristus minun puolestani on minulle aina tärkeämpi kuin Kristus minussa.

Palautan mieliimme muutaman ajatuksen edellisistä luennoista. Ensimmäisen luentomme aiheena oli: Vastakohtaansa kätkeytyvä Jumala. Juuri siinä on kristillisen uskomme syvä salaisuus. Jumala on mitä todellisin. Hän on todellisin todellisuus tässä maailmassa. Hän on ainoa tosiolevainen, se ainoa ja ainainen, joka todella on. Hän ilmoittikin nimekseen MINÄ OLEN (ehjee aser ehjae – Jahve, 2 Moos 3:14) ilmestyessään Moosekselle palavassa pensaassa. Sen sijaan koko tuntemamme maailmankaikkeus ja siinä erityisesti yksityinen ”ihminen tulee ja menee, katoaa kuin varjo. Turhaan hän hyörii ja kokoaa omaisuutta, ei hän tiedä, kenen käsiin se joutuu” (Ps 39:7). Totisesti ”me ihmiset elämme vähän aikaa ja olemme täynnä levottomuutta. Kuin kukka avaudumme ja kuihdumme, olemme kohta poissa, kuin varjo” (Job 14:1-2).

Kun me varjot kohtaamme Jumalan, kohtaamme jotain sellaista, joka jää meille salaisuudeksi ja siksi koemme hänet niin vaikealta tuntuvassa vastakohtaisuudessaan – paradoksaalisuudessaan. Erään sivistyssanakirjan mukaan paradoksi tarkoittaa näennäisesti järjenvastaista väitettä, joka sisältää kuitenkin oikein ymmärrettynä totuuden.

Raamattu vakuuttaa, että Jumalan kunnia ulottuu yli kaiken maan ja kuitenkin mitättöminkin ihminen voi kieltää koko elämänsä ajan Jumalan olemassaolon ja halveksia ja inhota häntä eikä Jumala näy millään tavoin puuttuvan siihen. Tänäänkään Jumala ei ikään kuin ”lyö itseänsä läpi” tässä maailmassa suurella voimalla, vaan kohtaa ihmisen Kristuksen ristin heikkoudesta ja kärsimyksestä julistetussa sanassa. Juuri kärsivä Jumalan Poika on vastakohdassaan vaikuttavan ja salatun Jumalan ilmoituksen keskus. Vain usko kykenee sen ymmärtämään ja ottamaan vastaan. Järjelle ja tunteelle se on hullutus. Vain siinä tänään kohtaamme Jumalan kaikkiin ihmiseen kohdistuvan iankaikkisen rakkauden (Jer 31:3; 1 Joh 4:10). Samaan aikaan Raamattu kuitenkin julistaa, että Jumala kostaa vihollisilleen ja on täynnä vihaa eikä lakkaa vihaamasta (Nah 1:2). Vain usko voi nähdä, että Jumalan rakkauden ja vihan vastakohtaisuus laukeaa Golgatan ristillä. ”Totisesti, sinä olet salattu” (Jes 45:15). ”Tutkimaton on hänen viisautensa” (Jes 40:2).

Myös uskovan elämä Jumalan lapsena kätkeytyy vastakohtaansa. On aivan käsittämätöntä kuinka uskova voi olla samaan aikaan vanhurskas, se tarkoittaa Jumalalle mieluinen, jonka Jumala ottaa syliinsä ja syntinen, joka tarkoittaa, että hän on Jumalalle vastenmielinen, jonka Jumala torjuu. Kaiken lisäksi Kristukseen uskova on vasta vanhurskas toivossa, mutta syntinen todellisuudessa. Uskovina olemme Jumalan edessä joka hetki vain syntisiä, mutta syntisiä, jotka hän on armahtanut. Olemme äärettömän rikkaan taivaallisen perinnön omistajia ja kuitenkin rutiköyhiä syntisiä.

Todellinen nöyryys, oman pienuuden ja mitättömyyden tunto (Jes 57:15) saattaa kasvaa meissä vain silloin, kun näemme kuinka jumalattomia olemmekaan sisimmältämme ja kuinka siitä huolimatta Jumalan vanhurskauttaa meidät juuri jumalattomana (Room 4:5).

Siksi Jumalan lapsen elämä on sekoitus heikkoutta ja voimaa, kärsimystä ja iloa, sairautta ja terveyttä, menestystä ja vastoinkäymistä, luottamusta ja toiveissa pettymistä, turvallisuutta ja pelkoa, epätoivoa ja toivoa, kiitosta ja panettelua, katkeraa itkua ja vapauttavaa naurua ja lopuksi kuolema, vaikka Jeesus julistaakin: ”Ei yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole” (Joh 11:26). Kukapa tämän voi ymmärtää?

