Lainomaisuus

Olavi Peltola

1. Lainomaisuus on meidän luonnollista uskonnollisuuttamme

Koetamme saada tällä erikoisella otsikolla kartoitettua sellaisen ongelmavyyhdin, johon jokaisen, joka alkaa etsiä Jumalaa, on pakko törmätä.

Sanaan lainomaisuus kätkeytyy määrätty asenne ja ajattelutapa. Voimme kutsua sitä jopa päähänpinttymäksi, koska se on syvään juurtunut jokaiseen meihinkin. Se on halki aikojen ollut ihmisten luonnollisen uskonnollisuuden ydinoivallus. Aina lopulta järkemme ja tunteemme tarkkaavat lain määräyksiä ja näkevät meidän kelpaavuutemme Jumalalle perustuvan suorituksiin ja lain täyttämiseen.

Jos yleensä uskomme, että Jumala on ja jos olemme kiinnostuneita Jumalan todellisesta tuntemisesta, on aivan varmaa, että jo etsimisemme alkuhetkistä alkaen olemme monin tavoin tämän lainomaisen perusasenteen vallassa. Lainomaisuus tuntuu niin mielekkäältä ja järkevältä. "Hyvän ihmisen tie, Luojan luokse vie".

Lainomaisuus tarkoittaa sellaista näkemystä ja varmuutta, että suhteessa Jumalaan ratkaisevaa on se, millainen minä olen, mitä itse teen tai olen tehnyt ja mitä saan aikaan.

Kun kuulemme tällaisen lainomaisuuden määritelmän, yleensä saamamme kristillisen opetuksen pohjalta ilman muuta väitämme, ettei tällainen lainomaisuus ole meidän ongelmamme. Emme silloin yleensä huomaa, että teoriassa olemme omaksuneet kristillisen opetuksen armosta, mutta käytännössä ja todellisuudessa elämämme lainomaisen asenteen hallitsemina.

"Ihmiset - myös uskovat - ovat perusluonteeltaan ja lapsesta asti kuulemansa lainomaisen julistuksen tähden siinä määrin lain alla., että he eivät rohkene uskoa noin suuren armon ja vapauden voivan olla totta. Kuullessaan evankeliumia he voivat ilahtua pieneksi hetkeksi, kuin valon välähdyksen nähneinä, mutta sitten laki ja lainomaisen julistuksen kuunteleminen valtaavat heidän mielensä. Evankeliumin julistajaa epäillään "löysäläiseksi" ja hänet torjutaan" (Erkki Leminen).

2. Ihmeellinen armo

Ehkä on hyvä kuitenkin kerrata jälleen kristillisen armo-opetuksen ydinasiat. Käytän apuna kirjoitusta, jonka olen löytänyt jo vuosia sitten Lähetyssanomista. Siinä Tansanian Makumiran teologisen seminaarin silloinen opettaja Arvi Hurskainen kertoo oppitunnilta.

"Olemme opiskelijoittemme kanssa tutkineet Roomalaiskirjeen syviä ajatuksia Jumalan valmistamasta pelastuksesta. Olemme todenneet kaikkien ihmisten erotuksetta olevan langenneessa tilassa, vailla pelastuksen toivoa. Vihdoin olemme päässeet kohtaan, jonka ääressä Luther koki vapautumisen riemun: "… saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa" (Room 3:24). Tarkkaavaisen opiskelijan käsi nousee. Hän sanoo olevan mahdotonta käsittää, että Jumalaa vastaan rikkonut voisi saada täysin lahjaksi kelvollisuuden Jumalan edessä. Ajatus ei voi sitä käsittää, ettei ihmisen puolelta vaadita mitään, ei edes kohentumista ja ryhdistäytymistä, suoritusta jossakin muodossa.

