Jumalatonko kelpaa Jumalalle?

Kristilliset eläkeläiset Kallion seurakuntakoti 10.2.2000

1. Hetken kuluttua Jumalan edessä tekemässä tiliä

Haluan viedä tällä puheenvuorollani meidät edes hetkeksi rajalle, elämän ja kuoleman rajalle. Siitäkin vielä eteenpäin hetkeen, jolloin olemme Jumalan pyhien silmien edessä, sillä "jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle" (Hepr 9:27), "meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen" (2 Kor 5:10).

Siinä on hän, josta Raamattu todistaa, että hän on "yksin hallitseva Jumala, kuninkaiden Kuningas ja herrojen Herra. Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä. Hänen on kunnia ja ikuinen valta. Aamen." (1 Tim 6:15-16).

Hänen silmänsä ovat kuin tulen liekit (Ilm 9:22). Ehkä olemme kevyesti voineet sivuuttaa tuohon hetkeen asti Heprealaiskirjeeseen talletetut sanat: "Herra on tuomitseva kansansa. Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin" (Hepr 10:31). "On tullut tuomion aika, ja tuomio alkaa Jumalan huoneesta. Mutta jos se alkaa meistä, mikä onkaan niiden loppu, jotka eivät taivu uskomaan Jumalan evankeliumia?" (1 Piet 4:17). Hän tutkii kaiken ja tietää kaiken. Kaikki avointa ja paljastettuna hänelle. Kirjat on avattuna. Jokaisesta turhasta sanastakin joudumme tekemään tiliä.

Nyt kaikki minusta itsestäni on paljastettuna ja avoimena myös itselleni. Ehkä ensimmäistä kertaa silloin kohtaan todellisuuden omasta luonteestani, elämästäni ja itsestäni. Täällä en ole koskaan sitä halunnut, en uskaltanut, en voinut kohdata. En olisi sitä kestänyt. Nyt minun on pakko kerrankin nähdä oikeassa valossa kuka ja millainen ihmisenä olen ollut ja olen.

Väitän, että meidän on mahdotonta ennakolta totuudellisesti kuvitella itseämme ja tuntemuksiamme tuossa kaiken ratkaisevassa tiliteon hetkessä. Voimme korkeintaan vain aavistella jotakin ja paeta!

Mitä silloin minulle luetaan, minusta julistetaan? Mitä minusta sanoo hän, joka sanoo sen viimeisen ratkaisevan sanan? Siitä riippuu kaikki! Se on lopulta ainoa merkittävä ja ratkaiseva asia koko elämässäni!

2. Olemme Jumalan edessä aina syntisinä

Olen usein mietiskellyt eräitä pieniä, ehkä huomaamattomia välähdyksiä Jumalan ilmoituksen sivuilta. Niissä aivan kuin leimahtaa näkyviin jo täällä alhaalla tuo Jumalan pyhyyden tunto ja sen vaikutus ihmisen sydämessä. Mitä Johannes sanokaan uskoville kirjeessään: ”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme ja totuus ei ole meissä” (1 Joh 1:8). Kuinka karusti Raamatun alkulehdet kuvailevatkaan ihmistä: "Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat" (1 Moos 6:5). "Ihmisen sydämen aivoitukset ovat pahat nuoruudesta saakka" (1 Moos 8:21). Miten Mooses rukoilikaan: "Muista palvelijoitasi Aabrahamia, Iisakia ja Jaakobia, älä katso tämän kansan uppiniskaisuutta, jumalattomuutta ja syntiä" ( 5 Moos 9:27). Tai entä nämä Salomon sanat temppeliä vihittäessä: "Sinä yksin tunnet kaikkien ihmislasten sydämet" …"ei ole ihmistä, joka ei syntiä tee" (1 Kun 8:39, 46).

Daavidin rukous lie meille tuttu: "Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi; mutta sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi. Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt. Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden" (Ps 51:6-8) Miten se Jeremian sanoikaan: "Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea?" (Jer 17:9). Entä Paavalin hyvin henkilökohtainen tunnustus: "Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo" (Room 7:18-19).

