Kiinnitä Jeesukseen

Kylväjän kesäpäivät, Turku 17.7.1993, Olavi Peltola

"Oi armon Pyhä Henki, tee työsi voimallas ja voita syntisiä sun laumaas saarnallas. Elävä usko anna, kiinnitä Jeesukseen. Ne joissa työsi aloit, sä auta taivaaseen" (Virsi 212:3).

Pyhä Henki kiinnittää Jeesukseen sanan avulla

Pyhä Henki kiinnittää meidät Jeesukseen valaisemalla meitä, elämme tilannetta, todellisuuttamme sanan kautta. Anna Pyhän Hengen tänään vaikuttaa sinussa samaa kuin Natanaelissa. Täynnä ihmetystä hän sanoi Jeesuksen sanojen edessä: "Mistä sinä tunnet minut" (Joh 1:48). Jeesus vastasi: "Jo ennenkuin Filippus kutsui sinua, minä näin sinut".

Kun tiedostan, että Jeesus näkee minut, alan minäkin nähdä. Minä näen, että hän näkee minut. Miten ihmetellen sokeana syntynyt mies sanoikaan kohdattuaan Jeesuksen sanan: "Sen tiedän, että minä, joka olen sokea, nyt näen" (Joh 9:25). Mies tarvitsi vielä uuden kohtaamisen, sen, jossa hän kuuli Jeesuksen sanat: "Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi". "Minä uskon, Herra", mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä (Joh 9:37-38). Paljoa hän ei tietänyt asioista, mutta tärkeimmän asian hän nyt tiesi. Se riitti.

Evankeliumi sanoo Jeesuksesta: "Hän tunsi kaikki... hän tiesi itse, mitä ihmisessä on" (Joh 2:24-25). Hän on Jahwe-Jireh, Herra, joka näkee (1 Moos 22:14). Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili (Hepr 4:13). "Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani" (Ps 139:16). "Sinä vanhurskas Jumala, sinä, joka tutkit sydämen ja ajatukset" (Ps 7:10). "Kaikki tieni ovat sinulle tutut. Sillä katso, ei ole sanaa minun kielelläni, jota sinä Herra, et täysin tunne" (Ps 139:3-4).

Sensijaan meidän itse on pakko sanoa omasta ja toistemme sydämestä: "Kuka taitaa sen tuntea" (Jes 19:9). Olemme usein täysin ymmällä sekä itseemme että toisiin ihmisiin nähden. Emme tiedä mitä pitäisi ajatella ja miten asennoitua. Emme tiedä mikä on oikein, mikä väärin, missä on totuus, missä valhe. Asiat ovat ja jäävät meiltä salaan. Me jäämme neuvottomiksi ja ahdistuneiksi monissa asioissa.

Mutta nyt olemme kohdanneet hänet, joka näkee. Hän tietää asioiden oikean laidan. Hän näkee totuuden pohjaan saakka. Hän on valo, joka loistaa pimeydessä (Joh 1:5), todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen (1:9). Hän sanoo: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo" (Joh 8:12) Nyt hän on siinä. Se riittää minulle. Tärkeintä ei ole tieto siitä mikä on oikein ja missä on totuus, vaan tärkeintä on kohdata Jeesus Kristus. Valo ei ole tieto, vaan persoona.

Pyhä Henki kiinnittää Jeesukseen paljastamalla syntisyytemme.

Kun samarialainen nainen kohtasi Jeesuksen mitä tapahtui? Hän sanoi häkeltyneenä: "Tulkaa katsomaan, tuolla on mies, joka kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt! (Joh 4:29,39). Eikö enää Pyhä Henki saa tehdä meistä häkeltyneitä. Onko synnintuntomme rutinoitunutta ja itsestään selvää? Älä kaihda valoa. Tule valoon, että tekosi paljastuvat (Joh 3:20). "Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka" (Ps 51:8). Jeesuksen lähellä paljastuu meille meidän syntimme ja se tekee aina kipeää, sillä se on inhottavaa. Hän paljastaa, mitä on synti (Joh 16:8).

Jos koemme itsemme varsin hyviksi ihmisiksi, joilla ei nyt mitään erityisempää syntiä ole elämässä, se saattaa olla vain merkki siitä, ettei meitä ole johdettu kiusaukseen. Ilman kiusausta on helppo olla ilman syntiä. Koettelemusten tulessa näemme piankin kuinka täynnä kapinallisuutta, vihaa, kiukkua, himoja ja saastaa sydämemme onkaan. Ilman kiusauksia meidän on helppo kauhistua muiden uskovien syntejä, omiamme emme pidä kovinkaan vakavina.

