Hän on ääneti

HÄN ON ÄÄNETI, SILLÄ HÄN RAKASTAA SINUA

Sef 3:17. SRO, pääsiäislauantaina 2015

Hiljainen lauantai

Tämä päivä, hiljainen lauantai, juutalaisten sapatti, puhuu meille kirkollisessa juhlakalenterissa Jeesuksen haudassa ja tuonelassa olemisesta. Luukas 23:56 sanoo sattuvasta tästä päivästä: ”He viettivät hiljaisuudessa” (kreik. heesykhazoo. olla levollinen, rauhallinen, hiljainen, Luuk 14:3, olivat vaiti, eivät sanoneet mitään; Apt 21:14 - rauhoituimme). Tämä on hiljaisuuden ja tapahtumattomuuden lauantai.

 Raamatussa tätä kuvaamaan voimme hyvin valita Sefanjan profetian KR 38 sanat keskeltä jaetta: ”Hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua” (Sef 3:17). Siinä on kaksi vastakohtaista todistusta Jumalasta: Hänen vaikenemisensa, hänen äänettömyytensä ja toisena hän rakkautensa. Kolmantena koetamme ottaa jotain esiin niitä yhdistävät USKOSTA.

Tosin luonteeni mukaisesti oma puheenvuoroni keskittyy vain ensimmäiseen asiaan, siihen, että Jumala vaikenee, vaikka ehkä kaikkein kipeimmin monia täällä tarvitsee vakuutusta siitä, että Jumala rakastaa ja sydämen uskoa Jumalan rakkauteen!

Tuota muinaista Jeesuksen ystävien elämäntilannetta ajatellen, voimme ensin puhua siitä, että nyt Jumala vaikenee ja nyt häneen uskovat kokevat menettäneensä kaiken. Tai käyttääksemme nykyaikaisia sanontoja: Nyt uskovat kokivat, että Jumala on todella kuollut ja kaikki on menetetty!

Mutta jo samaan aikaan tämä profeetallinen Jumalan sana julistaa, että kaikesta tästä Jumalan kuolemasta ja sen kokemisesta huolimatta toiseksi Jumala rakastaa. Me puolestamme näemme tämän jälkimäisen kyllä toteutuneen heidän elämässään. Tosin kaikki opetuslapset mestattiin julmalla tavalla ja Johanneskin oli vanhuksena vankilasaarella Patmoksella. Rakkaus tulee näkyviin uskon säilyttämisessä loppuun asti ja iankaikkisessa elämässä ajan rajan toisella puolella.

Näihin kahteen sanaan siis sisältyy jyrkkä toisensa poissulkeva vastakohta ja niiden välinen jännitys – paradoksi. Paradoksi on järjen vastainen tilanne taikka ristiriita, se on luonnon vastainen seikka tai väite, väite joka näyttää olevan sekä tosi että epätosi.

PERUSVÄITEENI JA SAMALLA USKON KOETUS on siinä, että JUMALA ILMESTYY näiden VASTAKOHTIEN SAMANAIKAISUUTENA (SIMUL) tässä ajallisessa elämässä.

Toisaalta Jumala eletään ja koetaan kaiken aikaa toisenlaisena kuin hän todellisuudessa on – vaikenevana ja salattuna Jumalana.

Tämä merkillinen ja rohkea ilmenemismuoto kärjistyy Kristuksen ristissä. Jeesuksen riippuessa siinä maan ja taivaan välillä kohtaa näkymätön, pyhä Jumala luopuneen luomuksensa, ihmisen. Siellä hän ilmaisee olemuksensa ainoalla tavalla, jolla syntinen voi hänet kohdata rakkautena: salattuna, loukkaavana, vain uskolle käsitettävänä.

Golgata oli todellisuudessa Jumalalle voitto, vaikka se näytti tappiolta. Se oli voimaa ja viisautta, mutta näytti voimattomalta ja mielettömältä. Jumalan suurin teko kautta aikojen vaikuttaa niin täydelliseltä epäonnistumiselta, että sukupolvi toisensa jälkeen on kompastunut ristin loukkauskiveen. Samalla se on ollut kuitenkin halki kahden vuosituhannen miljoonille voiman ja ilon antaja.

