Herra Herra, miksi nukut? Ps 44:24-27

Suomen Raamattuopisto, Radio Dei 09.03.2004

Vanha testamentin vaikeita kohtia

Olen ollut kiitollinen eräistä sellaista Raamatun kohdista, jotka taas toisille kristityille saatavat olla hyvinkin syvän epäilyksen ja ahdistuksen aiheuttajia. Yksi tällainen erikoinen Raamatun sana on ahdistuneen sydämen purkaus Jumalan edessä tilanteessa, jossa rukoilija kokee, että hänen elämänsä on umpikujassa ja Herran apu vain viipyy ja viipyy. Silloin pusertuu sydämestä huokaus: ”Herra, Herra miksi nukut.” Löydämme tämän rukouksen Psalmista 44:24. Hyvä on lukea myös jatko: ”Nouse, älä iäksi hylkää! Miksi olet kääntänyt pois katseesi, unohtanut hätämme ja ahdinkomme? Voimani raukeaa, otsani painuu maan tomuun. Nouse auttamaan meitä, lunasta meidät armosi tähden!” (44:24b-27).

Helppohan silloin on luottaa ja iloita Herrasta, kun kaikki on hyvin. Ei ole köyhä eikä kipeä. Tai silloin kun vaikeudet ovat menneet ohitse, kun rajuilman jälkeen on tyyntä ja raikas tuulen henkäys virvoittaa.

Mutta entä silloin, kun ahdistukset, vaikeudet ja ongelmat tuntuvat jatkuvasti vain kaatuvan päälle ja kun kokee musertuvansa niiden alla eikä missään näy Herran auttavaa kättä.

Jonkun kohdalla saattaa olla kysymys tuskaisesta omasta tai rakkaan läheisen sairaudesta ja sisimmässään tietää, että vasta iäisyydessä Jumala parantaa. Mutta tänään on vaikea suostua kipuun ja särkyyn ja rajoituksiin, jotka sitovat elämän hyvinkin pienen kehän sisälle. Kenties on jo tullut sängyssä pysymisen aika. Jonkun kohdalla on kysymys avioliiton kriisistä, joka käy yhä tuskaisemmaksi tai jo särkyneestä avioliitosta, joka on jättänyt jälkeensä häpeäntunteen ja masennuksen. Olen epäonnistunut puolisona. Joku kantaa syvällä sisimmässään kipeää tuntoa siitä, ettei Jumala ole kuullut rukouksia eikä antanut puolisoa. Mikä minussa on vikana, kun en löydä oikeaa enkä kelpaa kenelläkään. Ehkä on kysymys omien lasten vaikeuksista tai yksinäisyydestä, työttömyydestä, taloudellisista ongelmista, työpaikan sotkuista. Kukapa meistä osaakaan luetella niitä eri tilanteita ja elämänkohtaloita, jotka voivat murjoa loputtoman tuntuisesta tänäkin päivänä Jumalan lapsia. Kuinka usein onkaan tullut sanotuksi kuunnelleessaan kanssaihmisten tuskaa: Koska tahansa voi meille kenelle tahansa tapahtua aivan mitä tahansa. Silloinhan se tapahtuminen on vasta vaikeaa, kun se on kärsimystä eikä onnenpotkua.

Tietenkin aina on olemassa sellaisia uskovia, jotka väittävät, että Jumalan lapsella on mentävä ja menee hyvin ja kaikki hänen elämässään on hyvin. Häntä eivät kohtaa mitkään onnettomuudet eikä vaikeudet, sillä ”hän antaa enkelilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi” (Ps. 91:11) Jos jotain tuleekin, uskova selviää kaikesta, onhan hänen puolellaan Kaikkivaltias. Ja osalle näyttääkin käyvän näin. He ovat voittajia, menestyjiä, onnellisia, iloisia, hyvinvoivia, terveitä ja kaikessa saavuttavat näkyviä tuloksia. Kaikki kyyneleet on jo pyyhitty pois, on vain ilonaiheita. Jos jotain vaikeuksia tulee, he aivan kuin leijuvat niiden ylitse.

