Mitä teen kun minua vaaditaan tekemään parannus?

Raamattuopisto Radio-Dei 20.3.2001, Olavi Peltola

Olenko todellinen kristitty?

Ainakin itse joudun jatkuvasti kipuilemaan siitä olenko ollenkaan todellinen kristitty. Usein olen toistanut vanhan virren säkeistöä: ”Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella, suo sanan tekijäksi tulla, myös nuhteitasi totella… ” (409:3).

Tartun Raamattuuni ja luen vanhasta raamatunkäännöksestä, että Johannes Kastaja saarnasi: ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle". Uusi käännös: "Kääntykää” (kreik. metanoeite, perusmuoto metanoeo, noeo = ajatella, meta = toisin, muuttaa ajatustapansa, muuttaa mielensä, katua, kääntyä): (Matt 3:2). Samoin Jeesus saarnasi: "Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi”. Uusi käännös: ”Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!" (kreik. metanoeite) (Mark 1:15). Kun Jeesus keskusteli kuulijoittensa kanssa Pilatuksen raa’asta veriteosta ja tornin kaatumisen yhteydessä surmansa saaneista hän kahteen kertaan sanoi: ”Ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” Uusi käännös: ”Samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny” (kreik. metanoete) (Luuk 13:3,5). Jeesus ylösnoustuaan lähetti opetuslapsensa lähetystyöhön. Luukkaan evankeliumin mukaan hän sanoi silloin heille: ”Parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista.” Nyt uusikin käännös säilyttää sanaa parannus: ”On hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista” (kreik. metanoian) (Luuk 24:46-47). Ensimmäisenä helluntaina Pietari saarnasi: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan”. Jälleen uusi käännös käyttää sanaa kääntykää (kreik. metanoesate) (Apt 2:38).

Olen kokenut tuon vanhan raamatunkäännöksen käyttämän sanan tehkää parannus erityisen ahdistavana. Tiedän, että toiset kristityt pitävät sanaa parannus hyvänä ovat pahoillaan siitä, että uusi raamatunkäännös osittain poisti sanan ja pani tilalle sanan kääntykää. He ovat kokeneet, että nyt kirkosta katoaa vakava ja vaativa parannussaarna. Tilalle tulee vain jotain pehmeää ja pyöreää - kääntykää! Se ei ole niin vaativa eikä leikkaa niin syvältä kuin sanat tehkää parannus! Ymmärrän kyllä näiden ystävien huolta. Ehkä se tulee hyvin esille eräästä vanhan kristityn sanoissa: ”Piru luppaa suruttomalle aina taivaan, ja vähänkö männee tästä elämästä siinä tilas? Mutta kun Jumala tahtoo antaa uskon Kristukseen, niin piru pannee vastaan loppuun ast’” (Osmo Tiililä, Yön jälkeen aamu).

Mitä tarkoitta kehotus parannukseen?

En voi sille mitään, että minulle joka tapauksessa sana parannus on käännöshirviö. Pelkään sanaa ja sen synnyttämää mielikuvaa: Tuon sanan mukaan minun on paranneltava, korjattava, muutettava itseäni ja uskoni ja pelastukseni riippuu siitä, kuinka hyvin osaan parannella omaa käyttäytymistäni, puheitani ja sydäntäni.

Varsinainen ahdistukseni on kuitenkin siinä, että koen olevani kyvytön korjaamaan omaa sisintäni. Vaikka kuinka yritän muuttaa joitakin tapojani, ei siitä tule mitään valmista. Ei ainakaan sellaista muutosta hyvään, että tämän oman parannukseni ansioista uskaltaisin mennä Jumalan eteen armoa saamaan.

Muista kyllä kuinka vastakääntyneenä nuorena uskovana olin harmissani körttivirren sanoihin. ”On tekemättä vielä mun parannukseni” (Siionin virsi 150:1, Vilhelmi Malmivaara). Silloin koin, että noilla sanoilla ihminen vain välttelee todellista parannuksen tekemistä elämässään. Kyllä ihminen pystyy muuttamaan itseänsä, tekemään parannuksen, jos hän vain sitä tosissaan yrittää. Tuo on pelkkää velttoilua!

Myöhemmin on ollut pakko monta kertaa huomata, etten pystykään tekemään tuota parannusta, elämäni ja vaellukseni ei muutukaan. Parantelu jää vain pelkäksi yrittämiseksi.

