Rosenius uskonkilvoituksen apuna

Olavi Peltola

Tarvitsemme uskonisiä

Paavali opasti nuorta Timoteusta pysymään oikeassa uskossa antamalla hänelle erään tärkeän neuvon: "Pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut (2 Tim 3:14).

Kuinka monin tavoin meitä auttaakaan uskonelämässä selvyys siitä, kenen hengellisen opetuksen annamme ohjata itseämme. Tietenkin vastaamme, että Jeesuksenhan pitäisi olla opastajanamme ja Raamatun kaikessa uskon perustuksena. Käytännössä niin ei kuitenkaan tapahdu. Meidän uskonnäkemyksemme ratkaisevalla tavalla muotoontuu sen mukaan kenen opetusta kuuntelemme ja luemme ja kuka pystyy eniten innostamaan.

Elämme hyvin sekavaa aikaa. Jumalan kansan keskellä yksi opettaa yhtä ja toinen aivan toisenlaista toista. Jollemme ole löytänet edes muutamaa uskonisää kristikunnan vuosituhantisen kilvoituksen ajalta, olemme pian monenlaisten opintuulten heiteltävinä. Jatkuvasti syntyy uusia hengellisiä muotivirtauksia, jotka leviävät nopeasti kautta maailman. Uskonisät palvelevat meitä tällaisessa tilanteessa osoittamalla, mikä on kristillisessä uskossa keskeisintä. Ilman heidän opastustaan jäämme pian alaikäisiksi, jotka "ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa" (Ef 4:14).

Jumalan seurakunnalla on ollut vain muutamia uskonisiä, uskonopettajia on ollut joka sukupolven aikana lukuisia. Ensimmäisen sukupolven uskonisiä olivat Jeesuksen valitsemat kaksitoista apostolia ja kaikki Uuden testamentin kirjoittajat. He ovat tänäänkin meidän varsinaisia uskonisiämme. Heidän todistuksensa Jeesuksesta Kristuksesta on uskonelämämme perustuksena. Kulmakivenä on itse Kristus Jeesus (Ef 2:20).

Myöhemminkin Kristus on valinnut seurakuntaansa rakentamaan sellaisia, joille hän on aivan erityisellä tavalla kirkastanut Jumalan armon evankeliumin ja jotka ovat osanneet julistaa evankeliumia toisillekin. Vanhoissa uskontunnustuksissa kohtaamme tällaisten uskonisien kamppailut ja löydöt.

Mielestäni näiden harvojen uskonisien joukkoon kuuluu ainakin Augustinus 400-luvulta ja tietenkin meille niin tärkeä Martti Luther. Kirkkomme kuten myös lähetyksemme nimessä on tämä uskonisä mainittu. Olemme mukana evankelis-luterilaisen lähetysyhdistyksen työssä. Emme häpeä siinä olevaa Lutherin nimeä. Sama nimi esiintyy myös läheisen norjalaisen yhteistyökumppanimme Norjan Luterilaisen Lähetysliiton nimessä. Siksi meidän on hyvä kysyä itseltämme tunnemmeko todella Lutherille kirkastuneen Kristuksen armon suuruuden? Olemmeko siinä suhteessa luterilaisia? Hallitseeko uskonnäkemystämme yksin Raamattu, yksin armo, yksin Kristus ja yksin usko.

Uskon elämän alkupuolella kokee tarvitsevansa vain Raamattua ja hymähtää helposti puheelle uskonisistä. On varma, että itse löytää suoraan Raamatusta kaiken tarvitsemansa. Ei tarvita muiden selityksiä. Uskonisä sitoo ja on mukavampi olla sitoutumaton uskova, eräänlainen villi, joka käy noukkimassa ravintoa siellä ja täällä, mistä itse parhaakseen näkee. Vähitellen kuitenkin huomaa, että Raamatun äärellä kiertää vain omien ajatusten kehää ja pian ajautuu uusien, vaikuttavien julistajien heiteltäväksi. Juuri siinä vaiheessa saattaa kokea tarvitsevansa luotettavan uskonisän avukseen.

