Armo ja Jumalan pelko

Olavi Peltola

Jumalan pelko ja toivo

"Oi Jumala, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi" (Ps. 143:2).Tämä jae selittää, mistä psalmi puhuu; se on syntynyt Jumalan ankaran tuomion katselemisesta, joka ei voi eikä halua jättää syntiä rankaisematta. Sen vuoksi se, joka ei katso Jumalan tuomioon, ei pelkää. Se, joka ei pelkää, ei huuda armoa; se, joka ei huuda, ei myöskään sitä löydä. Sen vuoksi hurskaassa ihmisessä pitää aina olla pelkoa Jumalan tuomiota kohtaan vanhan ihmisen vuoksi, jonka vihollinen ja vastustaja Jumala on. Ja pelon ohella täytyy olla armon toivoa laupeuden tähden, joka on pelolle myötämielinen uuden ihmisen vuoksi, joka myös on vanhan ihmisen vastustaja ja sopusoinnussa Jumalan tuomion kanssa. Siten pysyvät pelko ja toivo yhdessä, ja samoin kuin Jumalan tuomio saa aikaan pelon, aiheuttaa pelko rukouksen, joka saavuttaa armon. Ja niin kauan kuin vanha ihminen elää, ei pelko, se on: sen ristiinnaulitseminen ja kuolettaminen, saisi loppua eikä lakata eikä Jumalan tuomio saisi unohtua. Se, joka elää ilman pelkoa, ristiä ja Jumalan tuomiota, ei elä oikein. Sellaisesta sanotaan Ps. 10:5 - 6: "Sinun tuomiosi ovat korkealla, kaukana hänestä; hän sanoo sydämessään: 'En horju minä, en ikinä joudu onnettomuuteen'" (Luther).

Jumala on lapsiaan kohtaan niin ihmeellinen, että hän tekee heidät autuaiksi viemällä heidät luonteeltaan vastakkaisiin ja vastakohtaisiin tiloihin. Toivo ja epätoivohan ovat toisilleen vastakkaisia, ja kuitenkin heidän täytyy toivoa epätoivossaan. Sillä pelko ei ole mitään muuta kuin epätoivon alku ja toivo on pelastuksen alku. Näiden vastakohtaisuuksien täytyy olla meissä sen vuoksi, että meissä on myös kaksi luonnoltaan vastakkaista olentoa, vanha ja uusi ihminen. Vanhan täytyy pelätä, joutua epätoivoon ja hukkua. Uuden täytyy toivoa hellittämättä ja tulla korotetuksi. Nämä molemmat esiintyvät samassa ihmisessä, vieläpä samassa teossa yht'aikaa.

Niinhän kuvanveistäjäkin poistaessaan ja hakatessaan irti sitä osaa puusta, joka ei sovellu kuvaan, kehittää kuvan muotoa. Siten pelosta, joka leikkaa pois vanhan Aatamin, kasvaa toivo, joka muodostaa uuden ihmisen. Sen vuoksi psalmin laulaja sanoo: "Minä odotan Herraa", se on: tässä "huudossani" ja ristissäni en juokse pois enkä vaivu epätoivoon, vaan odotan Jumalan armoa; halajan ja odotan sitä, kunnes Jumalani auttaa minua.

Nyt on useita, jotka haluavat määrätä Jumalalle päämaalin, tavan, ajan ja mitan, ja ikään kuin itse ehdottavat hänelle, miten haluavat itseään autettavan. Jos ei käy juuri niin, joutuvat he epätoivoon tai hakevat apua muualta, jos jaksavat. He eivät odota Jumalaa, vaan Jumalan pitäisi odottaa heitä ja olla heti valmis, eikä hän saisi auttaa toisin kuin he ovat esittäneet. Mutta ne, jotka odottavat Jumalaa, pyytävät armoa, mutta jättävät Jumalan hyvän tahdon varaan, miten, missä ja milloin hän auttaa heitä. He eivät epäile apua. Mutta he eivät myöskään määrittele sitä, vaan jättävät sen Jumalan määriteltäväksi ja nimitettäväksi, myös siinä tapauksessa, että se viipyisi mittaamattoman kauan. Mutta se, joka antaa avulle määrätyn nimen, ei saa sitä, koska hän ei odota eikä kärsi Jumalan neuvoa, tahtoa ja viivyttelyä (Luther).