Raamatun kohtaamme vastakohdassansa

Raamattu on meille läheisin ja kallein Jumalan lahja Jeesuksen Kristuksen jälkeen. Mutta myös Raamattu ja siellä oleva Jumalan ilmoitus kätkeytyy meille niin vaikeasti ymmärrettävään vastakohtaisuuteensa.

Raamattu on jo pelkkänä muinaisena kirjallisena tuotteena monelle aikamme ihmiselle todella loukkaavan sekava. Onkin sanottu, että se on kuin sekaisin menneitä muinaisia paimentolaisten nuotiotarinoita. Ehkä vielä kestämme loukkaantumatta Raamatun halvan ja ristiriitoja synnyttävän kertomustyylin ja muodon ja sen epämääräisen synnyn nykyaikaisen historiantutkimuksen valossa. Mutta vaikeutemme alkavat todella, kun alamme lukea sitä löytääksemme sieltä valoa ja voimaa omaan elämäämme.

Raamatussa on paljon sellaista, jota emme ymmärrä ja jonka lukeminen tuntuu siksi niin turhalta. On vain pakko lukea lukemisen vuoksi. Siksi ihminen, joka hätääntyneenä ensimmäistä kertaa elämässään tarttuu Raamattuun löytääkseen sieltä jotain apua, voi katkerasti pettyä. Hän ehkä törmää vain sukuluetteloihin tai kertomuksiin menneistä sodista. Ahdistuneen ihmisen pitää tietää, miltä alueilta hän etsii apua Raamatusta. Siksi Raamattuun on alleviivaten tutustuttava hyvinä päivinä.

Kuinka monet kohdat siellä myös masentavat ja ahdistavat. Joskus kokee, että Raamattu kiusaa ja ajaa takaa. Se vaatii ja kiristää meistä jotain sellaista, jota meillä ei ole. Samaan aikana ei meillä tässä maailmassa ole kuitenkaan mitään muuta toivon ja rohkeuden antajaa kuin Raamatussa oleva Jumalan armon evankeliumi. Onneksi siellä löytyy monia lohdutuksen sanoja eikä vain historiaa, vaatimuksia, tuomioita ja ihmekertomuksia, jotka eivät ollenkaan pidä paikkansa meidän elämässämme.

Lopulta kuolemme yksin Raamatun sanan varassa ja siihen vedoten. Luotamme kaiken ahdistuksenkin keskellä, että Raamattu on Jumalan sanaa. Jumala käyttää sitä Pyhä Henkensä välineenä ja juuri sitä eikä mitään muuta.

Raamattu näyttää osoittavan kaksi aivan erilaista pelastustietä

Voihan olla, että aluksi viehätymme Raamatun esittämiin korkeisiin hyvän elämän vaatimuksiin. Onhan suurenmoista, jos kaikki ihmiset eläisivät vaikkapa Jeesuksen Vuorisaarnan mukaisesti ja rakastaisivat toisiaan niin kuin itseään. Mutta mitä silloin kun huomaamme, ettei elämä tämän päivän yhteiskunnassa olekaan Raamatun kuvaamien ihanteiden mukaista. Tai entä silloin, kun alamme tajuta, että oma arkielämämme, asenteemme, puheemme ja tekomme ovat äärettömän kaukana Raamatun vaatimasta täydellisyydestä. Jeesushan vaatii Vuorisaarnassa: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” (Matt 6:48). Tätä mittaa emme itse eikä kukaan tuntemamme ihminen näytä täyttävän.

Näin olemme Raamatun ydinsanomaa koskettavan perusristiriidan edessä. Raamattu on kirjoitettu nimenomaan siksi, että ihminen tietäisi miten hän voi löytää Jumalan ja päästä hänen luokseen ja hänen lapsekseen ja meillä olisi iankaikkinen elämä (Joh 20:31)..

Miksi kuitenkin Raamattu näyttää puhuvan pelastumisesta kahdella aivan vastakkaisella tavalla. Toisissa kohdissa ohjataan ihmistä itse toimimaan ja vakuutetaan, että ilman tekoja usko on hyödytön (Jaak 2:20). Toisaalta vakuutetaan, että yksin usko pelastaa (Room 3:28; Apt 16:31). Toisaalta tarjotaan kaikille syntisille anteeksiantamus (Luuk 7:48), toisaalta sidotaan kaikki syntiset heidän synteihinsä ja kerrotaan kuinka jokainen joutuu tekemään tiliä pahuudestaan (Matt 25:42-43).