Kahden kerroksen väkeä

Väitetään, että tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa jakautuminen kahden kerroksen väkeen on entistä selvempää. Toisilla mene hyvin, he vaurastuvat, ovat terveitä ja onnellisia, ovat menestyjiä. Heillä on kaikkea ja monilla yltäkyllin. Hyvä aivan kuin kasautumalla kasaantuu heille. He voivat toteuttaa tahtoansa ja saavuttaa unelmansa. Toiset taas ovat syrjäytyneitä, monella tavoin kroonisesti sairaita, vähäosaisia ja leipäjonossa seisovia.

Samoin näyttää olevan uskovienkin parissa. Toiset ovat onnellisia ja hyvinvoivia. Heillä kaikki on loistavasti. Herra siunaa ja Herra antaa yltäkylläisesti kaikkea. Heidän elämässään kirjaimellisesti toteutuu Johanneksen kirjeen toivotus: ”Toivon, että sinulle kuuluu joka suhteessa hyvää ja että olet terve” (3 Joh. 2). He menestyvät kaikessa ja heidän sielunsakin menestyy. He saavuttavat jatkuvasti voittoja myös uskonelämässä. Heidän ei totisesti tarvitse veisata vanhan Lapuan taisteluvirren sanoin: ”Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan, monet vaellan vaikeat retket… Ilo häipyy vain hetkisen kestettyään, kuten kuihtuvi kukkanen täällä. Elo täällä kuin unta ja varjoa on, kuten kuohuva koski se on levoton, veden lailla se hiekkahan haihtuu” (virsi 622:1-2). He voivat ylistyksensä keskeltä sanoa suoraan, että tuollainen virsi on epäuskon virsi.

Mutta entäpä se joukko Jumalan kansaa, jonka elämässä pahan olon tunne vain lisääntyy eikä Jumala näy puuttuvan asioihin. Mitä teen silloin kun koen, että jopa taivas putoaa niskaani. ”Herra, Herra miksi nukut” on tuollaisessa tuskaisessa tilanteessa elävän uskovan sydämen purkaus. Mitä teen, kun kerta kaikkiaan koen tällä hetkellä Jumalan tuollaiseksi.

Tietenkin voin lähteä syyttämään itseäni. Jumala vaikenee kohdallani eikä toimi sen tähden, että minä olen tällainen. Minussa on epäuskoa. Epäuskoni estää kaikkivaltiasta ja rakastavaa Jumalaa auttamasta. Minulle voidaan myös sanoa suoraan, ettei Jumala puutu asioihini siksi, että elän synnissä enkä ole tehnyt todellista parannusta. Ja itsekin huomaan kuinka minussa on ylpeyttä, kateutta, pahoja ajatuksia, itsekkyyttä, valhetta. Jos vain luopuisin kaikesta synnistäni, niin saisin aivan varmasti nähdä kuinka Jumala puuttuu asioihini ja kaikki muuttuu uudeksi ja ihanaksi.

Mutta päivät kuluvat, kuukaudet ovat pian muuttuneet vuosiksi ja minä vain joudun elämään piinan alla. Mistään ei näy tulevan apua. Päinvastoin ongelmat kasaantuvat. Vaikeudet lisääntyvät. Toki välillä voi olla helpompia vaiheita, mutta sitten tulee kaksikertainen määrä ongelmia, ristiriitoja ja vaikeuksia. Mikään ei ole muuttunut ainakaan parempaan päin.

Ainoa mitä voin sanoa on, että vielä minä elän. Tosin elän revittynä repaleista elämää. Mutta elän kuitenkin. Elän ainakin sen verran, että kykenen ilmaisemaan tuskani ja vielä osaan purkaa ahdistukseni Jumalalle ja huutaa edes Raamatun sanat: ”Herra, Herra miksi nukut.” Ehkä vielä uskallan ja jaksan yhtyä myös profeetta Habakukin tunnustukseen: ”Kuinka kauan, Herra, minun täytyy huutaa apua, ja sinä et kuule, parkua sinulle…. ja sinä et auta” (Hab. 1:2, KR 38).