Tämä opiskelija varmaan tulkitsi monien ajatukset. Tässä kohden kristillinen sanoma asettuu luonnollista ajattelua vastaan. Tällainen vapaa – aivan liian vapaa – evankeliumi näyttää riistävän tyystin pohjan moraalilta ja kilvoittelulta. Kun kerran kaikki saadaan vain ottamalla vastaan lahjaksi eihän ole erityistä syytä pyrkiä nuhteettomuuteen. Ja eikös sitä paitsi valkea näytä mustaa taustaa vasten entistäkin valkeammalta, elikä "tehkäämme syntiä, että armo suureksi tulisi".

Nämä ovat tietysti ymmärrettäviä kysymyksiä aina siihen asti, kunnes havaitsemme omien ns. hyvien tekojemme oikean laadun. Mitäpä niistä sittenkään löytyy sellaista, mitä tahtoisi Jumalalle tarjota. Tämä toteaminen on tietenkin masentavaa, mutta onhan karvaskin totuus parempi kuin tahallinen itsepetos. Kun tässä valossa jälleen katselemme tuota Lutherin suurta löytöä emme havaitsekaan siinä mitään pahennusta aiheuttavaa. Ei ole edes ajateltavissa muuta pelastuksen perustetta kuin tuo yksi: Kristuksessa lahjaksi saatu vanhurskaus.

Tämän lahjan ymmärtäminen ja vastaanottaminen on toki monin verroin parempi moraalin perusta kuin mikä tahansa käskyjen ja kieltojen viidakko. Mikä muu voi virtittää ihmismielen palveluun paremmin kuin suuren lahjan synnyttämä riemu ja kiitollisuus!"

Otan toisen esimerkin vähän lähempää. Eräs nimimerkki kiitti Sana-lehdessä ollutta kirjoittajaa. Otsikkona oli Ansioton armo yllätti:

"Mieltäni lämmitti rohkeutesi jakaa kokemus armon todellisuudesta, ihmeellisestä kohtaamisesta nimenomaan luterilaisessa kirkossa. Tiesitkö, että minulle on käynyt aivan samalla tavalla! Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että "parempaa olotilaa sisäiselle parantumiselle ja kasvulle" ei voi olla kuin armo, jossa saa hengittää täydellisesti hyväksyttynä ilman ainuttakaan ehtoa.

Itse olin tullut uskoon 15-vuotiaana erään ns. vapaan suunnan piirissä. Olin ylionnellinen löydettyäni kestävän perustan elämälleni ja elävän uskon Jeesukseen. Pian jouduin kuitenkin mainitsemaasi "ansiokierteeseen"; se hiipi kuin varkain elämääni, kun aloin oppia ihmisten asettamia "mittoja ja raameja", joiden mukaan minun odotettiin käyttäytyvän seurakunnassa. Ja mitäpä ihminen ei tekisi tullakseen hyväksytyksi. Vaivuin todella ankaran lain noudattamiseen ja aloin arvottaa sen mukaan muitakin ihmisiä (evankelioimisobjekteja) hyviin ja pahoihin.

Muutama vuosi sitten käteeni tarttui Bo Giertzin Kalliopohja- niminen kirja. Sitä lukiessani ensin hämmennyin, sitten kauhistuin ja lopulta järkytyin, kun tajusin uskoni muuttuneen sarjaksi pakonomaisia, omavanhurskaita rituaaleja, jotka Jumalan edessä ovat kuin "inhottava likainen vaate". Mitä iloa sellaisesta uskosta olisi?.….Ehtoollisella kohtasin kouriintuntuvasti armollisen Jumalan, niin että halusin jälleen enemmän kuin mitään muuta heittäytyä hänen varaansa. Uskalsin samalla vuosien jälkeen kohdata itseni, raadollisuuteni, puutteeni, kipeän kaipuun tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen.