Tänä ongelma ratkeaa vasta silloin kun hyväksymme, että Raamatussa on kaksi aivan erilaista sanomaa ja pelastustietä. On lain sanoma ja pelastustie ja on evankeliumin sanoma ja pelastustie.

Mistä laissa on kysymys?

Raamatussa oleva laki kaikkine vaatimuksineen ja uhkauksineen on Jumalan arvovaltaista sanaa. Siinä tulee esiin Jumalan muuttumaton tahto. Siksi laki on hyvä, sillä se on elämän oma laki ja sen takana on itse Jumala, joka on aina hyvä.

Laki sanoo, mitä ihmisen pitää tehdä ja millaisen ihmisen tulee olla luontonsa, ajatustensa ja tekojensa puolesta Jumalan ja ihmisten edessä. Laki lupaa Jumalan siunauksen, mutta asettaa aina sen saamiseksi ehtoja. "Jos teet niin ja niin, saat sitä ja sitä". Laki myös uhkaa rangaistuksella, ellet elä ja tee lain vaatimusten mukaisesti. Vain lain täyttäjän Jumala hyväksyy. Laki ei anna mitään ilmaiseksi, vaan ainoastaan täydestä hinnasta.

Lain kohtaamme jo ympärillämme olevassa luonnossa. Luonnossa vallitsee lainmukaisuus. Jos ihminen rikkoo luonnon asettamia lakeja, ovat seuraukset kielteisiä. Nämä lait ihminen saa selville järjellä ja kokemuksella ja ne ovat kaikille ihmisille samat. Lain kohtaamme myös aina toisissa ihmisissä. Toinen ihminen on meille haaste: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat” (Matt 7:12). Mutta ennenkaikkea kohtaamme lain Raamatussa olevasta Jumalan antamassa kirjoitetussa laissa. Siihen kuuluu moraalilaki kymmenenä käskynä (2 Moos 20) ja uhrilaki, joka sanoo miten ihminen voi lähestyä Jumalaa, niin että Jumalaa olisi hänelle suosiollinen, hyväksyisi hänet (3 Moos 1:3).

Jeesus tiivisti lain rakkauden kaksoiskäskyksi (Matt 22:37?40). Lain sisältö on siis rakkaus (Room 13:8?10). Jeesus on lain täyttämisen esikuva.

Ihmisen voima ja kyky täyttää laki

Hyvän tekemisen velvollisuus on ihmiselle ehdoton. Ihminen tietää myös, että lain noudattaminen on hyvä asia ja toisten suhteessa häneen itseensä, hän vaatiikin sitä. Mutta jos häneltä itseltään ruvetaan vaatimaan lain noudattamista suhteessa toisiin ihmisiin, hän kokee, että hänen vapauttaan rajoitetaan ja hän loukkaantuu.

Ihminen myös kuvittelee, että hän pystyy tekemään hyvää, jos hän vain oikein haluaa. Hän pystyy, koska hänen täytyy tehdä hyvää. "Sinun tulee tehdä hyvää, sillä sinä pystyt siihen" (du sollst denn du kannst) ja "sinä voit tehdä hyvää, sillä sinun täytyy" (du kannst, denn du sollst) (Immanuel Kant) on monien varma vakaumus. Jollei ihminen pysty täyttämään lakia, niin laki on mieletön eikä Jumala voi antaa ihmiselle sellaista lakia. Ihminen pystyy täyttämään Jumalan lain, jos vain todella tahtoo. Kohtaamme tämän ajatuksen nimenomaan islamissa ja juutalaisuudessa, mutta myös monet kristityt väittävät näin.

Raamattukin opettaa, että ihmisen on pidettävä laki, mutta samalla se kuitenkin vakuuttaa, ettei ihminen pysty siihen, sillä ihminen on paha. Ihminen ei halua noudattaa Jumalan tahtoa, vaan haluaa olla itse oma herransa ja myös toisten ihmisten herra. Ihmistä hallitsee itserakkaus, ei lain vaatima rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen.

Lain vaikutus

Vaatimusten tähden laki vaikuttaa aina lopulta ihmisessä vihaa. Sillä kun ihminen yrittää noudattaa lakia pelosta, järjen tai omantunnon vaatimuksesta, hän kokee itsessään kasvavan vastustuksen lakia kohtaan ja lopulta lain vaatimusten lisääntyessä ihmisessä nousee viha. "Laki saa aikaan vihaa" (Room 4:15). Laki on kuin herra ja käsittelee ihmistä kuin omistaja orjaansa. Laki julistaa lopulta ihmiselle Jumalan tuomion, sillä lain rikkonut ihminen ansaitsee oikeudenmukaisesti kolminkertaisen kuoleman: tällä hetkellä Jumalasta erossa olemisen kuoleman, hetken kuluttua ruumiillisen kuoleman ja lopulta iankaikkisen kuoleman, kadotuksen.

