Samaan aikaan vanhurskas ja syntinen

Hengellisillä syventymispäivillä Helsingissä 29.08.2009

Uskova Jumalan edessä Jumalan silmien tarkkailtavana

Eräs usein toistettu, mutta ei suinkaan helposti avautuva iskulause uskonpuhdistuksen ajalta on sanonta: Uskova on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen (latinaksi: simul iustus et peccator).

Tämän lauseen avulla meidät halutaan viedä tälläkin hetkellä Jumalan eteen katselemaan itseämme uskovina Jumalan silmillä. Käytännössä se merkitsee sitä, että opettelemme arvioimaan itseämme ja elämäämme Jumalan sanan valossa. Siinä on siis pohjimmaltaan kysymys meille niin vaikeasta näkökulmasta uskonelämään, jossa ratkaisevaa onkin se, miten Jumala näkee meidät ja mitä hän ajattelee meistä (vrt. Ps. 139).

Meillehän sittenkin tärkeintä on uskossa se, mitä itse koemme itsestämme ja millaisia luulemme olevamme. Meissä asuu hiljainen epäluulo sellaista opetusta kohtaan, joka korostaa Jumalan ajatusta ja näkökulmaa meihin. Mistä me ihmisinä voimme varmasti tietää, mitä kaikkivaltias Jumala ajattelee juuri meistä? Eikö sellainen ole vähän liian rohkeaa luulottelua? Jumalahan on salattu eikä yksikään ihminen ole koskaan häntä nähnyt eikä edes voi nähdä. ”Hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä” (1 Tim. 6:16). ”Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja jäljittämättömät hänen tiensä! Kuka voi tuntea Herran ajatukset, kuka pystyy neuvomaan häntä?” (Room. 11:33,34). Kuinka nyt me voisimme kukin tietää, mitä hän ajattelee ja näkee meistä! Mutta Jumalahan on nähnyt hyväksi tulla Pojassaan ihmiseksi ja niin tulla meitä lähelle ja ilmoittaa itsensä. Nyt voimme Jeesuksen ja kirjoitetun sanan valaisemana tietää, mitä Jumala meistä ajattelee ja mikä on hänen tuomionsa elämästämme.

Siksi hänen ajatuksensa meistä tulisi olla meille mittaamattomasta tärkeämpiä kuin kaikki omat ajatuksemme hänestä ja itsestämme. Joka tapauksessa elävä Jumala on se, joka sanoo viimeisen ja ratkaisevimman sanan meistä. Siksi vain sillä on meille lopulta merkitystä, mitä hän ajattelee ja sanoo!

Väitän, että tämä lauselma – uskova on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen – antaa meille mahdollisuuden edes jollain tavoin selvittää itsellemme millaisena pyhä Jumala näkee tällä hetkellä meidät, kun uskomme Jeesukseen Kristukseen.

Samaan aikaan

Tartumme otsikkomme ensimmäisiin sanoihin samaan aikaan, yhtä aikaa (latinaksi simul). Väitämme siis, että jokainen Jeesukseen uskova on Jumalan edessä samaan aikaan vanhurskas ja syntinen.

Miten hyvin tämä uskovan syntisyys tuleekaan esiin Elävä uutinen käännöksessä: ”En ollenkaan ymmärrä itseäni - Tiedän aivan hyvin tekeväni väärin. Omatuntoni syyttää minua. Myönnän lain käskyt oikeiksi, vaikka jatkuvasti niitä rikon. En voi itselleni mitään: sisimmässäni oleva synti on minua voimakkaampi, ja se saa minut tekemään pahaa. Tiedän olevani pohjiani myöten turmeltunut, eikä minussa itsessäni - itsekkäässä vanhassa minässäni - ole mitään hyvää. Vaikka kuinka yritän, en pysty elämään oikein. Tahdon, mutta en voi. Kun haluan tehdä hyvää, siitä ei tule mitään ja kun yritän olla pahaa tekemättä, sorrun siihen kuitenkin” (Room. 7:15-20).

Uskallamme lisätä tähän samaan aikaan väitteeseen vielä senkin, että uskova on syntinen tietoisesti ja vanhurskas vasta toivossa. Tämä vanhurskaus on Kristuksen vanhurskautta ja se luetaan meille Jeesuksen sovituskuoleman tähden, kun uskomme häneen. Meitä ei ole täällä alhaalla uskoessamme Kristukseen vielä muutettu, tehty Jumalan pyhyyden, puhtauden ja vanhurskauden vaatimusten kaltaiseksi.

Toivon mukaan jokainen uskova on omissa silmissään kuten hän joka tapauksessa on todellisuudessa Jumalan silmissä monin tavoin epävanhurskas. Mutta Kristukseen uskoessaan Jumalan silmissä hän on kuitenkin vanhurskas ja kestää Jumalan tuomiolla. Kristus peittää uskovan syntisyyden omaan puhtauteensa, kuten morsian puetaan puhtaaseen morsiuspukuun (ks. Sak. 3: 1-5).

Luther sanoo tämän tilanteemme varsin suorasukaisesti Galatalaiskirjeen selityksessään: "Vanhurskaushan...on meidän ulkopuolellamme, ainoastaan jumalallisen armon ja vanhurskaaksi arvostelemisen varassa eikä meissä ole mitään muuta oleellista eikä vanhurskautta kuin mainittu heikko usko eli uskon esikoislahja, me kun olemme alkaneet omistaa Kristusta. Meihin kuitenkin tosiasiallisesti jää synti olemaan" (s. 282)

Valitettavasti synti ja Jumalan vastainen vanha ihminen, liha, asuu uskovassa koko elämän ajan (Room. 7:17). Synnin tahto on lihan tahto ja se on aina vihamielinen Jumalaa kohtaan (Room. 8:7). Siksi uskovakin haluaa olla itseriittoinen, seurata itsekkäitä intohimojaan ja palvoa omaa minäänsä. Lihan teot on luetteloitu Gal. 5:19-21, vrt. 2 Tim. 3:2-5. On kauhistuttavaa, kun ne pääsevät uskovassa valtaan ja toisinaan tapahtuu niin.