Mielestäni kallein aarre, joka luterilaisella kirkolla on tarjota, on ansiottoman armon tietoinen julistaminen. Armo on tämän ajan kuormitetulle, ahdistuneelle, epävarmuuden keskellä elävälle ihmiselle ainoa asia, jonka varassa jaksaa elää. Armosta ei koskaan voi kuulla liikaa, mutta sen "pihtaaminen" voi johtaa järkyttäviin seurauksiin" (Sana 11.3.1992).

Joskus runo voi erinomaisella tavalla auttaa meitä selvittämään ajatuksiamme ja tunteitamme. Palvelkoon muutamat Erkki Lemisen runot tässä meitä:

"Rakensin nojapuut silloin kerran. Nojasin parannuksen ja ihmisen muuttumiseen... Tein kaikki liikkeet ja käännökset normien mukaan. Tuli eteeni mutta: telineet pettivät. Pudotessani loukkasin lonkkani. Minä lopetan, tokaisin heti ja onnuin katsomoon. Ei, sanoi valmentaja, tässä on sinulle puut - nämä ristiin liitetyt, nämä isän antamat ontuvat nojapuut".

"Olen pyrkinyt, olen toivonut, tahtonut, pyytänyt, olen yrittänyt - olen vaatinut, syyttänyt, tuominnut, olen sydäntäni käskenyt: sen on oltava tuollainen eikä tällainen. Olen ylemmäs tahtonut, olen kiivennyt, olen pudonnut, olen huutanut, itkenyt, rukoillut ja joskus kiroillut.

Olen tässä nyt. Olen tällainen enkä tuollainen - olen alhainen. Olen hiljainen ja kuulen läheltä kuiskauksen: "ole sellainen, ole ainoastaan ihminen. Minä tunnen ihmisen, olen lähellä alhaisen".

Saan tuntea jälleen rakkauden, minä tällainen. Olen aivan hiljainen"..

Ehkä meitä auttaa myös pakistanilaisen kristityksi kääntynyt entisen muslimin tri M.A.Q Daskawien kuvaus siitä, millaiseksi hän koki kristinuskon ydinsanoman ennen kääntymistään. "Ulkopuolella oleville kristinuskossa ei mikään voi olla naurettavampaa kuin ristin evankeliumi. Oikeaoppiselle muslimille ei mikään ole sen järjettömämpää kuin uskoa, että Jumala ristiinnaulittiin ihmisten syntien takia. Kuinka voi vanhurskas kärsiä vääräin puolesta? Kuinka yksi ihminen voi kantaa koko ihmiskunnan synnit?

Jos on kysymys paastoista, loputtomista rukouksista, sovitusteoista ja almuista, niin jokainen ymmärtää, että niissä on järkeä. Mutta jos on kysymys vain pelkästä uskosta – eikö se ole törkeää."

Kuinka hyvin Sinols laulaakaan virressään: "Voittosi voimalla tielleni loista, Herrani, terveeksi uskoni tee! Pakanamieleni paljasta, poista, armoa vastaan se juonittelee. Sydän ja suu että raitistuu, valoksi anna vain ristisi puu".

Jeesuksen Kristuksen kärsimys rangaistuksena synneistämme ja syyllisyydestämme on anoa peruste sille, että voimme olla vapaat lain käskyjen ja vaatimusten herruudesta. Tämän sovituksen ja armon sanan voimme ottaa vastaan vain lahjana yksin uskon kautta. Siinä ei meiltä vaadita mitään ansioitamme, ei tekojamme eikä suorituksiamme. Juuri tätä tutulta kuulostavaa uskomme ydintotuutta joudumme jatkuvasti opiskelemaan koko elämämme ajan.

"Evankeliumin salaisuus on, että saamme kaiken ilmaiseksi. Armo raamatullisessa mielessä on sitä, että Jumala rakastaa meitä ilman, että meissä on mitään perustaa rakkaudelle. Tämä koskee kaikkia kysymyksiä, ennen kaikkea syntien anteeksiantamuksen ja Jumalan lapsioikeuden suurta pääkysymystä... Tämä ilmaiseksi on kristityn elämän autuas salaisuus. Mutta myös juuri sitä vastaan luonnollinen uskonnollisuutemme ja meidän järkemme taistelevat" (Ö.Andersen).