Tähän liittyy toinen kurja piirre. Olemme ihmisinä olemuksemme tähden, luontomme tähden niin sokaistuneita, ettemme huomaa syntiemme suuruutta emmekä tunne eikä kauhistu syntiemme rangaistusta, Jumalan vihaa emmekä iankaikkista kuolemaa.

Harva miestä uskaltaa Pomarkussa viime vuosisadalla syntyneen vanhan saarnamiehen Oskari Vihantolan tavoin tunnustaa: "Koko elämäni on yhtä syntiä. En ole mitään tehnyt, en puhunut, en ajatellut, ettei synti olisi sitä turmellut... Pyhimmät hetketkin Jumalan edessä ovat synnin turmelemat. Totuuden sanassa syntynyt hengellinen elämäkin on synnin turmelemaa. Syntejäni tunnustaessani olen syntiä tehnyt... Ruumiin olen synnille pyhittänyt ja henkeeni olen vilpin särpinyt. Minä olen Jeesuksen synti, jonka tähden hän on kärsinyt, kuollut ja verensä vuodattanut". "En ole suurimmassakaan katumuksessa itkenyt yhtään puhdasta kyyneltä. Vilpittöminkin rakkaus Herraan ja ystäviin on ollut petollista".

Usko Jeesukseen syntyy ihmisessä, kun olemuksen ja sen laadun sana paljastaa ja valaisee. Siksi tämän Pyhän Hengen paljastustyö ei lakkaa uskovan elämässä niin kauan kuin hän elää lihassa. Saamme kuitenkin olla totuudellisesti ja avoimesti hänen edessään sellaisena kuin olemme. Meidän ei tarvitse teeskennellä eikä yrittää olla sen pahempia tai parempia kuin olemme.

Pyhä Henki kiinnittää Jeesukseen kirkastamalla sovituksen

Pyhä Henki kiinnittää meidät Jeesukseen kirkastamalla meille syntiseksi tulleille Jeesuksen Kristuksen uhrikuoleman. "Hän kirkastaa minut" (Joh 16:14). Evankeliumi asettaa eteemme Jumalan Karitsan ja sanoo: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" (Joh 1:29). Siinä hän on kuin autiomaassa korkealle puuhun nostettu vaskikäärme. Häneen katsomalla syntinen saa elämän (Joh 3:14-15). Poika antaa elämän niillä ehdoilla kuin hän itse tahtoo (Joh 5:21) ja ehtona on vain katsominen. Hän on elämän leipä ja hän antaa leipänä oman ruumiinsa, että maailma saisi elää (Joh 6:51). Siksi "joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä" (Joh 6:54).

Jeesus Kristus on se, hyvä Paimen, joka antaa henkensä lammasten edestä (Joh 10:11). "Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua" (Joh 10:27). Hän on se maahan pudonnut vehnäjyvä, joka kuolee ja tuottaa runsaan sadon (Joh 12:24). Hän on se, joka korotetaan maasta ristille ja joka vetää kaikki luoksensa (Joh 12:32). Hän on se suurin rakkaus, joka antaa henkensä ystäviensä edestä (Joh 15:13). Hän on se yksi, joka kuolee kansan edestä, ettei koko kansa hukkuisi (Joh 11:50). Hän on se, jonka sotilaat ristiinnaulitsivat (Joh 19:18). Hän on se, joka sanoi: "Se on täytetty" ja kallisti päänsä ja antoi henkensä (Joh 19:30). "He katsovat häneen, jonka ovat lävistäneet" (Joh 19:37). Nyt hän täällä ja näyttää meille kätensä ja kylkensä (Joh 20:20). Hän sanoo meille: "Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko". Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe" (Joh 20:27,29). Hän odottaa, että Tuomaksen tavoin sanomme: "Minun Herrani ja Jumalani" (Joh 20:28).

"Minä tiedän ja olen varma siitä, että olen kadotettu syntinen, mutta olen kuullut Kristuksen tulleen maailmaan pelastamaan syntisiä. Nyt tahdon suunnata kaiken haluni ja toivoni häneen ja odottaa kärsivällisesti, mitä hän minulle antaa, viipyköön hän kuinka kauan tahansa" (Jonas Lagus). "Ihminen ei etsi Kristusta, Kristus etsii ihmistä. Ihminen ei löydä Kristusta, Kristus löytää ihmisen" (Vihantola).