Umpikujatilanteessa

Olen saanut elämäni varrella olla muutamaa sellaista uskovaa ystävää lähellä, joiden elämässä on ollut lopulliselta näyttävä umpikujatilanne. He ovat kokeneet, ettei kaikesta heidän hätähuudoistaan huolimatta Herra ole auttanut siinä varsinaisessa asiassa, joka heitä repii. Lopulta he ovat niin uupuneet, että ovat riistäneet itseltään hengen.

Ei ole helppo olla sellaisen ystävän hautajaisissa. Vielä vaikeampi on toimittaa ruumiin siunaus. Pakkohan siinä on hillitä itsensä, käyttää naamaria ja sanoa jotakin, vaikka onkin itse täysin ymmällä. Ei ole sanoja, vaikka sanoja on oltava. Ei voi hyväksyä millään tavoin heidän ratkaisuaan, vaikka aavistelee jotain heidän tuskansa syvyydestä. Ei voi hyväksyä sitä, että he ovat päätelleet, ettei enää miltään taholta ole odotettavissa tässä ajassa mitään apua. Ei voi hyväksyä sitä, että he ovat lopulta ottaneet elämänsä omiin käsiinsä. Ovatko he lopulta sittenkään itse niin tehneet? Ei voi hyväksyä sitä, että heiltä on näyttänyt kärsivällisyys ja siihen liittyvä kestävyys loppuneen, vaikka ei totisesti halua kerskailla omasta kärsivällisyydestään ja kestävyydestään. Onkohan siitä paljoa mihinkään. Kauhistuneena huomaa miettivänsä olisinko minäkään kestänyt, jos minunkin elämäni olosuhteet ja ennen kaikkea tunteet ja kokemukset olisivat olleet samanlaiset kuin heidän. En voi sanoa tuossa hetkessä: ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin tuo” (Luuk. 18:11). Kyllä minun on pakko mennä aivan kuin kyyryyn ja vaikertaa nurkasta: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” (Luuk. 18:13).

Voiko olla niin, että jonkun lähimmäisen kohdalla tuo psalmin rukoilijan rukoushuuto ”Herra, Herra, miksi nukut” - jääkin elämän viimeksi totuudeksi ja viimeiseksi huudoksi. He eivät kykene tajuamaan, että Herra elää ja hän ajallansa auttaa, vaikka nyt antaakin vielä vähän, aivan vähän aikaa hellittämättömän tuskan jatkua. Vielä, ei aivan vielä armon valo ole päässyt valaisemaan sielun pimeyttä. Kuitenkin valo on olemassa ja se lähestyy, vaikka itse ei sitä tajua eikä jaksa ottaa sitä huomioon

Epätoivoisen rukous

On toinenkin Psalmi, jossa kuvastuu syvästi ahdistuneen sydämen tunnot Jumalan edessä ja jossa ei vielä näy valoa. Se on psalmi 88. Se onkin otsikoitu hyvin Raamatussamme: Epätoivoisen rukous. Sitä ei ole helppo lukea. Otan kuitenkin tähän joitakin sen jakeita:

”Herra, Jumalani, pelastajani, päivällä minä huudan sinua avuksi, yölläkin käännyn sinun puoleesi” (2). ”Nouskoon rukoukseni sinun kasvojesi eteen, kallista korvasi minun huutoni puoleen” (3)! ”Paljon, ylen määrin olen kärsinyt” (4). ”Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun” (7). ”Kaiken päivää huudan sinua, Herra, ja ojennan käsiäni sinua kohti” (10). ”Herra, miksi olet hylännyt minut, miksi kätket minulta kasvosi” (15)? ”Näännyksiin asti olen kantanut hirveää kuormaa, jonka olet minulle pannut” (16). ”Sinun vihasi on kulkenut ylitseni, kauhut musertavat minut” (17). Psalmi päättyy sanoihin: ”Nyt on seuranani vain pimeys” (19). Totisesti: ”Herra, Herra miksi nukut.”