2. Laki ja lainomaisuus näyttää olevan Raamatun selvä sanoma

Vaikeutemme näyttää olevan siinä, että jo Raamatun alkulehdiltä alkaen ihmisen suhdetta Jumalaan kuvataan nimenomaan lain valossa. Kohtaamme Raamatussa Jumalan, joka on vaativa ja pyhä Jumala. Hänelle ihminen joutuu tekemään tiliä tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Jeesus näyttää erityisen voimakkaasti korostaneen juuri tätä. Hänhän jopa sanoi: "Jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili" (Matt 12:36). Vuorisaarnan ydinopetus kuuluu: "Olkaa siis täydellisiä niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen" (Matt 5:48). Nämä vaatimukset näyttävät väistämättömiltä!

Raamatun kuvaus ihmisestä alkaa Jumalan lahjasta ja vaatimuksesta: "Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma" (1 Moos 2:17). Itse elämä ja paratiisi kaikkine anteineen oli Jumalan lahja, mutta Jumala rajoitti sanallaan ihmisen vapautta. Hän asetti rajan, jonka yli ei ihminen saanut astua. Juuri tämän rajan yli ihminen astui. Laki on tällainen asetettu raja. Siinä Raamatun kohdassa, jossa annetaan kymmenen käskyä (2 Moos 20:1-17) toistuu tämä vaativa kieltosana "älä" kaikkiaan 18 kertaa.

Kun alan kysellä Jumalaa ja etsiä häntä nimenomaan Raamatun avulla, törmään tähän Jumalan asettamaan rajaan. Löydän loputtomalta tuntuvan määrän mitä erilaisimpia käskyjä, määräyksiä, lakeja ja vaatimuksia. Ne tuntuvat rajoittavan elämää monella tavoin. Niiden rikkomista seuraa tuomio ja rangaistus. Raamattu näyttää olevan täynnä lakia!

Raamatun toinen pääsanoma onkin laki. "Kirottu on jokainen, joka ei tee kaikkea, mitä lain kirja käskee (Gal 3:10). "Joka tekee mitä laki vaatii, saa siitä elämän" (Gal 3:12).

Ei ole ihme, jos tulee sellainen tuntu, että kristittynä oleminen on nimenomaan elämistä loputtomien käskyjen viidakossa. Se on alistumista "sellaisiin sääntöihin kuin ’älä tartu’, ’älä maista’, älä kosketa" (Kol 2:20-21). Miten Jaakob kirjoittaakaan: "Lain mukaan teidät tuomitaan; pitäkää se mielessänne, mitä puhutte tai teettekin" (Jaak 2:12).

Kyllä Raamattua lukiessaan kokee, että todellisen uskova on opittava elämään tätä elämää kuin kieli keskellä suuta ja kuin norsu posliinikaupassa.

Toki laki on elämässä tarpeen. Ilman lakia ja sääntöjä ja niiden noudattamista eläisimme pian kaaoksessa, jossa kaikilla olisi paha olla. Mitäpä autolla ajamisesta tulisi, jollei olisi liikennesääntöjä. Täydellinen vapaus ja anarkismi voi aatteena tuntua kauniilta, mutta käytännössä se on kammottava. On tilanteita, jossa on pakko lyödä lekalla päähän, muuten päähän lyöty hajottaisi kaiken.

Laki on tarpeellinen ja hyvä, kun sitä käytetään oikein. Mutta on tilanteita, jolloin tästä hyvästä tulee parhaan pahin vihollinen. Siksi vanha sananparsi sisältää tärkeän totuuden: "Hyvä tuomari on aina parempi kuin paraskin laki."