Miten löysin Roseniuksen?

Itselleni tuli lähes kolmekymmentä vuotta sitten uskonisäksi C.O. Rosenius. Silloin oli jälleen eräs elämäni syvistä ahdistuksen ja koettelemuksen ajoista. Tartuin vanhaan Roseniuksen kirjaan Elämän leipä. Koin määrätystä syystä, että juuri tämän kirjan äärellä löydän sen uskonelämän sävyn ja maun, johon haluan tietoisesti sitoutua. Etsimisen ja harhailun aika on nyt lopussa. Tarvitsen Roseniusta avukseni. Tarvitsen hänen sulattamaansa sanomaa Kristuksesta ja myös hänen valikoituja Luther-lainauksiaan. Koin, että tässä opetuksessa on se lepopaikka ja hengellinen koti, jota aina olen kaivannut ja etsinyt.

Näin jälkeen päin kyllä huomaan, etten ole jaksanut välillä paljoakaan lukea Elämän leipää. Mutta olen siitä lähtien tiennyt mistä löydän luotettavaa hengellistä opastusta. Kerta toisensa jälkeen olen erityisesti tarttunut kuitenkin Roseniuksen pieneen kirjaan Jumala on. Kaksi kirjaa olen lukenut rikki. Tuo kirja on ollut nimenomaan toistuvien kriisiaikojen lohduttaja.

Rosenius evankelisen pietismin opettajana

Rosenius on Jumalan valittu ase, joka mielestäni on tasapainoisella tavalla yhdistänyt Pohjoismaisissa kirkoissa vaikuttaneiden hengellisten liikkeiden keskeisiä piirteitä.

Ensinnäkin Rosenius ikäänkuin hengittää kirjoituksissaan Raamatun sanaa lukijoittensa päälle. Hän käyttää sekä Vanhaa että Uutta testamenttia yhtenä kokonaisuutena. Hän on tarkoin selvillä lain ja evankeliumin erottamisen tärkeydestä Raamatun oikeassa tulkinnassa.

Rosenius elää myös Lutherin opetuksista. Hän lainaa jatkuvasti Lutheria ja nimenomaan keskeisiä evankelisia ydinsanoja armosta Kristuksessa. Hän on saanut julistukseensa myös laajakatseisuutta Lutherilta ja 1600-luvun puhdasoppisuudesta. Se tulee näkyviin Roseniuksen korostaessa ensimmäiseen uskonkappaleeseen liittyviä totuuksia. Hän tuo esiin Jumalan valtasuuruuden ja kaikkivaltiuden. Ei ole hätää, jossa Jumala ei voisi auttaa, mutta ihminen ei voi määrätä sitä, miten Jumala auttaa. Pääuskonkappaleena Roseniuksen opetuksessa on kuitenkin vanhurskauttaminen yksin uskosta. Siihen hän palaa uudelleen ja uudelleen. Puhdasoppisuuden vaikutusta on näkyvissä hänen tavassaan esittää selkeästi ja johdonmukaisesti uskonnäkemyksensä, joka keskeisiltä osiltaan perustuukin puhdasoppisuuden ajan opinkäsityksiin (Torsten Nilsson).

1600-luvun herätyskristillisyydestä, pietismistä Rosenius sai mielenkiinnon sitä kohtaan, mitä ihmisessä tapahtuu kääntymisessä ja uudestisyntymisessä. Hän terävästi osoittaa ihmissydämen harhapolut. Itsensä epäilemisellä on tärkeä sija Roseniuksen ajattelussa. Hän varoittaa usein maailmanmielisyydestä ja maallisista huveista, jotta ne eivät vain veisi pois Kristuksen luota. Rosenius näkee myös uskovien muodostaman pienryhmän olevan tärkeän turvallisuuden ja lämmön tuojana kalsean ja ymmärtämättömän maailman keskellä.