Mutta ihmeellistä ihmeellisempää on se, että samaan aikaan uskova on myös uusi ihminen ja hänessä asuu Kristus Pyhässä Hengessä. Jeesus on omiensa kanssa joka päivä ja pitää heitä ystävinään (Joh. 15:15).

Vanha ihminen meissä on helposti määriteltävissä ja havaittavissa. Se on itsekäs minäkeskeinen, joka kaikessa etsii omaansa. Se on piintynyt luontoomme ja siksi luontomme on hidas ja vastahakoinen hyvän tekemiseen, mutta aina valmis pahaan. Vanha on minä itse. Sen on aina oltava Jumalan lain, syyttävän omantunnon ja kuoleman alainen.

Uusi ihminen on paljon vaikeammin "löydettävissä" omasta sisimmästämme. Jumalan Hengen työ jää katseiltamme salaan. Uusi ihminen on Kristus meissä, Pyhä Henki meissä asuvana, emme me itse. Uusi ihminen on "vierasta lahjavanhurskautta" ja sen mukana alttiutta ja avoimuutta Hengen työlle, jota kuitenkin koko ajan vanha ihminen häiritsee. Myös uusi haluaa saada luontomme ja elämämme hallintaansa.

Emme pysty täsmällisesti useinkaan erottamaan, mikä meissä on vanhan ihmisen tahtoa ja mikä taas uuden. Ne ovat sekoittuneet toisiinsa ja ovat aina ja kaikessa samanaikaisesti läsnä.

Kahden vastakkaisen totuuden yhteensovittamisen tuoma jännite

Tämä kahden vastakkaisen totuuden samanaikaisuus leimaa muutenkin uskon elämää. Uskova on siis uusi ihminen (2 Kor. 5:17) ja samaan aikaan hänen on päivittäin pukeuduttava uuteen ihmiseensä, joka on jo luotu totuuteen, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää.(Ef. 4:24). Uskova on myös vanha ihminen, joka on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa (Room. 6:6) ja samaan aikaan hänen on pantava pois vanha ihmisensä (Ef. 4:22) ja ristiinnaulittava liha himoineen ja haluineen (Gal. 5:4, KR 38).

Olemme läpi elämme ajan kuin savi savenvalajan pöydällä (Jer. 18:3-6) ja samaan aikaan jo valmis saviastia, jossa on suunnattoman suuri aarre, usko Jeesukseen (2 Kor. 4:7). Olemme murheellisia ja huokailemme ja samaan aikaan saamme aina olla iloisia (2 Kor. 6:10). Loistamme kyllä Herran valoa, mutta samaan aikaan meidän on elettävä valon lapsina (Ef. 5:6). Tajuamme, että on kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin (Hepr. 10:31) ja pelkäämme Jumalan vihaa (Fil. 2:12) ja samaan aikaan riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen (Room. 5:2). Olemme varmoja pelastumisestamme (Room. 8:38-39) ja samaan aikaan emme voi kuitenkaan olla varmoja siitä, että pääsemme perille (1 Kor. 10:11-12). Jumala pyhittää meidät kokonaan (1 Tess. 5:23) ja kuitenkin meitä kehotetaan Jumalaa peläten pyhittämään elämämme kokonaan hänelle (2 Kor. 7:1).

Uskovan elämässä on Jumalan rauhaa ja iloa, mutta myös uskon heikkoutta, kiusauksia ja ahdistuksia. Uskonelämä on pikemminkin kaiken vastaanottamista Jumalalta kuin itsensä Jumalalle antamista, enemmän halajamista kuin omistamista, hurskaaksi tulemista kuin hurskaana olemista.

Kristukseen uskovan elämää leimaa sekoitus heikkoutta ja voimaa, kärsimystä ja iloa, luottamusta ja toiveissa pettymistä, turvallisuutta ja pelkoa, menestystä ja vastoinkäymistä, epätoivoa ja toivoa, kiitosta ja panettelua, katkeraa itkua ja vapauttavaa naurua, sairautta ja terveyttä ja lopuksi kaikkein varmimpana vaiheena - usein vähiten sitä odottaessamme - kuolema.

"Juuri siinä on kristityn elämän sisäinen jännitys, että hän omistaa eikä vielä omista, hänellä jo on ja kuitenkaan hänellä ei vielä ole. Hän ei jää rauhaan syntiinsä, vaan pyytää joka päivä puhdistusta synneistään. Hän kärsii pahasta luonnostaan ja rukoilee Herraa Kristusta voittamaan pahuuden. Mutta mitä enemmän hän näkee itsensä tästä Kristuksesta riippuvaiseksi sitä pitemmälle myös tosiasiallisesti hänen sisäinen uudistuksensa pääsee. Vain Kristuksen mukana tulee uusi elämä" (Osmo Tiililä, Armojärjestyksestä, 117).

Meidän on hyväksyttävässä tuo jännitteinen samanaikaisuus. Kaikki jää monella tavoin rosoiseksi ja ristiriitaiseksi nimenomaan silloin kun pyrimme syvälle Jumalan salaisuuteen. Ilman tätä salaisuuden tuomaa jännitystä koko kristillisyys muodostuu kovin latteaksi ja älyperäiseksi, jota voi sitten höystää manipuloinnin avulla aikaansaadut hurmoskokemukset.