3. Milloin Jumalan laista tulee tuhoava voima?

Yhteiskunnallisessa elämässä lain tuhoava valta ja voima paljastui jälkeenpäin Natsi-Saksan toiminnassa. Hitler peitti julman toimintansa aina laillisuuden verholla. Kaikessa piti hallita laki ja oikeus. Sotasyyllisoikeudenkäynneissä syytetyt vetosivatkin jatkuvasti siihen, että he olivat toimineet täysin laillisesti ja olleet kuuliaisia vain esimiestensä käskyille. Roomalaiskirjeen sanoja käytettiin tehokkaasti hyväksi: "Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa" (Room 13:1-2). On ahdistavaa lukea Saksan kirkkojen elämästä 1930-luvulta, miten tällä sanalla nujerrettiin niiden vastarinta natseja kohtaan. Vain pieni vähemmistö muisti Pietarin sanat kansaansa johtajille: "Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa? " (Apt 4:19).

Raamatussa olevasta Jumalan laista voi myös tulla Perkeleen työkalu. Silloin ei muisteta, että Raamatussa on myös toinen pääsanoma lain rinnalla ja se on evankeliumi.

Raamatun alusta alkaen näemme, ettei ihminen ole koskaan pystynyt ehdottomalla tavalla olemaan kuuliainen Jumalan laille. Mutta Jumala ei ole kuitenkaan hyljännyt ihmistä, vaan hän haluaa pelastaa hänen lakinsa ja tahtonsa jatkuvasti rikkovan ihmisen. Jumala, meidän pelastajamme "tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden" (1 Tim 2:4) eikä "halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät" (2 Piet 3:9).

Jumala ei kuitenkaan pelasta Raamatun mukaan ihmistä lain rikkomisen aiheuttamasta syyllisyydestä, tuomiosta ja rangaistuksesta ilman muuta pelkän rakkautensa tähden. Miten asia ilmaistaankaan Roomalaiskirjeen ydinkohdassa: "Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: "Uskosta vanhurskas saa elää" (Room 1:16-17).

Raamatussa oleva laki on silloin tuhoavien voimien käytössä, kun ihminen kuvittelee pelastuvansa lakia täyttämällä.

On ällistyttävä kuinka helposti tällainen mieliala kuitenkin hiipii uskovan sisimpään. Ennen kuin huomaammekaan olemme monenlaisten hengellisen elämän hoitoa koskevien vaatimusten täyttämiä: Sinun on rukoiltava säännöllisesti ja mieluimmin joka aamu heti herättyäsi. Sinun on rukoiltava säännöllisesti lähelläsi olevien ihmisten puolesta. Sinun on luettava säännöllisesti Raamattua. Ei päivääkään ilman Raamatun sanaa. Opettele ulkoa Raamattua. Sinun on oltava mukana uskovien yhteydessä. On käytävä säännöllisesti kirkossa ja ehtoollisella. Sinun on todistettava ympäristössäsi Kristuksesta. Sinun on voitettava sieluja Herralle jne.

Kaikki nämä kehotukset ovat hyödyllisiä ja hyviä ja useimmat uskovat noudattavatkin niitä jollakin tavoin. Mutta näistä tulee paha lainomainen taakka silloin, kun niiden noudattaminen tulee ehdoksi yhteydelle Jumalaan.

Uskon kautta Jeesukseen Kristukseen olen Jumalan lapsi silloinkin, kun en rukoile säännöllisesti, kun en jaksa tai pysty lukemaan Raamattua, kun olen pettynyt uskoviin ja kun en uskalla tai edes halua todistaa Kristuksesta. Nämä laiminlyömäni suoritukset eivät tee minusta kristittyä. Olen kristitty vain siksi, että Jeesus on kuollut puolestani ja siksi etten voi olla huutamasta avuksi Herran nimeä. Jumala ei tarvitse minun rukouksiani, ei Raamatun lukemistani, ei uskovien yhteyttä eikä edes minun todistuksiani.