1700-luvun evankelisestä herätyskristillisyydestä, herrnhutilaisuudesta Rosenius sai julistukseensa lämpöä ja sydämellisyyttä. Sieltä hän sai myös uskollisuuden kirkon oppia ja kirkkoyhteisöä kohtaan. Tärkeintä on omistaa elämä Kristuksessa, vaikka sitten olisikin vähemmän tärkeissä opinkysymyksissä mielipide-eroavaisuuksia (Torsten Nilsson).

Roseniuksen evankelispietistinen opetus merkitsee sitä, ettei hänellä ei ole "parannuspietismin pyhityskeskeisiä painotuksia" (Carl Fr. Wislöff). Hän korostaa Kristuksen täytettyä sovitustyötä ja kutsuu syntistä tulemaan sellaisena kuin hän on. Maailma on sovitettu Jumalan kanssa Jeesuksen kuolemassa. Mutta jos ihminen ei käänny eikä usko, hän ei pelastu.

Uuden elämän Jeesuksessa saamme uskossa, joka on uusi syntymä. Uskossa pääsemme Jeesuksen kanssa yhteiseen elämään, saamme uuden sydämen, uuden valon ja uuden halun. Silloin myös kärsimme kaikesta synnistä ja meissä riehuu Hengen ja lihan taistelu. Rosenius laulaa: Älköön sydämestäni väistykö terveellinen tuska, hengen köyhyys (vik ej från mitt hjärta, hälsosame smärta, andens fattigdom). Tuskallisena koettu hengen köyhyys pakottaa elämään yksin armosta. Siksi on osattava erottaa armo Jumalan sydämellä (nåden i Guds hjärtta) armosta meidän sydämellämme (nåden på mitt hjärtta) eli armon vaikutuksesta omassa kokemusmaailmassamme.

Roseniuksen opettaman armon merkityksestä kertoo mielenkiintoisella tavalla ruotsalainen teol. tri Agne Nordlander. Hän on ollut opettajana Addis Abeban Mekanissassa. Nordlander kamppaili lukioaikana pelastusvarmuudesta. Hän luki silloin kahdenlaista hengellistä kirjallisuutta, nimittäin Ole Hallesbytä ja Carl Olof Roseniusta. Hallesby korosti uudestisyntymisen välttämättömyyttä ja esitti konkreettisia merkkejä siitä, miten uudestisyntynyt ihminen kokee tilanteensa ja uuden elämän. Nordlander koetteli itseään ja havaitsi jatkuvasti, ettei löytänyt itsestään todellisen uudestisyntymisen merkkejä. Lukemalla Roseniuksen kirjoituksia hän löysi pelastusvarmuuden ja uskon tuoman rauhan. "Rosenius puhuu Jumalan sydämessä olevasta armosta sen armon sijaan, joka oli minun mahdollisesti uudestisyntyneessä sydämessäni. Hän auttoi minua löytämään uskolleni ja omalletunnolleni kiinnekohdan siitä, mitä Kristus on tehnyt minun puolestani 2000 vuotta sitten Golgatalla".

Varmuus tästä armon tilasta on ratkaiseva pyhitykselle. Kristitty on kuitenkin samaan aikaan kuin maanviljelijä, joka tietää, ettei saa oljenkorttakaan kasvamaan, ellei ahkerasti käytä niitä keinoja, jotka Jumala on antanut hyvää satoa varten. Armonvälineet ovat näitä Jumalan antamia keinoja.

Rosenius opettaa, että kaikesta heikkouksistaan ja jäljellejääneistä synneistään huolimatta Kristukseen uskova on pyhä ja puhdas Jumalan silmissä Karitsan veren voimasta. Vaikka emme löytäisi itsestämme mitään uskon tuntomerkkejä, silloinkin on katse kiinnitettävä vain Jumalan Karitsaan. Jumalan valtakunnassa vallitsee "pysyvä armahdus pysyvästä synnistämme". "Minä en tahdo mitään muuta vanhurskautta kuin minun Herrani Kristuksen vanhurskauden. Ellei minun kristillisyyteni kestä koetta, niin kestää minun Herrani Kristuksen" (Rosenius).