Meidän on opittava pitämään yhdessä tällaiset vastakkaiset kuvaukset uskonelämästä. On helpompi yksinkertaistaa ja korostaa vain toista puolta. Kuitenkaan Jumalan Hengen meissä tapahtuvaa työtä ei voida kuvata totuudellisesti muuten kuin näennäisesti toisensa poissulkevien vastakohtien avulla.

Eräänä seurauksena tästä on, että Raamattua tuekseen käyttäen pyhityksestä opetetaan varsin eri tavoin ja kristityt ovat kovin eri mieltä.

Eräitä tapoja laukaista tuo jännite

Todella kaukana edellä kuvastusta luterilaisesta pyhitysopetuksesta – samaan aikaan vanhurskas ja syntinen - ovat monien pyhitysliikkeiden opetus. Näissä liikkeissä vanhurskauttaminen on vain uskonelämän alkutapahtuma. Sen jälkeen Henki alkaa työnsä uskovassa, niin että vanhurskautetun on edistyttävä näkyvällä tavalla. Tällöin syntien anteeksiantamus on vain kristillisen elämän alkukohta, mutta ei sen jatkuva keskus. Näissä liikkeissä saatetaankin nimittää luterilaisuutta pelkäksi jatkuvan ”syntikurjuuden lohdutteluksi” (miserable-sinner-Christianity). Luterilaisina otamme miellämme vastaan tällaisen pilkkanimen ja iloitsemme, jos luterilainen julistus todella pystyy lohduttamaan oman syntikurjuutensa vaivaamia uskovia. Tässä maailmassa on elänyt vain yksi ainoa synnitön ihminen – Jeesus Kristus! Jumalanpalveluksemme alkaakin joka kerta synnintunnustuksella ja synnin päästön sanoilla. Se on suuri lahja ja etuoikeus. Näin siitäkin huolimatta, että jotkut saattavat käyttää ”lohdutettua syntikurjuutta” oman suruttomuutensa ja lihallisuutensa verhona.

Aikoinaan käytiin raju kiista Augustinuksen ja Pelagiuksen välillä. Pelagiuksen ajattelua ovat kannattaneet monet sellaiset, jotka ovat pelänneet, että armon anteeksiantamuksen korostaminen voi helposti johtaa ihmisen vapauden ja moraalisen vastuun väheksymiseen. Ensin on Augustinuksen väite ja sitten Pelagiuksen:
1. Ihmisluonto on syntiinlankeemuksen seurauksena kokonaan synnin turmelema ja se saastuttaa elämän syntymästä alkaen ja ottaa sen valtaansa - Ihminen on syntynyt synnittömäksi ja tekee syntiä vain tarkoituksellisten tekojen kautta.
2. Ihminen on syntymästään alkaen taipuvainen syntiin - Ihmisellä on täysin vapaa tahto ja hän on täysin vastuussa synneistään.
3. Ihmisen mieli on synnin pimentämä ja heikentämä - Ihmisen luontaiset kyvyt, järki ja tahto eivät ole turmeltuneet.
4. Ihmisluonto on hauras, heikko ja eksyksissä - Ihmisellä on mahdollisuus olla tekemättä syntiä ja totella kaikki hänelle annettuja käskyjä.
5. Syntisen on mahdotonta ajatella selkeästi ja ymmärtää hengellisiä totuuksia oikein - Jumala on luonut ihmisluonnon ja vaatii vain sen, minkä se voi noudattaa.
6. Synti on heikentänyt ihminen tahtoa - Käskyt on tarkoitettu noudatettavaksi.
7. Olemme vakavasti sairaita emmekä pysty määritelmään omaa sairauttamme eikä parantaa sitä - Ei saa väittää, että heikkous estää ihmistä noudattamasta käskyjä.
8. Ihminen ei hallitse omaa syntisyyttään - Ihminen voi aina täyttää velvollisuutensa Jumalaa ja lähimmäistään kohtaan.
9. Synti saa aikaan syntiä, syntisyyden tila yksittäisiä synnin tekoja - Synti on aina teko, joka on tehty tahallisesti.
10. Synti on kuin periytyvä sairaus, Kristus on lääkäri Jes 53:5 - Täydellisyys on ihmiselle mahdollinen ja siksi se on pakollinen.
11. Synnin voima on vanginnut ihmisen vapaan tahdon ja Kristus on vapauttaja - Monet VT:n henkilöt olivat synnittömiä.
12. Synti on oikeuden edessä olevan syyllisyys ja Kristus on tuomari, joka vapauttaa - Kirkon jäsenyyteen ei tule hyväksyä moraalisesti alamittaisia.
13. Jumalan armoa on Jumalan antelias ja täysin ansaitsematon huomionosoitus ihmiselle - Armo on Jumalan antamaa ulkonaista ohjausta, kuten 10 käskyä ja Jeesusten esimerkki.
14. Kaikki pelastukseen johtava on Jumalan ilmaista ja ansaitsematonta lahjaa, jonka hän antaa rakkaudesta syntisiä kohtaan - Armo paljastaa velvoitteemme, mutta ei auta täyttämään.
15. Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta Jumala voi kohdella langennutta ihmistä antaen meille sen mitä emme ansaitse (pelastus) ja ottaen pois sen, minkä ansaitsemme (tuomio) - Pystymme välttämään syntiä Kristuksen opetuksen ja esimerkin avulla.
16. Yksilölle annettu palkkio perustuu hänelle annettuun lupaukseen ja siksi pelastus on Jumalan lahja eikä palkkio - Pelastus Kristuksessa tarkoittaa Kristuksen esimerkin seuraamisen kautta saatua pelastusta.
17. Syntisillä ei ole muuta oikeutta vaatia vanhurskautta kuin Jumalan armollinen lupaus, jonka he ovat uskon kautta vastaanottaneet - Tuomiopäivänä tuomitaan sen mukaan ovatko ihmiset täyttäneet moraaliset velvoitteensa täydellisesti, Jumala palkitsee jokaisen tarkasti hänen ansioittensa mukaan, jos eivät ole heidät tuomitaan ikuiseen rangaistukseen
18. Augustinus: Jumalan armo toimi ihmisen elämässä jo ennen kääntymistä (edeltävä armo), Jumala saa aikaan syntisten kääntymisen ilman heidän omaa apuaan (toimiva armo), saatuaan aikaan kääntymisen, Jumala tekee työtään yhdessä uudistuneen ihmisen tahdon kanssa saadakseen aikaan uudistumista ja pyhyydessä kasvamista (myötävaikuttava armoa) (Alister E. McGrath. Kristillisen uskon perusteet, ss. 461-470).