Jumala noudattaa Jeesuksen ristillä omaksumaansa ilmestymisen muotoa johdonmukaisesti koko pelastustyössään - historiassa, Raamatussa ja yksityisten ihmisten elämässä. Hän ilmaisee itsensä vastakohtanaan. »Totisesti, sinä olet salattu Jumala, sinä Israelin Jumala, sinä Vapahtaja.» (Jes. 45:15.).

Ja kuitenkin Jeremia (31:3) sai Herran sanan: ”Kaukaa ilmestyy minulle Herra: ’Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta’” – tai ”Herra ilmestyi minulle, hän tuli kaukaa ja sanoi: -- Minä olen sinua aina rakastanut, Israel, siksi vedän sinua luokseni uskollisesti.”

Yritämme opiskella nyt Raamatun äärellä tätä Jumalan sanaan sisältyvän vastakohtien yhteen kuuluvutta ja niiden samaan aikaan synnyttämää jännitettä.

En voi sille mitään, että minun kokemusmaailman ydin on jatkuvasti siinä, että Jumala näyttää vaikeneva. Sen yllä on kyllä koko ajan varmuus ja vakuutus siitä, että kyllä vaikenemisestaan huolimatta Jumala kyllä rakastaa minuakin.  Mutta tämä hänen rakkautensa tulee ilmi hänen vaikenemisessaan ja se taas koettelee uskoani häneen.

"Hän on ääneti”

Tartumme ensin siihen, että ”Hän on ääneti”. Sehän merkitsee ajatellen taustaa olevaa tilannetta, että kaikki on nyt lopussa, alles caput - kuten Saksassa sanottiin heti toisen maailman sodan jälkeen raunioitten keskellä.

Kolme vuotta opetuslapset olivat sitoneet koko elämänsä ja tulevaisuutensa Herraan Jeesukseen Kristukseen ja siihen, että hän Jumalan lähettämä Messias. Ajatelkaa sitä väkevää voiton tunnelmaa, joka oli vallannut heidät Jeesuksen ratsastaessa Jerusalemiin muutamaa päivää aikaisemmin ja kansan riemuitessa ja huutaessa hoosianna.

Ehkä muistamme, että he olivat aikaisemmin jopa keskustelleet siitä, että pääsevät istumaan Jeesuksen vierelle valtaistuimille. Jeesushan oli sanonut: ”Ihmisen Poika istuu kirkkautensa valtaistuimella, saatte tekin, jotka olette minua seuranneet, istua kahdellatoista valtaistuimella ja tuomita Israelin kahtatoista sukukuntaa” (Matt 19:28). Luukas (22:30) toisti tämän saman Jeesuksen sanan: ”Te saatte syödä ja juoda minun pöydässäni minun valtakunnassani ja istua valtaistuimilla ja tuomita Israelin kahtatoista sukukuntaa” (22:30).

Muistamme ehkä myös tilanteen, jossa tuli Sebedeuksen poikien äiti yhdessä poikiensa kanssa hänen luokseen ja polvistui anovasti hänen eteensä. Kun Jeesus kysyi: Mitä haluat?" Niin äiti sanoi hänelle: "Lupaathan, että nämä kaksi poikaani saavat valtakunnassasi istua vierelläsi, toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolella" (Matt 20:21).

Nyt Jeesuksen valtaistuimena olikin ollut raadeltu ruumis ristille ripustettuna. Sekö olisi pian heidänkin valtaistuimensa.

Ja nyt oltiin tässä järkyttävässä tilanteessa pitkänperjantain päivän jälkeen. Jeesus kuollut ja haudassa ja haudan suulla suuri sinetöity kivi ja sotilaat kaiken lisäksi vartioimassa hautaa.