Evankelisen pietismin suhde pyhityskristillisyyteen

Rosenius sai nuoruutensa eräässä vaikeassa hengellisessä kriisissä tuntuvaa apua Tukholmassa toimivalta metodistipapilta George Scotilta. Roseniusta vaivasivat epäilykset Raamatun luotettavuutta kohtaan. Hän kirjoitti: "Ellei ole totta se, mitä Raamattu Herrasta sanoo, on yhdentekevää, miten minun elämässäni käy" (Är det ei sant, hvad om Herran står, sä gör det mig lika, hur helst mig går). Scott auttoi Roseniusta pääsemään varmuuteen Raamatusta. Rosenius sai takaisin hävitetyn ja kauan kaivatun luottamuksen Jumalaan. "Sain armoa uudelleen uskoa syntieni anteeksinantamuksen, saatoin uudelleen syleillä Vapahtajaani, elämäni Jumalaa ja Tuomaan kanssa autuaana huudahtaa: Minun Jumalani ja minun Herran" (Rosenius). Roseniuksesta tulikin joksikin aikaa Tukholman englantilaisen metodistikirkon maallikkosaarnaaja. Mutta hänestä ei tullut metodistia, sillä suhde Lutheriin oli hänelle ratkaisevan tärkeä. Luther oli Roseniukselle uskon isä eikä metodismin perustaja John Wesley kyennyt syrjäyttämään Lutheria.

Ennen Roseniusta käytiin mielenkiintoinen keskustelu. Se auttaa meitäkin erottamaan armo- ja uskonvanhurskauskeskeisen luterilaisen herätyskristillisyyden sydänäänet englantilaisesta pyhityskristillisyydestä. Näillä kahdella kristillisen uskon virtauksella on aivan eri uskon isät. Keskustelu käytiin herrnhutilaisuuden johtajan Nikolaus von Zinzendorfin ja John Wesleyn välillä.

Zinzendorfin mukaan Jumalan lapsen perustava tuntomerkki on syntisenä olemisen tietoisuus, hengen köyhyys. Samaan aikaan uskova iloitsee siitä, että hänellä on Vapahtaja. Se ei ole iloa omasta itsestä eikä omasta kilvoituksesta, vaan Jeesuksesta. Uskova ei voi elää päivääkään ilman Vapahtajan anteeksiantamusta ja turvaa. Köyhän syntisen ilon ja rauhan aiheena on Jumalan Karitsa, hänen haavansa ja verensä. Hänen pyhityksensä onkin sitä, että hän on uskosta vanhurskas ja saa olla Kristuksen hoidossa, lampaana hänen laumassaan. Pyhitys ei ole tällöin oman kilvoituksen tulosta, vaan syntien anteeksiantamuksen osallisuutta, Vapahtajaan nojautumista ja rukouksin hänen puoleensa kääntymistä.

Wesleylle uskonvanhurskaus oli aivan toista kuin Zinzendorfille. Wesleyn mukaan uskonvanhurskaudessa on voimakas korostus vanhurskaaksi tekemisessä, Zinzendorfilla taas siinä, että Kristus on meidän vanhurskautemme ja Jumalaa lukee tämän Kristuksen vanhurskauden meidän omaksemme.

Zinzendorfin mielestä on erehdysten erehdystä väittää, että ihminen voisi tässä ajassa muutoin olla täydellinen kuin uskossa Kristukseen. Se olisi Kristuksen kieltämistä. Wesleyn mielestä Kristuksen Henki sen sijaan luo todellisissa kristityissä täydellisyyttä. Zinzendorfista tämä on mahdotonta. Koko meidän täydellisyytemme on Kristuksessa. Se ei ole meidän omaamme, vaan meidän hyväksemme luetua Kristuksen täydellisyyttä.

