Mitä on olla kristitty?

Olavi Peltola

Kristittynä olemisen paradoksaalisuus

Kristittynä olemista ei voi ilmaista yhdellä käsitteellä, vaan on välttämätöntä käyttää toisilleen vastakkaisia ilmauksia, paradokseja, jotka molemmat ovat yhtä totta.

Olla kristitty merkitsee rohkeutta olla aivan tavallinen arkinen ihminen ja jopa olla oma itsensä. Samaan aikaan kristitty on uskon ihminen, joka tietoisesti sitoo itsensä ihmisen ulkopuolella olevaan Jumalan sanaan, Raamattuun ja suostuu sen tuomaan rajoitukseen olla vapaasti oma itsensä. Siksi olla kristitty merkitsee aina myös olla ihminen, joka tutkii Raamattua, kuuntelee julistetuttua Herran sanaa ja vastaanottaa Jumalan kansan kanssa näkyvän sanan, ehtoollisen ja pukee rukoukseksi sanan vaikutuksen itsessään.

Ihmisenä oleminen on uskallusta nähdä omat kykynsä ja niiden rajat. Se sisältää ilon siitä, että saa olla juuri se, joka on ja sellainen kuin on. Ihmisten edessä kristityn ei tarvitse jännittää jonain parempana olemista kuin, mitä on todellisuudessa. Uskovana ihmisenä oleminen taas merkitsee jatkuvaa tietoisuutta Jumalan läsnäolosta omassa elämässä ja siksi myös ahdistusta siitä, että on niin huono ja kelvoton kristitty. Edellinen johtaa sopeutumiseen ympäristönsä kanssa, jälkimmäinen vaatii uskallusta olla erilainen kuin ympäristön asenteet ja käyttäytyminen edellyttävät.

Raamatusta löydämme tämän saman vastakohtaisuuden monessa eri muodossa. Kristittyinä olemme jo nyt täydellisesti pyhitetyt (Hebr 10:14) ja kuitenkin meitä vasta pyhitetään (Room 6:22). Meidän on siis tultava siksi, mitä jo olemme. Jumala on se, joka meissä vaikuttaa koko pyhityksen ja meidän on vain oltava hiljaa ja sallittava hänen tehdä työnsä meissä (Fil 2:13, 1:6, 1 Tess 5:23). Olemme kuin savi savenvalajan pöydällä (ks Jer 18:3-6). Toisaalta meidän itsemme on kamppailtava tullaksemme pyhitetyiksi (1 Tess 4:3-7, Room 6:19). Meissä on sekä uusi ihminen, joka on luotu ja johon silti on päivittäin pukeuduttava (2 Kor 5:17), että myös vanha ihminen, joka on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa ja jonka on silti päivittäin kuoltava (Kol 3:1-5). Olemme murheellisia ja huokailemme ja kuitenkin saamme aina olla iloisia.

Kristitty on vasta tulossa joksikin

Vastakohtien yhteys kristityn elämässä aiheuttaa myös sen, ettei voi olla vain yhtä kristityn mallia, vaan niin monta kuin on kristittyä, niin monta erilaista kristittyä on maailmassa. Jokainen kristitty joutuu jatkuvasti kamppailemaan pitääkseen molemmat vastakohdat edes jonkinlaisessa tasapainossa elämässään. Tässä kamppailussa kristityt onnistuvat eri tavoin. Siksi uskovan elämän voidaan sanoa olevan enemmän halajamista kuin omistamista, vasta hurskaaksi tulemista eikä vielä hurskaana olemista. "Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut...vaan minä riennän sitä kohti" (Fil 3:12). Olemme vasta matkalla "eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee" (1 Joh 3:2). Tämän asian aikoinaan uskonpuhdistaja ilmaisi hienosti: "Tämän elämän tiedetään olevan, ei vanhurskautta, vaan vanhurskaaksi tulemista, ei terveyttä, vaan tervehtymistä, se ei ole päämäärä, vaan siihen pyrkimistä, ei perillä, vaan matkalla olemista, kaiken kaikkiaan jatkuvaa puhdistumista synnistä ja siirttymistä hyveestä hyveeseen".

