Hoivaansa ottanut
Kristus-juhla Laukaassa 2012
Tartun vain yhteen sanaa UT:ssa. Kaiken lisäksi se sana löytyy sivulauseesta eli vähemmän tärkeästä osasta. Kuitenkin tämä sivulauseen sana on meille mitä tärkein. Room 15:7:ssä luemme 1938:n raamatunkäännöksen mukaan: ”Hoivatkaa sentähden toinen toistanne, niinkuin Kristuskin on teidät hoivaansa ottanut Jumalan kunniaksi” (Room 15:7 KR 38). Uusi raamatunkäännös kääntää sen: ”niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi.” Saman kirjeen luvussa 14 sana esiintyy kaksikin kertaa jakeessa yksi ja kolme ja jälkimmäisessä sanotaan nimenomaan, että Jumala on ottanut hoivaansa. Siinä on alkukielessä sana (kreik. proslambanoo), joka on käännetty muualla UT:ssa ottaa luokseen, ottaa huostaansa (Apt 18:26).
Havainnollinen kuva sanan käytöstä on se Apt:n kohta, jossa kerrotaan Paavalin laivan haaksirikosta ja pelastuneiden ajautumisesta Maltan saarelle. Meille kerrotaan kuinka saaren asukkaat osoittivat suurta ystävällisyyttä. He sytyttivät nuotion ja ottivat, kutsuivat sen ääreen, kun oli ruvennut satamaan ja oli kylmä (Apt. 28:2 KR 92). Filemonin kirjeessä Paavali käyttää tätä sanaa pyytäessään, että Filemon ottaisi paenneen orjansa Onesimuksen luokseen kuten hän ottaisi luokseen, ottaisi vastaan itse apostolin (Filemon 17).
Onko totta, että itse kaikkivaltias Jumala on ottaa luokseen, ottanut lämpöön, turvaan, jopa hoitoonsa sinut ja minut? Saammeko sydämemme pohjia myöten olla vakuuttuneita siitä, että Herra on todella hyväksynyt minut ja ottanut minutkin hoivaansa, käsiinsä. Eikö sittenkin meidän sydämessämme asu pieni levottomuus siitä, ettei pyhä kolmiykseinen Jumala voi mitenkään välittää minusta niin paljon, että hyväksyy, ottaa luokseen, lähelleen, ottaa hoivaansa, ottaa lämpöiseen turvaan kylmältä sateelta ja viimalta.
Hän ei sittenkään välitä minusta, koska olen tällainen kuin olen. Minun pitäisi olla jotenkin parempi kelvatakseni hänelle. Ainakin minun uskoni pitäisi olla syvempää ja voimakkaampaa. Minun tulisi olla kokosydämisemmin antautunut Herralle ja mieleni tulisi olla enemmän taivaallisissa ja siinä missä Jeesus Kristus on. Nyt se on niin kiinni näissä ajallisissa ja maallisissa. Eihän minulla näkymättömät ole ensisijaisia, vaan nämä katoavat ja näkyvät.
Olen siis sisäisesti epävarma Herrasta. Epävarmuus johtuu nimenomaan siitä, millainen olen. Jos olisin toisenlainen, ehyempi, niin silloin hän varmasti ottaisi minut hoivaansa. Olisinpa edes jossakin määrin sellainen kuin apostolit ja Paavali olivat. Jos olisin todella hengellä täyttynyt niin kuin he, niin silloin varmasti olisin Herran hoidossa.
Ongelmana on nimenomaan minun persoonani, tämä olemukseni. Kaiken lisäksi elän vain vaatimatonta arkea ja siihen kuuluu myös monenlaisia kipuja. Omasta mielestäni ei missään elämässäni näy ihmeellisiä, yliluonnollisia, taivaallisia asioita. Eihän siksi voi olla mahdollista, että Herran suloinen läsnäolo olisi todellista ja hänen huolenpitonsa ehdotonta tällaisen elämässä. Elän hengellisessä köyhyydessä ja on niin monia epäonnistumisia ja pettymyksiä. Tahtoni on niin sekava ja jaettu, kurinalaisuuteni niin heikkoa.