3. Ainoa mahdollisuus selvitä Jumalan edessä on jumalattoman vanhurskauttaminen

En tiedä Raamatussa toista kohtaa, joka sen paremmin antaisi valoa Jumalan tulisen tuomion edessä kuin eräs loukkaavalta tuntuva kohta Roomalaiskirjeestä. Muistan kuinka eräs uskova sanoi kerran tuohtuneena: Eihän sellaista voi olla kirjoitettuna Raamatussa!

Luen vähän laajemmin tuon kohdan uuden käännöksen mukaan: "Mitä sanovat kirjoitukset? 'Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi.' Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi. Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta: Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi ja joiden synnit on pyyhitty pois. Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään" (Room 4:3-8). Otan siitä sen ydinkohdan vielä esiin vanhan käännöksen mukaan: ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (KR 38).

Siinä on sanottu nuo vallankumoukselliset sanat, ne ainoat sanat, jotka tuovat meille toivon Jumalan pyhien ja kaikkinäkevien silmien edessä: Hän vanhurskauttaa jumalattoman.

4. Miksi tuo kauhea sana jumalaton?

Tiedän kyllä kuinka häiritsevältä, jopa mieltä sekoittavalta saattaa tuntua tuo ihmisen syvintä olemusta Jumalan edessä kuvaava sana jumalaton. Kreikaksi sana on asebee. A tarkoittaa ei ja sebeooon kunnioittaa: ei-kunnioittava. Siinä on kysymys ensimmäisen käskyn rikkomisesta, epäjumalanpalvelemisesta.

On aivan käsittämätöntä, että Paavali puhuessaan Abrahmista yht'äkkiä käyttää sanaa jumalaton. Ei kai nyt sillä sanalla voida totuudellisesti kuvata uskon isän vaellusta. Kyllähän VT:ssa sanan jumalaton käyttö osoittaa, että sillä tarkoitettiin hírvittäviä epäjumalanpalvelijoita ja epäuskoisia ihmisiä. Mutta sanalla jumalaton onkin Raamatussa kaksi aivan erilaista käyttöä. Toisessa sillä kuvataan ihmisiä, jotka ovat kääntäneet selkänsä Jumalalle ja kaiken tavoin taistelevat Jumalaa vastaan. Silloin on kysymys Sodoman ja Gomoran kansasta. Silloin sanan kreikankielinen merkitys a-sebeoo - ei kunnioittava tarkoittaa näkyvää ja intohimoista epäjumalien palvontaa ja räikeissä julkisynneissä elämistä.

Raamattu sanoo: "Jumalaton kerskaa omista himoistansa, ja kiskuri kiroaa, pilkkaa Herraa. Jumalaton sanoo ylvästellen: 'Ei hän kosta'. 'Ei Jumalaa ole' -- siinä kaikki hänen ajatuksensa" (Ps 10:3-4). "Jos jumalaton saa armon, ei hän opi vanhurskautta; oikeuden maassa hän tekee vääryyttä eikä näe Herran korkeutta" (Jes 26:10). "Voi jumalatonta! Hänen käy pahoin, sillä hänen kättensä teot maksetaan hänelle" (Jes 3:11). "Jumalaton ei voi käydä hänen kasvojensa eteen" (Job 13:16). Tämä on päällimmäinen merkitys.