Kristitty on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen

Eräs eniten käytettyjä sananparsia kuvaamassa tätä jännittävää kristittynä olemisen ydinsalaisuutta on sanonta olla samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. "Tämä on Jumalan tahto, joka on ihmeellinen pyhissään, että he samalla kertaa ovat vanhurskaita, kun pyytävät tulla vanhurskaiksi, ja epävanhurskaita, koska pyytävät tulla vanhurskaiksi: omissa silmissään ja todellisuudessa epävanhurskaita, Jumalan silmissä, joka vastaanottaa tämän heidän uskonsa ja armon pyyntönsä, vanhurskaita. Samalla kertaa syntisiä ja pyhiä, syntisiä tietoisesti, pyhiä tietämättään tai syntisiä todellisuudessa, pyhiä toivossa" (Luther).

Tämän syynä on taas totuus, josta on käytetty ilmausta perisynti ja perisyyllisyys. Jos kiistetään ihmisen perisyntisyys ja turmellus silloin voidaan myös opettaa uskovan täydellistä jalostumista ja hyväksi tulemista jo tässä ajassa. Silloin synti ei ole pysyvä vaurio ihmisessä vaan ainoastaan tahra ja yksittäinen teko, joka voidaan selvittää ja poistaa. Sanotaan mitä tahansa niin tosiasiaksi jää, että synti on uudestisyntyneen kristityn olemukseen juurtunut paha tahto ja se pysyy siellä niin kauan kuin kristitty on ihmisenä tässä maailmassa. Armo ei siis uudestisynnytä uskovaa niin, että hänestä tulisi kokonaan uusi ja täydellinen ihminen, vaan häneen ja hänen olemukseensa jää loppuun asti monenlaisia vikoja.

Uskovana olemisen paradoksaalisuuden tähden on toki monia kristittyjä, jotka väittävät että he esim. hengellä täyttymisen tähden ovat vapaat kaikesta synnistä. Näin väittävä voi vedota joihinkin Raamatun lauseisiin (esim. 1 Joh 3:6,9), mutta sellainen uskottelu ei kuitenkaan muuta tosiasioita toiseksi. On uskonnollinen valhe väittää, että tosikristitty on synnitön. Uskonnollinen valhe voi kuitenkin olla tavattoman voimakas ja lumota ihmisen vuosikymmeniksi. Tällaisen ihmisen lähellä olevat näkevät kyllä asian todellisen laidan. Opetus uskovan synnittömyydestä on aina väärä. Samoin on harhauttavaa väittää, että uskovan vanha ihminen s.o. hänen turmeltunut luontonsa on ristiinnaulittu Jeesuksen kanssa jo kaksituhatta vuotta sitten ja siksi vanhaa ihmistä ei ole enää olemassakaan.

Meidän on pyrittävä uskonelämässä totuudellisuuden näkemiseen suhteessa itseemme, suostuttava vaeltamaan valossa ja rukoiltava, ettei vain silmämme olisi sokeat (Matt 6:23). Ut:ssa farisealaisuus tulkitaan ulkokullaisuudeksi. Silloin ei olla aitoja, rehellisiä, nimenomaan omaa itseä ei nähdä totuudellisesti. Meidän ei tule kiinnittää huomiota vain siihen, miten asioiden tulisi olla, vaan nimenomaan siihen, miten ne ovat. Se ei ole uskoa, että uskotellaan jonkin asian olevan toisin kuin se todellisuudessa on.

Kristtty elää jatkuvasti anteeksiantamuksessa

Koska uskovassa asuu voittamaton synnin juuri, hän joutuu jatkuvasti myös katumaan Jumalan edessä. Kristityn perustuntomerkkejä on jokapäiväinen katumus ja Jeesuksen luokse meneminen saamaan kaikki anteeksi. Olla uskova merkitseekin olla ihminen, joka luottaa syntiensä anteeksiantamukseen. Anteeksiantamus ei ole vain jokin uskovan alkuajan elämään kuuluva lahja, vaan hänen rauhansa ja ilonsa pysyvä peruste. Kun hän yhä selvemmin näkee, miten kaikissa hänen teoissaan on syntiä, hän ei voi olla ihmettelemättä sitä sovitusrakkautta, joka kaiken peittää. Se luo syvän perusturvallisuuden hänen elämäänsä. Ihmeellinen anteeksiantamus. Nyt kristitty tietää, mitä Jumala ajattelee hänestä. Jumala peittää Jeesukseen uskovan syntisen olemuksen Karitsan veressä valkaistuihin vaatteisiin. Hän ei lue uskovalle hänen syntejään Se on loputon kiitollisuuden aihe.