Tuo vaihe opetuslasten elämässä oli sellainen vaihe, jolloin kaikki näkyvä menestys, ihmisten suosio, kaikki yliluonnolliset ihmeteot niin Jeesuksen elämästä kuin heidän omasta elämästään Jeesuksen seurassa oli otettu pois.

Opetuslasten mielessä vain pyöri viime päivien kauheat tapahtumat. Oli Juudaksen kavallus, Jeesuksen pidätys Getsemanessa, heidän itsensä pako hänen luotaan ja Pietarin kieltämiset ylimmäisen papin pihalla sekä lopulta Johanneksen, Maria ja muutamien Galileasta tulleiden naisten kuvaukset Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta, kuolemasta ja hautaamisesta. He olivat kokeneet jotain samaa kuin Job: ”Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut” (Job 3:25).

Tuo sapatti oli aivan varmasti kaikkein kauhein sapatti, mitä opetuslapset olivat siihen mennessä kokeneet. Lepokin oli tarpeen, sillä olivathan he väsyneitä valvottuaan torstain ja perjantain välisen yön ja seurattuaan jostain taustalla Johannesta lukuun ottamatta, mitä Golgatalla tapahtui. Miten lie perjantai ja lauantai välinen yö sujunut. Aivan varmasti syvä tyhjyyden tunne oli vallannut heitä. Mieleen hiipi varmaankin myös kysymys siitä, että tähänkö todella kaikki päättyi. Markus mainitsee, että opetuslapset vielä sunnuntaiaamuna itkivät murheissaan, kun Magdalan Maria tuli haudalta kertomaan, että Jeesus eli (Mark 16:10). 

Toivon mukaan osaamme yhdessä eläytyä tähän tilanteeseen. Näin siksi, koska jokaisen uskovan elämään tulee ennemmin tai myöhemmin vastaavia tilanteita.

Jumalan vaikenee

Jumala vaikenee, Jumala ei kuule rukouksia, Jumala ei puutu asioihin. Jumala ei välitä minusta. Jumala on unohtanut minut.

Uskonpuhdistaja on sanonut: ”Niin kuin Jumala on sanomaton, käsittämätön ja luoksepääsemätön, niin hän hänen tahtonsa ja apunsakin etenkin hyljätyksi tulemisen hetkellä” (Luther). 

VT:ssa luemme: "Herää, Herra! Miksi nukut'? Nouse, älä iäksi hylkää!" (Ps 44:24.) "Herra, miksi olet niin kaukana, miksi kätket kasvosi meil­tä ahdingon aikana?" (Ps 10:1). "Kuin­ka kauan minun pitää huutaa apua, etkö kuule minua, Herra? Kuinka kauan mi­nun täytyy valittaa, - - etkö sinä auta`?" (Hab 1:2). "Totisesti, sinä olet salannut itsesi, Jumala, sinä Israelin Jumala, Pe­lastaja!" (Jes 45:15).

Jumalan suuruus on tutkimaton (Ps 145:3). Hänen oikeutensa on kuin sy­vyyksien syvyys (Ps 36:7). "Tavoitatko sinä Jumalan syvyydet? Ymmärrätkö ääriään myöten Kaikkivaltiaan suuruu­den'?" (Job 11:7.)

Pahinta on, ettei hän ole vain näkymätön vaan vaikuttaa myös heikolta, oikukkaalta, pahalta ja taipumattomalta — siitä huolimatta, että me kunnioitamme ja palvomme häntä.  Miten hyvin Rosenius kuvaakaan tätä uskovan pitkittyvää kaitaa tietä:

”Milloin sallii Herra saatanan seuloa uskoviansa niin kuin nisuja, niin että Daavid ja Pietari lankeavat törkeimpiin synteihin. Milloin hän sallii pahojen ihmisten, onnettomuuksien ja pitkällisten kiusausten turmella kristityn koko ajallisen onnen, kuten tapahtui Jobille. Milloin hän käskee ystävänsä Abrahamin uhrata ihmelapsensa, lupauksen pojan Iisakin, joka oli isän sydämen kallein ilo ja ihme… Tässä täytyy tunnustaa, että vaaditaan uskoa ilman näkemistä…. Todella oli Jumalan rakkaus nyt syvästi salattuna.