Toisena esimerkkiä meidän omasta ajastamme otan Tapio Nousiaisen kirjasta löytämäni väitteet. (Tapio Nousiainen, Taistelu henkivaltoja vastaan, Hämeenlinna 1971, siv. 180-181). Hän kirjoittaa: ”Toiset kristityt omaksuvat niin sanotun ’vaivaisen syntisen’ osan. He uskottelevat olevansa yhtä aikaa vanhurskaita ja syntisiä.” ”Kristityn ei ole hyvä olla kauan aikaa tilassa, jossa hän on syntinen ja vanhurskas samalla kertaa.” ”Hän ei saisi olla samalla kertaa synnissä ja vanhurskaudessa. Raamatun mukaan se on mahdotonta.” ”On helppoa haavoittaa, jopa surmata sellainen kristitty, joka pitää Jumalan Kristuksessa valmistamaa pelastusta niin heikkona, että se ei voisi voittaa syntiä. Ihminen tyytyessään tähän asenteeseen ei koskaan pääse voittoelämään.” ”Hän ei tahdo olla samalla kertaa syntinen ja vanhurskas. Hän tietää sen mahdottomaksi.” ”Rehellinen kristitty … ei uskottele olevansa yhtaikaa vanhurskas ja syntinen.”

Nämä ovat suoria lainaukset ja ne on otettu irti yhteydestään. Hän kirjoittaa kuitenkin vähän myöhemmin: ”Tekijää älköön käsitettäkö väärin. Vieläkin on selvyyden vuoksi sanottava, että myös uudestisyntynyt kristitty voi langeta syntiin. Mutta lankeaminen syntiin ja eläminen synnissä ovat kaksi eri asiaa.” ”Kokonaan toinen asia on lihan turmelus ja heikkous. Pelastuneessakin kristityssä on samalla kertaa uusi ja vanha ihminen. Me olemme samalla kertaa heikkoja ja vanhurskaita. Vanha ja uusi luonto taistelevat kuolemaamme saakka toisiaan vastaan (Gal. 5:17).”

Liekö erilaisten johtopäätösten syynä se, ettei Tapio Nousiaisella ei ole opetusta ihmisen perinpohjaisesta turmeluksesta perisynnin takia. Tällöin synniksi tulevat vain irralliset, yksittäiset teot, ennen kaikkea ns. julkisynnit. Joka tapauksessa hän opettaa, että pelastuneessakin kristityssä on samalla kerta uusi ja vanha ihminen. Hän sittenkin käyttää tuota avainsanaa samalla kertaa. Hän myös väittää, että ”me olemme samalla kertaa heikkoja ja vanhurskaita.” Tässä on vaihdettu sanan synti tilalle sana heikko.

Tapio Nousiaisen vaikean sairauden ja kuoleman jälkeen julkaistussa kirjassa Kristuksen kanssa kärsimyksen koulussa (Loimaa 1981) tulee esiin toisenlaisia painotuksia. Hän jo esipuheessa sanoo, että hän on monesti katkeroitunut ja napissut (13). Hän kuvaa: ”Jos me näkisimme hengellisin röntgensilmin monen menevän sananjulistajan sisään, me kauhistuisimme. Mikä määrä ylpeyttä, kunnianhimoa, omahyväisyyttä, erehtymätöntä oikeaoppisuutta, lahkohenkeä, toisten halveksuntaa, alentuvaa pilkallisuutta, likaisia ajatuksia, himokkuutta, haureellisia silmäyksiä, hekumointia, kateutta, juonittelua, taktikointia ja vallankipeyttä? Mutta kuinka vähän jumalanpelkoa, rukousta, Raamatun tutkiskelua, rehellisyyttä, avoimuutta, veljellistä rakkautta, nöyryyttä ja pyhittymistä? Todellinen suuruus on kaukana. On vain Jumalan armoa, jos tällainen menevä mies pääsee Jumalan kolhimatta tiensä loppuun” (s. 24).

Sitten kirjan tekijä jatkaa: ”Jumala ei suinkaan heti kohta pelastuttuamme vie meitä kärsimyskouluunsa. Toki hän suo meille kihlausajan ihanuuden, kuten kristityt tapaavat sanoa. Tästä johtuu vastakääntyneiden, varsinkin nuorten, elävä todistaminen uskonelämän suloisuudesta. He ovat todella vilpittömiä kuvatessaan sitä vapautumista, autuutta ja onnea, jonka pelastus on heille tuonut.” ”Jumala aloittaa siis varovaisesti ja pitkällä tähtäyksellä Kristuksen kärsimyskoulun. Kirjoittajakin ihmetteli vuosikausia ja kuunteli ylimielisesti vanhempien kristittyjen sanoja siitä, kuinka ristin tie vanhemmiten käy yhä kaidemmaksi. Ajattelin näitä mielipiteitä vähätellen: "Mitä ihmettä ne puhuvat? Tämähän on tie, jota on mukava vaeltaa. Se on tosin kaita, mutta hyvin valoisa. Ovatkohan nuo höpisijät oikein uskossakaan?" (27).