Kun ystävät vaativat minua tekemään parannuksen

Raamatun sanan rinnalle tulevat myös monet uskovat ystävät. Hekin vaativat minua tekemään parannusta. Koen, että heidän vaatimansa parannus on jotain sellaista, jonka avulla he jopa voivat kiristää minua. Kun näkevät kuinka puutteellista uskonelämäni on ja nimenomana törmäävät luonteeni heikkouksiin ja loukkaantuvat joihinkin asioihin käyttäytymisessäni tai joihin tokaisuihini, silloin he esittävät minulle vaatimuksen, että minun on muututtava, minun on tehtävä parannus, korjattava asia elämässäni. Minun on tultava heille paljon paremmaksi ja heitä miellyttävämmäksi ihmiseksi.

Jotkut kirjoittavat, jotkut soittavat, harva uskaltaa puhua suoraan kahden kesken nuhdellen näin minua. Tähän jälkimmäiseen käytäntöön Jeesus tosin kehottaa. "Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken” (Matt 18:15). .

On tuskastuttava huomata, etten ole joidenkin uskovien silmissä todellinen kristitty siksi, että on omat mielipiteeni, esitän ne määrätietoisesti ja samaan aikaan kuitenkin minulta puutuu jotain tai minussa on jotain pahaa ja juuri siitä minun on tehtävä parannus. Ei riitä, että uskon Jeesuksen Kristukseen, että hän on kuollut puolestani. Ei riitä, että jatkuvasti sydämessäni huokailen Jeesuksen puoleen ja kerjään häneltä armoa ja apua. Näiden uskovien mielestä minulla on joitakin sellaisia asioita, joiden on kadottava elämästäni. Vasta sitten kun olen vapautunut niistä ja muuttunut heidän mieleisekseen he voivat hyväksyä minut todelliseksi uskovaksi.

Mitä tarkoitan, sen ehkä parhaiten selvittää pari saamaani kirjettä.
Toisen otsikkona on ”Tullut Herralta 13.3.-68, kello 12. Olavi Peltola. Minun poikani, valittuni. Kuinka kauan sinä makaat epäuskossasi ja annat saatanan kiusata henkeäsi ja ruumistasi. Kuinka kauan sinä kätket vihaa, kiivastusta, riitaa, kohtuutonta arvostelua, ylenkatsetta ja väärä halveksuntaa toisia – Minun lapsiani kohtaan. Tee parannus. Tee parannus, niin sinun syntisi pyyhitään pois…” Kirje päättyy:: ”Siksi tee parannus. Valittuni. Aseenkantajani. Etten minä tulisi ja siirtäisi sinua pois. Amen.” Nimeä ja osoitetta ei ollut alla.

Tämä oli siis profetia. Yleensä heitän kaikki profetiat paperikoriin saman tien. Joitakin olen arkistoinut voidakseni käyttää niitä luentojen havaintomateriaalina. Muistan kuinka aikoinani, kun minulle alkoi selvitä ns. Oulun profetian harhaisuus, kerran Pohjoismaisessa opiskelijatyöntekijöiden kokouksen yhteydessä Raamattuopiston pihalla tallasin muiden nähden Oulun profetia-kirjan jalkoihin. Sen arvoinen se on minusta tänäkin päivänä!

Otan esille toisen kirjeen. Se tuli tämän vuoden tammikuussa. Kirje alkoi: ”Rovasti Olavi Peltola. Jumalan rauhaa teille.” Otan tähän vain loppuosan kirjeestä: ”Onko jossakin elämänne tilanteessa katkeruus vallannut sydämen? Se voi olla jossakin työtilanteessa. Se voi olla ihmiselle rankka juttu. Siitä on vaikea päästä irti. Tämä asia on tiedostettava ja nöyrryttävä parannukseen ja uudestaan sovittava näitä yhteyksiä. Tämä on ihmiselle ilman Herran apua mahdottomuus. Entä kapinallisuus? Ketä vastaan te kapinoitte? Ihanko itse Jumalaa vastaan. Kysyn vain? Heittäkää se pois. Älkää tuhotko itseänne. Tämä voi ilmetä sairautena. En jatka tätä luetteloa. Siunatkoon Herra Teitä. Teidän parasta ajatellen uskon ystävä.”