Olenko armon varas?

Kyllä meidän syntisinä on tänäänkin suostuttava kohtaamaan pelko ja kauhu hukkumisestamme, nähtävä ja hyväksyttävä Jumalan ehdoton ja todellinen viha kaikkea syntiä ja pahuutta kohtaan. Eihän Jumala ole muuttunut Nooan eikä Sodoman ja Gomoran ajoista. Kyllä hän on sama Jumala, joka Patmos-saarella ilmestyksen kautta kuvasi vihansa kauhistuttavaa jälkeä ihmiskunnan elämässä. Hän toteuttaa sanansa . Hän on sama tänäänkin. Hänellä on vain oma aikansa kaikelle.

Miten 1600-luvulla elänyt Scriver kirjoittikaan? "Kristittyinä itseään pitävät antautuvat paheisiin kuin sika mutaan. He juopottelevat, kiroilevat, ahnehtivat, tekevät huorin, kuluttavat aikansa kevytmielisessä seurassa, pelaavat korttia jne. Näin he syyllistyvät tahallisiin synteihin, sillä sanan ja sakramenttien vaikutuspiirissä eläessään heillä olisi edellytykset Jumalan yhteyteen ja siten myös jumalisuuteen. Pahinta kaikessa on se, että Jumalan sanan vaikutuksia tahallaan vastusteleva kristitty luulee omaavansa Jumalan armon ja turvatun iankaikkisuuden harjoittamansa näennäiskristillisyyden perusteella. Hän toivoo taivasta helvettiä kohti kulkiessaan. Hän uskoo saaneensa tahalliset syntinsä anteeksi kirkossa käytyään. Saatanan pettämänä jumalaton kuvittelee, ettei hän olekaan jumalaton. Tästä kaikesta hän on itse vastuussa. Hänellä on sana ja sakramentit sekä niiden luomat edellytykset elämänsä suunnan muuttamiseen".

Ihminen vaeltaa eräänlaisessa kauheassa väärässä varmuudessa ja Jumalan halveksimisessa. Tämän minä joudun syvällä surulla näkemän meidän aikanamme. Nyt suuri osa meikäläisistä tekee siitä vapaudesta, johon Kristus vapautti meidät lain kauhuista, synneistä ja iankaikkisesta kuolemasta eräänlaisen huolettomuuden ja luvan lihalle tehdä mitä tahansa. Tässä ei ole varmasti syytä lisätä öljyä kaminaan, eli heittää lakia menemään ja vähätellä niitä syntejä, joiden Kristus sanoi tulevan aivan yleiseksi ennen viimeistä päivää, kuten juomingit ja juopottelu, niinkuin niistä ei muka olisi vahinkoa hurskaille" (Luther).

Uskalla ja opi elämään jatkossakin Jumalan oikeudenmukaisen syntiin kohdistuvan jokahetkisen vihan ja hänen käsittämättömän, Kristuksessa ilmi tuleen sovitusrakkauden välisessä jännityksessä.

Se on todella vaikeaa. Sillä heti kun katson Raamatun sanaa, kohtaan siellä lain, joka tuomitsee minut parannusta tekemättömänä syntisenä kadotukseen. Minähän leikin armolla. Olen armon varas.

Myönnän, että minun perisynnin turmelema ja tuhoama luontoni ON KOHTUUTTOMAN TAIPUVAINEN TEKEMÄÄN SYNTIÄ. Mutta minusta on vielä kurjempaa se, etten edes VÄLITÄ SYNTINI PAHUUDESTA enkä ainakaan USKO JUMALAN VIHASTUVAN tästä minun synnistäni KOVIN VAKAVASTI enkä edes sitä, että hän RANKAISEE minua siitä ANKARASTI.