Lakia on aina julistettava Jumalan seurakunnassa

Laissa Jumala ilmoittaa itsensä ja siksi lakia on aina julistettava. Kun lakia julistetaan, niin Pyhä Henki toimii myös lain kautta, lain virassa ja suorittaa "vierasta työtään" (Jes 28:21) näyttämällä todeksi synnin (Joh 16:8). Lain kautta tulee synnintunto (Room 3:20). Ilman lain aikaansaamaa synnintuntoa, ei ihminen halua eikä voikaan kuulla eikä ottaa vastaan evankeliumia. "Ei evankeliumi julista syntien anteeksiantamusta välinpitämättömille, suruttomille sydämille, vaan ’särjetyille’ eli katuville" (Tunnustuskirjat).

Mitä on evankeliumi?

Evankeliumi on se Jumalan sana Vanhassa ja Uudessa testamentissa, joka ei esitä vaatimuksia ihmiselle. Kun laki vaatii, että sinun pitää, niin evankeliumi julistaa, että se on jo tehty. Evankeliumi myös kertoo, että kuka on täyttänyt koko Jumalan lain. Sen on tehnyt Jumalan Poika, meidän Herramme Kristus, joka ”otti kannettavakseen ja kantoi Jumalan vihan ja lain kirouksen, sovitti ja maksoi kaikki meidän syntimme". Siksi se, "mikä lohduttaa ja mikä lainrikkoneille tarjoaa Jumalan lempeyttä ja armoa, on varsinaista evankeliumia." Evankeliumi on sellaista "saarnaa, joka ei näytä eikä anna mitään muuta kuin armoa ja anteeksiantamusta Kristuksessa" (Tunnustuskirjat).

Evankeliumi tuo Jumalan lahjan, Jeesuksen sovitustyön ihmiselle. Tämän lahjan ihminen saa ilmaiseksi, armosta, koska kaikki on jo valmistettu ihmistä varten. Evankeliumi lupaa kaiken ilman mitään ehtoja. Saat tämän sellaisena kuin olet, sinun ei tarvitse ansaita sitä. Evankeliumi ei uhkaa, vaan antaa lahjaksi ja vain se antaa Jumalan meille valmistaman pelastuksen. Ja vain evankeliumi voi synnyttää meissä pelastuksen vastaanottavan mielen, uskon. "Evankeliumi yksin varsinaisesti opettaa autuaaksitekevää uskoa Kristukseen" (Tunnuskirjat).

Evankeliumi ei kumoa lain vaatimuksia

Evankeliumi hyväksyy lain vaatimukset. Se ei kumoa lakia, vaan sanoo, että laki on täytetty. On tullut sijainen, joka on sen tehnyt. Lain täyttäjänä onkin itse Jumala, Jeesus todellisena Jumalana. Mutta lain täyttäjänä on myös ihminen, Jeesus todellisena ihmisenä. Jeesus eli täydellisen ihmiselämän, mutta ei itsensä vaan toisten tähden. Hän täytti moraalilain kaikki vaatimukset.

Jeesus täytti myös uhrilain vaatimukset tulemalla syntiuhriksi ja kärsimällä lain määräämän rangaistuksen syyllisten puolesta. Näin evankeliumi on täytetty laki. Evankeliumi antaa kaiken ilmaiseksi kaikille muille paitsi yhdelle. Laki esittää Jeesuksen aina esikuvana, evankeliumi taas meidän sijaisenamme. Laki vaatii rakkautta, evankeliumi antaa rakkauden. Evankeliumin sisältö on Jeesus Kristus syntisen armahtajana.

Evankeliumin vaikutuksesta usko alkaa täyttää lakia

Evankeliumi tuo elämäämme Jumalan vihan sijaan Jumalan sydämen armahtavan hyvyyden. Se vapauttaa ihmisen omistamaan Jumalan kaikki hyvät lahjat. Se antaa elämän Jumalan yhteydessä, Jumalan lapsena, hänen rakkautensa kohteena nyt ja iankaikkisesti.

Evankeliumin vaikutuksesta myös laki alkaa vähitellen ja osittain täyttyä kristityssä (Room 8:3?4). Evankeliumi saa aikaan lain vaatimia tekoja, jotka ovat lähimmäiselle hyväksi, mutta eivät koskaan tee ihmistä Jumalalle kelpaavaksi. Jumala tekee uskovassa hyvät teot evankeliumin voimalla lakinsa mukaan.