Aikoinaan Luther sanoi, että meitä koskeva arvostelu on meille kristittynä monin verroin hyödyllisempi kuin ystävän kiitos. Se on varmasti totta. Sehän pakottaa jälleen selvittämään itselleen keneen oikein uskon! Mitä on minun uskoni Jeesukseen Kristukseen? Tällainen selvittely on aina hyödyllinen.

Mikä on nyt se parannus, jota nämä ystävät ovat minulta vaatimassa? Edellinen nuhtelija haluaa, ettei minussa olisi epäuskoa ja etten antaisi saatanan kiusata henkeäni ja ruumistani, etten kätkisi vihaa, kiivastusta, riitaa, kohtuutonta arvostelua, ylenkatsetta ja väärä halveksuntaa toisia uskovia kohtaan. Minun siis tulisi täyttää tämän ystäväni profetiassa saama lain mitta ja vapautua sydämeni pohjia myöten kaikista näistä synneistä. Totisesti kaikki ne asiat, jotka hän luettelee syykseni ovat todellisia syntejä. Toinen ystävä ottaa esille sydämessäni olevan katkeruuden ja kapinallisuuden.

Mitä nyt teen? Kiitän tietysti näitä ystäviä, että ovat jälleen muistuttaneet minua minun pahuudestani. On hyvä, että saan nähdä itseni toisten silmillä..

Mitä teen kun kohtaan parannuksen tekemisen vaatimuksen?

En voi tehdä muuta kuin ottaa nämä luetellut syntini ja mennä niiden ja monien muiden minussa vielä olevien pysyvien ja muuttumattomien syntieni kanssa Jeesuksen Kristuksen luo. Vetoan siihen, että hän on sanonut: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos” (Joh 6:37).

Kerron Jeesukselle, että juuri niin kuin hän itse on sanonut, minun sisästäni, sydämestäni lähtee jatkuvasti – kuten likaviemärin suusta: Pahoja ajatuksia, ja niiden mukana siveettömyyttä, varkautta, murhaa, aviorikoksia, ahneutta, häijyyttä, vilppiä, irstautta, pahansuopuutta, herjausta, ylpeyttä ja uhmamieltä (Mark 7:21-12). En voi muuta kuin sanoa Jeremian tavoin: ”Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea?” (Jer 17:9).

Tätä synnin ryöppyämistä olen sisimmässäni kokenut aina siitä lähtein kun tulin kesällä 1944 herätykseen. Muistan kuinka vuosia olin sisäisessä tuskassa tuon herätykseni jälkeen. Koetin vapautua synneistäni ja tulla uudeksi luomukseksi. Kävin selvittämässä poikavuosieni sotkuja siellä ja täällä. Mutta en saanut rauhaa. Lopulta valo alkoi pilkistää sieluuni, kun sielunhoitaja kysyi lapsenmieleisesti: ”Olavi, tykkääks’ Jeesus susta.”

Ainoa mahdollisuuteni elää kristittynä

Miten tuo kysymys säväyttikään sisintäni: ”Olavi, tykkääks’ Jeesus susta.” Tämähän tässä kristillisyydessä on oleellista, ei minun parannuksen tekemiseni eikä muuttumiseni hyväksi! Aloin ymmärtää, että minun ainoa mahdollisuuteeni elää kristittynä, on elää Jeesuksen täydellisen rakkauden peittämänä – ja koko ajan korjaantumattomana syntisenä.

Vuosia myöhemmin tämä uskoni Jeesukseen syntieni täydellisenä ja joka hetkisenä sovittajana vahvistui, kun ymmärsin, ettei se ole mikään ihme, jos Jumalan vanhurskauttaa sen, joka rukoilee - totta Jumala sellaisen vanhurskauttaa. Eikä se ole ihmeellistä, että Jumala vanhurskauttaa sen, joka uskoo - tietysti Jumala uskovan vanhurskauttaa. Eikä sekään ole ihme, jos Jumala vanhurskauttaa ihmisen, jossa on Pyhä Henki. Mutta se on ihme, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman (Room 4:5) (Juho Malkamäki).