Kuinka totta omalla kohdallani on tänäänkin Augustinuksen sanat omasta elämästään. Tosin hän kirjoitti ne uskoon tulonsa jälkeen ja ikään kuin ne eivät enää olisikaan totta hänen kohdallaan. Minun on pakko sanoa, että toistuvasti huomaan käyttäytyväni juuri tuolla tavoin: "Iljettävä oli pahuuteni, mutta minä rakastin sitä, rakastin turmiota, rakastin lankeemustani. Minä en rakastanut sitä, mihin lankesin, minä rakastin itse lankeemustani (Augustinus, Tunnustukset, 44)

Aivan perustava kysymys onkin: MIKÄ TEKEE MINUN SYNNISTÄNI HALLITTUA SYNTIÄ (pecatum regnatum) ja vielä kipeämpi kysymys on, MIKÄ SIIVOAA SEN POIS elämästäni? Haluan tehdä nämä kysymykset uudelleen ja uudelleen itselleni. Mutta en ole kyennyt niihin rehellisesti vastaamaan muulla tavoin tähän mennessä kuin että vasta kuolema siivoaa ne pois elämästäni.

Olen niin jumalaton, etten pysty kunnolla edes katumaani

Kuin nöyryyttävää onkaan huomata jatkuvasti omassa arkielämässä, että vuosikymmeniä uskossa olon jälkeenkään, en ole päässyt elämässäni irti synneistäni. Ehkä matkan varrella on joitakin synnin harjoittamisen muotoja pudonnut pois. Mutta on monia syntejä, joihin huomaan joka päivä lankeavani.

Minun ei tarvitse muuta kuin tarttua Jeesuksen Vuorisaarnaan tai vaikkapa Efesolaiskirjeen lukuun kolme ja neljä tai Roomalaiskirjeen lukuun 12. Silloin heti huomaan, että tuossa ja tuossa taas ja taas rikon Jumalan sanan. En ole synnin voittaja. Mielelläni lainaan erästä pientä ajatusta. En tiedä mistä olen sen löytänyt, mutta se kuvaa verrattomalla tavalla tätä synnin kietomaa sisintämme: "Olen iloinen siitä, että olen nöyrä. Samalla olen kuitenkin vähän surullinen siitä, että olen iloinen siitä, että olen nöyrä. Pohjaltani olen kuitenkin iloinen siitä, että olen surullinen siitä, että olen iloinen siitä, että olen nöyrä."

"Kaikkein vilpittömimmissäkin kristityissä, joilla on eniten rakkautta ja Jumalan pelkoa, on paha luonto kuitenkin aina epäpuhdas. Toisinaan he tuntevat tämän niin selvästi, että ovat valmiit luopumaan kilvoituksesta. He kokevat välinpitämättömyytensä ja epäuskonsa, itsevarmuutensa ja kovuutensa suorastaan kauhistuttavaksi. Rukouksissa ei ole elävää henkeä, he eivät osaa rakastaa lähimmäistään. Tämän lisäksi tulee kaikki kelvottomat ajatukset, joita heidän sisimmässään liikkuu, kaikki kärsimättömyys, viha ja kateus" (Rosenius, Vanhurskaana Jeesuksessa, 40)

Miten vanha Siionin virsi sanoikaan: On kylmä sydämemme ja suuri kovuutemme. Ken heltymään sen saisi nöyräksi taivuttaisi? Ei sateet, salamatkaan, ei liekit palavatkaan sen aatamillisuutta voi murtaa, luoda uutta. Se itkee iskun alla, vaan kuritus kun laantuu, se entiselleen taantuu" (Siionin virsi 64)