Mutta näin Jumala tavallisesti menettelee niihin nähden, joita hän eniten rakastaa, joille hän on antanut enimmät lahjat ja joita hän korkeimmin tahtoo kirkastuttaa. Niiden suhteen asettuu hän niin, ikään kuin ei tahtoisi tietää heistä lainkaan, antaa kaikenlaisen hädän ja surun kohdata heitä, heidän monien syntiensä ja heikkoutensa pelästyttää heitä, maailman ja paholaisen heitä kiusata. Ja heidän paetessaan Jumalan, ainoan lohdutuksensa ja auttajansa puoleen, hän ei pitkään aikaan ole heitä kuulevinaan, vaan paha vain yltyy pahemmaksi. Silloin nämä rakkaat Jumalan lapset vaikeroivat ahdistuksessa ja luulevat Jumalan hylänneen heidät syntiensä tähden, syystä ja ainiaaksi.

Kun Jumalan kaikki pyhät näin ovat vaikeroineet ja samalla kuitenkin olleet Herransa korkeimmassa armossa, emmekö mekin valmistuisi samalle tielle? Ei sillä totisesti olekaan mitään elävää uskoa, jonka uskoa ei koetella ja kiusata. Jos olette ilman kuritusta, niin ette ole lapsia, vaan äpäriä.

 Ainakin jokaista tosi kristittyä tulevat hänen omat syntinsä kiusaamaan, niin että hänelle käy vaikeaksi uskoa Jumalan armoon. Sitten myös perkele ja maailma ahdistavat häntä kaikin puolin, niin ettei hänellä ole paljon lepoa maan päällä.

Tästä lausuu Pretorius ankarat sanat: ’Kullakin kristityllä on ensin olemassa perkele, sitten joku Juudas, edelleen Kaifas ja Pilatus, jotka häntä suomivat verille asti: kun yksi lakkaa, alkaa kaksi uudestaan, ja näiden lakattua tulee sijalle neljä, toinen toistaan pahempia ja niin edespäin, kunnes kärsiminen on täytetty. Kuta pyhempi kristitty, sitä suurempi marttyyri. Hurskaan kristityn täytyy maistaa kaikkea katkeruutta, eikä useinkaan hänellä ole yhtään lohduttajaa’” (Elämän leipää 4.6)

Minulle maailman tapahtumia ja omia elämänkohtaloitani ajatellessani Jumalan jää ja pysyy salattuna Jumalana. En ymmärrä hänen johdatustaan.  ymmärrä, miksi hän sallii tapahtua sen mitä tapahtuu. omassa elämässäni, läheisten elämässä ja ympäristössäni ja koko maailmassa.

Kuinka usein koenkaan, ettei Jeesus kuule rukouksiani, ei johdata, ei auta - ei ainakaan minun mieleni mukaan, vaan jättää minut nääntymään ja sairastamaan ja kuolemaan. Ei sairautta, ei pimeyttä, ei pahan olon tunnetta, ei kuolemaa oteta pois, vaan kaikkeen sellaiseen minut heitetään ja jätetään. Saan kuitenkin huutaa hänen nimeään ja turvata häneen, vaikka en näe enkä koe mitään muuta kuin pimeyttä.

Minulla ei ole mitään muuta kuin Raamatun lupaus, sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos ja ulosheittäminen tarkoittaa helvettiä. Kuinka rakas minulle onkaan Danielin ystävien uskontunnustus palavan pätsin edessä: "Voi meidän Jumalamme kyllä pelastaa meidät... ja vaikka ei pelastaisikaan, niin tiedä se, kuningas, että me emme palvele sinun jumaliasi" (Dan 3:17-18).