On suurenmoinen asia, että Pyhä Henki on säilyttänyt Raamatussa tällaisetkin hätähuudot ja sydämen tuskan ilmaisut. Lopulta kuulemme jopa Jumalan ainosyntyisen ja rakkaan pojan huutavan: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit” (Matt. 27:46).

Raamatun viimeistä edellinen ja viimeinen sana

Mutta tuo tuskaisen sydämen vaikerrus ei ole Raamatun viimeinen sana, vaikka se onkin viimeistä edellinen sana. Menemme Valitusvirsien ääreen. Niitä on kutsuttu Jeremian valitusvirsiksi, siksi että niiden on tulkittu olevan Jeremian tunnustuksia, kun hän istui Jerusalemin raunioilla. Nebukadnesarin armeija oli murskannut kaiken ja vienyt pääosan kansasta pakkosiirtolaisuuteen Vain pieni, köyhä jäännös oli jäljellä raunioiden keskelle.

Valitusvirren tekijä vaikeroi: ”Minä sanoin: ’Kaiken olen menettänyt, Herra on vienyt minulta toivon’” (Val. 3:1, KR 92). ”Minut hän on johdattanut ja kuljettanut pimeyteen eikä valkeuteen” (3:2, KR 38). ”Hän on pannut minut asumaan pimeydessä” (3:6). ”Vaikka kuinka huudan ja valitan, hän ei kuule rukoustani” (3:8, KR 92). Tämä on karu tosiasia. Tämä keskellä juuri nyt on pakko elää.

Mutta sitten tulee jotain uutta. Tulee tuo huikea sydämen tunnustus, joka alkaa sanalla: ”Kuitenkin” (Val. 3:21, KR 92). Sana ”kuitenkin” merkitsee tässä yhteydessä koko katselukulman muutosta. Kuitenkin merkitsee, että suuntaan huomioni pois oman elämäni tämän hetkisestä arkisesta todellisuudestani ja koetan nähdä oman tilanteeni toisenlaisessa valossa.

Valitusvirsien tekijä jatkaa: ”Kuitenkin minä toivon ja odotan, sillä minä ajattelen tätä (21): Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan (22). Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa (23). Sieluni sanoo: ’Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan’ (24). Herra on hyvä sille, joka panee toivonsa häneen, sille, joka häntä etsii (25). Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta (Val. 3:21-26, KR 92).

Olen ihmetellyt sitä, että miten on mahdollista kääntää tällä tavoin omaa näkökulma karun ja julman todellisuuden keskellä. Enhän voi noin vain sivuuttaa sitä, minkä näen ja koen. En voi tehdä tyhjäksi ympärilläni olevia raunioita. Mikä auttaa meitä katselemaan omaa nykytodellisuutta jostain uudesta näkökulmasta? Miten Valitusvirren tekijä todella pystyi oman elämänsä mielettömässä tilanteessa sanomaan: ”Kuitenkin minä toivon ja odotan. ” ”Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa” (Val. 3:21, 23).

Itselleni on ollut hyvinkin tärkeä se ainoa kohta Valitusvirsissä, joka tänäänkin osoittaa vuorenvarmasti, että kaikesta huolimatta Jumalan armo on mitä todellisin minua kohtaan: ”Herran armoa on se, että vielä elämme” (Val. 3:22). Vanha käännös sanoi sen mielestäni vielä paremmin: ”Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet.” Vielähän minä elän ja se siis on Herran armon todellinen osoitus.