On ihmeellinen armo ja todellista kiinnittymistä Jeesukseen, jos opin surullisena ja perin säikähtäneenä pakenemaan Kristuksessa luvattuun armoon, vaikka itseeni katsoessani en näe muuta kuin syntiä ja kuolemaa. Armo vaikuttaa niin, että se painaa syntisen Kristuksen jalkoihin. Juuri tämän ihmeen Pyhä Henki tahto tehdä toistuvasti. Hän ei riemuitse mistään sen enempää kuin siitä, että hän saa tehdä ristin salaisuuden todelliseksi ihmisen sydämelle.

Juuri ristiin Jumalan kätkee suurimman laupeutensa ja ihmeellisimmän rakkautensa. Vain ristin edessä väistyy syyllisyys ja kuoleman pelko. Vain ristitä loistaa uusi elämä ja iäinen autuus ihmiselle. "Lukiessani kirjettäsi ajattelin: on kummallista, että tämän ystäväni laita on aivan samoin niinkuin minun itsenikin? Tässä nyt istun ja olen elänyt armon varassa pian 32 vuotta ja voin valitettavassa heikkoudessani ottaa uskollisen Jumalani todistajakseni kuinka näinä 30:nä vuotena en ole mitään niin hartaasti pyytänyt kuin vakavampaa rukousta, vakavampaa parannusta, valvomista ja jumalanpelkoa, samoin kuin olen pyytänyt enemmän uskoa, elämää ja rakkautta. Mutta siitä huolimatta olen yhtä köyhä ja kurja. Ja kuitenkin jatkan vain enkä voi ikinä luopua tästä ihmeellisestä elämästä" (Rosenius).

Pyhä Henki kiinnittää Jeesukseen auttamalla kestämään

Pyhä Henki kiinnittää meidät Jeesukseen auttamalla meitä kestämään tuskaamme Jeesuksen kanssa.

Paavali koki tuskallisella tavalla kuinka saatanan enkeli rusikoi häntä. Hän rukoili ja kaikkien aikojen vastauksen kaikille kärsiville: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2 Kor 12:9). Pyhä Henki haluaa lohduttaa meitä sillä tavoin Jeesuksen armon tuntemisessa, että uskallamme ainakin tavailla Paavalin sanoja: "Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani... Minä olen mielistynyt heikkouteen, hätään... ahdistuksiin" (2 Kor 12:10).

Evankeliumi vie meidät syvälle tuskaan kertoessaan Martasta, Mariasta ja Lasaruksesta. Ensin veljen sairaus (Joh 11:1). Toki sisaret kertoivat tästä Herralle (11:3). He tiesivät, että Jeesus rakasta heitä kaikkia (11:5). Mutta taaskaan mitään ei tapahtunut ja niin veli kuoli. Voi, mikä ahdistus! Sen tietää jokainen, joka on kokenut läheisen kuoleman. Miksi Herra ei vastannut, miksi hän ei auttanut. Vastaus oli evankeliumin mukaan: "Tämä vahvistaa teidän uskoanne (11:15). Miten rakkaasta luopuminen, kuolema ja tuska voi vahvistaa uskoamme? Siksi, että se antaa aivan uuden todellisuuden Jeesuksen sanoille: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?" (11:25-26).

Tämä riittää. Siinä on kylliksi aikaa ja iäisyyttä varten. Kun uskon ja luotan Jeesuksen tuskani, pahoinvointini, ahdistukseni keskellä, minulla on jo elämä, todellinen, pysyvä, ihana elämä. Hän, yksin hän, Jeesus Kristus on alati riittävä elämä. Hän on minulle elämä kuolemankin keskellä ja elämä kohtaamastani kuolemasta huolimatta. Siksi voin sanoa: "Elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto" (Fil 1:21). "Uskon Herra, minä uskon, että sinä olet Kristus, Jumalan Poika, se, joka oli tuleva maailmaan" (Joh 11:27).

Minä saan luottaa siihen, että Jeesus on lähelläni, on kanssani. Mutta en osaa kuvitella millä tavoin hän on kanssani, sillä elämässäni vallitsee monin tavoin pimeys. On syntiä asenteissa, on ahdistusta elämänkohtalojen tähden, on huolia toisista, on kipua omasta hedelmättömyydestä ja osaamattomuudesta. Sen vain tiedän, että jos saa kärsiä Kristuksen kanssa, jaksaa kärsiä suuriakin kärsimyksiä.