Vastakohdat

Kristillisessä uskossa terve kokemus on useimmiten kätkeytyneenä vastakohtaansa, ilo suruun, valo pimeyteen, Jumalan läheisyys hänen etäisyyteensä, Jumalan apu siihen, ettei hän auta, Jumalan hyvyys siihen, että hän jättää lapsensa tuskaan. Taivas on kätkeytyneenä helvettiin. Ja kuitenkin uskova on juuri siinä uskova, että hän keskellä syntiään uskoo armahdukseen, keskellä pimeyttä toivoo valoa, keskellä voimattomuutta kuitenkin kestää luottamuksessa. Vaikka hän ei saakaan mitään aikaan, hän kuitenkin palvelee lähimmäisiään siinä vähässä, missä pystyy. Hän uskoo vaikka kokeekin, ettei hän uskalla ja voi uskoa. Hänen uskonsa on usein kokemuksellista epäuskoa. Hänen iloonsa sekoittuu masennusta ja hänen voittoihinsa tappioita.

”Mutta Herra sanoo: Minä voin tehdä olemattomat oleviksi ja muuttaa murheen ja sydänsurun sulaksi iloksi. Minä voin sanoa: Sinä kuolema ja hauta, muutu elämäksi, sinä helvetti muutu taivaaksi ja autuudeksi, sinä myrkky, muutu kallisarvoiseksi lääkkeeksi ja virkistykseksi, sinä perkele ja maailma, tulkoon sinusta kristityilleni hyödyllisempi kuin rakkaat enkelit ja hurskaat pyhät heille ovat. Sillä minä voin niin hoitaa ja vaalia viinitarhaani, että se tulee paremmaksi kaikenlaisista kärsimyksistä ja onnettomuuksista" (Luther).

"Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen" (2 Kor 5:7). Jumalan sana vapauttaa meidät tässä kokemuksen hir­muvallasta. Se ei tarkoita, että meidän on lakattava rukoilemasta iloa ja iloi­sia elämyksiä Jeesuksen seurassa. Ei suinkaan – etsi ja rukoile vain iloisia kokemuksia Jeesuksen yh­teydessä! Hänhän on luonut meidät iloon, ei suruun. Mutta muista, että Jumala haluaa va­pauttaa meidät ko­kemusten hirmuvallasta, ei itse kokemuksista.

Emme saa mitään uskossamme sittenkään rakentaa siihen, mitä olemme kokeneet, vaan siihen, mitä Jumalan sana lupaa meille meidän ulkopuolellamme.  

Todellinen kristitty tyytyy arkisuuteensa, siihen, ettei hänessä ole eikä näy mitään juhlallista ja väkevää. Hän ei saa eikä ole koskaan saanut aikaan mitään yliluonnollisia vaikutuksia. Hän ei uskalla nähdä, että hän olisi mitenkään ihmeellisellä tavalla Pyhän Hengen välikappale. Hän on vain tällainen aivan tavallinen ihminen, mutta tavallisuutensa keskellä hän kuitenkin huutaa avukseen Herran nimeä, luottaa kaikissa elämänsä tilanteissa yksin Herraan, Herra on hänen ainoa toivonsa. Herran olemassaolo on hänelle varmin ja ehdottomin asia maailmassa. Herran todellinen nimi on hänelle aina ja kaikessa EHJEE - minä olen (2 Moos 3:14). Yksin Herra on ainoa, joka todella ON ja on myös hänen kokemuksensa ja aikaansaannoksensa, uskonsa ja hedelmänsä. Siinä onkin kylliksi sekä tässä ajassa että ikuisuudessa. Vain Kristus - ei mitään muuta - ei koskaan!

Älä pelkää! Usko ainoastaan!