"On välttämätöntä, että tunnistettuasi itsesi edellisen kaltaiseksi et kiellä olevasi sellainen, vaan menet kammioosi ja Kristuksen neuvoa seuraten hiljaisuudessa ja salassa rukoilet taivaallista Isääsi sanoen yksinkertaisesti: »Katso, kaikkein parhain Jumala, sinä käsket minun katua. Minä, kaikessa kurjuudessani, kuitenkin tunnen, että minä en sitä halua enkä voi. Siksi jalkojesi juureen heittäytyen rukoilen sinun laupeuttasi ja armoasi: 'Sinä käsket minun katua, herätä minussa katumus.' … Anna minulle katuva sydän. Tämä rukous yhdessä tunnustuksesi kanssa, että olet kyvytön katumaan - jos se on aito eikä teennäinen - saa aikaan sen, että Jumala pitää sinua aidosti katuvana, vaikka itse vielä tuntisitkin pikemminkin taipumusta pahaan. Siis älä pelkää (Luther).

"Elämä Kristuksen omana ei ole mielekästä siksi, että se olisi ihanaa ja onnellista. Onnellisuus on amerikkalainen keksintö, eikä sillä ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Vapahtaja ei poista elämämme ongelmia ja koettelemuksia, mutta hän on meidän kanssamme keskellä elämän raskautta, keskellä henkistä väkivaltaamme, epäonnistumistamme ja ristiriitojamme. Hän on itse äärimmäisen väkivallan ja täydellisen hylkäämisen kokenut Jumalan Poika. Uskolla ei välttämättä ole sen korkeampi moraali kuin muilla eikä hänen elämänsä ole sen ehyempää kuin muidenkaan. Kristuksen myötäkärsivä ja voimaa antava läsnäolo antaa meille kuitenkin toivoa ja rohkeutta. Hänen varassaan voimme sietää syntisen olemassaolomme raa'at realiteetit tekemättä itsemurhaa. Hänen varassaan jaksamme kantaa loppuun saakka lyhyen surkean elämämme raskaan taakan" (Miikka Ruokanen, Ydinkohdat).

Mitä on voitettu synti?

Miten Osmo Tiililä kirjoittikaan: "Aluksi ehkä "juostiin ylpeinä" ja kuviteltiin paljonkin pyhyyden saavuttamisesta, mutta usein käy aivan päinvastoin. Ihanne jää saavuttamattomaksi, juoksusta tulee kompastelua, kaikki saattaa paljastua pelkäksi kehnoudeksi, ja kun uskova ihminen katsoo vuosien jälkeen elämänsä tuloksia, ne näyttävät toinen toistaan huonoimmilta. En osannut tehdä oikein sitäkään, mitä luulin helpoimmaksi, en osannut enkä jaksanut pitää pahaa luontoani kurissa, vaan tieni varrella näen monen monia loukkaamiani ihmisiä, paljon rakkaudettomuutta, paljon sellaista, mikä on varmasti tehnyt Pyhä Hengen murheelliseksi. Oikeastaan on kaikki pelkkää suurta epäonnistumista. Elämäni on särkynyttä, niin huonoa, että ehkä olisi ollut parempi, jollei minua ollenkaan olisi maailmassa ollutkaan" . Erkki Lemisen sanoja käyttääkseni sydämessäni oleva likaviemärin suu tuntuu lähelläni olevien ihmisten elämässä yhä kauheampana.

Mutta eihän minulla ole muuta mahdollisuutta samaan aikaan kuin katsoa läpi pyhä lain ja kuunnella Raamatussa olevaa evankeliumia, joka vastoin lakia vakuuttaa minulle, että Jeesuksen luo saa mennä joka hetki armahdettavaksi.

Lainaan erästä herännäisliikkeen kirjaa: "Puhutaan paljon voittoisasta kristillisyydestä, miten ihmiset tulevat mielenmuutokseen ja herätykseen. He panevat Jumalan avulla syntinsä pois. heidän elämänsä uudistuu. Näyttää, että heissä on tapahtunut jotakin, joka on ihmisolemuksen muuttanut perinjuurisesti. Kun tällaista puhutaan, monien päät painuvat alas. Kyllähän muut muuttuvat, mutta minä raukka jään entiselleni, ajattelevat he. Minussa raukassa synti ei ole voitettu. Sotinut olen kyllä, kuitenkin langennut".