Mutta lain täyttäminen on aina uskovan elämässä vajavaista, niin että hän tarvitsee siihenkin evankeliumin jatkuvasti julistamaa anteeksiantamusta. Uskova tekee kaikissa hyvissä teoissaankin syntiä ja tarvitsee Jumalan laupeutta, joka peittää ne Kristuksen ansiolla.

Lain ja evankeliumin erottaminen ja sekoittaminen.

”Laki käskee ja vaatii meiltä sitä, mitä meidän on tehtävä; se katsoo vain tekojamme ja on pelkkää vaatimusta, sillä laissa Jumala sanoo: tee tämä, jätä tämä, tämän tahdon sinun tekevän. Evankeliumi sitä vastoin ei julista tekemisiä eikä tekemättä jättämisiä. Se ei vaadi meiltä mitään, vaan kääntää asian toisin päin, tekee päinvastoin eikä sanokaan: tee tämä, tee se, vaan se vain pyytää meitä ottamaan avoimin sylin vastaan sen, mitä nämä sanat sanovat: Katsopa, rakas ihminen, tämän Jumala on tehnyt sinun puolestasi, hän on antanut Poikansa tulla lihaan sinun vuoksesi, hän on antanut tappaa hänet sinun tähtesi” (Luther)

”Laki on valo, joka valaisee ja ilmoittaa — ei Jumalan armoa eikä sitä vanhurskautta, jonka kautta saadaan iankaikkinen elämä ja autuus — vaan synnin, meidän kurjuutemme, kuoleman, Jumalan vihan ja tuomion. Evankeliumi on aivan toisenlainen valo, valo, joka valaisee, tekee eläväksi, lohduttaa ja nostaa pelästyneet sydämet. Sillä evankeliumi näyttää, miten Jumala on mahdottomalle ja kirotulle syntiselle armollinen Kristuksen tähden, kun syntinen uskoo, että hän Kristuksen kuoleman kautta on lunastettu ja että Kristuksen voitto on lahjoittanut hänelle siunauksen, t.s. armon, syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauden ja iankaikkisen elämän” (Luther).

”Sattukoon käsiisi kirja mikä hyvänsä, joko Vanhan tai Uuden Testamentin, lue sitä tämä eroavaisuus huomioosi ottaen! Pidä siis mielessäsi: se kirja on evankeliumikirja missä on lupauksia, ja se lakikirja missä on käskyjä” (Luther).

Uskonpuhdistajan taistelu evankeliumin löytämiseksi

Katolinen kirkko opetti, että Jumala on armollinen katuvalle ja katumuksen on oltava oikeaa. Anteeksiantamusta ei saanut ilman muuta. Ensin täytyi valmistautua siihen. Luther oli kuitenkin kokenut Jumalan vaatimukset aivan ehdottomina. Nyt kuitenkin tarjottiin armoa ehdollisena. Siis vaatimus oli ehdoton ja lahja ehdollinen. Ehdollisen lahjan saaminen on täysin riippuvaista ehdottomien vaatimusten täyttämisestä. Siihen hän ei kaikista yrityksistään huolimatta pystynyt.

Luther oli oivaltanut ihmisen pahuuden syvyyden. Ihmisellä ei ole koskaan mitään muuta esitettävänä Jumalalle kuin synnintunnustus. Ihmisellä ei ollut luonnollisia voimia ja kykyjä valmistaa itseään armoon. Eikä Jumalan vaatimuksia voinut alentaa niin, että ihminen olisi voinut toteuttaa ne omilla voimillaan. Ja näin Luther oli kamppailemassa vaatimuksen ja lahjan eli lain ja evankeliumin välisestä suhteesta. Siihenastinen opetus Raamatun sanomasta teki lahjan hänelle tuomioksi.