Toinen merkitys on valvovalla omalla tunnolla olevan ihmisien vaikerointi pyhä Jumalan edessä. Tämä toinen merkitys alkaa selvitä meille, jos kuuntelemme tarkasti vaikkapa Hesekielin sanaa. Hän puhuu hyvin usein jumalattomasta: "Sano heille: Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää. Kääntykää, kääntykää pois pahoilta teiltänne; ja minkätähden te kuolisitte, Israelin heimo!" (Hes 33:11). Mutta vielä selvemmin tulee tuon sanan toinen käyttö esiin Salomon rukouksessa: "Jos he sitten menevät itseensä siinä maassa, johon heidät on vangeiksi viety, kääntyvät ja anovat sinulta armoa vangitsijainsa maassa, sanoen: 'Me olemme tehneet syntiä, tehneet väärin ja olleet jumalattomat', ja palajavat sinun tykösi kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan… ja rukoilevat sinua.. niin kuule taivaasta, asuinsijastasi, heidän rukouksensa ja anomisensa, hanki heille oikeus ja anna anteeksi kansallesi, mitä he ovat rikkoneet sinua vastaan, ja kaikki heidän syntinsä, jotka he ovat tehneet sinua vastaan" (1 Kun 8:47-50).

Saman käytön kohtaamme Nehemian rukouksessa: "Sinä olet ollut uskollinen teoissasi, mutta me olemme olleet jumalattomat" (Neh 9:3). Myös Daniel rukoili ja vieläpä me muodossa kuten hurskas Nehemiakin: "Me olemme syntiä tehneet, olemme väärin tehneet, olleet jumalattomat ja uppiniskaiset; me olemme poikenneet pois sinun käskyistäsi ja oikeuksistasi" (Dan 9:5).

Rehellisesti, aidosti itsensä syntiseksi nähnyt ei voi Jumalan pyhyyden edessä kokea ja tunnustaa itsestään muuta kuin olen ollut ja olen edelleen sydämeni pohjalta jumalaton - a-sebeoo. Väitän ehkä vähän vaikeatajuisesti, ettei yksikään jumalaton ole omissa silmissään jumalaton, hän on hyvä ihminen. Vain Pyhä Hengen valaisema omatunto näkee oman jumalattomuutensa. Toisten jumalattomuus on sen sijaan jokaisen helposti nähtävissä ja osoittavissa. Se ei vaadi sen Hengen vaikutusta, joka näyttää todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion.

Jotain tästä aran omantunnon kivusta tulee esiin muutamissa lauluissa. Niilo Tuomenoksa: "Näin syntisenä Herra, mun täytyy vaeltaa. Sun kanssas tiellä taivaan, perille kulkea. En paremmaks' voi tulla, en pyhäks' ollenkaan, ja kuitenkin, oi Herra, Sun käsiis jäädä saan."

Erkki Leminen: "Sinun katseesi edessä, Herra, olen aina tällaisenaan.Syvä murhe mun mieltäni painaa, kun en muuttunut ollenkaan. Sama turmellus, itkuni aihe, on minussa yhä vaan. Minut voisit jo hyljätä, Herra, sinä oikein tekisit vain. Olen tuhlannut armosi aina niin paljon kuin sinulta sain. Sanot kuitenkin, laupias Herra: "Pidän heikkoja omanain".

"Kun matkani muistoja mietiskelen, niin murhe mun mieleni täyttää, kun harva mun työni on sellainen, min tohtisin Herralle näyttää. Ja ehkä on silmissä vanhurskaan sekin väärää, min oikeaks luulen, ja ehkä mä siitäkin tuomion saan, mitä ihmisten kiittävän kuulen" (Hgl 155, Simo Korpela)

"On kylmä sydämemme ja suuri kovuutemme. Ken heltymään sen saisi nöyräksi taivuttaisi? Ei sateet, salamatkaan, ei liekit palavatkaan sen aatamillisuutta voi murtaa, luoda uutta. Lyö Mooses vasaralla: Se itkee iskun alla, vaan kuritus kun laantuu, se entiselleen taantuu" (Siionin virsi 64).