Hän sanoo suoraan omasta elämästään: ”Niin, jo 30 vuotta, mutta erikoisesti viisi viimeistä vuotta Jumala on vuollut kieron kampelaa ja okaista tekelettä, nimeltään Tapio Nousiainen” (29). ”Sinut tyhjennetään maan matoseksi suuren Jumalan edessä. Nyt sinulta otetaan luulot pois, sinä suuriluuloinen, omahyväinen ja itsekeskeinen tärkeilijä” (31). ”Olet ehkä tehnyt sen havainnon, että kaikkein vaikeinta on uskovaiselle antaa sydämestään anteeksi.” ”Syytät itseäsi mahdottomaksi ja luonnevikaiseksi. Kaivelet itseäsi ja saatana antaa käteeni oikein pitkän rassin. Olet tulissa ja kärsimyskoulussa” (41). ”Ehkä olet saanut lukea syytöksiä tuttaviesi kasvoilta. Vaistoat, että he ajattelevat: ’Mitähän syntiä tuokin on tehnyt, vaikka luulee olevansa uskovainen? Jumala ei varmaan syyttä ole sallinut tuota sairautta’” (44).

”Emme täällä alhaalla ja lihassa tule koskaan synnittömiksi. Eräs nuoren uskovaisen harhakäsitys on se, että kun tulemme uskoon, meistä tulee täydellisiä synnin voittajia. Ehkä vähän halveksuen nuori uskovainen katselee vanhojen kristittyjen keturoimista ja huokailua kaidalla tiellä. Siitä vaan painetaan kaasua ja pelastuksen vaunu hyrrää täysillä eteenpäin. Voi niitä ihania nuorten lauluja, joissa meille luvataan täydellistä vapautta… nuori uskovainen unohtaa vanhan Paavalin keturoinnin, kun tämä sanoo (Room. 7:24): ’Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?’" (73). ”Jumalan pitää ottaa meiltä luulot pois ristin tiellä. Hänen täytyy näyttää meille, että koko uskonelämä ja perillepääsy perustuu yksinomaan Jeesuksen Kristuksen veriseen ansioon” (74).

”Kärsivä lukijani, ehkä luulet, että tekijä puhuu tässä asiassa huuliensa ulkopuolelta. Että miehen, joka kirjoittaa ja puhuu näistä asioista vuosikymmenien ajan, täytyy jo olla täysin synnitön ja pyhittynyt. Erehdyt; miehen täytyy hymyillä surumielisesti ja tunnustaa avoimesti, että olen saanut vuosia taistella verisesti helmasyntejä vastaan. Huomaa, ei syntiä, vaan syntejä, koska niitä on monia” (75). ”Armolahjojen toiminnassa on paljon nuoruuden intoa ja prosessia, jonka läpi uskovaisen on käytävä. Jumala haluaa tässäkin viedä meidät raittiiseen täysi-ikäisyyteen. Armolahjat ovat kallis lahja uskovaisille ja seurakunnalle. Mutta niissä voi olla paljon astian makua, liioittelua, jopa suoranaista erehtymistä. Sillä ihmisen alitajunta ja saatana yrittävät vääristää Hengen puhetta. On säälittävää, että monet jo varttuneemmatkin uskovaiset juoksevat Hengen sanomien perään, käyvät profeettain luona niinkuin tietäjissä ja ohjaavat elämäänsä sanomien mukaan. Epäraittius voi viedä meidät harhateille. Siitä on monia ikäviä tosikokemuksia” (78).

Aivan kuin loppuhuipennuksena on avoin itsetunnustus: ”Täällä ajassa ja lihassa emme kestäisi nähdä todellista minäämme. Niin saastainen ja läpikotaisin viheliäinen se on, kun pääsee kurkistamaan julkisivun taakse. Mutta sen, minkä siedämme, Pyhä Henki näyttää. Kun tekijä pääsi tähän vaiheeseen, hän tunsi, kuinka Jumalan kaira porasi yhä syvemmälle. Vähitellen mies alkoi nähdä itseään. Kuinka pöyhkeä, kunnianhimoinen, kiitoksenkipeä, vallanhimoinen, saastainen, ohutnahkainen, ärtyisä, kaksimielinen, katkeroituva, juonittelija, himokas, hengellinen laiskuri, fariseus, panettelija, lahkolainen, vakoilija, valheellinen, saarnatautinen ja kateellinen mies olikaan? Varmasti Jumalan kaira syvemmältä olisi paljastanut uusia asioita, mutta mies ei olisi sitä kestänyt. Tekijä heittäytyi pyhän Jumalan eteen ja huusi tuskissaan: ’Voi, Jumala, millainen minä olenkaan? Miten olet saattanut pelastaa minut ja sietää minua vuosikymmeniä? Olen aivan toivoton. En voi parantaa itseäni’” (99).

Kuinka hyvin tätä kaikkea kuvaakaan hänen runonsa Alatien Kristus, jonka hän on kirjoittanut kirjansa loppuun. Aluksi hän terävästi kuvaa monen nuoren kristityn asennetta vanhoihin uskoviin: ”Sanovat sinua alatien Kristukseksi, tiedäthän nuo tummapukuiset körttiläiset. Nuorena uskovaisena kuuntelin ylimielisenä heidän puheitaan. Noiden huivipäisten, virsikirjaa käsissään pyörittelevien ja niiskuttavien mummojen, jotka niin hartaina kuuntelivat pappiensa harvaan putoilevia sanoja.