Yhdellä on vaivana kíivaus ja häijy luonto, toisella ahneutensa ja rakkautensa rahaan. Muutamat kipuilevat lihallisen ja aistillisen mielensä kahleissa. Kun sitten puhutaan siitä, miten Kristus on synnin voittaja ja miten ne, jotka Kristuksessa ovat, ovat uusi luomus, on heillä kyllin perusteltua syytä ajatella, että heillä ei olkeaan pelastavaa osaa Kristukseen, koska synti on edelleen heidän elämässään voittamatta.

Näitä asioita joudutaan miettimään myös kuolemantapausten yhteydessä. Kun rehellisin mielin joudutaan vastaamaan poislähteneestä, oliko hän voittanut syntinsä, huoli täyttää sydämen. Ei. Ei hän ollut. Muutamilla voi olla salainen synti, jotka vain kaikkein lähimmät tiesivät. Ulospäin kaikki näytti olevan hyvin. Lähimmät tiesivät kuitenkin, miten asiat olivat, miten syvät olivat turmeluksen lähteet. On sitten poisnukkuneissa niitäkin, joiden synnit olivat kaikille julki. Eikö ollut itsensä ja muitten pettämistä kaavaillakaan olevansa missään tekemisissä Jumalan sana ja kilvoittelevan kansan kanssa? Eikä ollut suurta farisealaisuutta käydä seuroissa ja kirkossa, kun synnit olivat voittamattomia ja ehkäpä kaikkien tiedossa.

Tällaisten kysymykset ääressä ollaan tekemisissä suurten perusteiden kanssa. Me tiedämme, että synnin täytyy olla voitettu, jos mielimme taivaaseen. Mutta kun synti ei ole voitettu? Olemmeko erehtyneet, jos joskus ystävien hautajaisissa meidät valtaa voimallinen tunto siitä, että he ovat perineet autuaitten osan, vaikka synti ei ollut heidän elämässään voitettu. Olemmeko mekin silloin pettäneet itseämme antaaksemme kukaties väärän lohdutuksen tavoittelun viedä itseämme harhaan?

Tällaista mietiskellessä ja siitä ystävien kanssa keskusteltaessa ja otettaessa asia aivan sellaisena kuin se on, joudumme siihen nöyryyttävään toteamukseen, että jos voitettu synti on sitä, että meidän olemuksemme on muuttuva pyhäksi ja synnit voitetuksi, niin kuka voi pelastua. Minä joka tätä haastelen, olen ainakin mennyttä miestä. Lienetkö sinäkin? Olen tavannut sekä nuorien että vanhojen joukossa niitä, jotka ovat joutuneet epätoivoon, kun on saarnoissa ja puheissa sanotti, että jos sinä et päässyt synneistäsi, voittanut niitä, olet helvettiin matkalla. Sinne he itsekin itsensä tuomitsevat. Voi meitä jos tähän on pysähdyttävä.

Yhtä asiaa täytyy saada katsella tuijottamatta ihmisolemukseen, omaan tai toisten. Ns. "pyhityskristillisyyden" kuorma on meille ylivoimaisen raskas ja se on jo monia vienyt farisealaisuuteen ja vilpistelyyn sekä rehellisimmät suureen ja todelliseen epätoivoon.

Synti on voitettava. Mutta me päädymme siihen, että ihmisolemuksen pyhityksessä ei sen täydellistä voittoa saavuteta. Me olemme lihallisia ja synnin alle myytyjä.

Voitettu synti on se, joka on parannuksessa Kristukseen haudattu. Sen ylitse on lausuttu, huokailtu ja itkettykin tuomio. Se on Kristukselle annettu ja siinä voitettu. Siitä huolimatta se saattaa olla liikkeellä kuin kulkukoira, jonka olemme monta kertaa potkaisseet kartanolle, mutta joka ensimmäisessä ovenavauksesta palaa takaisin ja häntäänsä heiluttaen asettuu jalkaimme juureen.