Urho Muroma kirjoittaa: "Eikö ole niin, että mitä vanhemmaksi tulemme ja mitä kauemmin Herran seurassa vaellamme ja pyrimme aina yhä lähemmäksi häntä ja sisäinen ihminen joutuu yhä kirkkaampaan taivaalliseen valaistukseen, sitä suuremmiksi syntiseksi tulemme omissa silmissämme? Kyllähän me aina olemme olleet samanlaisia, mutta emme ole aina sitä nähneet. Uskoon tullessamme olimme aivan yhtä kurjia kuin tällä hetkellä. Kyllä Herra sen jo silloin näki, mutta ei vielä paljastanut sitä meille. Vasta sitä mukana kuin vaelluksemme kävi yhä kirkkaampaa valoa kohti, hän antoi meidän huomata, millaisia syntisiä hän oikeastaan oli seuraansa ottanut. Emme siis ole tuottaneet hänelle minkäänlaisia yllätyksiä. Hän tiesi meidät kutsuessaan, että hän kutsui suuria syntisiä, itsessään ihan kelvottomia" (Urho Muroma, Jumalan hoidossa, 36).

Kuinka usein olenkaan toistanut Osmo Tiililän pientä puheen katkelmaa: "Uskovan ihmisen tie käy erityisen kaidaksi siitä syystä, että Jumalan Henki paljastaa hänelle hänen oman kelvottomuutensa yhä selvemmin ja selvemmin. Aluksi ehkä 'juostiin ylpeinä' ja kuviteltiin paljonkin pyhyyden saavuttamisesta, mutta usein käy aivan päinvastoin. Ihanne jää saavuttamattomaksi, juoksusta tulee kompastelua, kaikki saattaa paljastua pelkäksi kehnoudeksi, ja kun uskova ihminen katsoo vuosien jälkeen elämänsä tuloksia, ne näyttävät toinen toistaan huonommilta. En osannut tehdä oikein sitäkään, mitä luulin helpoimmaksi, en osannut enkä jaksanut pitää pahaa luontoani kurissa, vaan tieni varrella näen monen monia loukkaamiani ihmisiä, paljon rakkaudettomuutta, paljon sellaista, mikä on varmasti tehnyt Pyhän Hengen murheelliseksi. Oikeastaan on kaikki pelkkää suurta epäonnistumista. Elämäni on särkynyttä, niin huonoa, että ehkä olisi ollut parempi, jollei minua ollenkaan olisi maailmassa ollutkaan. Luulin jo voittaneeni sen ja sen synnin - ja sitten se yllätti minut uudestaan. Yritin parannusta, mutta olen silti yhä matalalla, ehkäpä sisimmässäni itkevä ja onneton ihminen. Älkää, kuulijani, puhuko kristityn rististä vain ulkonaisissa tai paremminkin: onnettomuuden ja kohtalonomaisuuden tuntoa sisältävissä asioissa. Nämä sisäiset kelvottomuuden tuskat voivat olla kaikkein kauheimpia. En ole toisin sanoen vain kiusattu, vaan myös langennut ja lankeava ihminen. Tässä en ole enää Herrani kanssa samalla kohdalla."

5. Ihmeistä ihmeellisin: Jumala vanhurskauttaa jumalattoman

5.1. Jumala etsii

Nyt vasta tulemme tuohon ehkä pahennusta herättävään otsikkoomme: Kelpaako jumalaton Jumalalle. Tuossa kummallisessa kuulostavassa väitteessä tuleekin omalaatuisella tavalla esille jälleen koko raamatullisen uskon erityisluonne, sen varsinainen tuntomerkki. Kuule miten jo paratiisissa kaikkinäkevä Herra huutaa häntä vastaan kapinaan nousseelle ihmiselle: "Missä sinä olet?" Ja miten ihminen vastasikaan: "Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin" (1 Moos 3:9-10). llmestyskirja kehottaakin: "Minä neuvon sinua ostamaan minulta… valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi" (Ilm 3:18).