Minä hymähdin halveksivasti ja ajattelin — Pyh, vai alatien Kristus. Lienevätkö nuo oikein uudestisyntyneitäkään, nuo sanojat? Mutta minun Kristukseni on täynnä voimaa, rennosti ja itsevarmana hän nojautuu puhujapulpettiin, heristelee nyrkkiään, lyö kahta kämmentä, huutaa ja tuomitsee noita kurjia helvettiin.
Noita niiskuttavia mummoja, tapakristittyjä ja noita pappeja, jotka tuskin ovat tehneet parannusta, jotka tuskin ovat uudestisyntyneet, joilla tuskin on pelastusvarmuutta, jotka eivät tiedä mitään henkikasteesta kielilläpuhumisesta ja profetoimisesta..
Mutta minulla on voimakas ja äänekäs Kristus ja minä tahdon kulkea hänen kanssaan voittosaatossa. Sillä uskossaolohan on yhtä voittosaattoa, ilakointia, naurunremahduksia ja hallelujahuutoja.
Mitä ne puhuvatkaan ristin tiestä, nuo niiskuttavat mummot?
Tämähän on helppoa, oikein voittokulkua. Naurettavaa puhua alatien Kristuksesta, se on vain noiden muotojumalisten, noiden nimikristittyjen tekopeliä.
Ne yrittävät kätkeä sen alle muotojumalisuutensa. Veisaavat vain tuota alituista lauluaan vaivaisesta ja kurjasta syntisestä, kun eivät uudestisyntymättöminä tiedä mitään todellisesta voittoelämästä.”

Hän kuvaa runossaan kuinka Jumala pani hänet kärsimysten kouluun. ”Sitten tuli kuin myrskytuuli, kuin vuoksiaalto, kuin lumivyöry, tuli Jumalan kärsimyskoulu. Otettiin pois ystäviä, otettiin pois terveys. Mies joutui syrjään elämän valtaväylältä, kehumiset vaihtuivat pilkkapuheiksi.

Mies huusi kuin Job: "väkivaltaa", ei vastausta, mies huusi apua, mutta ei ollut mitään oikeutta. Ne, joita mies rakasti, kääntyivät häntä vastaan.

Jumala repi hänet maahan joka puolelta. Hallelujahuudot vaikenivat, mies katseli ympärilleen, pelkkää tyhjyyttä ja pimeyttä. Hän parkaisi hädissään: "Missä olet sinä voittoisa ja äänekäs Kristus? Jota seuraavat ilakointi, naurunremahdukset ja hallelujahuudot? Auta minua, sillä Baasanin härät piirittävät minua. Minun voimani on kuivettuneet kuin saviastian siru ja sinä lasket minut alas kuoleman tomuun. Minun ystäväni ja läheiseni pysyvät syrjässä minun vitsauksestani. Missä olet sinä voittoisa ja äänekäs Kristus? Mutta ei vastausta, ei vaarinottoa. Vain sysipimeä ja hiljainen yö ympäröi huutajaa.”

Runoilija kertoo kuinka hänelle ilmestyi ahjon loimussa Kristus ja sanoi: ”Minä olen alatien Kristus ja olen kauan odottanut vuoroani, päästäkseni sinun luoksesi. Mutta ihmisjoukot, kansansuosio, alituinen kiire, hurja meno, rukoilemattomuus, valvomattomuus, valhekristillisyys ovat ympäröineet sinua kuin pakkopaitaa, enkä ole päässyt luoksesi. Hämmästyneenä kohottauduin vuoteestani ja kysyin: — Mutta etkö sinä sitten olekaan voittosaaton Kristus? Jälleen hän hymyili ahjon loimossa ja sanoi: — Tämä on voittosaattoa. Enhän minä ole koskaan ollutkaan äänekäs Kristus, joka itsevarmana nojautuu puhujapulpettiin, heristelee nyrkkiään ja tuomitsee vaivattuja helvettiin. Sinulla on ollut valhekristus mukanasi. Minä olen kärsivien ja vainottujen Kristus alatiellä. Siellä, missä kuullaan tuskanhuutoja ja yön kauhut ympäröivät vaivattua matkamiestä. Siellä, missä ristin tie johtaa vuorten väliseen laaksoon ja ollaan alatiellä.”

Lihan ja hengen välinen sota uskovassa

Palaamme perusteemaamme – samaan aikaan vanhurskas ja syntinen.

Valvovassa kristityssä riehuu lakkaamaton sisällissota. Henki sotii lihaa vastaan (Gal 5:17). Meissä oleva synti ja liha vastustaa Henkeä.

"Pitäkää tarkka huoli siitä, että... taistelette Hengessä lihaa vastaan ja seuraatte Hengen johdatusta... Teissä on kaksi taisteluasenteessa olevaa käskijää: Henki ja liha. Jumala on teidän ruumiissanne nostattanut kiukkuisen taistelun. Henki ponnistelee lihaa vastaan ja liha taas puolestaan Henkeä vastaan. Näissä olosuhteissa minä en vaadi teiltä mitään muuta - ettekä mitään muuta voikaan aikaansaada - kuin Hengen johtovaltaan alistumista ja lihan johtovallan vastustamista. Edellistä totelkaa, jälkimmäistä vastaan sotikaa" (Luther). "Syntinen olen ja syntiä tunnen. Enpä vielä ole riisunut yltäni lihaa, johon synti, niin kauan kuin se elää, on piintyneenä. Mutta minä seuraan Henkeä, en lihaa, toisin sanoen, minä uskossa ja toivossa omistan Kristuksen, minä rohkaistun hänen sanastaan ja näin rohkaistuna en täytä lihan himoa" (Luther).