Sen myös tiedän ja siihen opettelen taipumaan, että "joka siis toivoo pääsevänsä Kristuksen kanssa kunniaan, Jumala vie hänet kärsimään Kristuksen kanssa. Joka toivoo, että vanhurskas tuomari antaa hänelle vanhurskauden kruunun, Jumala tutustuttaa hänet Kristuksen orjantappurakruunuun. Joka toivoo pääsevänsä taivaaseen, Jumala antaa hänelle pääsylipuksi Kristuksen arvet hänen ruumiiseensa, Kristuksen kyyneleet hänen silmiinsä ja Kristuksen tuskan tuottamat huokaukset hänen sydämeensä, joista hänet tunnetaan taivaan ovella. Kristuksen risti ahdistaa hänet lähelle Jumalaa ja kiusausten helle sanan lähteelle. Heidän elämänsä täällä maailmassa on parasta silloin, kun se on tuskaa, vaivaa, työtä ja levotonta menoa. Ellei heillä ole paha maailmassa, ei Jumalan sana heitä elätä" (Osk. Vihantola).

Juuri pimeydessäni kurottaudun toivoen Jeesuksen puoleen. Sydämestäni opettelen luottamaan häneen. Luotan häneen huutaen häntä avukseni. Samaan aikaan koen, että elän kuin usvassa, pimeän sumun ympäröimänä. Luotan kuitenkin siihen, että Herra Jeesus on juuri siinä usvani keskellä. Hän on, sillä kädessäni on hänen lapauksensa sana. Siitä pidän kiinni, vaikka kaikki ei ole suinkaan selvää ja kirkasta elämässäni eikä tuska ole vielä hellittänyt. Ei uskoni Jeesukseen ole mitään itsessäni olevaa. Sen ainoana kohteena ja sisältönä on yksin hän eikä ketään eikä mitään muuta. Ei kokemuksia, ei rukousvastauksia, ei mitään muuta näkyvää kuin vain hänen sanansa. Annan hänen sanansa täyttää levottoman ja sekavan sydämeni, Annan hänen sanansa rauhoittaa rauhattomuuttani. Annan hänen sanansa kannatella itseäni, elämää ja uskoani loppuun asti.

Kuinka ihmeellistä onkaan saada avautua tällaiselle Herralle. rukoilla, kertoa tuskansa ja saada jälleen kokea, ettei rukous olekaan "sen monimutkaisempi asia kuin että päästämme Jeesuksen luoksemme, meidän hätäämme. Rukous on Jeesuksen luoksemme päästämistä, jotta hän saisi käyttää voimaansa meidän hätämme auttamiseksi. Rukous on Jeesuksen luoksemme päästämistä, jotta hän saisi kirkastaa nimensä keskellä meidän hätäämme" (Hallesby).

Pyhä Henki kiinnittää Jeesukseen luomalla läheisen yhteyden häneen

Pyhä Henki kiinnittää meidät Jeesukseen antamalla meillä mitä läheisimmän yhteyden häneen. Pyhä Henki antaa meidän saada kokea joissakin elämämme tilanteissa aivankuin esimakua taivaallisesta autuudesta. Silloin oivallamme sanasta Kristuksen rakkauden niin todellisena ja syleilevänä, ettemme voi enää epäillä ja koko olemuksemme täyttyy yliluonnollisesta onnen ja riemun kokemisesta. Se hetki on hetki Kirkastusvuorella. Silloin saatamme Pietarin tavoin sanoa: "Herra, meidän on tässä hyvä olla" (Matt 17:4) ja uudelleenkin sanoa: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas" (Joh 21:17). Silloin sydämestämme tunnustamme: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat" (Joh 6:68). Silloin kaipaava usko tuokion ajaksi vaihtuu taivaallisten läheisyyttä nauttivaksi uskoksi.

Vaikka tällaiset vaiheet menevät ohitse, ne antavat uutta rohkeutta kilvoitteluun. Niitä voi kutsua Hengellä täyttymisen kokemuksiksi. Tuollaiset kokemukset ovat taivaan lahja ja emme voi niitä vaatia itsellemme. Hyvä meidän on kuitenkin muistaa, että Herra antaa alttiisti, soimaamatta (Jaak 1:5). Saamme toki pyytää häneltä tällaisia tunnettavan virvoituksen hetkiä, "tuttava armoa".

Syvimmän ja aidoimman sydämen tyydytyksen antaa Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa. "Minun armossani on sinulle kyllin" (2 Kor 12:9). Armo merkitsee sitä, että saan joka tilanteessa ja täysin riippumatta siitä millainen olen ja mitä olen tehnyt, mennä hän luokseen. Tiedän, että hän ottaa aina vastaan: "Ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos" (Joh 6:37). Kenties hän sallii sellaisen läheisyytensä tunnon kuin Johannekselle, tunnon siitä että hän jaksaa rakastaa minuakin kuten Johannesta (13:23) ja saan ikäänkuin nojautua Jeesuksen rintaa vasten (13:25).