Se pyhyys, se suoja ja turva ei ole ihmisessä itsessään. Hänen on kokonaan lainavaatteiden, toiselta saatujen vaatteiden varassa. Toisen on peitettävä hänet, hänestä itsestään ei ole itsensä peittäjäksi tuomiolla. Niinhän Raamatun alkulehdetkin kertovat omalla tavallaan: "Ja Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahasta vaatteet ja puki heidät niihin" (1 Moos 3:21). Samassa asiassa oli myös Abelin saaman Jumalan mielisuosion salaisuus. Se oli veriuhri. Veriuhrin suojassa Jumala vanhurskauttaa jumalattoman ja ottaa hänet vastaan.

Sitähän omalla tavallaan julistaa vertaukset tuhlaajapojasta, kadonneesta lampaasta ja rahasta. Kristillinen usko on armon uskontoa.

5.2. Kaikki ilmaiseksi

Uskomme perusväitteitä on, että Jumala hyväksyy ihmisen ja ihminen saavuttaa Jumalan suosion, läsnäolon ja iankaikkisen elämän lahjaksi, ilmaiseksi. Sitä korostavat myös sanat: "Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita"… "Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta" (Room 3:4-5, 6). Uskomme ydin on tunnustuksessa, että me uskomme Jumalaan, "joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi" (Room 4:5).

5.3. Oikeudellinen tapahtuma

Tämän uskon vanhurskauden vaikeus on siinä, että se kuvaa mitä meille tapahtuu Jumalan edessä kirkkauden valtakunnassa. Pyhä iankaikkinen Jumala ei tuomitsekaan meitä meidän syntiemme mukaisesti ikuiseen eroon itsestään. Hänen Poikansa vanhurskaus peittää meidät ja siksi Jumala lukee, julistaa, pitää meitä Kristuksen kaltaisina, vaikka todellisuudessa olemme vielä äärettömän kaukana Kristuksen kaltaisuudesta. Hän näkee vain rakkaan Poikansa, ei meitä!

Kyseessä on oikeudellinen tapahtuma. Jumalan antaa valtaistuimeltaan julistuksen siitä, että hän pitää uskovaa syntistä tuomion kestävänä, vanhurskaana, vaikka sitä tämä ei ole todellisuudessa. Ainoa, mitä uskovalla on, on Pyhän Hengen sanan kautta hänessä vaikuttamana usko, luottamus Kristukseen, Kristuksen nimen avuksi huutaminen ja siksi Kristuksen tuoma turva.

5.4. Kristuksen tähden

Olemme Jumalan pelastussuunnitelman salaisuuden edessä. Sen on ehkä voimakkaimmin paljastanut meille yhdessä ainoassa kreikankielisessä lauseessa Paavali: "Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi. Näin Jumala on osoittanut vanhurskautensa. Pitkämielisyydessään hän jätti menneen ajan synnit rankaisematta, mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen (Room 3:22-26).

Olen vanhurskas, olen saanut ennakoivasti Jumalan tuomiolla vapauttavan tuomion ja saanut sen yksin siksi, että Jumala lukee minulle, minun omakseni Kristuksen vanhurskauden. Olen kuullut julistetavan ristiinnaulittua Jeesusta Kristusta ja avannut tälle julistukselle sydämeni. Nyt suuntaan luottamukseni ja tartun yksin Jeesuksen Kristuksen Golgatalla suorittamaan sovitustyöhön. Luotan siihen, että Jumala on käsittämättömän laupias Kristuksessa ja siksi ansaitsemani Jumalan viha ja tuomio on poissa yltäni ja Jumala on antanut kaikki syntini anteeksi. Jumalan armo, jonka nyt saan omakseen on nimenomaan Jumalan sydämen suosiollisuutta ja laupeutta minua kohtaa, ei mitään minussa itsessäni tapahtuvaa armon vaikutusta.