Älä pelkää! Usko ainoastaan! Luota Jeesukseen, näyttäköön sitten miltä tahansa. Luota Hänen uskollisuuteensa, vaikka oma uskollisuutesi onkin osoittautunut tyhjän veroiseksi. Luota Hänen armoonsa, vaikka syyttäjä huutaa, ettei se enää sinulle kuulu. Luota Golgatan sovintovereen ja siinä olevaan syntien anteeksian­tamukseen ja puhdistukseen, vaikket saisikaan mitään tun­tea. Luota Herran huolenpitoon, vaikka kaikki näyttäisi sil­tä, kuin Hän olisi sinut kokonaan hylännyt. Niin, pidä kui­tenkin kiinni Hänen ehdottomasta uskollisuudestaan. Paina silmäsi kiinni ja usko sokeasti kaikkia tuntemisiasi ja kiu­saajan kuiskauksia vastaan ja — päivä on valkeneva. Saat nähdä ihmeen. Mahdottomalle annetaan uusi vakuutus syn­tien anteeksisaamisesta, uusi apu sisäisesti ja ulkonaisesti, uusi rauha ja ilo. Älä pelkää, usko ainoastaan. Näin parhaiten kunnioitat Jumalaasi ja Vapahtajaasi” (Urho Muroma).

Nyt kuuntelen evan­keliumia, joka julistaa, että Kristus on kuollut puolestani ja että minut sen uskoessani katsotaan vanhurskaiksi, vaikka minussa yhtä kaikki pysyy syntejä, suuriakin syntejä. Olen vanhurskas ja Jumalan rakkauden kohde, mutta samalla olen syntinen. Ei Jumala voi kieltää omaa luontoaan, ei hän voi olla vihaamatta syntiä ja syntisiä. Niin hänen on välttämättä tehtävä, muutoin hän olisi väärämieli­nen ja rakastaisi syntiä. Kuinka nuo kaksi ristiriidassa olevaa lauset­ta voivat siis olla samalla kertaa tosia: minulla on syntiä, ja ansaitsen täysin Jumalan vihan ja inhon – Isä rakastaa minua? Niitä ei saa sopimaan yhteen mikään muu kuin Kristus, Välimies. Hän sanoo: Isä rakastaa teitä, mutta ei sen vuoksi, että te sen ansaitsisitte, vaan koska te rakastatte minua ja olette uskoneet, että minä olen lähtenyt Isän luota.

Toivon mukaan minä todella jatkuvasti näen syntini ja syntisyyteni  - kuten Isän meidän rukouksessa tunnustan. Siksi tiedän myös ansaitsevani Jumalan vihan, tuomion ja ikuisen kuoleman. Tämän tietäminen pitäköön minut nöyränä koko tämän elämän ajan. Samalla uskallan olla vilpittömäs­ti ja pyhästi ylpeä, kun saan kääntyä Kristukseen päin, saan häneltä rohkeutta torjua vihan ja Jumalan tuomion tuntemusta ja uskoa, että Isä sittenkin rakastaa minua, ei minun itseni tähden, vaan kos­ka Isä rakastaa Kristusta.

Minulla on vielä syntejä, joita Jumala inhoaa. Niiden takia on välttämätöntä, että minut "katsotaan vanhurskaiksi". Se tulee osakseni Kris­tuksen tähden, joka on annettu minullekin ja jonka olen uskolla ot­tanut omakseni.

Niin kauan kuin elän täällä, minua siis kan­netaan ja hellitään Jumalan laupeuden ja kärsivällisyyden sylissä, kunnes tämä synnin ruumis hävitetään ja tuona päivänä herään uutena. Silloin ovat uusia taivaatkin ja maa, kun niissä asuu van­hurskaus (2. Piet. 3:13).

Toistaiseksi, tässä luomakunnassa, asuvat synti ja jumalattomat, ja täällä kaikkein hurskaimmallakin on syntiä. Senpä vuok­si Paavali valittaa Roomalaiskirjeen seitsemännessä luvussa syntiä, joka on jäljellä pyhissä, mutta sanoo kahdeksannessa luvussa, ettei mikään kadotustuomio kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuk­sessa.

Kuka sovittaa nuo jyrkät ristiriidat: teissä oleva synti ei ole syntistä; kadotustuomion ansainnutta ei pidä tuomita kadotukseen; hylättyä ei pidä hylättämän; vihan ja ikuisen kuoleman ansainnut ei kärsi rangaistusta? Sen tekee ainoa välimies Jumalan ja ihmisten välillä, Jeesus Kristus (265).