Toki olen Jumalalle kiitollinen, etteivät kaikki nuo Jeesuksen luettelemat himot ja halut ole johtaneet käytännön tekoihin – ei ainakaan kaikkiin eikä jatkuvasti. Herra on siinä suhteessa kuullut kohdallani rukouksen: ”Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.” Mutta vaikka en teoissa syyllistyisikään, niin Herrani tutkivan katseen alla, joka läpäisee koko olemukseni ja paljastaa sydämeni pohjimmaiset syvyydetkin, minun on pakko myöntää, että kaikkiin noihin synteihin on syvä taipumus. Ne ovat valmiina sisimmässäni. Jollen valvo ja suostu Hengen ja lihan välisen jatkuvaan taisteluun itsessäni, ne pulpahtavat esille ja voivat saada aikaan hirvittävää jälkeä.

Kuinka vapauttavaa onkaan laulaa Niilo Tuomenoksan kanssa: ”Näin syntisenä Herra, mun täytyy vaeltaa. Sun kanssas tiellä taivaan, perille kulkea. En paremmaks' voi tulla, en pyhäks' ollenkaan, ja kuitenkin, oi Herra, Sun käsiis jäädä saan. 2. Sä suostut mahdottoman mun luonain asumaan ja aivan tällaisena mua kaikes kantamaan. Et väsy, vaikka usein mä väsyn kokonaan. Sun armos, rakkautesi ei lopu milloinkaan.”

Sydämestä voi yhtyä myös Erkki Lemiseen lauluun: ” Sinun katseesi edessä, Herra, olen aina tällaisenaan. Syvä murhe mun mieltäni painaa, kun en muuttunut ollenkaan. Sama turmellus, itkun aihe, on minussa yhä vaan. Minut voisit jo hyljätä, Herra, sinä oikein tekisit vain. Olen tuhlannut armosi aina niin paljon kuin sinulta sain. Sanon kuitenkin, laupias Herra: "Pidä heikkoja omanain." Mihin luotasi menisin, Herra, mihin yksin joutuisinkaan? Miten kylmä ja tyhjä ja turha, voisi elämä ollakaan? Sinun ikuinen sanasi yksin on toivoni ainiaan. Sinun eteesi haluan, vaikka olen voimaton rukoilemaan. Sinä kiusani, vaivani tunnet, sinun hoitoosi jäädä saan.

Muutamien hengellisten isien opetusta parannuksesta

Annan nyt eräitten hengellisten isien puhua: Osmo Tiililä kirjoittaa: "Uskovan ihmisen tie käy erityisen kaidaksi siitä syystä, että Jumalan Henki paljastaa hänelle hänen oman kelvottomuutensa yhä selvemmin ja selvemmin. Aluksi ehkä "juostiin ylpeinä" ja kuviteltiin paljonkin pyhyyden saavuttamisesta, mutta usein käy aivan päinvastoin. Ihanne jää saavuttamattomaksi, juoksusta tulee kompastelua, kaikki saattaa paljastua pelkäksi kehnoudeksi, ja kun uskova ihminen katsoo vuosien jälkeen elämänsä tuloksia, ne näyttävät toinen toistaan huonommilta. En osannut tehdä oikein sitäkään, mitä luulin helpoimmaksi, en osannut enkä jaksanut pitää pahaa luontoani kurissa, vaan tieni varrella näen monen monia loukkaamiani ihmisiä, paljon rakkaudettomuutta, paljon sellaista, mikä on varmasti tehnyt Pyhän Hengen murheelliseksi. Oikeastaan on kaikki pelkkää suurta epäonnistumista. Elämäni on särkynyttä, niin huonoa, että ehkä olisi ollut parempi, jollei minua ollenkaan olisi maailmassa ollutkaan. Luulin jo voittaneeni sen ja sen synnin - ja sitten se yllätti minut uudestaan. Yritin parannusta, mutta olen silti yhä matalalla, ehkäpä sisimmässäni itkevä ja onneton ihminen… Nämä sisäiset kelvottomuuden tuskat voivat olla kaikkein kauheimpia. En ole toisin sanoen vain kiusattu, vaan myös langennut ja lankeava ihminen. Tässä en ole enää Herrani kanssa samalla kohdalla" (Osmo Tiililä).