Jumalan seurakunnan historia opettaa

Koetan valaista tätä äärimmäisen tärkeää asiaa kahdella lainauksella Jumalan seurakunnan historiasta. Toinen on itselleni tärkeän C.O. Roseniuksen kirjasta Elämän leipää löytämäni kirjoitus. Rosenius kuoli vuonna 1867. Rosenius kuvaa kirjoituksessaan Jumalan lapsen elämää käyttäen lähtökohtanaan Raamatun sanaa ”monen ahdistuksen kautta meidän on meneminen sisälle Jumalan valtakuntaan” (Apt. 14:2).

”Tämä on se tie, jota kaikkien Jumalan lasten on täytynyt käydä tämän elämän läpi. Suurempaan ikään ja armoon, suurempiin lahjoihin ja uskoon on aina ollut yhdistettynä vaikeampia kiusauksia. Milloin sallii Herra saatanan seuloa uskoviansa niin kuin nisuja, niin että Daavid ja Pietari lankeavat törkeimpiin synteihin. Milloin hän sallii pahojen ihmisten, onnettomuuksien ja pitkällisten kiusausten turmella kristityn koko ajallisen onnen, kuten tapahtui Jobille. Milloin hän käskee ystävänsä Aabrahamin uhrata ihmelapsen, lupauksen pojan Iisakin, joka oli isän sydämen kallein ilo ja ihme... Paavalin Herra antaa moneen kertaan rukoilla pelastusta perkeleestä ja saada kiellon.

Mutta näin Jumala tavallisesti menettelee niihin nähden, joita hän eniten rakastaa, joille hän on antanut enimmät lahjat ja joita hän korkeimmin tahtoo kirkastuttaa. Näiden suhteen asettuu hän niin, ikään kuin ei tahtoisi tietää heistä lainkaan, antaa kaikenlaisen hädän ja surun kohdata heitä, omien syntiensä ja heikkoutensa pelästyttää heitä, maailman ja paholaisen heitä kiusata. Heidän paetessaan Jumalan, ainoan lohdutuksensa ja auttajansa puoleen, hän ei pitkään aikaan ole heitä kuulevinaan, vaan paha vain yltyy pahemmaksi.

Silloin nämä rakkaat Jumalan lapset vaikeroivat ahdistuksessa ja luulevat Jumalan hylänneen heidät syntiensä tähden, syystä ja ainiaaksi.. Silloin vaikeroi Jeremia: ’Hän rakensi minua vastaan muurin ja piiritti minua myrkyllä ja vaivalla. Hän aitasi ympärilleni, etten pääse ulos. Hän aitasi tieni hakatuilla kivillä ja turmeli polkuni - ja vaikka minä huudan ja parun on hän sulkenut rukoukseni.’

Jumalan ainoa rakas Poika edelläkävijänä kaikessa huutaa syvimmässä hädässään: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?.

Kun kaikki Jumalan pyhät näin ovat vaikeroineet ja samalla kuitenkin olleet Herransa korkeimmassa armossa, emmekö mekin valmistautuisi samalle tielle? Ei sillä totisesti olekaan mitään elävää uskoa, jonka uskoa ei koetella ja kiusata. Jos olette - ilman kuritusta, niin ette ole lapsia, vaan äpäriä.

Ainakin jokaista tosi-kristittyä tulevat hänen omat syntinsä kiusaamaan, niin että hänelle käy vaikeaksi uskoa Jumalan armoon. Sitten myös perkele ja maailma ahdistavat häntä kaikin puolin, niin ettei hänellä ole paljon lepoa maan päällä.

Tästä lausuu Pretorius ankarat sanat: ’Kullakin kristityllä on ensin olemassa perkele, sitten joku Juudas, edelleen Kaifas ja Pilatus, jotka häntä suomivat verille asti. Kun yksi lakkaa, aikaa kaksi uudestaan, ja niiden lakattua tulee sijalle neljä, toinen toistaan pahempia ja niin edespäin, kunnes kärsiminen on täytetty. Kuta pyhempi kristitty, sitä suurempi marttyyri. Hurskaan kristityn täytyy maistaa kaikkea katkeruutta, eikä useinkaan hänellä ole yhtään lohduttajaa.’