En voi sille mitään, että huomaan jatkuvasti odottavani, jopa vaativani, että Herra minun kanssani ja Herra minussa merkitsee todellista voimaa ja voittoa. Senhän kaiketi tulee merkitä luonteeni jalostumista ja persoonallisuuteni kehittymistä. Ennen kaikkeahan sen tulee merkitä menestystä Jumalan valtakunnan työssä – sielujen voittamasta, niin että lähellä olevat ihmiset vähitellen tulevat uskoon siksi, että kokevat minussa Jeesuksen tuntemisen tuoksun.
Jos Herra on minun kanssani, kaipa olen silloin jollakin tapaan kuin kaikkivaltias, sillä onhan minun kanssani Kaikkivaltias. Eihän voi olla mahdollista, että Herra on kanssani silloinkin, kun olen tyhmä, sairas, heikko ja mitätön ihminen enkä saakaan aikaan mitään kunnollista elämässäni eikä minusta ole tullut mitään erikoista.
Voi minua mieletöntä. Miksi mittaan Jumalaa omalla mitättömällä mitallani! Miksi Jumala ei voi olla Jumala myös pienessä ja vaatimattomassa, heikossa ja avuttomassa. Hän ei halveksi lapsensa pään yhtäkään hiustakaan, sillä hän on ne kaikki laskenut. Eihän yksikään varpunen putoa oksalta hänen sitä tietämättä, kuinka hän ei pitäisi huolta paljon arvokkaammasta ihmisestä, joka turvautuu hänen ja huutaa Herran nimeä avukseen
Herra on minun kanssani sairauksieni keskellä silloinkin, kun en parane sairauksistani vaan ne vaivaavat minua elämän loppuun asti yhä vain pahentuen. Samaa tapahtuu monen muunkin masentavan ja kiusallisen asian kohdallani elämässäni. Mitä hankalin niistä vaikeista asioista on luonteeni särmät ja viat.
Vähitellen on oppinut toivomaan ja pyytämään Herralta, jonka silmät ovat kuin tulenliekit: Anna armo vaeltaa valossa ja edes jotain tiedostaa oman sydämen turhista juonista ja anna samaan aikaan armo katsella tangon päähän ripustettua Vaskikäärmettä. Tuskallista on nähdä, että vuodet kuluvat eikä mitään ihmeellisempää muutosta parempaan suuntaan näy. On suostuttava vaeltamaan juuri tämmöisenäni. On vain opeteltava kärsimään myös niitä monia sairauksia, kipuja ja rujoutta, joka kuuluu elämääni ja kärsimään sitä yhdessä Jeesuksen Kristuksen kanssa. Kaiken lisäksi, jos hän vaeltaa vierelläni, on kanssani, tuotan hänelle joka päivä murhetta synneilläni.
Kaikesta huolimatta luotan siihen, että jos hän suostuu kärsimään yhdessä minun kanssani tätä kaikkea minussa ja minä saan kärsiä tätä yhdessä hänen kanssaan, niin aivan varmasti piankin pääsen osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän. Näinhän minulle vakuuttaa Room 8:17: ”Jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän”. Ja Raamattu jatkaa: ”Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme (8:18).
Mistä saa varmuuden siitä, että Herra huolii minut hoitoonsa. Mistä saan varmuuden siitä, että monet ihmeelliset Raamatun lupaukset koskevat myös juuri minua.