Urho Muroma myös kirjoittaa hyvin samalla tavoin: "Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selvemmin näkee omat heikkoutensa, puutteensa ja vikansa. Vaikka onkin jo vuosikymmenet kilvoitellut Herran askelissa, täytyy kuitenkin rehellisesti tunnustaa: kovin vähän on Kristus minussa muotoa saanut. Missä on se nöyryys, rakkaus, epäitsekkyys, uhrautuvaisuus ja kaikki muut hyveet, joiden tulisi kaunistaa kristityn elämää? Miten monta kertaa täytyy murheella tunnustaa, että ’vanhalla ihmisellä’ on vielä niin suuri vaikutusvalta meidän elämässämme, vaikka sen olisi pitänyt jo aikoja sitten tulla ristiinnaulituksi ja kuoletetuksi. Yhdellä on yhdet vaikeudet, toisella toiset. Jonkun helmasynnit ovat henkisellä alalla, toisen lihallisella. Kuka on ajatuksissaan ylpeä, itserakas, kateellinen ja anteeksiantamattoman pitkävihainen. Toinen taas elämän mukavuuksia rakastava, lihallisiin intohimoihinsa lankeileva, syömäri ja juomari, joilla tarkoitan ihmisiä, jotka vatsaansa palvovat. Eiköhän vain ole niin, että mitä kauemmin elämän tietä vaellamme, sitä selvemmin alamme nähdä omat heikkoutemme ja puutteemme. Syvenevä synnintunto onkin aivan luonnollinen ilmiö vilpittömän Jumalan lapsen koettaessa kaikin puolin elää Herransa ja Mestarinsa tahdon mukaan.

Mutta yhä syvenevä synnintunto vaatii vastapainokseen yhä kirkkaampaa näkemystä Kristuksen armoon. Kun oma syntisyys kasvaa yli äyräitten, täytyy Herran kirkkauden nousta taivaaseen asti. Suuri syntinen tarvitsee suuren Vapahtajan. Ja tämä suuri Vapahtaja ilmenee hänen elämässään niin, että hän tietää Jeesuksen läpikohtaisesti tuntevan hänen viimeistä piirtoa myöten ja kuitenkin rakastavan häntä äärettömällä, jumalallisella rakkaudella. Tämän ajatuksen on Paavali Roomalaiskirjeessä pukenut muotoon: ’Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on ylenpalttiseksi tullut’ (Room 5:20). Hyvä kilvoitus, rakas ystäväni, merkitsee sitä, että sinä jättäydyt Jeesuksen Kristuksen käsiin sellaisena syntisairaana kuin olet ja uskot koko sydämestäsi, että hän on vaikuttava sinussa niin tahtomisen kuin tekemisenkin.

Ja kun sinä et yhtenäkään päivänä selviydy sellaisena voittajana, että sinulla ei olisi asiaa Golgatalle, Jeesuksen ristin juurelle, niin ei sinun kerskauksenasi milloinkaan voi olla oma pyhyytesi ja vaelluksesi, vaan kerskauksenasi on ainoastaan Herra ja Hänen armonsa. Kun opetuslapset saivat kirkastusvuorella nähdä Mestarinsa säteilevän kirkkauden päättyy tämä kertomus sanoihin: ’He eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksinään’ (Matt 17:8). Jeesuksen yksinään. Tässä hyvä kilvoitus, Jeesus yhä suuremmaksi. Tässä hyvä kilvoitus, Jeesus kaikeksi kaikessa. Jospa mekin saisimme lähtöhetkellämme nähdä ainoastaan Jeesuksen, Hänet, joka kerran kutsui meidät omiksensa, vaikka hyvin tiesi, kuinka heikot ja kelvottomat Hän kutsui, ja joka silloin antoi meille armosta kaikki syntimme anteeksi, puhdisti meidät verellään ja uudestisynnytti Sanansa ja Henkensä voimalla, ja joka siitä pitäen on äärettömällä rakkaudella ja uskollisuudella hoitanut meitä tähän hetkeen saakka, antamalla väsymättä meille uutta armoa uutta kilvoitusta varten. Niin, jospa lähtöhetkellämme näkisimme vain hänet saaden unhottaa kaiken muun. Oi, Herra, suo tämä armo meille vaivaisille syntisille oman nimesi kunniaksi" (Urho Muroma, Herää Valvomaan 46-47/1956).

Mistä lopulta parannuksessa on kysymys?