Raamatun päivittäinen opiskelu merkitsi hänelle joutumista Jumalan puhutteluun. Pitkän, epätoivoisen etsimisen jälkeen Pyhän Hengen lahjana hänelle kirkastui evankeliumi, hyvä uutinen uskonvanhurskaudesta Room 1:17 äärellä. Hän itse on kertonut tuosta hetkestä: ”Vaikka elinkin kaikin puolin moitteettomana munkkina, tunsin itseni Jumalan edessä syntiseksi, jonka omatunto oli mitä rauhattomin ja joka ei voinut luottaa omakohtaisella sovituksellaan häntä lepyttäneensä, enkä siksi rakastanut vaan suorastaan vihasin vanhurskasta ja syntisiä rankaisevaa Jumalaa. Vaikkakaan en ehkä salaisella solvauksella niin ainakin loppumattomalla kaunalla minä napisin Jumalaa vastaan sanoen: ”Ikään kuin ei olisi kylliksi, että kymmenen käskyn laki on jo syntisraukat ja perisynnin kautta iankaikkisesti kadotetut kaikinpuolisella onnettomuudella musertanut, Jumala evankeliuminsa kautta vielä lisää vaivaa vaivan päälle, ja evankeliumissaankin uhkaa meitä vanhurskaudellaan ja vihallaan!” Kiukkuisena ja omatunto rauhattomana minä sitten raivosin, kolkuttaen julkeasti Paavalin tätä kohtaa janotessani mitä palavimmin päästä perille siitä, mitä P. Paavali tarkoitti. Lopulta minä yötä päivää asiaa pohtiessani Jumalan armosta kiinnitin huomioni lauseyhteyteen, nimittäin: ”Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta”, ja siinä aloin käsittää Jumalan vanhurskaudeksi sen, minkä varassa vanhurskas (ihminen) Jumalan lahjana (saa iankaikkisen elämän, saa) elää, nimittäin uskon. Tämän kohdan ajatus siis on, että evankeliumi paljastaa (sellaisen) Jumalan vanhurskauden, (nimittäin hänen passiivisen vanhurskautensa,) jolla armollinen Jumala vanhurskauttaa meidät uskon kautta, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta. Tällöin minä tunsin itseni suorastaan uudesti syntyneeksi ja astuneeni avoimista porteista suoraan paratiisiin. Silloin näyttäytyivät minulle heti paikalla koko Raamatun toiset kasvot

Uusi oivallus iski persoonan keskukseen. Luther tunsi olevansa siirretty omantunnon vaivan helvetistä yhdellä iskulla uskon varmuuden paratiisiin. Hän oli kohdannut Roomalaiskirjeen kohdan ymmärtämisessä armollisen Jumalan ja oli sisimmässään kokenut, mitä pelastus on. Tästä pelastuskokemuksesta lähtien hän ymmärsi koko Raamatun uudella tavalla. Näin määrätietoisen, vuosia kestäneen opiskelun kautta hänelle selvisi kirjan varsinainen kokonaissanoma. Ihminen kuolee lain ehdottomassa tuomiossa ja hylkää kaikki omat kykynsä ja laatunsa. Ihminen kestää Jumalan edessä ja saa uuden elämän pitämällä hyvyytenään yksinomaan evankeliumin julistamaa Kristusta.

Tällä tavoin Jumala kohtasi hänet elävästi ja luotettavalla tavalla Raamatussa. Näkyjen, kokemusten, ilmestysten ja profetioiden varassa voidaan ajautua mihin tahansa, mutta tällainen raamattuelämys on ankkuroitunut varmaan ja kestävään perustaan, Raamatussa olevaan armon evankeliumiin.

Ehkä me tämän päivän ihmisinä koemme, että Luther yli kaiken korostaa oikeaa oppia, jotakin teoreettista lain ja evankeliumin erottamista. Mutta hänen taistelussaan ei ollut kysymys jostakin oppijärjestelmästä, vaan Jumalan todellisuudesta, Jumalan toiminnasta, lahjasta ja siitä millainen Jumalan todella on. Jumalan toiminnalla ja lahjalla on aina selvä ja määritelty asiasisältö. Jumalan lahja on mielekäs ja järkevä uutinen. Jumalan armon evankeliumissa Kristuksesta on koko kristillisen uskon syvin salaisuus ja sen voima. Vapaa armo on Jumalan sanan tärkein ilmoitus. Autuaaksi tekevä usko ei ole mitään muuta kuin luottamusta armonvakuutukseen syntien anteeksiantamisessa Kristuksen tähden

Raamatun varsinainen sanoma

Ei riitä, että korostamme Raamattua ja sanomme yksin Raamattu. Ehdottomasti meidän on samaan aikaan korostettava, että Raamattu ilmoittaa nimenomaan totuuden ihmisen pelastumisesta. Ja se on siinä, että Jumala aina ja kaikkialla kaikille antaa synnit anteeksi ja vanhurskauttaa yksin armosta Kristuksen tähden uskon kautta. Usein käytetään tästä pelastustotuudesta ilmaisua yksin Kristus, yksin armo ja yksin usko. Siinä on Raamatun varsinainen sanoma - sen evankeliumi eikä missään muussa. Juuri tässä evankeliumissa Jumala avaa sydämensä. Vasta evankeliumin löytäminen avaa meille oven Raamattuun ja Raamattu johtaa meidät autuuden tuntemiseen siksi, että se sisältää evankeliumin. Ilman tätä evankeliumia Raamattu olisi joko arvoituksellinen ja katkelmallinen ja sekavasta uskonnonhistoriasta kertova dokumentti tai ilmoitus Jumalan käsittämättömästä vihasta (Herman Sasse)..