Syynä tähän ihmeelliseen hallintoon on, ettei Herra ole löytänyt parempia keinoja kuolettaaksensa vanhaa Aadamiamme. Hän tahtoo tukehduttaa meissä Aadamin mielen, joka aina vain pyrkii näkemään, käsittämään, vaatimaan tilille Herraa ja mestaroimaan hänen tuomioitaan. Niin Herra tahtoo herättää ja harjoittaa meissä varsinaista uskoa.

Kun nyt tähän tulee lisäksi, että heränneen sydän on herkin ja arin sydän maan päällä, ikään kuin avoin haava, missä hietamuru ja tuulen puhalluskin kirvelee, niin on helppo käsittää, kuinka kristityn elämä on katkerien tunteiden, huolien ja kiusausten täyttämää, jotka paksuina ja pimeinä pilvinä ympäröivät uskovien.”

Toinen lainaus vie meidät Siperian metsiin 1930-luvulla. Se on kirjasta, joka kertoo inkeriläisen Maria Kajavan pitkää taivalta.

Siellä Siperian metsässä istui kaatuneen haaparungon päällä tuo nuori äiti, Maria Kajava ja itki. Hän oli sahannut metsätöissä paksuja tukkea. Hänelle oli vain karusti sanottu: ”Kansanviholliselle ei ole muuta työtä" (151). Kaksi pientä lasta oli karkotusmatkalla kuollut äidin syliin. Nyt hänellä oli kolme pientä Siperiassa syntynyttä lasta hoidettavana, joista yksi kuolisi pian. Mies oli viety jonnekin eikä hänestä sen jälkeen kuultu. Siinä hän nyt istui puun rungolla ja itki.

Lainaan hänen elämästään kertovaa kirjaa: "Ahdistus muotoontui vähitellen katkonaiseksi rukoukseksi. Minkä tähden Jumala oli antanut tämän kaiken tapahtua? Olivatko he kaikkein suurimpia syntisiä, kun Jumala aina vain heitä löi? Eikö hän ollenkaan välittänyt heidän hätähuudoistaan?... Mitä pahaa he ovat tehneet?... Jos Jumala olisi halunnut hän olisi voinut estää kaiken tämän. Minkä tähden hän ei halunnut?... "Minkä tähden Jumala kohteli heitä näin epäoikeudenmukaisesti?

Hän huomasi syyttävänsä Jumalaa, ja se tuntui hänestä pahalta. Mutta totuutta ei voinut kiertää, näinhän asiat olivat. Heidän tuskaiset rukoukset olivat jääneet vastausta vaille. Ei edes lasten rukousta Jumala ollut kuullut. Marian mieleen tuli kipeänä kuva Alinasta, joka kerran iltarukouksen yhteydessä oli sanonut lapsenkielellä: 'Mie olen luttoillut ja luttoilut ja enempää en luttoile, ko Jumala ei kumminkaa lase issää kottii' (152).

"Ei Jumala ollut paha. Paha olento ei voinut luoda sellaista kauneutta. Jeesus oli sanonut, että jos Jumala vaatettaa näin upeasti kukkasen, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitettään, eikö hän paljoa ennemmin huolehtisi ihmisestä, joka häneen turvautuu

Miksi hän niin kauheasti pelkäsi ja murehti? Sitä paitsi: joka kerta kun hänellä oli ollut oikein vaikeaa, hän oli kuitenkin saanut apua. Hän muisti miten Antti Kurikka oli auttanut hänet tyttöjen kuoleman aiheuttamasta lamaannuksesta: 'Sä, Jeesuksein, oott kilpeni, kallio, autuutein, mun linnani tuskien tullen'. Tuskat olivat tulleet, mutta Maria ei voinut kieltää sitä, että Jeesus oli ollut silloin hänen kanssaan ja lohduttanut häntä...