Kristuksen haavoihin haudattu synti ei voi meitä kadottaa, sillä näihin haavoihin on kätketty synnin voitto. Tämä meidän on sanottava epätoivoisille, raadollisuutensa painamille ystävillemme. Emme me raukat tätä voittoa löydä itsestämme, omasta olemuksestamme. Kyllä se on löydettävä Kristuksesta.

Entäs tämä kun sanotaan, että jotka Kristuksessa ovat, ovat uusi luomus? Niin ovat. Mutta liha ei uudestisynny ennenkuin ylösnousemuksessa. Mikä lihasta on syntynyt on liha". Uusi luomus on uusi ihminen, "salattu tiellä uudensyntymisen". Mutta vanha ihmisemme olisi saatettava sen uuden isännyyden alle, mutta se ei voi tulla jumaliseksi. Jos se sellaiseksi rupeaa, kuten monet tänä aikana luulevat, tulee siitä epäsikiö.

Se sotii uutta vastaan, eikä se muuta voikaan. Siinä on sen virka. Tässä taistelussa saadaan haavoja, tunto saa yhä uusia kolhaisuja. Näyttää joskus siltä, että vanha on siinä määrin voittanut uuden, joka täällä armon aikana on vasta syntymässä, ettei siitä koskaan tule taivaaseen iankaikkisuusolentoa. Siitä meidän valituksemme ja huolemme.

Niin kauan kuin vanha ihminen, lihan ihminen, elää, ja se elää niinkuin tapettu käärme päivänlaskuun saakka, näyttää tuntonsa ja Jumalansa edessä valvovasta ihmisestä asia siltä, että synti minun elämässäni ei ole voitettu synti. Ihmisolemuksessa tapahtuvan pyhittymisen kannalta asiaa katseltaessa meidän on nöyrästi tunnustettava, että näin monessa suhteessa asia onkin. Parhainkin meistä on syntisäkki loppuun saakka. "Ainoa puhdas pyhitys on vapahtajan yhteys". Emme osaa sanoa, minkä vuoksi näin pitää olla. Onko niin, ettei meitä saada armon alle muuten kuin tämän nöyryyttävän ja hävettävän kokemuksen kautta, tämän, että me emme saa vanhaa ihmistämme hengiltä? Onko niin, että ilman tätä jäisimme ulkopuolelle armon? Tämäkö on meidän kurittajamme Kristuksen tykö?

On niinkuin alkaisi hämärästi sarastella silmään se, mitä sanotaan armonvaltakunnaksi. Se on raadollisen, syntejään häpeilevän ja niiden kanssa painiskelevien valtakunta, jossa Voittaja, Kristus on kuninkaana, Kristus, joka heidänkin syntinsä omana kuormanaan kantaa, nekin synnit, jotka jäivät heiltä itseltään voittamatta, mutta jotka tunnoin nuhteitten alla kannettiin armoistuimen eteen (Armas Anttila, Kohti isänmaata, Herättäjäyhdistys).

Kuritus syntieni takia

Kun sitten Jumala aivan oikein kurittaa minua kovalla kädellään, toki huudan ja parun hänen edessään. Toki tarraudun sellaiseen tärkeään Raamatun sanaan kuin: "Älkää iloitko, minun viholliseni, minusta: jos minä olen langennut, niin minä nousen; jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni. Minä tahdon kantaa Herran vihaa, sillä minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan, siihen asti että hän minun asiani toimittaa ja hankkii minulle oikeuden. Hän tuo minut valkeuteen, minä saan nähdä hänen vanhurskautensa " (Miika 7:8-9).

Kaikesta huolimatta

Mutta eihän minulla ole muuta mahdollisuutta samaan aikaan kuin katsoa läpi pyhä lain ja kuunnella Raamatussa olevaa evankeliumia, joka vastoin lakia vakuuttaa minulle, että Jeesuksen luo saa mennä joka hetki armahdettavaksi.