E.V. Pakkala kirjoitti: "Oli elämässä aika, jolloin uskoin, että kristityn tie vie Golgatan taa uusiin, suuriin, ihmeellisiin pääsiäiskokemuksiin jo tässä maailmassa ja täällä ajassa - tällä puolen kuoleman linjan. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, ettei Kristuksen seuraamisessa ole mitään tietä Golgatan taa. Olen alkanut uskoa, että oikea todellinen pääsiäinen on meille koittava vasta kuoleman virran toisella puolen."

Rakkaus – missä tulee esiin Jumalan rakkaus?

Yhdessä vaiheessa ajattelin, että puheeni toisessa osassa keskityn vain julistaman Jumalan rakkautta Jumalan sanaan vedoten.

Mutta sittenkin kuvittelen, etten voi aidosti julistaa Jumalan rakkautta, mutta kuin Golgatan ristin lävitse ja Joh 3:16 avulla. Väitän, että kaikki muu puhe Jumalan rakkaudesta on suurta lörpöttelyä.

Voiko mikään olla sen keskeisempää kuin ilmoitus Jumalan rakkaudesta? Kuitenkin Raamatun vakuutus Jumalan rakkaudesta saattaa olla meille merkityksetön ja "levätä" jossain elämämme taustalla vuosikymmenet. Mutta sitten tulee jotakin, joka muuttaa tilanteen - tulee ehkä ahdistus. Saamme kokea samaa, mitä Achrenius laulaa virressään: "Tääll' on mun paha olla, vaivojen vainiolla.'' Ehkä ruumiillinen sairaus ja kipu alkaa repiä jatkuvasti. Sitä ei otetakaan pois, vaan riisuminen syvenee. Ehkä läheiset ihmissuhteet aiheuttavat päivittäistä tuskaa. Kenties työssä olen jatkuvasti syvästi vaivattu. Ehkä minua vaivaa selittämätön paha olo tai koen itseni kovin yksinäiseksi. Huomaan kuinka kohdalleen osuva onkaan vanhan raamatunkäännöksen sana: "Kuin se paras on ollut, niin on tuska ja työ ollut (Ps. 90:10).

Ehkä vasta tällaisten kokemusten keskellä alan etsiä Raamatusta vakuutuksia Jumalan rakkaudesta minuakin kohtaan. Minun on saatava ohjatuksi sydämeni Jumalan rakkauteen (vrt. 2 Tess 3:5), muuten katkeroidun.

Olen koonnut eräitä Raamatun kohtia. Ne saattavat olla suurena apuna silloin, kun on vaikea uskoa omalle kohdalleen, että Jumala sittenkin rakastaa minua - rakastaa keskellä tätä tuskaani ja syyllisyyttäni.

Palaan uudelleen Jeremia (31:3) luo: ”Kaukaa ilmestyy minulle Herra: ’Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta’” – tai ”Herra ilmestyi minulle, hän tuli kaukaa ja sanoi: -- Minä olen sinua aina rakastanut, Israel, siksi vedän sinua luokseni uskollisesti.”

Malakian kautta Herra vakuuttaa samaa: ”Minä olen teitä rakastanut, sanoo Herra” (Mal 1:2). Mutta entä Sef. 3:17 kokonaan: Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee." 

Otan irti yhteydestään 5 Moos 7:13 alun: Ja hän rakastaa sinua, siunaa sinua ja antaa sinun lisääntyä. Jesaja sana sisältää huikean näyn tulevaisuudesta ja siinä sanotaan:  Ja hän rakastaa sinua, siunaa sinua ja antaa sinun lisääntyä (62:4). Otan vielä Hoosean sanan: Omasta halustani minä teitä rakastan (Hoos 14:5).  ja Jesajan: Katso onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taa (Jes 38:17).