Tässä hän nyt istui syyttämässä Jumalaa, vaikka oli jo moneen kertaan saanut nähdä oman pienuutensa ja rajoittuneisuutensa. Eihän hän pystynyt elämän kokonaisuutta arvioimaan. Miten hän voi syyttää Jumalaa, joka asui korkeudessa ja pyhyydessä ja niitten tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki".

Mutta sitten tuolla kaukana Siperian metsässä itkevä äiti oivaltaa jotain. Kirja kertoo:
"Hänen mieleensä alkoi muistua tilanteita, joissa hän oli menetellyt väärin, syntejä, jotka hän oli unohtanut, ominaisuuksia, joita hän ei parhaalla tahdollakaan voinut sanoa hyviksi. Jumala oli moneen kertaan armahtanut häntä, vaikka hänellä ei ollutkaan särjetty ja nöyrä henki. Itse asiassa hän oli ollut kaikkea muuta kuin nöyrä. Mitä kauemmin hän siinä istui sitä selvemmin hän näki oman huonoutensa. Ei hänestä ollut Jumalan tuomitsijaksi. Asia on päinvastoin. Hän oli suuri syntinen, niin oli. Se oli totuus. Siinä kohtasivat pyhä Jumala ja syntinen ihminen, mutta Jumala ei tuominnut syntistä, vaan pyyhki hänen syntinsä pois. Kaikki oli annettu anteeksi, hän tiesi sen. Jeesus oli rakastanut häntä niin paljon, että oli mennyt kuolemaan hänen syntiensä tähden. Ja se oli hirvittävä kuolema. Jeesus ei katsellut etäältä muiden kärsimyksiä, vaan oli tullut ja ottanut ne omikseen.

Marian ahdistus hävisi vähitellen, ja sen tilalle tuli kiitollisuus. Jumala oli tässä häntä lähellä. Hänen hätähuutonsa oli sittenkin kuultu. Hän oli myös varma siitä, että Jumala pitäisi huolta heidän toimeentulostaankin. Hän nousi haavanrungolta rauhoittuneena ja huojentuneena. Hänelle oli käynyt niin kuin Jobille, joka kärsimystensä ahdistamana oli esittänyt kiihkeitä kysymyksiään Jumalalle: 'Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt" (154).

"Simoa koskeviin rukouksiin ei tullut vastausta. Maria kyseli Jumalalta, miksi? Hän ei kapinoinut enää, hän vain pyysi selitystä ja kyseli. Ja kun hänessä leimahti viha tai katkeruus Stalinia kohtaan, hän pyysi sitä Jumalalta anteeksi. 'Tällainen minä olen. En voi olla muuta kuin katkera Stalinille'. Mutta Kristuskin oli rukoillut ristiinnaulitsijoittensa puolesta. Viha ei ollut Jumalan ratkaisu. Kun Maria tätä ajatteli, hän rauhoittui. Mikä tarkoitus heidän kärsimyksillään olikin, he eivät olleet epämääräisen kohtalon armoilla, vaan Jumalan käsissä" (164). "En minä ole oman voimani varassa tätä kestänyt. En olisi jaksanut, ellei Jumala olisi auttanut. Sieltä se apu tulee" (178).

Jumalan sana valaisee

Tässä me nyt olemme. Voimmeko siis todella löytää Raamatun sanasta ja Jumalan lasten elämänkokemuksesta sen verran valoa ja rohkeutta, että jaksamme elää tämän päivän jotenkuten loppuun? Totisesti voimme löytää. Tosin ei ole mitään kaavaa tai patenttiratkaisua, joka tuosta noin vain häivyttäisi kaikki ongelmamme elämästämme. Mutta ehkä sittenkin hiljalleen valo alkaa loistaa Jumalan sanasta ja Jumalan kansan läheisyydestä. Se valo antaa tarvittavan rohkeuden elää.