Vaikka syntyykin mitä läheisin yhteys Kristuksen ja uskovan välille, niin Kristus ei sulaudu uskovaan eikä uskova Kristukseen. Kumpikin pysyy omanaan. Kristuksen persoona on toinen kuin meidän persoonamme. Olemme ihmeellisen läheisiä toisillemme, olemme hänen ruumiinsa jäseniä ja hän on Pää. Hän rakastaa ja vaalii ja tämä salaisuus on suuri, "minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa" (Ef 5:29,32).

Jumalallisesta luonnosta osalliseksi tuleminen on Kristuksen läsnäoloa, vierellä oloa elämässämme. Hän on meidän kanssamme kaikissa ahdistuksissamme. Me olemme vain savi savenvalajan kädessä. Emme ole savenvalaja. Me olemme edelleen saviastioita ja hän on aarre. Aarre ei muutu saviastiaksi eikä saviastia aarteeksi.

Kristuksen läsnäolon tunto, armon tunto on ytimeltään jotain aivan muuta kuin jumaluuteen sulautumista. Se ei korota uskovaa. Uskova ei siinä istuudu korkeuksien valtaistuimelle ja hallitse jumaluutta ja tule lopulta jumalaksi. Todellinen kristillisen uskon kokemussisältö on köyhyydessä, tyhjyydessä ja ei miksikään tulemisessa. Kun Herra täyttää läsnäolollaan tyhjän, se merkitsee vain ihmettelyä siitä, että tällaista vielä rakastetaan ja pidetään Jumalan lapsena.

Kristillisessä uskossa terve kokemus on aina kätkeytyneenä vastakohtaansa. Ilo suruun, valo pimeyteen, Jumalan läheisyys hänen etäisyyteensä, Jumalan apu siihen, ettei hän auta, Jumalan hyvyys siihen, että hän jättää lapsensa tuskaan. Taivas on kätkeytyneenä helvettiin. Ja kuitenkin uskova on juuri siinä uskova, että hän keskellä syntiään uskon armahdukseen, keskellä pimeyttä toivoo valoa, keskellä voimattomuutta kuitenkin kestää luottamuksessa. Vaikka hän ei saakaan mitään aikaan, hän kuitenkin palvelee lähimmäisiään siinä vähässä, missä pystyy. Hän uskoo vaikka kokeekin, ettei hän uskalla ja voi uskoa. Hänen uskonsa on kokemuksellista epäuskoa. Hänen ilonsa masennusta, hänen voittona tappioita.

Todellinen kristitty tyytyy arkisuuteensa, siihen, ettei hänessä ole eikä näy mitään juhlallista ja väkevää. Hän ei saa eikä ole koskaan saanut aikaan mitään yliluonnollisia vaikutuksia. Hän ei uskalla nähdä, että hän olisi mitenkään ihmeellisellä tavalla Pyhän Hengen välikappale. Hän on vain tällainen aivan tavallinen ihminen, mutta tavallisuutensa keskellä hän kuitenkin huutaa avukseen Herran nimeä, luottaa kaikissa elämänsä tilanteissa yksin Herraan, Herra on hänen ainoa toivonsa. Herran olemassaolo on hänelle varmin ja ehdottomin asia maailmassa. Herran todellinen nimi on hänelle aina ja kaikessa EHJEE - minä olen. Yksin Herra on ainoa, joka todella ON ja on hänen kokemuksensa ja aikaansaannoksensa, uskonsa ja hedelmänsä. Siinä onkin kylliksi sekä tässä ajassa että ikuisuudessa., sillä hän on tullut elämäämme, jotta meillä "olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys" (Joh 10:10). Vain Kristus - ei mitään muuta - ei koskaan!

Ehkä voimme yhtyä vanhaan Tuomas Kemppiläisen tunnustukseen ja rukoukseen Jeesukselle: "Herra Jeesus, ole sinä minun turvani ja ainoa lohtuni. Ole läheinen ystäväni, sillä kaikki muut ystäväni ovat minut jättäneet. Ole toivoni, sillä turhaa on panna toivoa ihmisiin. Ole iloni ja sydämeni riemu, sillä kaikki maallinen ilo on turha. Ole johtajani ja tuttavani ja kumppanini tiellä, jota vaellan, sillä ihmiset uupuvat pian ja häipyvät luotani. Sinussa on ylistykseni, sinussa lohdutukseni ja sinussa täysi luottamukseni. Ole pelastukseni ja kunniani, rakkauteni ja ihanuuteni. Suo minun rakastaa ristiäsi ja seurata kärsimyksiesi jälkiä. Kirjoita haavasi sydämeeni".