Yritän vielä määritellä mistä parannuksessa on kysymys. Käytän nyt tuota itselleni vastanmielistä sanaa. Sitä kuitenkin käytetään jatkuvasti paljon. Sehän ei ole oikea käännös Jeesuksen käyttämästä sanasta metanoeo, joka tarkoittaa muuttaa mielensä suuntaa, kääntyä – se on kääntyä pois itsestä ja maailmasta kohti Jeesusta..

Lainaan jälleen Osmo Tiililää: ”Mitä parannus on? Se on katumusta Herran edessä ja uskon katseen nostamista hänen puoleensa. Parannus on huutoa syvyydestä, heikon huutoa, hätä huutoa. Sellaiseen Herra vastaa ja näyttää uskon silmälle – olkoon tämä vasta vaikka arkana luomiaan raottava – ihmeellistä Poikaansa Kristusta ja nostaa huutavan syvyydestä yhteyteensä. Silloin nousee tämän sydämestä kiitos: minäkin suuri syntinen, minäkin ruhjottu, ahdistunut, langennut ja lankeava, minäkin, jolla ei ole ansion alkeitakaan, saan omistaa Vapahtajan” (Osmo Tiililä, Yön jälkeen aamu, s. 118).

Otan avukseni Roseniuksen: ”Mutta jos hänen on tultava sellaiseksi tai tällaiseksi päästäkseen Jumalan suosioon, silloinhan eivät armo ja vanhurskaus tulisi yksin Kristuksen kautta. Eikä se silloin tapahtuisi kokonaan "ilman tekoja" tai "ilman lakia", kuten Raamattu sanoo. Mutta parannusta, katumusta ja uskoa ei tarvitakaan Jumalan takia vaan syntisen takia. Ei Jumalaa tarvitse taivuttaa antamaan armonsa, vaan syntisen on taivuttava ottamaan se vastaan. Kun syntisen kipeimmäksi tarpeeksi ja ainoaksi lohdutukseksi on tullut pääsy Kristuksen luo - silloin hänen parannuksensa ja katumuksensa ja uskonsa takaavat sen, että hän on jo saanut armon Kristuksessa” (C. O. Rosenius, Vanhurskaana Jeesuksessa, Vaasa 1976, 119-120).

Jälleen käytän apunani myös Erkki Lemisen kirjoitusta: "Ei parannus ole ehto, ei ovi, ei kynnys, ei suoritus, ei pelastuksen etumaksu, vaan seuraus. Ennen parannusta ihminen on parantumaton, sellainen, jota parantumattomana rakastetaan, eksynyt, jota etsitään, jumalaton, josta jumalattomana välitetään, ihminen, johon Jumalan hengen mieltä muuttava taivuttelu kohdistuu. Parannus on mielenmuutos. Selin ollut kääntyy siinä päin ja varjossa vaeltanut valkeuteen" (Erkki Leminen, Erämaan rauhoittavat äänet, 80)..

Hän eräässä pakinassaan terävästi valottaa tätä samaa ongelmavyyhtiä:
”Jotkut sanovat, että minä en sano syntiä synniksi, en saarnoissani enkä kirjoissani. He odottavat varmaan, että keskikalja, kuvaruutu, tanssi ja rakastelu tulisivat totisesti teilatuksi ja tuhat muuta tuhmuutta luetelluksi. Mutta miksi matkisin monia? Miksi raapisin pintaa, kun syyt ovat syvällä? Kun syöpä on sisällä? Ja olenhan sentään syntien emon - rakkaudettomuuden - usein synniksi sanonut, sen, jolla on paljon pentuja ja joka poikii jatkuvasti. Ja sanojat vihjailevat, että julistan halpaa armoa. He odottavat varmaan, että joka toisessa sanassa olisi laki ja joka toisessa armo, toisessa kädessä kirves, toisessa sidepakkaus. He ajattelevat varmaan, että jos ihmisellä on tosiparannuksen etutalletusmaksu, niin taivas lainaa loput. Mutta tällä kohtaa olen luja. En suostu sanojan sanojen alle, en! Halpa olen itse ja monessa puuttuvainen, mutta Jumalan armosta ajattelen ja sanon, että se riittää kaikille kysyjille, koska se on kallis armo! Pelastus ei ole Jumalan ja ihmisen perustama pelastusosakeyhtiö, vaan kokonaan Jumalan lahjaa. Se on pelkkää armoa. Me olemme kalliisti ostetut. Tällä kohtaa olen paavalilais-luterilainen ja sanon Paavalin sanoilla: "En minä teet mitättömäksi Jumalan armoa" (Gal 2:21) ja "armosta te olette pelastetut" (Ef 2:8). Halpaa armoa julistaa mielestäni se, joka panee ihmisen töihin eikä luota Jumalan tekoon - jumalattoman vanhurskauttamiseen uskon kautta, vaan tarjoaa ihmisen vaivaisia pennejä miljardivelkojen maksuksi. Kalliin armon tunnossa lauletaan: "Maksettu on velkani mun, ylistys olkoon ristinnaulitun". Silleen minäkin laulelen, vaikka särisevällä äänellä ja itkuisesti. Heipä hei - toistaiseksi! (Erkki Leminen, Sana 49/1987).