Ei ole kuitenkaan helppo oppia tottelemaan Henkeä, joka käyttää aina armon sanaa. Siksi valvominen ja siihen liittyvä jokapäiväinen katumus, vanha ihmisen kuolettaminen ja kamppailu Hengen voitolle pääsemiseksi ovat oleellinen uskovan tuntomerkki.

Eräänä vaikeutena tässä taistelussa on se, että omassatunnossamme haluamme olla lakihenkisiä, mutta arkielämässämme ja elämäntavoissamme vapaita ja ilman lakia ja noudattaa vapauden varjolla omia itsekkäitä pyyteitämme ja himojamme. Tämän tähden taistelu meissä asuvan Hengen ja lihaamme piintyneen synnin välillä on tavattoman vaikea ja sitkeää. Siinä taistelussa monet selvät UT:n kehotukset oikeaan vaellukseen ovat suurena apuna.

Ytimeltään Hengen totteleminen on kuitenkin Kristukseen armoon tarttumista. Armoon turvautuessamme emme saa lakata taistelemasta itsessämme asuvaa syntiä ja sen ilmauksia vastaan. Emme saa jäädä synteihimme, vaikka olemmekin jatkuvasti syntisiä - siinä pysyvä ristiriita.

Kun uskova lankeaa syntiin, hän on kuin pieni lapsi, joka kaatuu kuralätäkköön. Hän menee heti itkien kotiin. Hän ei ole kuin sika, joka nauttii kurassa olemisesta. Syntiin suostumien on kuin nuotioon kaatumista. Kyllä siitä pian on päästävä pois (Miika 7:8).

"Hurskaiden on toivottava kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin tekeminen koskaan lopu, ja niin asia totisesti on. Hurskaiden mielissä on enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pelosta kuin iloa lahjaksi annetusta elämästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiskelevat tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voittavat sen, mutta silti tuo murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti" (Luther).

Kutsu palveluun

Hengellisesti heränneitä ihmisiä polttaa jatkuvasti kaksi kysymystä: Miten voin olla vanhurskas Jumalan edessä? Miten voin suunnata elämäni Jumalan tahdon mukaisesti?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen kuuluu: Tulemalla vanhurskautetuksi armosta, uskosta Jeesukseen. Olet vanhurskas Jumalan edessä, kun päivittäin tunnustat syntisi ja turvaudut Jeesukseen ja annat hänen olla vanhurskautesi. Toisin sanoen vastauksena on päivittäinen kääntyminen. Kuinka sanomattoman vapauttavaa onkaan tietää, että koko uskonkilvoitukseni on samaan aikaan vanhurskaana ja syntisenä elämistä oman arkisen todellisuuteni keskellä. Siinä on koko pyhitysoppini. Pyhitykseni on yksin Kristus ja luottamus häneen. Olen vanhurskas Jumalan armon ja lahjan vuoksi, en oman synnittömyyteni vuoksi.

Jumalan pyhyyden tunto on seurannut läpi vuosikymmenien. Tunnen sisimmässäni jatkuvasti, etten täytä vaadittua mittaa, tosin en usko, että sitä täyttää kukaan muukaan kristitty. Siksi elän alituisessa ahdistuksessa. Koen, että ihmisenä olen myyty synnin alaisuuteen (Room 7:14). Olen kaikkine lahjoineni, kykyineen ja taivasikävöimisineni Jumalan edessä syntinen. Sisimmässäni asuu kokonaisvaltainen vajaamittaisuuden tunto. En pysty mihinkään, mikä todella kelpaa Jumalan edessä. Siksi toivoni on siinä, että Kristus on tälläkin hetkellä minun puolestani ja minun hyväkseni kaikkea sitä, mitä Jumala tahtoo minun olevan. Hän on minun ainoa vanhurskauteni Jumalan edessä.

Vastaus toiseen kysymykseen kuuluu: Palvelemalla ja tekemällä työtä arkielämässä. Niin kuin olen vanhurskautettu uskoessani Jeesukseen, niin ovat vaatimattomat arkielämän palvelummekin vanhurskautettuja ja uskallan ajatella, että sitten saan vaeltaa niissä teoissa, jotka Jumala on asettanut eteeni (Ef 2:10). Nämä teot löydän päivittäisistä velvollisuuksistasi. En halua etsiä jotain erityistoimintoja, joilla oletan olevan itseisarvoa Jumalan edessä. Tärkeintä, että voin edes joskus jollakin tavoin palvella kärsivää tai vaikeuksissa olevaa lähimäistäni. Tosin huomaan usein laiminlyöväni ja epäonnistuvani. Onneksi Jumala ei enää kysy tekojani vaan saan kätkeytyä Kristuksen turviin ilman mitään tekojani ja luottaa yksin häneen ja pyytää uskollisuutta vähässä.

Samalla muistaen, että vaikka palveleminen onkin keskeistä pyhityselämässämme, se ei ole kuitenkaan tie pelastukseen. On vain yksi tie pelastukseen, nimittäin usko Jeesukseen Kristukseen.

Liite:
Niilo Tuomenoksa: 1. Näin syntisenä Herra, mun täytyy vaeltaa. Sun kanssas tiellä taivaan, perille kulkea. En paremmaks' voi tulla, en pyhäks' ollenkaan, ja kuitenkin, oi Herra, Sun käsiis jäädä saan.
2. Sä suostut mahdottoman mun luonain asumaan ja aivan tällaisena mua kaikes kantamaan. Et väsy, vaikka usein mä väsyn kokonaan. Sun armos, rakkautesi ei lopu milloinkaan.
3. Mä mato vain ja savi oon huono sotija, kiusoissa, taisteluissa mun täytyy sortua, jos et sä Kristus, Herra, mua auta, vahvista. Vaan autathan, oi auta, voimallas pueta.
4. Mä sydämelles halaan. Sun että kokonaan mä aina saisin olla - mua auta valvomaan. Ah, etten murehduttais Henkeäs milloinkaan. Herkistä tunnon korva Sua kaikess' kuulemaan.
5. Sä rohkeaksi hoidat ja uskon vahvistat, hiljennät levottoman murheessa lohdutat. Sä kurjan ilo, riemu, ja taivas syntisen, Sua itkussani kiitän, viritän virren sen.
6. Se virsi ain on heikko ja kiitos köyhä on, niin usein nurkumiellä mä kuljen lohduton. Vaan kuitenkin mua hoidat lahjojas tuhlaillen päivästä päivään kannat perille saatellen.