Wesley väittää, että sitä mukaan kuin kasvetaan rakkaudessa, kasvetaan myös pyhyydessä. Zinzendorf puolestaan hylkää pyhyyden eri asteiden mahdollisuuden. Samalla hetkellä kun ihminen vanhurskautetaan, hänet myös kokonaan pyhitetään. Näiden Jumalan "pyhittämien" välillä ei ole olemassa eroavaisuuksia. Ei ole pyhempiä ja vähemmän pyhiä, vaan kaikki ovat "pyhyydessä" samanlaisia.

Wesleyn mielestä herrnhutilaiset seurasivat Lutheria liian sokeasti, ja erityisesti Lutherin Galatalaiskirjeen selitys oli johtanut herrnhutilaiset liian avaraan evankeliumiin. Luterilaisilla oli kyllä vanhurskauttamisen armo, mutta pyhityksen armo heiltä puuttui. Wesley halusi yhdistää protestanttisen opin uskonvanhurskaudesta katoliseen ajatukseen kristillisestä täydellisyydestä. Uskovan elämässä on oltava jotain uutta ja korkeampaa, joka voidaan kokea syntien anteeksiantamuksen lisäksi (Eetu Rissanen).

Tule Roseniuksen seuraan

On suuri lahja ja etuoikeus, jos lähetyksen ystäväjoukossa opitaan iloitsemaan Roseniuksen sielunhoidollisesta ja armokeskeisestä opetuksesta. Juuri sitä tarvitaan aikamme ahdistuneiden ja vaatimusten uuvuttamien ihmisten elämässä. Yksin armo ja yksin Kristus rohkaisee ja vahvistaa.

Yleensähän Rosenius ei kiinnosta vastakääntyneitä. Hänen opetuksessaan ei ole mitään sensatiomaista. Hän johtaa yksinkertaisesti ja uskollisesti lukijansa syntiemme tähden ristiinnaulitun Jeesuksen luo. Mutta vähitellen uskonelämässä riisutaan monet luulot omasta uskovaisuudesta ja huomataan kuinka puutteellista ja suorastaan kehnoa on kilvoitus. Silloin alkaa korva herkistyä kuulemaan Roseniuksen armon julistuksen sydänäänet ja oma sydän kaipaa päästä sykkimään samaan tahtiin.

Roseniuksella oli seinällään Päiväjärjestys (Dagsordning), joka sisälsi eräitä arkielämään tarkoitettuja neuvoja. Se antaa meillekin hyvän pohjan päivittäiseen uskonvaellukseen: Elä joka päivä hyvässä ystävyyssuhteessa Jumalasi kanssa niin, että etsit hänen kasvojaan ja luet joka päivä vähän Jumalan sanaa kuullaksesi Jeesuksen äänen. Pyydä joka päivä jotain Jumalalta rukouksessa, että rukousvastaukset rakentaisivat elämäntyösi oikealle perustukselle. Ymmärrä, mitä Jumala teki hyväksesi Golgatalla, tehdäksesi, mitä rakkaus vaatii sinulta suhteessa lähimmäisiisi. Valmistaudu kovaan työhön ja kärsimyksiin ja etsi Jumalan syvyydestä hänen lempeitä kasvojaan vaikeina päivinä ja hänen pyhyyttään, kun sinulla menee hyvin (Per Wallendorff, Jumalan valtakunnan salaisuus).

Roseniuksella oli kotonaan myös taulu, joka esitti orjantappuroilla kruunattua Vapahtaja. Rosenius oli ripustanut silkkiverhon taulun eteen, jotta tällaisen Jeesuksen kuvan näkeminen ei muodostuisi tavanomaiseksi. Eräs hänen luonaan usein vierailut ystävä kertoi: "Kun Rosenius halusi suoda itselleen tai jollekulle ystävälleen hiljentävän, pyhän elämyksen, hän veti silkkiverhon syrjään ja seisoi hetken katsellen äänettömänä kuvaa". Jeesuksen näkeminen kaikki kaikessa on tärkeintä.