Mutta jos minulla on jano ja nälkä, niin toki haluan ruokaa ja juomaa. Mistä sitä muualta saan kun Jumalan sanasta, joka on elämän leipä ja elävä vesi. Eihän rukous ole muuta kuin sisimmän avaamista elämän leivälle. En lue Raamattua enkä rukoile siksi, että sillä tavoin miellyttäisin Jumalaa, vaan siksi, etten jaksa elää ilman hänen armoaan ja apuaan.

"Pahin uskovien hirttäjä on ajatus, että nyt kun olen saanut Jumalan Hengen, minun on vaellettava niin että tämän vaellukseni kautta kelpaan Jumalalle. Jumalalla on suuri työ saada hurskas uudestisyntynyt taas syntiseksi, sillä me haluaisimme edes nyt maksaa, kun ollaan uskovaisia" (Erkki Leminen).

4. Onko armo liian helppoa?

Kun luemme hartauskirjoja tai kuuntelemme julistusta, usein niissä välähtää verrattoman vapauttavia jaksoja ja armonkylläisiä lauseita. Mutta siten aivan liian usein kirjoittajat tai puhujat kummallisella tavalla ikäänkuin vetävät takaisin armonlupauksen. Armo ei sitenkään ole kylliksi. Tarvitaan esim. sitä, että käyt tunnustamassa rötöksesi niille, joita vastaan olet rikkonut. Tai armon lisäksi tarvitaan jotain muuta, jotta olisimme viisaita neitsyitä.

Monet julistajat ikäänkuin pelkäävät, että armo tulee liian alas ja että sen saa liian ilmaiseksi. Siksi he haluavat varmistaa, ettei vain kukaan heidän julistaessaan eksyisi käyttämään armoa väärin ja oman lihallisuutensa leikkikaluna.

Emme voi kuitenkaan koskaan täysiäänisesti opettaa ja julistaa armoa, ellemme anna samalla kuulijoiden käyttää armoa väärin niin paljon kuin ikinä haluavat. Eihän armo on meidän antimme kuulijoille, vaan se on Jumalan lahja jokaiselle, joka kuulee armonsanan ja ottaa sen vastaan. Itse lahjoittaja vastaa väärinkäytöksistä.

Aina on muistettava, että kuulijoiden joukossa saattaa olla ainakin yksi sellainen, joka on masentunut ja toivoton. Juuri hän saa edellyksettömän armon julistuksesta sen maljallisen kylmää vettä, minkä tarvitsee jaksaakseen jatkaa. Ei meidän kannata hermostua väärinkäyttäjistä, Heitä riittää joka joukkoon vaan ahdistua, jos syntinen ei ylläkään armoon meidän esittämien varausten ja varmistusten tähden.

Jumalan armon Kristuksessa pitää olla niin helppoa, yksinkertaista ja kaikkien saatavilla olevaa, ettei meidän koskaan eikä missään elämämme tilanteessa tarvitse jäädä ilman armoa. Ja toisaalta ilman armoa hukumme, vaikka olisimme kuinka paljon rukoilleet, lukeneet Raamattua ja kilvoitelleet.

Armo on yhtä helposti saatavissa ja vastaanotettavissa kuin meitä ympäröivä ilma. Se on elämämme loppuun asti ilmaista ja aina tarjolla. "Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa" (Jes 55:1)! "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon" (Matt 11:28) "ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois" (Joh 6:37). Armon on oltava niin helposti saatavaa, ettei vain yksikään armoa kaipaava jää siitä osattomaksi. "Joka sitä tietä kulkee, ei eksy – eivät hullutkaan" (Jes 35:8, KR38)

5. Meidän on lain kautta kuoltava pois laista

Hämäävää tässä on se, että myös laki on Jumalan sanaa. Voiko olla mahdollista, että Jumalan sana tuhoaa ihmisen? Juuri näin Raamattu opettaa.