Kristuksen seurakunta ei elä moraalista eikä Jumalan käskyjen tuntemisesta ja noudattamisesta. Se ei elä korkeista jumaluuden kokemisista eikä Jumalan salaisuuksien tuntemisesta. Se ei elä ihmeistä, voimateoista eikä armolahjoista. Se elää yksin syntien anteeksiantamuksesta Jeesuksen sovituskuolemassa. Juuri siinä on myös seurakunnan sanoma maailmalle. Sen julistamisesta seuraa siten mitä seuraa eikä se suinkaan usein näytä kovinkaan ihmeelliseltä. Kuitenkin tuo julistus antaa iankaikkisen elämän ja autuuden jokaiselle, joka kuulee, ottaa vastaan ja säilyttää sen elämänsä loppuun asti.

Eräs sovellutus lain ja evankeliumin erottamiksi

Luennoin opiskelijaillassa Pietarin kirjeestä (1 Piet 3:8-4:6). Tuo katkelma sisältää ainakin 38 erilaista neuvoa, käskyä ja ohjetta siitä miten Kristukseen uskovan tulee elää. Sen rinnakkaiskohtana voidaan pitää Room 12:9-21, jossa on ehkä yhtä monta vaatimusta hyvään elämään.

Kun koetin selittää näitä UT:n vaatimusten ja käskyjen paljoutta, joudun ahdistukseen. En nähnyt mitään muuta rehellistä tietä ulos ahdistuksesta kuin pukea kaikki vaatimukset synnintunnustuksen muotoon. En ole vielä päässyt hyvässä sen pitemmälle. Muotoilin seuraavanlaisen synnintunnustuksen. Tosin sen tehtyäni ahdistuin siitä, että olenko liian kevytkenkäisesti tunnustamassa syntejäni.

Herra, en ole ollut toisten uskovien kanssa yksimielinen (1 Piet 3:8), esimerkiksi olen aivan eri mieltä ja riitelen jatkuvasti monien uskovien kanssa karismaattisesta liikkeestä, jota itse pidän lopunajan eksytyksenä enkä voi vaieta omasta eriävästä näkemyksestäni ja monet muutu uskovat ovat aivan eri mieltä kanssani.

Herra aivan liian usein ajatukseni pyörivät vain omien asioitteni ympärillä niin, etten tahdo jaksaa jakaa toisten kanssa heidän ilojaan ja surujaan (3:8). Toki yritän suunnilleen joka päivä kuunnella toisten suruja. Iloja ei yleensä kukaan kerrokaan. Omia surujani en uskalla antaa toisten jaettavaksi, eivät ne kiinnostaa ketään ja jos puhun niistä, lähtee vain juoruja liikkeelle.

Herra, on aivan kauheaa, etten pysty sydämeni pohjasta, herkästi, aidosti rakastamaan (3:8) lähelläni olevia. Kaksi viikkoa sitten kuollut vanha ystäväni moneen kertaa sanoi ennen kuolemaansa: Olavi, sä vihaat mua. Kai hän oli oikeassa! Näin hän ainakin koki minun tiukkuuteni.

Voi Herra, ei minun sydämeni ole hyvä eikä nöyrä (3:8). Ainakin itse koen sydämeni kovaksi kuin kivi ja sinä tiedät kuinka usein olen rukoillut: Sä särje mun kivinen sydämeni. Tuntuu siltä kuin vuosi vuodelta vain kovetun ja tulen yhä kyynisemmäksi.

Herra, sekin minun on avoimesti myönnettävä, etten pysty rauhallisesti kohtaamaan itseeni suuntautunutta pahaa enkä ottamaan vastaan kiltisti herjauksia (3:9). Sisuni kuohahtaa ja haluan maksaa samalla mitalla, vaikka yleensä siihen ei ole onneksi ollut mahdollisuutta. Paitsi ehkä puhumalla pahaa toisille ihmisille pahantekijöistäni ja herjaajistani. Minulla on ollut vaikea rukoilla nimeltä mainiten vihamiesteni puolesta ja vielä vähemmän olen ollut innokkaasti heitä siunaamassa (3:9)

Sinun edessäsi Herra tunnustan kyllä, että olisi helpompaa elää ihmisten parissa jos voisin hillitä kieleni (3:10) ja jos voisin välttää valheita (3:10), myös hätävalheita, liioittelua, kärjistyksiä, asioiden yksipuolista värittämistä. Mutta tähänkään en ole kyennyt. Sinä sen tiedät, koska jokaisesta turhasta sanastakin joudun tekemään sinulle tiliä.