Ehkä eräs tällainen Raamatun kohta löytyy Roomalaiskirjeen viidennen luvun alusta. Siellä on annettu meitä varten malli siitä, miten tulisi kohdata ahdistukset ja ahdingot elämässä. Ei siinä meitä komenneta eikä anneta käskyjä käskyn päälle, vaan meitä houkutellaan, kutsutaan sydämellisesti määrätynlaiseen asennoitumiseen. Vanha käännös sanoo: ”Meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset.” Uusi taas väittää, että ”me riemuitsemme jopa ahdingosta” (Room. 5:3). Kolmas UT:n käännös Elävä uutinen tulkitsee tuota kohtaa näin: ”Voimme iloita, vaikka elämäämme tulee vaikeuksia.” Onko tämä mahdollista? Käännökset tulkitsevat hieman eri vivahtein tässä olevan keskeisen sanan. Sen jonka kirjaimellinen merkitys on juuri kerskaaminen, iloitseminen ja riemuitseminen on sen tulkintaa. Joka tapauksessa se sisältää meille huikean haasteen siitä, miten asennoitua ahdistustemme ja kärsimystemme keskellä. Miten opin iloitsemaan kärsimyksistäni?

Mielestäni eräs vastaus on luvun alkujakeissa: ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo” (Room 5:1-2). Sittenhän teksti jatkuu: ”Eikä ainoastaan se, vaan meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa; mutta toivo ei saata häpeään.”

Tässä ajallisessa on kaikkein suurenmoisinta olla uskosta Jeesukseen Kristukseen vanhurskas ja olla tällä tavoin taivaskelpoinen. Nyt Jumalan sana vakuuttaa, että turvautuessamme Jeesukseen meillä on rauha Jumalan kanssa ja sehän on ihmeellinen asia. Silloin minun kohdallani pitää kirjaimellisesti paikkansa Raamatun lupaus: ”Minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11, KR 38). Silloin olemme myös päässeet mitä todellisimpaan Jumalan armon omistamiseen. Armo ympäröi meitä joka taholta ja kannattelee koko elämäämme.

Minulta aivan kuin loppuvat sanat, en yksinkertaisesti kykene ilmaisemaan sitä, mitä haluan, silloin kun pitäisi kuvata uskonvanhurskauden äärettömän kallista lahjaa. Usko Jeesuksen Kristuksen syntieni sovittajana ja suojautuminen hänen uhrivereensä on jotain sellaista, minkä rinnalla koko maailma kaikkine hienouksineen ja rikkauksineen on yhtä tyhjän kanssa. Herra Jeesus Kristus ja hänen kärsimisensä ja kuolemansa Golgatan ristillä on nyt mitä todellisimmin omanani keskellä ahdistuksiani, tuskiani ja vaikeuksiani. Siksi voin nostaa pääni ja olla todella ylpeä ja kerskata siitä toivosta, joka minulla on Jumalan kirkkaudesta. Se toivo on kuin sieluni luja ankkuri, joka on heitetty esiripun toisella puolelle ja varmasti pitää ja vetää minut perille kirkkauden valtakuntaan. Se toivo ei koskaan johda noloon häpeään. Sensijaan joudun kyllä häpeämään sitä, että olen ollut kovin usein niin hermostunut ja kireä ja antanut epäilysten kietoa minut ja houkutella syyttämään Jumalaa. Hän ei kuitenkaan jättänyt työtään kesken kohdallani. Kaikesta kompuroimisestani huolimatta hän vei perille.

Tänään vielä joudun kuitenkin rukoilemaan vanha hengellisen laulun sanoin:
Mua tartu käteen, Herra, ja taluta, niin että pääsen kerran mä kotia. En jaksa käydä yksin, vaan lankean, vie kanssas käsityksin niin uskallan.
Sä armos, rauhas anna ain lohduttaa, ja korpitiellä kanna mua uupuvaa. Mä jalkojesi juureen nyt laskeun ja rakkautees suureen taas turvaudun.