"Mitä meidän on siis sanottava? Onko laki syntiä? Ei toki. Mutta vasta lain vaikutuksesta tulin tuntemaan synnin… Ilman lakia synti on kuollut. Minä elin ensin ilman lakia, mutta kun lain käsky tuli, synti heräsi eloon ja minä kuolin. Näin käsky, jonka oli määrä antaa elämä, tuottikin minulle kuoleman. Saatuaan lain käskystä aiheen synti käskyn avulla petti ja surmasi minut. Laki itse on silti pyhä, ja käsky on pyhä, oikea ja hyvä. Onko nyt hyvä tuottanut minulle kuoleman? Ei toki, vaan synti. Jotta synti paljastuisi synniksi, se tuotti minulle hyvän avulla kuoleman. Näin käsky teki synnin vielä monin verroin pahemmaksi. Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty (Room 7:7-14).

Ihmisen siis tuhoaa se, minkä laki saa aikaan ja se on synti, synnin paljastuminen, sen aiheuttama syyllisyys ja tuomio. Edelleenkin laki on Jumalan muuttumattoman pyvän tahdon ilmoittaja, mutta Jumalan laista tulee ihmisessä asuvan synnin tähden tuhooja ja turmiovalta. Siksi uskovan on suostuttava kuolemaan laille (Gal 2:19, KR38), vaatimus joka tuntuu aivan mielettömältä.

Uskova on kuollut pois eli vapautunut laista sillä tavoin, että laki on hänet perinpohjin tuominnut ja tappanut. Hän on sydänjuuriaan myöten nähnyt itsensä Jumalan pyhän tahdon edessä täysin kelvottomaksi ihmiseksi. Hän on selvästi tajunnut, ettei hän millään pysty omilla teoillaan ja omalla ansiollaan itseään pelastamaan.

"Joku sanoi: älä katso, älä tartu, älä maista, älä haista, älä maailman henkeä hengitä. Minä tottelin. Laitoin silmilleni silmälaput, etten katsoisi, panin käteni nyrkkiin, etten tarttuisi, puristin huuleni viivaksi, etten maistaisi, tukin nenäni, etten haistaisi. Pidätin hengitystäni, etten maailman henkeä hengittäisi ja muutuin kukaties hiukan kummalliseksi. Nyt olen jälleen riisuttu ihminen vain ja kiitollinen. Kristus minua auttoi, vapauteen Kristus auttoi" (Erkki Leminen).

Ja näin jälleen olemme päätyneet siihen Jumalan ja ihmisen väliseen perusongelmaan, joka muodostaa koko Raamatun punaisen langan: "Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi" (Room 3:23-24).

Koska olemme vielä vain matkamiehiä, on uskomme Kristukseen jatkuvaa pyrkimystä lainalaisuudesta evankeliumin alaisuuteen, epätoivosta toivoon, pimeydestä valkeuteen ja kuolemasta elämään.

Näin siis laki opettaa meidät tietämään syntimme, helvettimme ja saa aikaan meissä pahan omantunnon. Siksi laki ahdistaa Kristukseen uskovaa. Se aiheuttaa omassatunnossa pahan olon tunteen ja ajaa näin Kristuksen luo (Gal 3:24). Jos laki aiheuttaa synnintunnon, se on oikeassa käytössä. Mutta jos se jää asumaan sydämeen, se muuttuu tyranniksi ja turmiovallaksi ja johtaa pilkkaan ja vihaan. Omatunto kuuluu Kristukselle eikä laille. Näin siis lailla on vain selvästi rajattu tehtävä uskovan elämässä.