Vaikka olen omasta mielestäni kuinka kurja ja olematon tahansa, niin minun kurjuuteni ei tee hänen sääliänsä minua kohtaan olemattomaksi. Muistammehan, mitä Matteuksen evankeliumissa sanotaan: ”Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla” (Matt 9:36). Jeesuksen valtasi sääli. Tässä on käytetty kreikkalaista sanaa (splagkhnitsomai, sisälmykset, sydän), joka kuvaa ihmisen olemuksen sisintä, ydintä, sydäntä. Sana onkin käännetty Fil 1:8 KR 38:ssa sanoilla Kristuksen Jeesuksen ”sydämellinen rakkaus” (en splagkhnois Khristuu Jeesuu). Tämän rakkauden yhtenä ilmauksena on Luukaan tallettama tieto: "Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä" (Luuk 19:41).
Tosin sanalla sääli on omassa kielessämme kielteinen sävy, mutta sitä ei ole alkukielen sanassa. Sanalla halutaan ilmaista koko persoonasta, olemuksesta, koko sydämistä lähtevää myötäelämistä, voimakasta armahtavaisuuden ja rakkauden mieltä, tunnetta, asennetta.
Tällaista Jeesuksen Kristuksen rakkautta kuvaa myös Johanneksen evankeliumin katkelma: ”Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti” (Joh 13:1). Siinä käytetään sana agape – joka puhuu pyyteettömästä ja ehdottomasta Jumalan rakkaudesta. Nyt on varmaa, että Jeesus osoittaa meitä kutakin kohtaan tällaista täydellistä meidän todellisen tila tuntevaa rakkautta.
Miksi en siis uskaltaisi huutaa tällaista Jeesusta avukseni ja riippua kiinni tällaisessa Herrassa ja pyrkiä entistä lähemmäksi häntä!
Olemme kerta toisensa jälkeen uskoon tultuamme tämän saman vakuutuksen. Toki tiedämme sen tarkoittavan meitäkin, minuakin. Siitä huolimatta tämä sanoma ei millään tahdo mennä olemuksemme läpi ja muodostua koko elämäämme kaikissa tilanteissa ja vaiheissa kannattelevaksi voimaksi, niiksi iankaikkisiksi käsivarsiksi, joista Raamattu puhuu: ”Sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret” (5 Moos 33:27).
Mennään Abrahamin elämään. Hän oli turhaan vuosikymmeniä odottanut Jumalan lupauksen täyttymistä ja oli nyt yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen. Silloin Jumala ilmestyi hänelle ja sanoi ratkaisevan tärkeät sanat: "Minä olen Jumala, Kaikkivaltias" (1 Moos 17:1). Jumala ilmoitti nyt itsensä nimellä Kaikkivaltias. Se on alkukielessä yllättävä sana El-Shaddai. Se voidaan kääntää ”väkevyys äidin rinnoissa”. Niin kuin pieni vauva lepää äidin rinnoilla, niin saat sinäkin Jumalan sylissä turvan, lämmön ja ravinnon. Siinä on lopulta sinulle kaikki. Sama kuva toistuu sanoissa: "Iloitkaa… riemuitkaa… Juhlikaa riemuiten… te saatte imeä, tulla kylläisiksi lohtua antavista rinnoista, saatte nauttia, juoda yltäkyllin sen voiman ja mahdin nisistä… Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan, … onni antaa teille täyden lohdun kun tämän näette, teidän sydämenne ihastuu, te kukoistatte kuin vehmas niitty" (Jes 66:10-14). Kyllä äiti on silloinkin äiti, kun hän nuhtelee ja kurittaa.
Toinen kuva, jota Raamattu käyttää tehdäkseen meille havainnolliseksi tämän säälinsä ja rakkautensa on kuva Hyvästä Paimenesta. Hesekiel kuvaa tätä paimenrakkautta koskettavasti: "Näin sanoo Herra Jumala: Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen. Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet.” ”Minä kaitsen itse lampaitani ja vien itse ne lepäämään - näin sanoo Herra Jumala. Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen, minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan uupunutta” (Hes 34:11-12, 15-16).
Kuulimmeko profeetan sanat: ”Pidän niistä huolen… minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet… vien itse ne lepäämään - näin sanoo Herra Jumala. Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen, minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan uupunutta.”
Joh 10:ssa Jeesus kuvaa tätä paimenrakkauttaan: ”Lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä” (3, 4). ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” ”Minä olen se hyvä paimen” (10,11). ”Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä (15 KR 38). ”Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut” (14 KR 38).
Itseäni aikoinaan kosketti voimakkaasti Paavo Ruotsalaisen kuvaus Hyvän Paimen rakkaudesta: "Kristus juoksee aran ja vauhkon syntisraukan jäljessä, huutelee kuin paimen lammasta, tarjoaa palasta ja koettaa kesytellä. Ja kun hän tapaa sen aran ja pelkäävän risujen repimänä ja suohon vajonneena, ei hän sitä komenna eikä anna sille määräyksiään. Ei hosu eikä aja, vaan kumartuu sen alle, nostaa uupuneen olalleen ja kantaa sen kotiin."
Kuinka hyvin tähän liittyykään tuttu paimenpsalmi 23, jossa minä ihmisenä koen ja tunnustan tämän rakkauden kohdistuvan minuun. Luen psalmin huikean rohkean viimeisen jakeen: ”Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti” (23:6).
Siihen liittyy hyvin läheisesti tuttu Jesajan saama Herran lupaus. Se on aivan kuin Herran vastaus rukoukseen: ”Älä hylkää minua nyt vanhuuden päivinä, älä jätä, kun voimani uupuvat” (Ps 71:9). ”Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan" (Jes. 46:4).
Meidän on vaikea kuvata tätä Vapahtajan armollista mieltä meitä kutakin kohtaan, koska sellaisella rakkaudelle ei ole vertailukohtaa täällä alhaalla. Ei edes äidin ja isän rakkaus yllä sellaiseen. Koskaan ei meidän ihmisten sydän ei pysty sellaiseen sääliin ja rakkauteen kuin Herran sydän – sanoisin jopa Kolmiykseisen Jumalan sydän syntiinlankeemuksen jälkeenkin. Aivan käsittämättömän ihmeellinen on tuomioprofeetan Jeremian saama sana: Kaukaa ilmestyy minulle Herra: "Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta” (Jer 31:3). Mutta samaa julistaa myös tuttu Joh 3:16: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut…” Hänen rakkautensa on sanomattoman sydämellistä ja hyvää ja samalla kuitenkin pyhää ja puhdasta, se karun asiallista, todellisuuden kohtaavaa, kaksin jaloin maan piinalla olevaa, ja tavattoman turvallista.
Jeesus Kristus meidän Vapahtajanamme säteilee sellaista hyvyyttä ympärilleen, ettemme ole voineet sitä koskaan kuvitellakaan. Sen uskossa kohdattuamme emme voi koskaan sitä unohtaa. Hänen lähellään on sanomattoman hyvä olla keskellä tuskia ja pahaa oloakin.
Jos olemme saaneet, vaikka vain vilahduksenomaisesta nähdä ja ymmärtää tätä rakkautta, alamme myös ymmärtää kuinka oikeassa Pietari olikaan kirjoittaessaan vaikeuksien ja vainojen keskellä eläville Vähän-Aasian uskoville: ”Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa” (1 Piet 1:8),
Muroma kirjoittaa: ”En tiedä toista Jeesuksen sanaa, joka olisi ollut minulle siinä määrin apuna elämä kilvoituksessa ja ahdistuksessa kuin sana: "Sitä joka minun luoksesi tulee, minä en heitä ulos". Sen sanan turvissa uskallan heikko, vaivainen syntinen kuollakin. Kun ei enää itsessään näe mitään muuta kuin syntiä, sydämen syntiä, hengen syntiä, helmasyntien kiusaa – mitä valvovammalla tunnolla sitä elää, sitä enemmän syntiä itsessään näkee - niin kuinka autuasta onkaan, kun saa kaiken tämän joka päivä viedä Herran armoistuimen eteen ja uskoa, että Herran armo on sittenkin suurempi kuin minun syntimääräni. Juuri tämä alituinen tykökäyminen Herran kasvojen eteen on elävän, armosta elävän kristityn tuntomerkki” (Herää Valvomaan, 131, 1955).
PARADOKSI – JÄNNITYS
Meille on annettu koko Raamattu sitä varten, että sen sivuilla oppisimme näkemään, mitä tämä Herran luokse meneminen, hoivaansa ottaminen, huolehtiminen ja rakkaus käytännössä tarkoittaa Jumalan kansan ja sen yksityisen jäsenen arkielämässä.
Siihen nimittäin sisältyy älyllisesti ja myös kokemuksellisesti meitä kiusaava huikea jännitys, vastakohtaisuus – paradoksi.
Otan vain yhden esimerkin Raamatusta.
”Hän otti Joosefin kiinni ja pani hänet vankilaan, paikkaan, jossa kuninkaan vankeja säilytettiin. Herra piti Joosefista huolta vankilassakin ja oli hänen kanssaan, niin että hän saavutti vankilan päällikön suosion” (1 Moos 39:20-21).
Joosefin elämä oli silloin todella vaikeassa vaiheessa. Oli tullut musertavia iskuja toinen toisensa jälkeen. Koko nuoren miehen elämä näytti menneen pilalle. Kuitenkin Raamattu vakuuttaa Herran pitäneen hänestä huolta kaikkein pimeimmän ja syvimmän kuilunkin syvyydessä. Hänen elämänsä lopputulos paljastaa sen.
Meille voi tapahtua yllättäviäkin asioita. Mitä tahansa voi tapahtua kenelle meistä ja läheisistämme tahansa. Saarnaaja sanoo tämän saman näin: ”Kaikkea voi olla hänelle edessä. Kaikkea voi tapahtua kaikille (Saarn 9:2, KR 38). Saatamme joutua psalmistan tavoin toteamaan: ”Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu” (Ps. 73:14). Sama psalmin rukoilija jatkaa rehellisesti: ”Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti. Minä olin mieletön, ymmärrystä vailla, olin kuin järjetön eläin sinun edessäsi” (73:21-22).
Mutta sitten hän jatkaa tätä Raamatun sanan opettamaa ihmeellistä vastakohtien yhdistämistä. Psalmi päättyy aivan huikeaan uskonvarmuuteen: ”Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti.” ”Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan” (73:23-26,28).
Olemme uskonelämän erään salaisuuden edessä. Se johtaa meidät taipumaan sellaiseen todellisuuteen, jonka tarkoitusta emme voida sillä hetkellä nähdä. Elämä on luvattu meille ja kuitenkin olemme kuolevia, olemme varmat siunatusta ylösnousemuksesta ja samaan aikaan ruumiimme joutuvat alistumaan rappeutumiseen, maallinen majamme hajotetaan. Sana julistaa meidät autuaiksi ja kuitenkin meitä kaiken aikaa meitä moninaisimmin tavoin kiusataan. Meillä on lupaus ”Jumalan avun läsnäolosta kaikissa vastoinkäymisissä, ja kuitenkin näyttää siltä, että saamme odottaa tätä jumalallista apua aivan turhaan. Näin todellakin usko on sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Brochmand).
Miten hyvin sen sanoikaan itkun koulussa kypsynyt Samuelin äiti Hanna: ”Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä. Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa. Hän ylentää tomusta mitättömän ja korottaa tuhkasta köyhän… Hän pitää huolen omiensa askelista… Omin voimin ei yksikään menesty” (1 Sam 2:6-9). ”Sinä olet sen nähnyt, sillä sinä havaitset vaivan ja tuskan, ja sinä otat sen oman kätesi huomaan; sinulle onneton uskoo asiansa, sinä olet orpojen auttaja” (Ps 10:14)
Tähän Herran huomaansa ottamiseen ja hoivaamiseen Raamatun kuvauksissa tulee esiin myös toinen jännitys. Israelin autiomaamatkasta Herra sanoi: ”'Te olette nähneet, mitä minä olen tehnyt egyptiläisille ja kuinka minä olen kantanut teitä kotkan siivillä ja tuonut teidät luokseni” (2 Moos 19:4). ”Niin kuin kotka suojelee pesäänsä ja liitelee poikastensa yllä, niin kuin se kantaa niitä siivillään, niin Herrakin kuljetti kansaansa” (5 Moos 32:11)
Mutta sitten tulee näkyviin Jumalan johdatuksen vaikeus ja uskon haaste. Jumala johti heitä heti Kaislameren ihmeen jälkeen niin, että he vaelsivat autiomaassa kolme päivää löytämättä vettä. Ja kun vettä löytyi, niin oi mikä pettymys: se oli kitkerää, juomakelvotonta (2 Moos 15:22-23). Silloin alkoi napina ja nurina. Vähän myöhemmin taas tulenpatsaana ja pilvenä johtava Herra johdatti niin, että kansa alkoi nurista ruuasta (16:2-3). Koko vaellus Herran armohoidossa oli Jumalan kansan mielestä hetkittäin monella tavoin kurjaa (vrt. 1 Kor 9).
Myöhemmin todetaankin, että ”Herra, sinun Jumalasi, näinä neljänäkymmenenä vuotena on sinua kuljettanut erämaassa nöyryyttääksensä sinua ja koetellaksensa sinua ja tietääksensä, mitä sinun sydämessäsi on” (5 Moos 8:2). ”Erämaassa sinä olet nähnyt, kuinka Herra, sinun Jumalasi, on kantanut sinua, niinkuin mies kantaa poikaansa, koko sen matkan, jonka te olette kulkeneet, kunnes tulitte tähän paikkaan.' Mutta sittenkään te ette uskoneet Herraan, teidän Jumalaanne, joka kävi teidän edellänne tiellä” (5 Moos 1:31-33).
Muistanemme myös Tuomarien kirjasta Gideonin kipuillut. Hän ensimmäiseksi sanoi, kun Herran enkeli ilmestyi hänelle: "Voi, herrani, jos Herra todella on meidän kanssamme, niin miksi kaikki nämä onnettomuudet ovat kohdanneet meitä? Missä ovat kaikki hänen ihmetyönsä (Tuom 6:13). Samaa sanoi Jeremia: ”Herra, sinä olet oikeudenmukainen, kuinka minä voisin syyttää sinua mistään? Silti kysyn: Onko oikein” (Jer 12:1).
Herra on minun kanssani sairauksieni keskellä silloinkin, kun en parane sairaudestani vaan se vaivaa minua elämän loppuun asti kuten moni muukin masentava ja kiusallinen asia. Opettelen vain kärsimään tätä kipua ja rujoutta yhdessä hänen kanssaan. Luotan siihen, että hänen kanssaan myös pääsen kerran osalliseksi siitä samasta kirkkaudesta kuin hänkin (Room 8:17).
Kolme vanhaa laulua kuvaavat tätä kampailua hyvin: “Hän lyö sekä tukee. Hän riisuu ja pukee ja hetkeksi kadotessaan vie köyhyyden tietä, näin tyhjentää meitä, vaan tyhjälle, köyhälle lahjoittaen suo armonsa rikkauden. Hän kasvonsa peittää ja murheeseen heittää, vaan antaa taas virvoituksen”.
Roseniuksen laulussa tämä sama sanotaan näin: Jumala vielä on Isä sulle, Poikansa myös yhä veljesi on. Sua Henki taivaan vie läpi vaivan, vie kotihin. Kai se kylliksi on? 3. Oi mitä ihmeitä on pyhät Herran: Autuaat aivan - mut huokailevat. Lapsia taivaan - vangitut vaivaan! Turvatut - kuitenkin rauhattomat! 4. Uskossa saadaan kulkea vielä, nähdä ei saa, se ei hyödytäkään. Tuntehet haihtuu, muuttuu ja vaihtuu, vain sanaan uskomaan aina mä jään. 5. Nouse siis, sielu, pois surus heitä, sun Isäs armo on muuttumaton! Suuri lie vaivas, peittyköön taivas, kuitenkin aurinko taivaalla on!
Lopputuloksena kamppailustamme tulisi olla seuraavan laulun kuvaama asenne: ”Sydämellä Jeesuksen olla on niin suloinen, on niin ihmeen rauhaisaa; niin kuin unta ihanaa. Kahden kanssa Jeesuksen olla on niin suloinen, turvallista, hiljaista siipiensä suojassa. Niin kuin äiti helmassaan vaalii pienokaisiaan, niin myös Poika Jumalan hoitaa tainta taivahan. Hiljaa varro sydän vain, turvaa yksin häneen ain, älä mistään huolehdi, Jeesus on sun kanssasi” (Hgl 276, Helmi Mari Selin 1874-1918).
’Miten oppisinkaan tänään ja tässä TUNTEMAAN HERRAN JEESUKSEN KRISTUKSEN SELLAISENA, että hän on.
HÄN ON
janoon uupumaisillaan olevalle kuin avoin lähde, josta pulppuaa raikasta, elävää vettä
nälkään nääntymäisillään olevalle kuin elämän leipä, jota saa syödä ilmaiseksi ja joka antaa elämän
sakeaan sumuun eksyneelle kuin tie perille, selvä ja turvallinen, tie läpi sumun ja pimeydenkin
valheen sotkuihin seonneelle kuin totuus, hän antaa valon ja rauhan levottomuuteen
kuoleman pelon jäytämälle kuin elämä, jota ei mikään pahuus ja tuska tukahduta
tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteen kuristamalle kuin elämän yltäkylläisyys, sillä hän on tullut, jotta meillä olisi elämä ja yltäkyllin - iankaikkisuudessa (Joh 10:10)
elämän murskaamalle, epäonnistuneelle, asiansa sotkeneelle ja pilanneelle, kuin ylitsevuotavan maljan antavana niin että tästä eteenpäin hyvyys ja laupeus seuraavat kaiken elinajan
Jos suostun tuntemaan Herrani tällaisena, niin sydämessäni voi alkaa soida huikeat Psalmin 23:n uskonsanat: ”Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen. Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti” (23:5-6). Ne eivät ole vain tyhjiä ylisanoina, vaan kuvaavat aitona koettavaa elämää – elämää Herran hoivassa ja uskossa. Miten osainkaan antaa niiden vapaasti vaikuttaa omassa elämässäni! Sillä sen mitä sana tänään sanoo, sen se saa myös minussa aikaan, kun vain sallin ja otan rohkeasti vastaan.
”Älä pelkää! Usko ainoastaan! Luota Jeesukseen, näyttäköön sitten miltä tahansa. Luota hänen uskollisuuteensa, vaikka oma uskollisuutesi onkin osoittautunut tyhjän veroiseksi. Luota hänen armoonsa, vaikka syyttäjä huutaa, ettei se enää sinulle kuulu. Luota Golgatan sovintovereen ja siinä olevaan syntien anteeksiantamukseen ja puhdistukseen, vaikket saisikaan mitään tuntea. Luota Herran huolenpitoon, vaikka kaikki näyttäisi siltä, kuin hän olisi sinut kokonaan hylännyt. Niin, pidä kuitenkin kiinni hänen ehdottomasta uskollisuudestaan. Paina silmäsi kiinni ja usko sokeasti kaikkia tuntemisiasi ja kiusaajan kuiskauksia vastaan ja — päivä on valkeneva. Saat nähdä ihmeen. Mahdottomalle annetaan uusi vakuutus syntien anteeksisaamisesta, uusi apu sisäisesti ja ulkonaisesti, uusi rauha ja ilo. Älä pelkää, usko ainoastaan. Näin parhaiten kunnioitat Jumalaasi ja Vapahtajaasi” (Urho Muroma)