Puen oman kamppailu siitä, mitä parannus oikein, on seuraaviksi väitteiksi:

Jos Jumalan tuntemiseen vaaditaan joitakin edellytyksiä minun puoleltani tai asetetaan joitakin ehtoja, en koskaan voi oppia tuntemaan Jumalaa. Koen olevani niin perusteellisesti ja lopullisella tavalla synnin turmelema ja valheellinen, etten voi löytää Jumalaa, jos minun on ensin muututtava ja tultava jumalalliseksi. Jumalan on suostuttava vanhurskauttamaan minut jumalattomana.

Jos Jumalan tunteminen vaatii sitä, että tunnustan syntini ja luovun niistä, siitä ei tule kohdallani mitään. Ei ainakaan jos syntien tunnustamisessa on oltava vilpitön, tunnettava todellista katumusta ja osattava luetella kaikki synnit ja todella leikattava itsensä niistä irti.

Minä en löydä Jumalan luo, jos löytämiseen vaaditaan, että pyrin pyhitykseen, antaudun koko sydämeltäni Jumalalle ja rakastan häntä koko voimastani ja minun on oltava Hengellä täytetty. Tästä kaikesta ei ole tullut mitään.

En voi olla yhteydessä Jumalaan, jos minun on rukoiltava polvillani säännöllisesti ja rukoiltava paljon ja sydämestäni. Ainoa rukous, johon pystyn ja jonka osaan ja jota harjoitan usein on huokaukset: Herra auta, älä Herra hylkää. En tiedä voiko tuollaista edes kutsua rukoukseksi. Sen vain tiedän, että usein päivän mittaan ja nimenomaan silloin, kun taas kerran vihani ja paha sisuni nousee pintaan, tämä on ainoa vastaukseni oman sisimmän inhottavuuteen.

Minun on pelastuttava tänään ja huomenna ja joka päivä syntisenä, kaikessa Jumalan sanan rikkoneena, kapinallisena, katkerana, vihaavana ja täynnä itseäni olevana. Ainoa mihin nähtävästi pystyn keskellä parantumatonta ja muuttumatonta pahuuttani on huutamaan avukseni Herran Jeesuksen Kristuksen nimeä. Minun ainoa toivoni on, että elämäni loppuun asti joka päivä ja jopa joka hetki voin ja osaan mennä Jeesuksen luo hänen sanaansa luottaen – ”sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos” (Joh 6:37). Siksi uskallan olla varma siitä, että jos vain pääsen Jeesuksen luo, hän aina ottaa vastaan. Totisesti hän ei heitä minua ulos.

Mitä on käytännössä tämä Jeesuksen luo meneminen? Se ei ole muuta kuin tällä hetkellä huokailen: Jeesus armahda minua, Jeesus anna minulle anteeksi. Jos perustelen tämän Raamatulla, niin nojaan silloin profeetta Hoosean sanoihin: ”Ottakaa mukaanne sanoja ja palatkaa Herran tykö ja sanokaa hänelle: "Anna anteeksi kaikki rikokset, ota armoihisi” (Hoos 14:3).

Toki joudun senkin kanssa kamppailemaan, että onko todellakin tällainen pelkkään Raamatussa olevaan sanaan luottaminen oikeaa? Olenko vain röyhkimys, kun tartun Raamatun lupaukseen? Olenko sellainen, joka näin luottamalla pelkkään Raamatun sanaan pelastuksen asiassa hyökkäänkin taivasten valtakuntaa vastaan ja tempaan sen itselleni. (Matt 11:12).