"Mutta jos hänen on tultava sellaiseksi tai tällaiseksi päästäkseen Jumalan suosioon, silloinhan eivät armo ja vanhurskaus tulisi yksin Kristuksen kautta. Eikä se silloin tapahtuisi kokonaan "ilman tekoja" tai "ilman lakia", kuten Raamattu sanoo. Mutta parannusta, katumusta ja uskoa ei tarvitakaan Jumalan takia vaan syntisen takia. Ei Jumalaa tarvitse taivuttaa antamaan armonsa, vaan syntisen on taivuttava ottamaan se vastaan. Kun syntisen kipeimmäksi tarpeeksi ja ainoaksi lohdutukseksi on tullut pääsy Kristuksen luo - silloin hänen parannuksensa ja katumuksensa ja uskonsa takaavat sen, että hän on jo saanut armon Kristuksessa" (Rosenius, Vanhurskaana Jeesuksessa).

"Yksityisen ihmisen ei nyt tarvitse muuta kuin tulla ja ottaa vastaan kaikki tämä, mikä hänelle kuuluu. Hän saa ilmaiseksi pukeutua parhaisiin vaatteisiin ja uskoa halki elämänsä anteeksi kaiken synnin, mikä hänessä vielä on jäljellä. Syntiä ei koskaan enää lueta hänen syykseen eikä laki koskaan enää tuomitse häntä kadotukseen. Jumala ei koskaan enää vihastu häneen vaan rakastaa häntä iankaikkisella ja muuttumattomalla rakkaudella ja sulkee hänet syliinsä lapsenaan ja perillisenään, niin kaunan kuin hän uskoen pysyy Kristuksessa eli siis niin kauan kuin hän synnin vuoksi yhä uudelleen palaa Kristuksen luo eikä tule toimeen ilman hänen armoaan" (Rosenius, Yksi kaikkien puolesta).

Eräs parhaimmista löytämistäni katkelmista uskovan kamppailusta samaan aikaan vanhurskaana ja syntisenä on Lutherilta: "Staupitzilla oli tapana sanoa, että hurskaiden on toivottava kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin tekeminen koskaan lopu, ja niin asia totisesti on. Hurskaiden mielissä on enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pelosta kuin iloa lahjaksi annetusta elämästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiskelevat tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voittavat sen, mutta silti tuo murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti" (Luther, Laki ja evankeliumi). Tähän taisteluun on suostuttava.

"Ei hän itsessään ole puhdas eikä pyhä, mutta hänen sydämensä on murtunut suruttomuudesta Hengen antamien liikkeiden suuntaan ja uskossa hän katsoo Kristukseen, jonka pyhyys on hänen häävaatteensa Jumalan pyhien silmien edessä (Matt 22:11). Hän kestää tuomiollla vain Kristuksen tähden, jonka vanhurskauden hän on uskossa ottanut vastaan, ja siitä syystä hänen rukouksensa ja huokauksensa on saada aina olla Kristukseen puettuna. Pyhä Henki johtaa hänet kilvoittelemaan ja tekemään päivittäin parannusta, jotta hän pysyisi valvovana" (Tiililä).

"Yljän sydän, yljän halu Jeesuksella meihin on, köyhää morsiantaan kohtaan sulous niin verraton, että armoss' muisteleepi, niin kuin paimen holhoileepi. Jeesus, Jeesus, olet mun, minä kuolos kautta sun.

Morsian on huono, nurja, syntinen ja saastainen, ilkeä, alaston ja kurja, häpeän, pilkan alainen. Kumminkin on tämänlainen yljän mielest' ihanainen, kun hän pääsee pesemään hänet puhtaaks verellään.

Ylkä vanhurskaudellaan morsiamen kaunistaa. Hän, jok' alastonna kärsi, alastoman vaatettaa. Morsian sen nähdessänsä veisaa tästä yljästänsä: Minulla on sulhanen valkoinen ja punainen" (Siionin virret).