Herra, erityisen vaikeaa minulle tämän luonteisena ihmisenä, sota-ajan lapsena, on ollut etsiä rauhaa ja pyrkiä siihen (3:11). Minua joka kerta on kolauttanut, kun luen: Autuaita ovat rauhantekijät. Sodan aikana syvälle minun pikkupojan olemukseeni juurtui näkemys, että ainoa oikea suhtautuminen viholliseen on hänen tappamisensa ja rauha on tehtävä vain pakkotilanteessa, jottei tuhoutuisi. Herra, olen tainnut oppia senkin, että ainoa rauhan edellytys eräitten ihmisten kanssa on kauhun tasapaino.

Herra, en ole sinun edessäsi sellainen hurskas, jonka puoleen sinun silmäsi katsovat (3:12) hänen suuren hurskautensa tähden. Olen vain syntinen ja paha ihminen, joka en ole muuttunut paremmaksi vuosikymmenienkään kuluessa. Ehkä siksi et kuulekaan minun rukouksiani niin, että voisin kerskua siirtäneeni rukousteni voimalla vuoria. Eihän, Herra minulla oikeastaan ole enää jäljellä muuta rukousta kuin jatkuvaa: Herra armahda minua, Herra auta minua. Eräänä päivänä kävellessäni vaimoni kanssa ja vaikean ongelman täyttäessä mieleni mutisin puoliääneen: Jumala, auta. Vaimoni loukkaantui: Älä kiroile, Olavi! Anteeksi, se ei ollut tarkoitukseni. On nöyryyttävää, että jonkun lähimmäiseni korvissa rukouksenikin kuulostavat kiroilemiselta. Miltä ne kuulostavatkaan, Herra, sinun korvissasi! Joka tapauksessa pelkään, Herra, että sinun kasvosi ovat nytkin tällaista parantumatonta pahantekijää vastaan! Kuitenkaan minulla ei ole muuta mahdollisuutta tänäänkään kuin huutaa sinun armoasi avukseni!

Voin jatkaa tätä synnintunnustustani ja liittää siihen loputkin tämän kirjekatkelman kehotukset ja neuvot: Myönnän, etten ole kiihkeästi pyrkinyt tekemään hyvää, en pysty sävyisästi ja kunnioittavasti keskustelemaan itseäni parjaavien ja panettelevien uskovien kanssa, kimpaannun, kun joku on eri mieltä kanssani. Takuulla en tee hyvää, jos sen seurauksena joudun kärsimään. Valitettavasti seuraan liiankin herkästi omia intohimojani, vaikka ne nyt eivät olekaan irstautta, himoissa rypemistä, juopottelua – olen raivoraitis – mässäilyä, mutta kylläkin välillä ylensyöntiä vaikkapa jollakin laivamatkalla. Tosin en osallistu juominkeihin, koska ne eivät kiinnosta minua enkä ymmärtääkseni palvele jumalattomin menoin epäjumalia. Mutta jos palautan mieleeni Jeesuksen sanat siitä, mitä lähtee ihmisen sydämestä (Mark 7:21-23), joudun jälleen häveten tunnustamaan kurjuuteni Jumalan sanan edessä.

Siksi ainoa tie eteenpäin on tarttua niihin Pietarin kirjeen kohtiin, jotka kirkastavat Kristuksen kärsimystä meidän syntimme tähden:

Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden (1 Piet 3:18). Hänen ruumiinsa surmattiin (3:18).

”Itse, omassa ruumiissaan, hän "kantoi meidän syntimme" ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. "Hänen haavansa ovat teidät parantaneet." Te olitte "eksyksissä niin kuin lampaat", mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan luo (2:22-25).

”Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä. Hänet oli valittu jo ennen maailman perustamista, ja nyt aikojen lopulla hänet on tuotu julki teitä varten. Hänen kauttaan te uskotte Jumalaan, joka herätti hänet kuolleista ja antoi hänelle kirkkauden, niin että te uskoessanne myös panette toivonne Jumalaan (1:18-21).

Hyvä samalla jatkaa Toisen uskonkappaleen selityksellä, joka perustuu juuri Pietarin kirjeen sanoihin: Uskon, että Jeesus Kristus.. on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen, eläisin kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä ikuisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa:”

Siinä on se ainoa oikea evankeliumi. Yksin se voittaa kaikki lain vaatimukset ja uhkaukset. Vain tämän armon evankeliumin varassa uskallan kuolla ja kohdata iäisyys.