Tajuan, että tilanteeni on täysin toivoton ilman hänen joka hetkistä armahdustaan. Syntieni seasta, niiden keskeltä nostan katseeni häneen. Menen avoimelle lähteellä. Täysin tietoisesti syntiä tekevänä otan armon avukseni, koska ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa näin pirullisena armon avukseen.

Vaikka en vapautuisikaan juomarin tai huumeen koukusta, menen kuitenkin Jeesuksen luo. Menen vaikka itsemurha-ajatuksen kietovat minut yhä syvemmin ja lopulta heittäydyn junaradalle Savion ja Keravan välillä joulukuisessa räntäsateessa.

Sydämeni laadussa eikä monissa teoissani ole mitään eroa suruttoman ihmisen ja minun välillä. Ainoa ero on siinä, että myönnän Jumalan pyhän lain totuudellisuuden ja että kaikista sen jatkuvista tuomioista huolimatta huudan avukseni Herran Jeesuksen Kristuksen nimeä.

En voi kerskua siitä, mitä Pyhä Henki on vaikuttanut minussa. Sillä ainoa asia, jota voisi kutsua Hengen vaikutukseksi on halu tutkia Raamatun sanaa, oman syntiskurjuuden jatkuva, usein suorastaan painostava näkeminen suurin piirtein jokaisen Raamatun aukeaman valossa ja kummallinen halu ja rohkeus mennä kaikesta omasta pysyvästä jumalattomuudestani ja epäonnistumisestani huolimatta Jeesuksen luo armon kerjäämään ja uskallan väittää myös armoa samaan.

En ole mitään eikä minusta ole tullut mitään enkä ole saanut aikaan mitään muuta kuin korkeintaan pahaa. En täytä minkäänlaista kristillisyyden mittaa. Mutta kaikesta tästä turmeltuneisuudestani ja hulluudestani huolimatta kuitenkin turvaan ja luotan Herraan Jeesukseen Kristukseen.

Tätäkö on parannus ja autuuttava usko?

Päätän tämän puheeni kahteen lainaukseen Roseniuksen kirjoista: C. O Rosenius kirjoittaa, että evankeliumin salaisuus on se, että” kaikki synti – sekin joka tänään huolettaa sinua – on jo sovitettu Kristuksen kuolemassa. Nyt ei siis mitään Jumalan puolelta estä sinua tulemasta armon istuimen luo – voi tulla niin murskattuna tai niin kovana kuin olet, niin hurskaana tai jumalattomana kuin olet, niin puhtaana tai epäpuhtaana kuin olet ja saada armon, joka on annettu sekä vanhurskaudeksi että pyhitykseksi.” ”Ei mikään teko voi ansaita eikä mikään synti estää Jumalan armoa. Nyt jää jäljelle vain se, että syntinen tulee Isän luo, joka on jo sovitettu, ja ottaa uskon kautta vastaan sen, mitä Kristus on tehnyt. Mutta Isän luo emme koskaan tule ennen kuin laki on saanut tehdä suuriluuloisesta, omavanhurskaasta ja ylpeästä syntisestä neuvottoman.” (C. O. Rosenius ,Tie rauhaan, Suolahti 1973, 90).

"Yksityisen ihmisen ei nyt tarvitse muuta kuin tulla ja ottaa vastaan kaikki tämä, mikä hänelle kuuluu. Hän saa ilmaiseksi pukeutua parhaisiin vaatteisiin ja uskoa halki elämänsä anteeksi kaiken synnin, mikä hänessä vielä on jäljellä. Syntiä ei koskaan enää lueta hänen syykseen eikä laki koskaan enää tuomitse häntä kadotukseen. Jumala ei koskaan enää vihastu häneen vaan rakastaa häntä iankaikkisella ja muuttumattomalla rakkaudella ja sulkee hänet syliinsä lapsenaan ja perillisenään, niin kauan kuin hän uskoen pysyy Kristuksessa eli siis niin kauan kuin hän synnin vuoksi yhä uudelleen palaa Kristuksen luo eikä tule toimeen ilman hänen armoaan" (C.O. Rosenius, Yksi kaikkien puolesta, Vaasa 1976, 55).