Halun kilvoitukseen antaa yksin armon ja anteeksiantamuksen evankeliumi. Ihminen kestää tuomiolla vain Kristuksen tähden, ei sen uuden tähden, mikä hänen sydämessään syntyy ja kasvaa. Jaksamme kilvoitella, kun näemme, että perille pääseminen ei riipukaan kilvoittelijan voimista ja onnistumisesta, vaan Jeesuksen Kristuksen sovitusrakkaudesta. Hän ei koskaan heitä ulos sitä, joka tulee hänen tykönsä (Joh 6:37). "Älä siis ihminen, kuka lienetkin, jännitä voimiasi ja ponnistele ollaksesi uskollinen ja ahkera, elävä ja hengellinen, vaan laskeudu hiljaa Armahtajasi jalkoihin voimattomana, uskottomana, laiskana, hitaana ja kuolleena. Puhu vain hänelle huonoista asioistasi ja pyydä lupaa saada katsella häntä ja ano apua kaidalla tiellä kulkemiseen" (Lagus).

Kristityssä on vanha ja uusi ihminen

Vanhalla ihmisellä tarkoitetaan itsekästä minäkeskeinen asennetta, joka kaikessa etsii omaansa. Se on piintynyt luontoomme ja on hidas ja vastahakoinen hyvän tekemiseen, mutta aina valmis pahaan. Vanha on minä itse. Sen on aina oltava lain, syyttävän omantunnon ja kuoleman alainen ja sitä tarkoittaa Raamatun opetus vanhan ihmisen ristiinnaulitsemisesta Jeesuksen kanssa. Uusi ihminen on paljon vaikeammin "löydettävissä" omasta sisimmästämme. Jumalan Hengen työ jää katseiltamme salaan. Uusi ihminen on Kristus meissä, Pyhä Henki meissä asuvana, emme me itse. Uusi ihminen on "vierasta lahjavanhurskautta" ja sen mukana alttiutta ja avoimuutta Hengen työlle, jota kuitenkin koko ajan vanha ihminen häiritsee. Myös uusi haluaa saada luontomme valtaansa. Emme pysty täsmällisesti useinkaan erottamaan, mikä meissä on vanhan ihmisen tahtoa ja mikä taas uuden. Ne ovat sekoittuneet toisiinsa ja ne ovat aina ja kaikessa samanaikaisesti läsnä. Siksi valvominen ja siihen liittyvä jokapäiväinen katumus, vanha ihmisen kuolettaminen ja kamppailu Hengen voitolle pääsemiseksi on oleellinen uskovan tunnusmerkki.

Kristitty taistelee itsessään asuvaa syntiä vastaan

Kristitty ei saa jäädä synteihinsä ja kuitenkin hän on jatkuvasti syntinen - siinä sovittamaton ristiriita. Uskova pyrkii kaikin voimin irti synnistä, synti on hänelle vierasta, mutta hän joutuu havaitsemaan, että synti on piintynyt häneen. Uskova ei saa ikäänkuin leikkiä synnillä ja tehdä syntiä tahallaan uhmaten Jumalan pyhyyttä. Aidossa uskossa säilyy aina Jumalan pyhyyden pelko. Synti on kuin tuleen kaatumista. Siitä haluaa heti pois (Miik 7:8). Siksi paha ja jatkuvasti synnissä pysymisen aikomus ja täysin vailla katumusta ja tuskaa oleminen tukahduttaa autuuttavan uskon. Emme saa puolustaa syntejämme ja erehdyksiämme emmekä antautua niiden palvelijaksi. Ne on jatkuvasti tuotava valoon ja pyydettävä armoa ja anteeksiantamusta.

On opittava taistelemaan Hengessä lihaa vastaan (Gal 5:17). Emme saa lakata taistelemasta itsessä asuvaa syntiä ja sen ilmauksia vastaan eikä pyrkimästä niistä vapauteen. Ei ole helppo erottaa milloin taistelemme vilpitömästi milloin taas annamme synnille sijaa itsessämme. Joudumme paljon kamppailemaan saavuttaaksemme puhtaan omantunnon ja kuitenkin jäämme elämään raadollisina ihmisinä. Eräänä vaikeutena tässä taistelussa on se, että omassatunnossamme haluamme olla lakihenkisiä, mutta omassa elämässämme ja elämäntavoisamme vapaita ja ilman lakia ja noudattaa vapauden varjolla omia itsekkäitä pyyteitämme. Tämän tähden taistelu meissä asuvan Hengen ja lihaamme piintyneen synnin välillä on tavattoman vaikea ja sitkeää. Siinä taistelussa monet voimakkaat Ut:n kehoitukset ovat suurena apuna.