6. Lain ja evankeliumin erilainen tehtävä

On hyvä uudelleen ja uudelleen palauttaa mieleen, että Raamatun sanoman oikeaan ymmärtämisen avain on lain ja evankeliumin erottamisessa. Tätä erottamista joudumme opettelemaan läpi koko elämämme. Ahdistusten tullessa huomaamme, ettemme sittenkään ole sitä vielä oikein oppineet. Eräs sananjulistaja kertoikin:

"Olin vuosikausia pysytellyt lähellä Vapahtajaani, mutta minulla ei ollut aavistustakaan tästä suurenmoisesta totuudesta, että minä olen vapaa laista eikä minua koskaan tuomita eikä arvostella sen mukaan vaan ainoastaan sen vanhurskauden perusteella, minkä Jeesus on ansainnut minulle. Ja voin sanoa, että kun se minulle valkeni, oli kuin uusi päivä olisi koittanut elämässäni. Vanha oli mennyt, uusi tullut tilalle. Tätä uutta vallitsevat elämä ja rauha, ilo ja voima, ja vaikka välillä saattaa tulla heikkoja ja pimeitä aikoja, Herra elävöittää kaiken uudelleen" (C.O. Rosenius).

"Laki käskee ja vaatii meiltä sitä, mitä meidän on tehtävä; se katsoo vain tekojamme ja on pelkkää vaatimusta, sillä laissa Jumala sanoo: tee tämä, jätä tämä, tämän tahdon sinun tekevän. Evankeliumi sitä vastoin ei julista tekemisiä eikä tekemättä jättämisiä. Se ei vaadi meiltä mitään, vaan kääntää asian toisin päin, tekee päinvastoin eikä sanokaan: tee tämä, tee se, vaan se vain pyytää meitä ottamaan avoimin sylin vastaan sen, mitä nämä sanat sanovat: Katsopa, rakas ihminen, tämän Jumala on tehnyt sinun puolestasi, hän on antanut Poikansa tulla lihaan sinun vuoksesi, hän on antanut tappaa hänet sinun tähtesi" (Luther).

Vaikenen, kun omatuntoni osoittaa minut syntiseksi, sillä olen sellainen. Mutta jos se tahtoo tuomita minut, silloin sanon: Jumala on suurempi kuin sinä, sydämeni, suurempi Kristuksen tähden.

Vaikenen kun laki sanoo, että ansaitsen kirouksen, sillä minä ansaitsen sen. Mutta jos laki uhkaa ja väittää, että kirous todella kohtaa minua, silloin vastustan ja sanon: "Kristus jo kärsi puolestani tuon kirouksen".

Vaikenen kun saatana muistuttaa minua synneistäni. Kumarran pääni ja myönnän, että hän on oikeassa. Mutta jos hän pelottaa minua tuomiolla ja helvetillä, silloin sanon enkeli Mikaelin tavoin: "Nuhdelkoon Herra sinua".

Vaikenen kun onnettomuus kohtaa minua ja minulle sanotaan: "Tämä tulee sinulle syntiesi tähden". Mutta jos minulle sanotaan: "Tämä on syntiesi rangaistus", silloin vastaan: "Ei suinkaan. Minulle ei enää kuulu rangaistus".

Kun kerran astun Kaikkivaltiaan tuomioistuimen eteen ja joudun hänen kasvojensa valkeuteen, silloin vaikenen, jos hän kysyy hyveitäni, sillä sellaisia minulla ei ole. Minä vaikenen, jos hän sanoo minulle: "Sinä olet tekojesi tähden ansainnut kuoleman ja helvetin". Minä vaikenen tomussa, jos hän sanoo, ettei minusa ole mitään, joka vapauttaisi kadotuksesta, sillä minä tiedän, että se on totta.

Mutta jos alkaa näyttää siltä, että rangaistustuomio todella kohtaa minut, silloin en enää vaikene. Vetoan nöyrästi ja kunnioittaen Välimieheni vereen, kuuliaisuuteen ja ansioon puolestani. Vetoan Jumalan omaan vanhurskauteen, jonka hän on luvannut kaikille kurjille syntisille, jos nämä uskovat Jeesukseen. Ja totisesti hän ei sitä kiellä minulta. (Krummacher, Kärsivä Kristus)