Tartun sitten UT:n.

Siellä sanotaankin suoraan, mihin perustuu evankeliumi Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan: " Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän.” (1 Joh 4:8-9)

Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen. Jumala on rakkaus.(1 Joh 4:16). Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon (4:17-18).

Mutta sitten otan erilleen ainakin itselleni erittäin tärkeän vakuutuksen: Jumala on ensin rakastanut meitä (4:19).

Jumalan rakkauden ydin

Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä (Room 5:8). ”Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1 Joh 4:10).

Tämän samanhan sanoo Joh 3:16: Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Lisään tähän Room 8:32: Hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?

Siksi ”me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin. Jumala on rakkaus (1 Joh 4:16). Jumala, meidän isämme on rakastanut meitä (2 Tess 2:16). Hän on meitä rakastanut (Ef 2:4). Siksi me uskomme, että kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut (Room 8:37).

Hän, joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti (Joh 13: 1).

Uskommeko sittenkin, että kaikissa elämämme kohtaloissa hän toimii ensin "nöyryyttääksensä ja koetellaksensa sinua ja lopuksi sinulle hyvää tehdäksensä" (5 Moos 8:16)? Minun tehtäväni on vain olla hiljaa ja luottaa siihen, että "Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki" (1 Joh 3:20). Ja nimenomaan meidän on suostuttava kohtaamaan Jumalan rakkaus tänään syntiemme anteeksisaamisessa.

Jätän viimeiseksi itselleni mitä tärkeimmän Raamatun sanan: minkä nyt elän lihassa, (tässä synnin turmelemassa ruumissani) sen minä elän Jumalan Pojan (antamassa) uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni (Gal 2:20b).

Kristuksen antama usko on meidän sydämessämme sellaisena, ”joka ei käsitä ja jota ei käsitetä, joka ei näe ja jota ei nähdä, mutta joka kuitenkin näkee kaiken” (Luther).

Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja” (2 Kor 4:8-9). "Minä luon valon ja luon pimeyden ja tuotan yhtä lailla onnen ja onnettomuuden. Minä olen Herra. Kaiken tämän minä teen." (Jes 45:7.). Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen" (2 Kor 5:7). Olemme valinneet tietoisesti uskon Jumalaan. Jumalasta pidämme kiinni, näyttäkööt tosiasiat, millaisilta tahansa, ja tuokoon elämä kohdallemme, mitä tuo tullessaan. Koska ”hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa” (Hepr 2:18). "Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut" (Ilm 21:4). Se on lopullista ja täydellistä, ja sitä ei voi enää tuhota oma ilkeytemme, ei toisten ihmisten pahuus, ei elämänkohtaloitten rajuus, mielettömyys eikä yllätyksellisyys.

”Luota Jeesukseen näyttäköön sitten miltä tahansa. Luota Hänen uskollisuuteensa, vaikka oma uskollisuutesi onkin osoittautunut tyhjän veroiseksi. Luota Hänen armoonsa, vaikka syyttäjä huutaa, ettei se enää sinulle kuulu. Luota Golgatan sovintovereen ja siinä olevaan syntien anteeksian­tamukseen ja puhdistukseen, vaikket saisikaan mitään tun­tea. Luota Herran huolenpitoon, vaikka kaikki näyttäisi sil­tä, kuin Hän olisi sinut kokonaan hylännyt. Niin, pidä kui­tenkin kiinni Hänen ehdottomasta uskollisuudestaan. Paina silmäsi kiinni ja usko sokeasti kaikkia tuntemisiasi ja kiu­saajan kuiskauksia vastaan ja — päivä on valkeneva. Saat nähdä ihmeen. Mahdottomalle annetaan uusi vakuutus syn­tien anteeksisaamisesta, uusi apu sisäisesti ja ulkonaisesti, uusi rauha ja ilo. Älä pelkää, usko ainoastaan. Näin parhaiten kunnioitat Jumalaasi ja Vapahtajaasi. (Muroma, Lohdutuksen.. 64). 

Viite: