Paavalin evankeliumi ja me

Seminaariesitelmä 22.09.2002 Hyvinkää, Olavi Peltola

Saulus evankeliumin kiivas vastustaja

Raamatun henkilöistä parhaiten opimme tuntemaan Jeesuksen ohella apostoleista vähäisimmän (1 Kor 15:9) – Paavalin entisen Sauluksen. Pääosa Apostolien teoista kertoo hänen vaiheistaan ja meille on säilynyt UT:ssa 13 hänen kirjettään. Monet niistä ovat hyvinkin henkilökohtaisia, joissa hän avaa sisimpänsä. Yhtä avoimia ihmissydämen tunnustuksia kohtaamme vain Psalmeissa, Jobin ja Jeremian kirjoissa

Ennen kuin Kristuksen evankeliumi löysi tien Paavalin sydämeen, hän oli ollut raju evankeliumin vastustaja. Hän oli elänyt juutalaisuuden vaativimman ryhmän, farisealaisuuden mukaisesti ja edistynyt Jumalan lain noudattamisessa pitemmälle kuin monet ikätoverinsa (Gal 1:14). Hän saattoi rehellisesti sanoa olleensa lain vanhurskauteen nähden nuhteeton (Fil 3:6). Hän oli kokenut, että Jeesuksen Messiaaksi tunnustavat juutalaiset elivät harhan ja valheen vallassa. He olivat häpeätahra puhtaan Jumalan kansan keskellä. Sellainen saasta ja häväistys ei saa levitä. Siksi oli oikein vaikkapa väkivallalla hävittää nämä tuhoisat pyhän Jumalan lain rienaajat.

Halu elää täydellisessä kuuliaisuudessa Jumalalle, johti hänen väkivallan hyväksymiseen ja väkivaltaisiin tekoihin. Hänen kokemansa pohjaton viha ja väkivaltaiset teot antoivat hänen koko myöhemmälle uskonelämälleen ja julistustoiminnalleen tumman taustan. Hän ei voinut koskaan unohtaa omaa jumalattomuuttaan ja pahuuttaan. Se muistutti häntä jatkuvasti siitä miten altis hänen sydämensä on pahuuteen. Hän on sisimmältään herjaaja, vainooja, väkivallantekijä (1 Tim 1:13; 1 Kor 15:9; Gal 1:13; Fil 3:6). Apostolien teot pitävät huolen siitä, että aina ja kaikkialla kristikunta Kristuksen tulemiseen asti saa tämän tietää (Apt 7:58; 8:1; 9:1-3; 22-3-5; 26:9-12). Paavalin synnit ovat kaikille avoimet ajan loppuun asti.

Omasta mielestään syntisistä suurimman Herra Jeesus armahti (1 Tim 1:15) ja antoi hänelle palvelutehtäväksi julistaa evankeliumia Jumalan armosta. Evankeliumin julistaminen olikin hänelle tärkeämpi kuin hänen oma elämänsä (Apt 20:24).

Jokainen ihminen on evankeliumin vastustaja

Tämä oma elämänkokemus auttaa Paavali mitä terävimmin paljastamaan jokaisen ihmissydämen pohjalla olevan jumalattomuuden. VT:n sanaan vedoten hän vakuuttaa, ettei ”ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään” (Room 3:10-12). Ihmisen huulien takana on aina kyykäärmeen myrkkyä (3:13). Ihminen turvautuu nopeasti väkivaltaan (3:15). Paavali menee vielä vanhana kristittynäkin tämän sana alle ja vaikeroi: ”Minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen… ei minussa, se on minun lihassani asu mitään hyvää… paha riippuu minussa kiinni… synti minussa asuu… minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room 7:14-24).

Paavalilla ei ole mitään illuusiota siitä, että ihmiset muka kaipaavat Kristuksen evankeliumin totuutta. Hän tiesi omasta kokemuksestaan, että ihminen epäilee ja jopa vihaa sitä ja on aina sen vastustajia. Ihminen osaa ottaa Jumalan sanankin avukseen evankeliumia vastustaessaan. Niinhän hänkin oli tehnyt. Hän tiesi, että ihminen uskoo kaipaavansa Jumalan totuutta, mutta ei voi hyväksyä sitä, että tämä totuus kohtaa hänet Kristuksen evankeliumissa. Ihmisellä ei ole silmiä nähdä eikä korvia kuulla ( 2 Kor 3:15-16). Hän on kuollut rikkomuksiinsa ja synteihinsä (Ef 2:1). Ihminen ei kaipaa valoa, vaan hän vihaa sitä, sillä se paljastaa hänet (Joh 3:19-20). Ihminen ei ole sisimmältään totuudenetsijä, vaan Jumalan vihollinen – mieleltään hänen vihamiehensä (Kol 1:21). Tämä vihamielisyys ei uskovankaan sydämen pohjalta haihdu ennen kuin Kristus tulee ja me muutumme silmänräpäyksessä (1 Tess 4:17; 1 Joh 3:2; 2 Kor 3:18).

Siksi kuka tahansa, voi koska tahansa langeta mihin syntiin tahansa. Kaikki edellytykset ovat joka hetki siihen olemassa. Syntisyytemme ja turmeluksemme on pohjatonta ja alati elävää. Niin kauan kuin olemme ihmisinä tässä ajassa syntisyytemme ei uudistu eikä muutu synnittömyydeksi. Kuitenkin uudistumisen ja muuttuminen on päästävä alkuun. Sitä ei voi kuolettaa, vaikka se on kuoletettava. Sitä ei voi hävittää vaikka se on hävitettävä. Onhan rikkaruohotkin hävitettävä pelloiltamme ja kuitenkin aina niitä kasvaa lisää.

Emme voi ymmärtää Paavalin julistamaa evankeliumia oikein, ellemme taivu uskomaan todeksi, että jokaisen ihmisen syvin ja todellisin ongelma on hänen syntisyytensä ja Jumalan viha, joka ilmestyy aikanaan kaikkea ihmisen vääryyttä ja pahuutta vastaan (Room 1:18). Paavali on vakuuttunut siitä, että Herra ilmestyy tulen liekissä ja kostaa niille, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä ole kuuliaisia meidän Herramme Jeesuksen evankeliumille (2 Tess 1:8). Vain usko Kristuksen evankeliumiin suojaa Jumalan vihalta syntisen ihmisen.

Evankeliumin ytimessä on sanoma syntimme tähden ristiinnaulitusta Jumalan Pojasta

Ennen vihansa ilmestymistä Jumala saarnauttamansa hullutuksen, ristin evankeliumin, kautta pelastaa ne, jotka uskovat (1 Kor 1:21). Tässä sanomassa Jumala tarjoaa täydellisen ja todellisen avun ihmiskunnan jokaisen jäsenen syvimpään hätään – kadotukseen joutumisen hätään.

Kuinka usein Paavali kirjeissään palaakaan evankeliumin perustapahtumaan – ristiinnaulittuun Jeesukseen Kristukseen. Kaikki kristillisessä uskossa kiertyy tämän tapahtuman ja siitä kertovan sanoman ympärille. Korinttilaisille kirjoittaessaan hän sanoi, ettei hän halunnut heidän luonaan tietää mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta ja hänestäkin ristiinnaulittuna (1 Kor 2:2). Hänen sanomansa oli puhetta rististä (1 Kor 1:18). Lähetystyössä hän asetti aivan avoimesti kuulijoittensa silmien eteen Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulittuna (Gal 3:1; Jes 53). Näin hän teki siitäkin huolimatta, että ihmiset inhosivat jo ristin mainitsemistakin, koska se toi heidän mieleensä tämän roomalaisten paljon käyttämän, äärimmäisen julman ja mitä kammottavimman mestaustavan. Paavali uskaltaa jopa sanoa: "En ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä" (Gal 6:14). ”Julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus” (1 Kor 1:23-24).

Paavalin julistaman evankeliumin sisältö on ristiinnaulitun Kristuksen kuolema meidän syntiemme vuoksi ja hänen herättämisensä kuolleista kolmantena päivänä (1 Kor 15:3-4). Juuri tämä sanoma tulee esiin Paavalin kirjeissä mitä erilaisimmissa yhteyksissä. ”Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnit” (Room 8:3). ”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen” (Room 3:25). ”Kristus kuoli jumalattomien puolesta” (Room 5:6). ”Kristus kuoli meidän puolestamme, kun me vielä olimme syntisiä” (Room 5:8). ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi” (1 Kor 15:3). ”Yksi on kuollut kaikkien puolesta” (2 Kor 5:14). ”Hän antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme” (Tiit 2:14). Paavalilla se nimenomaan kiteytyi hyvin henkilökohtaiseksi tunnustukseksi: Jumalan Poika ”on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni” (Gal 2:20, KR 38).

Evankeliumiin kuuluu sekä sanoma että sen vastaanottaminen

Ei kukaan voi jäädä epäselvyyteen siitä, mitä Paavali tarkoitti evankeliumilla. Evankeliumilla oli aina sama, selvästi määritelty ja sanoilla ilmaistu sisältönsä (1 Kor 15:1-8). Sitä ei voida muuttaa, typistää, laajentaa tai uudistaa (Gal 1:6-9). Evankeliumi ei ole jokaisen sukupolven ja jokaisen kulttuurin tarkistettavissa ja muutettavissa oleva totuus. Siitä on pidettävä kiinni juuri sellaisena kuin se on annettu ja kirjoitettu.

Evankeliumi on Jumalan armon evankeliumi (Apt 20:24) ja on Jumalan lahja jokaiselle ihmisille (Room 3:24; Jes 55:1-3). Se on ilmainen eikä kenenkään tarvitsee maksaa mitään ottaessaan sen vastaan itselleen iankaikkiseksi elämäksi. Evankeliumi lupaa elämän ilman mitään ehtoja. Saat tämän sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvitse ansaita sitä. Ole hyvä, ota vastaan! Evankeliumi ei uhkaa, vaan antaa lahjaksi. Se on sanoma Jumalan rakkaudesta.(Room 5:8).

Siksi evankeliumin kuunteleminen voi synnyttää meissä pelastuksen vastaanottavan mielen, uskon. "Evankeliumi yksin varsinaisesti opettaa autuaaksitekevää uskoa Kristukseen" (Tunnuskirjat).

Käytännössä usein meille jo lapsuudesta asti tuttu evankeliumi kirkastuu vasta sellaisessa tilanteessa, jossa Raamatussa olevat Jumalan pyhän lain vaatimukset ovat meidät uuvuttaneet. Olemme huomanneet, ettemme pysty totuudellisesti ja vilpittömästi täyttämään pienintäkään Jumalan pyhyyden meille esittämää vaatimusta. Meissä ei ole edes halua olla kuuliaisia Jumalan tahdolle. Kaikki omat yrittämiset, teot ja ansiot ovat osoittautuneet yhtä kelvottomiksi kuin saastaiset vaatteet. Sitten kuulemmekin, että saamme iankaikkisen elämän ja autuuden ilmaiseksi ja lahjaksi yksin Kristuksen tähden. Oi mikä riemu se onkaan!

Evankeliumi toteutuu silloin kun ihminen julistetaan uskosta vanhurskaaksi

Evankeliumi Kristuksesta haluaa vaikuttaa ihmisessä, saada hänet hallintaansa ja panna liikkeelle. Paavali ilmaisee tämän kristillisen uskon ytimen oman tyylinsä mukaisesti täyteen ladatussa pitkässä lauseessa: ”Mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen eikä lain teoista, koska ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista” (Gal 2:16, KR 38). Samanlainen uskomme ytimen sisältävä lause on Roomalaiskirjeen avainkohdassa: "Sillä kaikki ovat langenneet syntiin ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on verellään lunastanut heidät vapaaksi synnistä ja koska Jumala on tehnyt Kristuksen verisen ristin syntien sovituksen paikaksi, jonne he saavat uskoen tulla" (Room 3:23-25, Jukka Thurén).

Nämä tehopakkaukset luettuaan ei kenellekään pitäisi jäädä epäselväksi se, mitä on evankeliumi ja miten ihminen evankeliumin varassa tulee vanhurskaaksi Jumalan edessä ja miten vanhurskaaksi tuleminen on pelastumisen sisältö tänään ja iankaikkisesti.

Galatalaiskirjeen ydinlauseessa (Gal 2:16) Paavali kolmeen kertaan mainitsee avainhenkilön Kristuksen Jeesuksen nimen. Ei ole olemassa mitään evankeliumia, ei uskoa eikä pelastusta ilman Jeesusta Kristusta. Tämä nimi on ainoa koko taivaan kannen alla, joka voi meidät pelastaa (Apt 4:10, 12), sillä vain hän ”uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden pelastaakseen meidät” (Gal 1:4).

Paavali toistaa kolmeen kertaan eri sanamuodoissa myös sanomansa avainkäsitteen. Alkukielessä se on vain yksi sana, mutta se on käännetty kahdella sanalla: Tulla vanhurskaaksi (kreik. dikaioo, vanhurskautua). Juuri tähän ilmoitustotuuteen – vanhurskaaksi tulemiseen - keskittyy Galatalaiskirjeen samoin kuin Roomalaiskirjeen pelastussanoma.

Kolmeen kertaan Paavali myös vakuuttaa, että ihminen voi tulla vanhurskaaksi vain uskomalla ja nimenoman uskomalla Kristukseen Jeesukseen.

Kolmeen kertaan Paavali myös kiistää sen mahdollisuuden, että saavuttaisimme Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden tekemällä lain vaatimia tekoja. Ei riitä, että opetamme ihmisen tulevan vanhurskaaksi yksin uskosta. Samaan aikaan on myös torjuttava vanhurskautuminen teoista. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä se on ikään kuin jokaisen ihmisen veressä. Se on ihmiselle itsestään selvää.

Mitä tarkoittaa Paavalin julistaman evankeliumin avainsana vanhurskas?

Sanan vanhurskas (hepr. saddik, kreik. dikaiosis) kuuluu oikeudelliseen sanastoon. Jumala on tuomari ja vanhurskaana tuomarina hän vaatii ihmiseltä, että tämä on myös vanhurskas. Kreikkalainen sana dikaioo tarkoittaa tunnustaa oikeaksi, myöntää jonkun olevan oikeassa, oikeudellisen ratkaisun perusteella todeta ja julistaa joku vanhurskaaksi. Sana voidaan kääntää myös tuomionkestävä, kelvollinen.

Tällä sanalla Paavali kirjeissään tulkitsee nimenomaan evankeliumin ydinvaikutusta ihmisessä ja ihmisen pelastumista. Se on hänen sanomansa kohokohta ja keskus. Se pitää koossa hänen kirjeittensä ajatuskulkua.

Voimme oikeutetusti väittää, että koko kristittynä olemisen ydin sisältyy sanoihin tulla tai olla uskosta vanhurskas. Siinä on iankaikkisen elämän toivo. Kaikki mikä ihmisessä tapahtuu ennen ja jälkeen vanhurskauttamisen tähtää ja palautuu siihen. Uskosta vanhurskas elää Kristuksen evankeliumissa. Siinä on se evankeliumin totuus, jonka tulee säilyä puhtaana (Gal 2:5). Siinä on se usko, jota Paavali oli ennen yrittänyt hävittää (1:23) ja se vapaus, jonka kristityt ovat saaneet (2:4).

Vanhurskauttaessaan Jumala julistaa syntisen ja jumalattoman ihmisen vapaaksi rikostensa aiheuttamasta syyllisyydestä ja rangaistuksesta. Sen Jumala tekee jokaiselle, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen. Tätä vanhurskaaksi, vapaaksi, kelvolliseksi julistamista kutsumme forenssiseksi (taivaan tuomioistuintorilla tapahtuvaksi, julistavaksi, kuuluttavaksi) vanhurskauttamiseksi.

Ihminen tulee vanhurskaaksi ja on vanhurskas, mikäli Jumala julistaa hänet vanhurskaaksi. Vain vanhurskaaksi julistaminen avaa ihmiselle aidon ja todellisen yhteyden Jumalaan. Vain siinä syntyy Jumalan ja ihmisen välinen vuorovaikutussuhde.

Siinä ihminen ei ole mitään. Hänellä on vain syntiä ja pahuutta omasta takaa. Mutta Herra on kaikki ja hänellä on kaikkea rutiköyhälle syntiselle. Hän antaa kaiken lahjana aikaa ja iäisyyttä varten.

Evankeliumin vastaanottaminen on mahdollista vain uskossa ei lain teoissa

Tässä elämässä Herran lahja otetaan vastaan vain uskossa. Mutta tämä lahja onkin niin todellinen ja väkevä, etteivät ahdistukset, synti, kuolema, perkele eikä helvetin valta voi sitä riistää uskovalta. Uskova itse ei ole väkevä eikä voimakas. Hän ei suojele lahjaa eikä turvaa sen hallussapitoa, vaan lahja suojelee häntä ja turvaa hänet kaikilta hyökkäyksiltä.

Paavali sanoo voimakkaasti, että jos ihminen haluaa olla vanhurskas Jumalan edessä, se ei koskaan ole mahdollista lain tekojen avulla, vaan aina yksin uskosta Kristukseen (Gal 2:16).

Mitä usko on selviää meille, jos asetamme sen vastakohdaksi lain teot. Lain teot ja usko sulkevat pois toisensa. Ne ovat kuin tuli ja vesi, toinen hävittää toisen.

Raamatussa lakia on kaikki, mikä käskee ja kieltää, mikä uhkaa ja tuomitsee. Raamattua ei voi lukea montakaan riviä, kun jo kohtaa lain vaatimuksia. Luemme, että lain noudattaminen tuo elämään siunauksen, lain rikkominen tuomion ja rangaistuksen. Vanhurskauttamisessa Jumalan edessä on kuitenkin laki suljettu pois. Siksi valtaosa Raamattua osoittaakin meille, millä tavoin ihminen ei tule vanhurskaaksi Jumalan edessä. Lailla on muu tehtävä kuin pelastaa ihminen. Yksin evankeliumi kertoo, miten ihminen tulee vanhurskaaksi ja pelastuu.

Teot ovat jotain sellaista, joihin ihminen pystyy ja jotka hän itse saa aikaan. Tekevä ihminen on toimiva ihminen. Koska lain teot ja usko sulkevat pois toisensa, on uskon oltava jotain sellaista, joka ei perustu ihmisen suorituksiin eikä aikaansaannoksiin. Usko ei voi olla jokin uusi ihmisen teko sen jälkeen, kun hän on hyljännyt määrätyt lain teot pelastuksen ehtona.

Usko ei voi olla myöskään vanhurskaaksi tulemisen edellytys, mutta kyllä lahjana (Room 3:24) annetun vanhurskauden vastaanottaja. Evankeliumi lahjana on tarkoitettu kaikille, siksi sen saa jokainen, joka ottaa vastaan (1 Kor 15:1) ja juuri tätä ilmaisen lahjan vastaanottamista kutsumme uskoksi.

Jeesus Kristus ja usko kuuluvat yhteen, samalla tavoin kuin kuuliaisuus ja ihmisen toiminta, laki ja teot. Teoissa ihminen saa aikaan jotain. Uskossa ihminen on hiljaa eikä tuota mitään, vaan antaa Herran vaikuttaa ja toimia. Ihminen vain ottaa vastaan, mitä hänelle annetaan.

Usko on kuin silmä, joka suuntaan katseensa vain Jeesukseen Kristukseen ja näkee hänet kaikki kaikessa. Usko on kuin korva, joka kuuntelee Kristuksen evankeliumin ääntä. Usko on kuin käsi, joka ojentuu Herran puoleen ja ottaa vastaan kaiken, mitä hän antaa. Siksi usko on vain väline, jolla otetaan vastaan.

Jeesus Kristus on uskon tärkein asia ja kohde. Hän on uskon huomion kohteena, ei usko itse. Jeesus täyttää uskon. Usko onkin hänen uskoaan (Gal 2:20b, KR38) ja samalla kuitenkin ihmisen uskoa häneen. Ihminen uskoessaan Jeesukseen unohtaa oman uskonsa ja kuulee ja näkee vain Jeesuksen.

”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room 10:17). Jollei ihminen kuule Kristuksen sanaa, hän ei voi ottaa vastaan uskon synnyttävää sanaa ja niin usko ei voi myöskään syntyä hän sydämessään. Tässä lähetystyön huikea haasta nykymaailmassakin: Julistaa Kristuksen evankeliumia kaikille luoduille.

Paavali ei esitä vanhurskauttavaa uskoa vain yleisenä periaatteena tai oppilauselmana. Hän haluaa vetää itsensä ja lukijansa mukaan harjoittamaan tätä uskoa. Hän sanoo hyvinkin henkilökohtaisesti: ”Mekin olemme uskoneet Jeesukseen Kristuksen” (Gal 2:16). Hän sanoo tämän vielä henkilökohtaisemmin vähän myöhemmin: ”Minkä nyt elän lihassa (tässä synnin turmelemassa ruumissa), sen minä elän Jumalan Pojan (antamassa) uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni” (Gal 2:20b, KR 38). Näissä sanoissa on omakohtaisen kilvoittelun ydin. Sitä joudumme opettelemaan läpi elämän.

Paavali sanoo Gal 2:16 lopuksi vielä jotain tärkeää. Ehkä emme ole sitä huomanneet: "Tullaksemme vanhurskaiksi uskosta" (Gal 2:16). Kaikki ei ole vielä lopullista ja selvää. Olemme vasta tulossa vanhurskaiksi, olemme matkalla (Fil 3:9-14; 1 Kor 4:4). Vanhurskautemme on sekä nyt jo toteutunutta että edelleen toivon asia.

Evankeliumin sitoo siitä todistavan ihmisen Kristuksen heikkouteen ja kärsimyksiin

Paavali joutuu selvittämään Toisessa Korinttilaiskirjeessä, mitä hän tarkoittaa sillä, että hänen julistamassa evankeliumissa on todellinen Jumalan voima. (ks. Lars Aejmelaeus, Heikkoudessa täydellistyvä voima). Korintin seurakuntaan oli tullut hänen lähtönsä jälkeen uusia opettajia, jotka opettivat, että Jumalan voima ilmenee näkyvällä tavalla uskovien elämässä ja seurakunnassa. Heidän julistaessaan Jumalan voima tulikin näkyviin ihmeinä ja uskovien erityisinä kokemuksina. Siksi uudet opettajat väittivät, ettei oikean evankeliumin julistaja voi olla heikko, vaan hänen julistuksensa on oltava näkyvällä tavalla vaikuttavaa.

Paavalin esiintyminen oli ollut kuitenkin jollain tavoin avutonta ja hänen puheensa tuntunut mitättömältä (2 Kor 10:10). Siksi hän ei voinut olla arvovaltainen Herran apostoli. Paavalin syyttäjät Korintissa ovat ilmeisesti ajatelleet, että apostolin elämässä täytyisi olla nähtävissä yliluonnollista voimaa ja seikkoja, jotka korottaisivat hänet tavallisen ihmisen yläpuolelle ja kärsimysten ja koettelemusten tavoittamattomiin. Jumala pelastaa valittunsa kaikista vaaroista ja vaikeuksista ja tekee heistä voimakkaita, vaikuttavia ja ehjiä persoonia ja että juuri tämä on valittujen tunnusmerkki.

Tällaisten väitteiden vastapainona Toinen Korinttilaiskirje sisältää järkyttäviä luetteloita niistä ahdistuksista ja kärsimyksistä, joista Paavalia ei varjeltu. Heti kirjeen alussa Paavali kertoo joutuneensa suunnattomiin ja ylivoimaisiin vaikeuksiin ja kuolemanvaaraan (2 Kor 1:8,10). Hän oli ollut kaikin tavoin ahtaalla, neuvoton, maahan lyöty (4:8-9). Hänen ulkonainen ihmisensä oli murtumassa (4:16). Hän huokailee ahdistuneena (5:4). Hän on joutunut kestämään vaikeuksia, vaivoja, ahdinkoja, ruoskimisia, vankeutta, mellakoita, raadantaa, valvomista (6:4-5). Hän kertoo kuinka häntä halveksitaan, panetellaan, pidetään villitsijänä. Häntä kohdellaan kuin tuntematonta. Hän elää lähellä kuolemaa. Häntä on pahoinpidelty. Hän joutuu kokemaan murhetta. Hän on köyhä, oikeastaan hänellä ei ole mitään (2 Kor 6:8-10).

Paavali alkaa jopa ”hiukan” kerskaillakin. Mistä hän kerskailee? Raatamisesta, vankeudesta, ruoskaniskuista, raipoista, kuolemanvaarasta, kivittämisestä, haaksirikoista, meressä ajelehtimisesta ja pitkin matkojen tuomista vaaroista. Hän on kärsinyt nälkää ja janoa, palellut vähissä vaatteissa. ”Kaikkien näiden hankaluuksien lisäksi minua joka päivä painaa huoli kaikista seurakunnista” (2 Kor 11:23-28). Eikä tässä vielä kaikki. Hän oli saanut pistävän piikin ruumiiseensa, saatanan enkelin rusikoimaan eikä tätä kiusaa edes otettu häneltä pois. Hän sai vain rukousvastauksena sanat: ”Minun armoni riittää sinulle” (2 Kor 12:9). ”Sinulle ei suoda vapautusta, sillä on tärkeää, ettet korota itseäsi, vaan pysyt tavallisen ihmisen tasolla. Silloin sinä parhaiten voit täyttää tehtäväsi minun, Jumalan kaltaisuudesta itseni tyhjentäneen ja ristillä kuolleen Herran palvelijana” (Aejmaeleus). Hänen ajallinen kärsimystiensä päättyi vuosien vankeuteen ja mestaukseen.

Kaikki tämä on jyrkässä ristiriidassa sen uuden hengellisyyden kanssa, joka oli valloittamassa paavalilaisia seurakuntia. Tämän uususkovaisuuden mukaan Paavalin heikkous johtui siitä, ettei hänellä ollut todellista yhteyttä yliluonnollisiin taivaallisiin voimiin ja Jeesuksen ylösnousemustodellisuuteen. Paavali oli kuitenkin kohdannut henkilökohtaisesti ylösnousseen Herran. Siitä huolimatta häneltä näytti nyt puuttuvan Kristuksen läsnäolon tuoma näkyvän voiman vaikutus.

Paavali erotti tarkasti toisistaan kaksi aivan erilaista käsitystä tässä maailmanajassa vaikuttavasta Jumalan evankeliumin voimasta. Ensimmäisessä kirjeessään Paavali oli jo sanonut, että Jumalan voima ja viisaus on ristiinnaulittu Kristus, jota saarnataan ja jonka monet kuulijat kokevat hullutuksena (1 Kor 1:18-25). Vain ristin heikkouteen kätkeytyvä Jumalan voima voi pelastaa ihmisen hukkumasta.

Ristin evankeliumi on heikkouden evankeliumi. Se alkaa siitä kuinka kaikkivaltiaan Jumalan vertainen Poika, joka oli rikas, tyhjensi itsensä, tuli köyhäksi ja lopulta nöyrtyi julmaan ristin kuolemaan (Fil 2:6-8; 2 Kor 8;9). Ristillä Jumalan Poika vaikeroi: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit. Nyt Herra näyttää olevan ihmisten silmissä täysin kuollut. Tällaisena ihminen kohtaa hänet aina hänen takaisin paluuseensa asti. Oppiessaan todella tuntemaan Jeesuksen, jokainen uskova tänäänkin joutuu tunnustamaan: ”Ei hänellä ollut… hahmoa, johon me olisimme mieltyneet. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies… josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet” (Jes 53:2-3, KR 92).

Abrahamin Jumalan suuruutta julistava ja Jumalan voimaan sokeasti alistuva islam mitä selväsanaisemmin kiistää tämän Jeesuksen alennusmuodon. Eihän voi olla mahdollista, että väkevän Jumalan suuri profeetta Jeesus ristiinnaulitaan. Koraani julistaa ehdottomana totuutena: ”Eivät he ristiinnaulinneet häntä” (Suura 4:157).

Kirjeessään Paavali tahtoo osoittaa, että vaikka hänelläkin on ollut ihmeellisiä kokemuksia elämässään, nämä ovat hänelle sivuseikka eivätkä mikään Jumalan voiman eikä uskon ja sen aitouden merkki. Hän on kaikin puolin tavallinen ja ”hengetön”.

Todellinen Jumalan voima tuleekin täydelliseksi ja ilmenee esteettömimmin juuri sellaisten elämässä, jotka eivät ole mitään ja jopa sellaisten kautta, joiden elämässä on jotain, jonka tähden heitä on vaikea kunnioittaa todellisina hengellisinä johtajina. Mestarinsa tavoin hän saattaa olla ihmisenä halveksittu, jota emme pidä minään. Joka tapauksessa hän kokee itsensä syvästi mitättömäksi ja arvottamaksi. Tanskan sisälähetyksen johtajan Wilhelm Beckin kerrotaan sanoneen, kun ystävät kehuivat häntä: ”Jos todella tietäisitte millainen olen, ette edes hiilihangolla halusi koskettaa minua.”

On ihmeellistä ajatella, että juuri tällaisen evankeliumin julistajan ja tällaisen evankeliumin kautta niin monien ihmisen silmät avautuivat ja he kääntyivät pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan tykö ja saivat uskomalla syntinsä anteeksi ja perintöosan pyhitettyjen joukossa (Apt 26:18). Samaa evankeliumia samanlaiset julistajat ovat julistaneet siitä alkaen ja sama liike on jatkunut aina meidän päiviimme asti. Toivon mukaan meidänkin sydämemme on avautunut tuolle samalla evankeliumille ja nyt elämme siitä ahdistustemme keskellä.

Uskovan sydän luopuu helposti evankeliumista

Galatalaiskirjeessä Paavali joutuu aivan toisella tavoin kuin Toisessa Korinttilaiskirjeessä puolustamaan julistamaansa evankeliumia. Paavali oli saanut kuulla, että galatalaisten sydän oli luopumassa, kääntymässä pois Herrasta (Gal 1:6). He eivät olleet luopumassa vain jostain vanhurskauttamisopista. Evankeliumin ydin ei ole opissa, vaan persoonassa ja läheisessä yhteydessä tähän persoonaan. He olivat kääntymässä pois siitä elävästä ja todellisesta Jumalasta, joka oli kutsunut heidät armossaan yhteyteensä Kristuksen kautta. Uudet opettajat eivät suinkaan vain täydentäneet Paavalin vailinaista opetusta uskosta. He olivat opetuksellaan viemässä uskovia pois armon evankeliumin ja siis Herran todellisesta tuntemisesta. Paavali sanoi suoraan: "Te olette langenneet pois armosta" (Gal 5:4).

Jos hylkäämme evankeliumin julistaman armon uskonelämän perustana ja jatkuvana voimanlähteenä, käännämme selkämme myös itse Jumalalle. Jos emme enää luota siihen, että pelastumme yksin uskomalla evankeliumiin silloin emme myöskään luota evankeliumin antajaan, vaan sitoudumme toiseen evankeliumiin ja toiseen Herraan (2 Kor 11:4).

Ällistyttävää oli myös se, että he niin ”äkkiä”, ”pian” (Gal 1:6) ja helposti suostuivat uusien opettajien vieteltäväksi. Eikö heillä ollut sen lujempaa perustaa uskonelämässään? Evankeliumi ei sittenkään ollut juurtunut syvälle heidän sydämeensä. Vähäinen hapatus uutta (Gal 5:9) hapatti heidät. Ja niin he olivat alkaneet etsiä ratkaisua uskonelämänsä ongelmiin jostain aivan muualta kuin siitä, mihin Paavali oli heitä johdattanut.

Myös uudet opettajat käyttivät omasta julistuksestaan sanaa evankeliumi. Tämä toisenlainen evankeliumi tuntui johtavan syvempään Jumalan tahdon ja Kirjoitusten mukaiseen uskonelämään kuin Paavalin julistama evankeliumi. Kuitenkin se evankeliumi, johon he olivat taipumassa, oli valhetta ja petosta. Se oli tyhjää. Sitä ei ollut olemassa muualla kuin näiden opettajien omassa päässä heidän itsensä sepittämänä.

Ainoan oikean evankeliumin sisältö on meidän syntimme vuoksi itsensä uhriksi antanut Jeesus Kristus. Vain tässä evankeliumissa Kristus itse julistuttaa itseään. Vain tässä hän on läsnä ja vaikuttaa. Eiväthän nämä uudet opettajat kiistäneet Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen historiallisuutta. Vääristely kohdistui siihen, miten Jeesuksen kuolema tulkitaan ja sovelletaan kuulijoitten elämään. He kiistivät Kristuksen uhrin riittävyyden ja pysyvyyden ihmisen pelastajana ja autuaaksitekijänä. Pelastumiseen tarvitaan jotain muutakin, jotain enemmän, jotain sellaista, jonka uskovan itsensä on koettava ja tehtävä kuuliaisuudessa Raamatun sanalle. Täydentäessään Paavalin vailinaista evankeliumia he muuttivat Kristuksenkin joksikin toiseksi.

Uskovat tulivat neuvottomiksi epävarmoiksi kuulemastaan Paavalin opetuksesta. Hämmentynyt ihminen on altis uudelle ja hänen siihenastisesta käsityksestään poikkeavalle ”totuudelle”.

Väärä evankeliumi sitoi uskovat tekoihin (Gal 3:2) ja niin johti elämään lain alaisuudessa (4:21) ja alisti orjuuden ikeeseen (5:1). Sen seurauksena uskovat alkoivat turvautua heikkoihin ja surkeisiin alkuvoimiin. He alkoivat etsiä voimaa ja siunausta jopa astrologisia kalenterimerkeistä (4:9-10).

Tässä heijastuu jotain siitä väkevästä henkivaltojen taistelusta, jota silloin käytiin, jotta evankeliumi saisi olla evankeliumia. Pyhissä Kirjoituksissa olevat lain vaatimukset muodossa tai toisessa pyrkivät jatkuvasti tunkeutumaan sisälle evankeliumiin ja muuttamaan sen. Yksin usko evankeliumiin ei millään tuntunut riittävän. Tarvittiin jotain enemmän, tarvittiin myös kuuliaisuutta ja tekoja. Tässä piili niin Korintin kuin Galatian alueen uskovien luopumuksen syy.

Evankeliumin totuus menetetään huomaamatta. Se vaihtuu johonkin muuhun tai siihen lisätään joitain muuta ja useinmiten se muu on saatu Raamatusta. Evankeliumi säilyy kirkkaana Jumalan kansan keskuudessa vain jatkuvan tarkistuksen, uudistumisen sekä monenlaisten ristiriitojen ja niiden synnyttämien taistelujen keskellä.

Jatkuva kamppailun aihe Jumalan seurakunnassa on evankeliumin lahjaluonteen ja sen tuoman vapauden säilyminen Jumalan lasten sydämessä. Jokaisen ihmisen oma järki ja sisin sekä Raamatussa olevat käskyt, kiellot, säännöt ja ohjeet vaatimalla vaativat tekemään jotain, olemaan kuuliaisia ja yrittämään vilpittömästi. Siksi tuntuu mahdottomalta, että täysin ilmainen, vain lahjana annettu evankeliumi ja sen tuoma vapaus voisi olla oikeaa ja kannatella koko uskonelämää. Usein vain lyhyeksi hetkeksi kirkastuu evankeliumin lahjaluonne ja sen tuoma vapaus. Pian jälleen laki ja lainomainen julistus valtaavat uskovien mielen. Evankeliumin julistama vapaus tuntuu liian yksinkertaiselta ja helpolta ja se näyttää johtavan vain lihalliseen vapauteen.

Mikä käsittämätön voima onkaan lailla ja lakihenkisyydellä. Lain hengen hallitessa ihminen kokee lain Jumalan tahdon korkeimpana ilmoittajana. Alituisesti on tarkistettava, että kaikessa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Sitä varten on saatava tarkkoja ohjeita siitä, miten pitää käyttäytyä. Suhde Jumalaan muuttuu lapsen suhteesta orjan suhteeksi. Joka asiaan on saatava Jumalalta lupa. Uskonelämää leimaa pakko eikä enää vapaus.

Lainomaisuus vapauttaa tekemästä vaikeita ja itsenäisiä päätöksiä elämän monimutkaisissa, ristiriitaisissa ja ainutkertaisissa tilanteissa. Toiset ovat ajatelleet kaiken valmiiksi. Auktoriteetit ratkaisevat ongelmat. On vain toteltava liikoja kyselemättä.

Evankeliumi johtaa kestämään tuomiolla yksin Kristuksen varassa

Jumalan armon evankeliumi Kristuksessa julistaa meille joka hetki, ettei meidän tarvitse omassa itsessämme tai kokemuksistamme löytää mitään sellaista, jonka varassa meidän pitäisi kestää Jumalan edessä tuomiolla. Kaikessa ja aina saamme turvautua taivaassa olevaan ja meille talletettuun perintöön. Se on jo luettu meidän omaksemme. Se on jo meidän, vaikka emme itse sitä vielä näe ja vaikka olemme vasta matkalla sitä kohti.

Olemme pysyvästi niin turmeltuneita, ettei meillä ole pienintäkään mahdollisuutta jonkin itsessämme olevan tai meissä tapahtuneen perusteella päästä kirkkauteen. Meidän ainoa toivomme on siinä, että saamme olla kokonaan ja täysin ja lakkaamatta sen varassa, että sijaisemme Jeesus Kristus on kaikkea meidän puolestamme. Pääsemme kirkkauteen siksi, että Sijaisemme tähden Jumala tekee meidät hengellisesti kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan (Room 4:17).

Jos vanhurskauttamisemme on oltava meissä tapahtuva eettinen uudistuminen, silloinhan se ei olisikaan enää meille luettua Jumalan vanhurskautta, vaan omaa vanhurskauttamme. Kun on kysymys meistä, meissä oleva perussynti vaikuttaa kaikessa mitä ajattelemme, sanomme ja teemme. Siksi Jumalan kirkkauden edessä kaikki meissä toteutuva Jumalan vaikutuskin on kuin saastainen vaate. Emme kestä tuomiolla sen varassa mitä Jumala vaikuttaa meissä, vaan yksin sen varassa, että kaikessa olemuksessamme epävanhurskaudestamme huolimatta meille luetaan Kristuksen vanhurskas ja meidät peitetään siihen. Vain siinä meillä on tänäänkin valoisa toivo.

Jos parannuksen tekeminen, uudistus, pyhitys ja hyvät teot ovat välttämätön osa tätä uskon vanhurskautta ja jos ilman niitä meillä ei ole vanhurskautta Jumalan edessä, niin olemme ehdottomasti ja lopullisesti kadotettuja. Meissä parannus, uudistus, pyhitys ja hyvät teot ovat niin alussa vielä vuosikymmeniä uskoon tulon jälkeen, ettemme voi mitään rakentaa niiden varaan emmekä voi hetkeäkään luottaa niihin.

Jos vanhurskautemme ei olekaan Kristus meidän puolestamme, vaan Kristus meissä, voi kuinka ahdistuneita olemmekaan. Emme näe emmekä koe Kristusta meissä asuvana. Synti vain siellä sydämemme syvyydessä asuu. Kristus meidän puolestamme on onneksi meidän ulkopuolellamme, mutta hän on niin ihmeellisen lähellä, että hän kuulee heikoimmankin huokauksemme. Hän on aina vierellämme ja verellänsä peittää sydämemme pohjimmaisen synnin. Emme ole sisimmältämme muuttuneet miksikään kristuksiksi. Olemme sama, vanha, syntinen ihminen, jollainen olemme aina olleet ja tarvitsemme kaikessa ja alituisesti syntiemme anteeksiantamusta.

Saamme hyvää uutista kuunnellessamme välittömästi luottaen omistaa itsellemme jotain sellaista, joka ei ole alistettu tämän maailman alati muuttuvien ja epävarmojen tilanteiden ja tapahtumien alaisuuteen. Jumalan pelastava voima vaikuttaa evankeliumin julistuksessa ja luo yhteyden Jumalaan ja ylläpitää sitä. Evankeliumia kuunnellessaan ihminen uskaltaa avautua täysin ja pelkäämättä Jumalalle synneistään huolimatta .Hän näkee ja kokee siinä Jumalan täydellisen rakkauden, joka ei vaadi eikä edellytä syntiseltä mitään. Tähän Jumalaan voin koko sydämestäni turvautua, sillä hän julistaa vanhurskaaksi minut, joka yhä edelleen koen itseni perinpohjin jumalattomaksi! Ihmisen puolelta tämä vuorovaikutussuhde usein on vain huokailua ja luottamista, itkua ja hiljaista kiitosta. Eikö mitään enempää? Ei mitään enempää ja se riittää kuitenkin täysin.

Meille uskossa luettu Kristuksen vanhurskaus antaa sanomattoman syvän turvallisuuden: Meillä on rauha Jumalan kanssa (Room 5:1). Se antaa syntiselle olemuksellemme lapsenmielisen ja turvallisen yhteyden Jumalaan ja vain se säilyttää tämä yhteyden. Tässä Jumalan ja ihmisen välisessä vuorovaikutussuhteessa ihminen itse ei ole mitään. Hänellä on vain syntiä ja pahuutta omasta takaa. Mutta Herra on kaikki ja hänellä on kaikkea joka hetki viheliäiselle ihmiselle (Room 7:24 KR38). Ja hän antaa kaiken lahjana aikaa ja iäisyyttä varten.

Hän rakastaa tällaista ja tällaisen puolesta hän on kuollut. Tämän oivaltaminen on aivan maahan musertavaa. Tämä rakkaus on käsittämätöntä ja suurin lahja, minkä ihminen voi koskaan saada osakseen. Vain se antaa lujan kalliopohjan elämämme kaikissa ahdistuksissa. Ei ole sitä tuskan syvyyttä, missä saisin kärsiä ja tuhoutua yksin ja hyljättynä. Hänhän joutui syntieni tähden hyljätyksi, siksi minä en voi enää joutua samaan tilanteeseen.

Tässä hänen rakkaudessaan ei ole kysymys mistään huumaavasta kokemuksesta tai kuohuttavasta tunteesta. Se on täysin minun ulkopuolellani oleva ja kokemuksistani ja elämänvaiheistani riippumatonta rakkautta. Kuitenkin tämä rakkaus koskettaa minua. Se synnyttää syvän turvallisuuden ja kantaa käsivarsillaan kuin paimen kadonnutta lammastaan ja vie perille.

Vain oma epäuskoni tekee tyhjäksi tämän rakkauden vaikutuksen elämässäni. Kristuksen rakkaus minuun on mitä todellisinta kaikissa elämäni tilanteissa. Se on todellista sairauden ja tuskan keskellä, silloinkin kun ruumiini ja sieluni nääntyy (Ps 73:26). Tämä rakkaus luo minussa varmuutta epävarmuuteni ja avuttomuuteni keskelle. Se lahjoittaa puhtautta saastaisuuteeni, luottamusta sekavuuteeni ja iloa itkuuni.

Niin kauan kuin ihminen elää tässä ruumissaan, ei synti lakkaa hänessä vaikuttamasta. Siksi hän tarvitsee jatkuvasti evankeliumin hyvää uutista siitä, ettei Jumala Kristuksen tähden hylkää monin tavoin jumalatonta uskovaa vaan julistaa hänet nytkin vanhurskaaksi. Tämän uskon säilyttäminen on tärkeintä elämässä (2 Tim 4:7).

Vanhurskauttaminen on totta joka hetki yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Tämä kaikki on mitä todellisinta totta uskoon tullessa, jokapäiväisessä katumuksessa ja uskossa, ihmisen langetessa syntiin ja se on sitä ajallisen elämän viime hetkessäkin. Ja nimenomana silloin, koska se on monelle uskovalle mitä järkyttävin oman voimattomuuden ja avuttomuuden hetki.

Ps. Koettaessani tässä selvittää, mitä on Paavalin julistama evankeliumi, olen keskeisesi käyttänyt apunani vasta ilmestynyttä Galatalaiskirjeen selitystäni: Olavi Peltola, Ainutlaatuinen evankeliumi, Galatalaiskirje kaikelle kansalle, PerusSanoma, Hämeenlinna 2001.