5.5. Saan tulla ja ottaa vastaan

"Auki nyt on kädet Jeesuksen aivan, myös minut helmaansa sulkeakseen. Miksi sä kantaisit tuskan ja vaivan, vaipua saat ikirakkauteen. Kuule hän kutsuvi taas kuten ennen: Suo mulle sielusi ystäväni! Kieltääkö sä voisit luotasi mennen, vaikka hän kuollut on puolestasi?" (Hgl 170;1)

"Yksityisen ihmisen ei nyt tarvitse muuta kuin tulla ja ottaa vastaan kaikki tämä, mikä hänelle kuuluu. Hän saa ilmaiseksi pukeutua parhaisiin vaatteisiin ja uskoa halki elämänsä anteeksi kaiken synnin, mikä hänessä vielä on jäljellä. Syntiä ei koskaan enää lueta hänen syykseen eikä laki koskaan enää tuomitse häntä kadotukseen. Jumala ei koskaan enää vihastu häneen vaan rakastaa häntä iankaikkisella ja muuttumattomalla rakkaudella ja sulkee hänet syliinsä lapsenaan ja perillisenään, niin kaunan kuin hän uskoen pysyy Kristuksessa eli siis niin kauan kuin hän synnin vuoksi yhä uudelleen palaa Kristuksen luo eikä tule toimeen ilman hänen armoaan" (Rosenius, Yksi kaikkien puolesta, 55).

5.6. Saan tulla tällaisenani

Kuinka terävästi erään keskeisen piirteen tästä ilmoitustotuudesta saikaan esille vanha maallikkojohtaja Juho Malkamäki sanoessaan vanhalle ahdistuneelle papilleen: "Ei se ole mikään ihme, jos Jumalan vanhurskauttaa sen, joka rukoilee - totta Jumala sellaisen vanhurskauttaa. Eikä se ole ihmeellistä, että Jumala vanhurskauttaa sen, joka uskoo - tietysti Jumala uskovan vanhurskauttaa. Eikä sekään ole ihme, jos Jumala vanhurskauttaa ihmisen, jossa on Pyhä Henki. Mutta se on ihme, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman" (Martti Simojoki, Tie totuus elämä).

Tämä merkitsee sitä, että minun uudistumiseni ja pyhittymiseni ei ole pelastuksen edellytys. Ainoa edellytys on luottamus siihen, että Jumala julistaa minut Kristuksen tähden tällaisenani vanhurskaaksi. Siihen ei sisälly mitään minun omaa suoritustani tai tekoani tai ansioitani, vaan siinä on yksinomaan Jumalan käsittämätön mielisuosio, jonka tähden hän armosta lukee ja julistaa minut vanhurskaaksi.

Emme voi emmekä saa yrittääkään kelvata Jumalala sen varassa, mitä teemme tai mitä olemme emmekä sen varassa mitä tulevaisuudessa tulemme tekemään. Kelpaamme Jumalalle vain sen varassa ja tähden, mitä Kristus on puolestamme tehnyt.

5.7. Usko

Usko ei ole ihmisen kyky tai ominaisuus, vaan väline, jolla ihminen ottaa lahjan vastaan. Usko vanhurskauttaa vain siksi, että se ottaa vastaan Kristuksen, joka on meidän vanhurskautemme Jumalan edessä. Usko merkitsee kaikesta omasta luopumista eikä luottamusta johonkin uuteen tekoon tai ansioon. Usko ei ole ihmisen ominaisuus, jonka tähden hän tulisi kelvolliseksi Jumalan edessä.

Uskon vanhurskas on uskovalle elämän lähde läpi koko ajallisen elämän. Se on peruste kaikelle mitä Jumala suo.

”Meidän tulee oppia, ettei meillä ole mitään ansiota Jumalan edessä, että hänen täytyy lahjoittaa meille armo pelkästä armosta meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta. Meidän tulee oppia sekin, että Herran täytyy lahjoittaa meille myös armo ja lahja voida vastaanottaa armo, että hänen täytyy lahjoittaa meille usko. Niin sekin on meidän opittava, ettei uskoamme varten riitä vain se, että sillä on totinen ja luotettava kohde, ei riitä vain se, että Jumala on antanut meille järkähtämättömän totuuden omistettavaksi. Vaaditaan vielä enemmän: Jumala on sen lisäksi annettava meille vielä itse uskokin, annettava meille lahjan vastaanottava käsikin. Ei riitä vain se, että hän on antanut meille auringon valon, hänen täytyy antaa meille myös silmät ennen kuin me voimme nähdä jotakin” (Rosenius).