Erkki Leminen: 1. Mitä sinulle antaisin, Herra, kun kaikki on hallussasi? Mitä sinulle sanoisin vielä, kun kaikki on tiedossasi? Miten jotakin salata voisin, kun kaikki on valossasi?
2. Sinun katseesi edessä, Herra, olen aina tällaisenaan. Syvä murhe mun mieltäni painaa, kun en muuttunut ollenkaan. Sama turmellus, itkuni aihe, on minussa yhä vaan.
3. Minut voisit jo hyljätä, Herra, sinä oikein tekisit vain. Olen tuhlannut armosi aina niin paljon kuin sinulta sain. Sanon kuitenkin, laupias Herra: "Pidä heikkoja omanain".
4. Mihin luotasi menisin, Herra, mihin yksin joutuisinkaan? Miten kylmä ja tyhjä ja turha, voisi elämä ollakaan? Sinun ikuinen sanasi yksin on toivoni ainoastaan.
5. Sinun eteesi haluan, vaikka en osaisi uskoakaan. Sinun luonasi viivyn, vaikka olen voimaton rukoilemaan. Sinä kiusani, vaivani tunnet, sinun hoitoosi jäädä saan.
6. Mitä sinulle antaisin, Herra, mitä sanoisin tuskassain? Miten maksaisin velkani suuret, kun omistan syntiä vain? Sanoit Jeesus: "On täytetty kaikki, minä vapaaksi sinut sain".

Osmo Tiililä: "Uskovan ihmisen tie käy erityisen kaidaksi siitä syystä, että Jumalan Henki paljastaa hänelle hänen oman kelvottomuutensa yhä selvemmin ja selvemmin. Aluksi ehkä ’juostiin ylpeinä’ ja kuviteltiin paljonkin pyhyyden saavuttamisesta, mutta usein käy aivan päinvastoin. Ihanne jää saavuttamattomaksi, juoksusta tulee kompastelua, kaikki saattaa paljastua pelkäksi kehnoudeksi, ja kun uskova ihminen katsoo vuosien jälkeen elämänsä tuloksia, ne näyttävät toinen toistaan huonommilta. En osannut tehdä oikein sitäkään, mitä luulin helpoimmaksi, en osannut enkä jaksanut pitää pahaa luontoani kurissa, vaan tieni varrella näen monen monia loukkaamiani ihmisiä, paljon rakkaudettomuutta, paljon sellaista, mikä on varmasti tehnyt Pyhän Hengen murheelliseksi. Oikeastaan on kaikki pelkkää suurta epäonnistumista. Elämäni on särkynyttä, niin huonoa, että ehkä olisi ollut parempi, jollei minua ollenkaan olisi maailmassa ollutkaan. Luulin jo voittaneeni sen ja sen synnin - ja sitten se yllätti minut uudestaan. Yritin parannusta, mutta olen silti yhä matalalla, ehkäpä sisimmässäni itkevä ja onneton ihminen. Älkää, kuulijani, puhuko kristityn rististä vain ulkonaisissa tai paremminkin: onnettomuuden ja kohtalonomaisuuden tuntoa sisältävissä asioissa. Nämä sisäiset kelvottomuuden tuskat voivat olla kaikkein kauheimpia. En ole toisin sanoen vain kiusattu, vaan myös langennut ja lankeava ihminen. Tässä en ole enää Herrani kanssa samalla kohdalla."

Urho Muroma: ”Jumalan pyhien kasvojen eteen asetettuna ja hänen Pyhän Henkensä valaistessa tuntoamme, ei meissä itsessämme ole mitään eikä minkäänlaista ilon aihetta. Kuta syvemmälle Herran valo tunkeutuu, sitä hirvittävämmän synnin saastan se tuo valoon. Ei ole enää kysymys joistakin tekosynneistä ja hairahduksesta, vaan sydämemme suuri itsekkyys ja pahuus paljastuu silmiemme eteen mitä kauhistuttavimpana. Ellei nyt olisi armoa, olisimme auttamattomasti hukassa. Ja nyt ei tarvita vain pientä armoa pienistä synneistä, nyt tarvitaan aivan ääretön ja rajaton armo, joka voi pelastaa kaikkein suurimman syntisen. Ja silloin ei ihminen voi enää hetkeäkään katsoa itseensä. Hän tuntee olevansa kaikkeen armoon aivan mahdoton. Hänen täytyy tulla jumalattomana, kerrassaan jumalattomana, vanhurskautetuksi. Hänen täytyy tulla pelastetuksi niin kylmänä, kovana, kuolleena ja mahdottomana kuin hän on. Kaiken täytyy olla sulaa armoa, ettei siinä ihmisellä itsellään ole pienintäkään osuutta. Vasta sitten, kun hän on näin kokonaan kadotettuna ja tuomittuna heittäytynyt Kristuksen armon turviin ja saanut uskoa että hänetkin otetaan vastaan juuri tällaisena, saa hän rauhan” (Elämään 9/2006, 48, toukokuu 1946).