Kristityn tehtävä on palvella

Kristityn tulee pyrkiä elämään kaikessa Jumalan tahdon mukaan ja palvelemaan lähimmäisiä. Kristityn elämän painopisteen tulee olla arkielämässä ja lähimmäisten parissa. Olemme vastuullisia ihmisiä. Siksi meidän on suostuttava olemaan mukana saatanan ja Jumalan välisessä taistelussa (Ef 6:12-17). On luotettava Raamatun lupauksiin, on rukoiltava, hyvää tekisi joskus paastotakin, on oltava mukana Jumalan valtakunnan työssä ja rakastettava lähimmäistä ja tehtävä hyvää. Perusteluna palvelulle ei ole, että kelpaimme sen avulla entistä paremmin Jumalalle. Se on meille annettu kutsumus, tehtävä. Joudumme tekemään kerran siitä tiliä (1 Kor 3:12-13).

Kärsimys on osa kristityn elämää

Kenellekkään ei ole helppoa hyväksyä kärsimys omassa elämässä osaksi todellisena kristittynä elämmistä. Kuitenkin ahdistus on pysyvä elämäntodellisuus - ainakin osalle kristityistä. Silloin on vain opittava elämään yhdessä ahdistuksensa kanssa. On ahdistusta kuunnellessamme maailman tilaa ja ihmiskunnan kärsimystä, on ahdistusta lähellä olevien ihmisten vierellä nähdessämme heidän ahdistuksensa, on ahdistusta Jumalan valtakunnan heikon menestymisen tähden lähellä ja kaukana, on ahdistusta omista sairauksistamme, omasta luonteestamme, omasta kyvyttömyydestämme ja omasta jumalattomuudestamme ja syyllisyydestämme. Kuitenkin ahdistus on se tie, jolla meidän on opittava vaeltamaan tässä ajallisessa elämässä (Apt 14:22). Ahdistusten keskellä Herra on lähellä ja hän kärsii mukana (Jes 63:19), saamme kärsiä yhdessä hänen kanssaan (Room 8:17).

Tärkeintä on säilyttää usko Jeesukseen loppuun asti

Uskon säilyttäminen ratkaisee kristityn elämän lopputuloksen (Joh 3:16), "sillä vanhurskas on elävä uskosta" (Room 1:17). On suostuttava siihen, että kaikki taivaallinen ja hengellinen on vielä todellisuutta nimenomaan uskon kautta. Saamme nähdä kovin vähän ja kokemukset ovat vain hetken kestäviä. On jopa opeteltava uskomaan vastoin omia kokemuksiakin. Täyttymys on jatkuvasti edessäpäin. "Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut, ja uskoi...eikä heikentynyt uskossa... Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle, ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää" (Room 4:18-21). Pahan voimat pyrkivät mitä kiihkeimmin siihen, että meidän uskomme raukeaisi tyhjään (Luuk 22:32). Jeesus toteaa, että "kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?" (Luuk 18:8). Juuri uskoa tässä ennen muuta vaaditaan (1 Kor 4:2). Siksi "ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun" (Ilm 2:10). Tärkeintä on säilyttää usko loppuun asti (2 Tim 4:7), sillä "joka häneen uskoo, se ei häpeään joudu" (Room 9:33).

Ehkä syvällisimpiä Pyhän Hengen aidosti täyttämän ihmisen rukouksia on eräs vanha rukous. Löysin sen jostain kirjasta ja olen säilyttänyt sen siinä toivossa, että osaisin rukoilla sen sydämestäni. "Herra en tiedä, mitä minun olisi sinulta pyydettävä. Sinä yksin tiedät, mitä tarvitsen. Sinä rakastat minua paremmin kuin osaan omaa itseäni rakastaa. Isä, anna lapsellesi, mitä hän ei osaa itse anoa. En uskalla pyytää ristiä enkä lohdutusta. Tahdon vain laskeutua jalkaisi juureen ja avata sydämeni sinulle. Katso hätääni, jota en itsekkään täysin tunne. Katso minuun ja kohtele minua armahtavan laupesi mukaan. Lyö tai paranna minut. Paina alas tai nosta. Minä suostun sinun suunnitelmiisi, vaikka en niitä tunnekaan. Vaikenen ja jäytydyn kokonaan sinun käsiisi. En tahtoisi halata mitään muuta kuin täyttää sinun tahtosi. Opeta minua rukoilemaan. Rukoile sinä itse minussa" (Augustinus).