”Suuri, laupias Jumalamme on siis valmis antamaan synnit anteeksi. Hän antaa anteeksi suurimmat ja karkeimmat synnit. Se on ratkaistu Jumalan iankaikkisessa armopäätöksessä, ja poikkeuksetta pitää paikkansa, että jokainen haluava saa synnit anteeksi hänen Poikansa nimessä. Ei yksikään, joka synninhädässään kääntyy Kristuksen puoleen, joudu kadotukseen. Hän saa iankaikkisen elämän – ja siinä hän saa olla yhtä varma kuin siitä, että Jumala elää eikä voi valehdella… Ei mihinkään koko maailmassa voi niin varmasti luottaa kuin siihen, että Jumala tahtoo antaa meille synnit anteeksi. Onhan mahdotonta, että Jumala valehtelisi. Kaikki se mitä minä olen, mitä minä teen, mitä minä ajattelen, tunnen ja näen, on peräti epäluotettavaa. Se on kuin leijuva tomuhiukkanen jyhkeän vuoren rinnalla. Hän, joka on taivaan ja maan herra, on luvannut antaa synnit anteeksi jokaiselle, joka uskoo” (Rosenius, Usko yhdistää, 29).

Kuinka sanomattoman turvallinen onkaan tuo vakuutus siitä, että Jumalan vanhurskauttaa jumalattoman. Siinä sana vakuuttaa, että Jumala lukee meille vanhurskauden Poikansa tähden. Jos meidän pitäisi havaita jotain itsessämme ja perustaa siihen, mitä Jumala on vaikuttanut meissä ja nähdä, että hän on todella tehnyt meidät vanhurskaiksi, ajautuisimme alituisen levottomuuteen ja jopa epätoivoon. Kuka määrittelee tämän "jotain"?

6. Jatkuva huokailun aihe

Emme ehkä näe mitään sellaista tapahtuneen omassa itsessämme, asenteissamme, tunne-elämässämme, joka voisi kestää Jumalan tuomiolla, ja johon voisimme vedota Jumalan pyhien silmien edessä. Mutta nyt meidän ei tarvitsekaan vedota mihinkään itsessämme olevaan, itsellemme tapahtuneeseen ja näkyvään tosiasiaan. Kaikessa ja aina saamme turvautua taivaassa olevaan ja meille talletettuun perintöön - Jeesukseen Kristukseen, häneen, joka on oikeaan aikaan kuollut jumalattomien edestä (Room 5:6). Hän kuoli meidän edestämme, kun me vielä olimme syntisiä (5:8).

"Suurimmatkin Jumalan valtakunnassa tarvitsevat anteeksiantoa viime hetkellään yhtä hyvin kuin tien alussa, sillä minkään oman varassa ei mennä taivaaseen. Ihmisen sisäinen uudistuminen ei ole koskaan pelastuksemme perusta… Emme pelastu sen nojalla, miten pitkälle olemme päässeet synnin voittamisessa, sillä parhaimpiinkin jää synti, joka kietoo hänetkin verkkoihinsa tavalla tai toisella ja jota heidän on vastustettava aina veriin asti. He eivät kelpaa laadultaan, eivät edes uskon hedelmiensä nojalla, sillä synnilläkin on hedelmiä. Heidän uskonsa ei näin ollen ole mikään sellainen uusi ihmisluonto, jonka nojalla he kuuluisivat taivaan valtakuntaan. He pääsevät perille vain Herransa ja Vapahtajansa nojalla. Tällä ei ole kielletty, että Herrassa olevat tulevat osallisiksi jumalallisestakin luonnosta – mutta se ei ole mitään jumalallistamista ajassa, vaan vasta uuden alkua” (Osmo Tiililä, Yön jälkeen aamu, 113).

Kristus ei ole vielä muuttanut minua olemukseltani vanhurskaaksi. Hän ei ole tehnyt minua uudeksi ja kirkastuneeksi ihmiseksi. Jään edelleenkin elämään samana mitättömänä ja pahana ihmisenä, jollainen tähänkin asti olen ollut. Tästä huolimatta minulla on kuitenkin taivaan kansalaisuus. Se on todellinen uudestisyntyminen: Olen saanut Taivaan kansalaisuuden. Sen rinnalla se, mitä minussa tapahtuu ja mitä minä olen, on aivan toisarvoista. Ei toki lähimmäisilleni. He tarvitsevat palveluani - ei Jumala.

Jos joku Afrikasta tänne muuttanut iholtaan musta saa Suomen kansalaisuuden, ei hän muutu iholtaan valkoiseksi. Hän vain saa eräitä oikeuksia Suomessa. Samoin en minäkään muutu taivaalliseksi olennoksi, enkeliksi tai Jeesukseksi. Olen edelleen täsmälleen se sama ihminen kuin tähän asti. Olen saanut vain lupauksen taivaallisesta perinnöstä. Näkyvällä tavalla pääsen nauttimaan tästä perinnöstä vasta kuolemani jälkeen. "Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on" (1 Joh 3:2).

Meihin on ihmisinä syvälle juurtunut sellainen varmuus ja vakaumus, että lopulta meidän on sittenkin itse pelastettava itsemme. Kaikki pelastuksessamme riippuu omasta kilvoituksestamme .Voimme kyllä hetkeksi hyväksyä tarmokaan opetuksen vaikuttamana, että yhteys Jumalaan on syntynyt elämässämme yksin armosta ja yksin sen tähden, että Jumala ei lue meille Kristuksen tähden meidän syntejämme. Mutta yhä uudelleen ajaudumme asenteeseen, jossa itse jännitämme ja ponnistelemme, rukoilemme ja luemme Raamattua, todistamme Kristuksesta ja pyrimme olemaan mukana Jumalan valtakunnan työssä. Teemme kaikkea tätä pysyäksemme oikeassa uskossa. Olkoonkin, että uskoon tulemisemme tapahtui yksin armon vaikutuksesta, niin uskossa pysymisemme on kiinni meidän omista tarmokkaista ponnistuksistamme.

Emme millään osaa pitää kiinni siitä, että itse uskomme syntyminen oli Jumalan ihmeellinen teko. Yksin Jumala sanallaan vaikutti meissä sen ihmeen, että käänsimme katseemme pois omista tekemisistämme ja yrityksistämme ja katsoimme ”tangon päähän ripustettuun vaskikäärmeeseen”. Hänen katsoessamme Jumalan Henki uudestisynnytti meidät, ilman että itse tiesimme millä tavoin. Pyhä Henki tuli meihin asumaan.

Samalla tavoin myös uskossa pysyminen elämämme loppuun asti on jatkuva Jumalan ihmeellisen armon vaikutusta ja toimintaa meissä. Se ei ole omien ponnistelujemme seurausta. Se on vain sitä, että avaamme säkkimme Herralle ja annamme hänen vaikuttaa meissä sekä tahtomisen että tekemisen.

Tätä armon luonnetta kuvaa varsin hyvin vanha, todennäköisesti buddhalaispohjainen kertomus. Siinä kuvataan kissaemon ja apinaemon eroa niiden pelastaessaan poikasensa. Apinaemo sanoo: Tartu kiinni kaulaani ja purista lujasti ja minä vien sinut turvaan. Kissaemo ottaa poikastaan niskasta kiinni ja kantaa turvaan. Jatkuva kamppailumme on siinä, että jaksaisimme ja uskaltaisimme kääntyä ja pysyä hiljaa (Jes 30:15) ja olla siinä luottamuksessa, että aivan varmasti hän, joka on alkanut meissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka (Fil 1:6).