Vanhurskas ja syntinen

Olavi Peltola

Keskeinen ja kuitenkin niin käsittämätön uskonvanhurskaus

Varmaankin jokainen meistä on sitä mieltä, että Raamattu erikoissanoillaan vanhurskaus ja vanhurskauttaa ilmaisee jotain todella tärkeää. Ehkä myös tiedämme, että juuri nämä sanat olivat keskeisimmät uskonpuhdistuksen syntymisessä. Raamatusta löytynyt sanoma vanhurskauttamisesta uskon kautta Kristuksen tähden kosketti ja kuohutti syvästä ihmisten mieliä. Juuri tämä sanoma inhimillisesti katsoen halkaisi siihen asti yhtenäisen läntisen kristikunnan. Se teki lukemattomista Kristukseen uskovista marttyyreja. Se johti eräisiin historian pitkäaikaisimpiin sotiin keskellä Eurooppaa – me suomalaisetkin olimme mukana 30-vuotisessa sodassa - ja sillä tavoin se ohjasi maailmanhistorian kulkua.

Mutta samaan aikaan kai monen meistä on pakko myöntää, ettemme ymmärrä, mitä näillä sanoilla tarkoitetaan. Ne ovat vain kuivia oppimääritelmiä. Kenties olemme kuulleet niin monta kertaa mainittavan nämä sanat, että olemme tulleet niille kuuroksi. Liian usein toistettu on menettänyt sisältönsä. Joudumme myöntämään, ettemme osaa ammentaa juuri uskosta vanhurskaaksi tulemisesta sellaista hengentäyteistä iloa ja varmuutta, mitä profeetat ja apostolit ovat niistä ammentaneet ja sitä voimaa, mikä räjäytti liikkeelle koko uskonpuhdistuksen. Vanhurskauttaminen taitaa olla monelle meistä uskonpuhdistuksen hautamuistomerkki.

Nuorena ihmettelin sitä, miten koko uskonpuhdistus saattoi alkaa, kun eräälle munkille kirkastuivat Roomalaiskirjeen sanat: ”Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: "Vanhurskas on elävä uskosta" (Room 1:17). Minusta nuo sanat eivät sanoneet mitään erityisen tärkeää Jumalasta. Muistan kuinka oikein päätin, että rukoilen Herraa lähettämään Pyhän Henkensä ja kirkastamaan minulle juuri näiden sanojen merkityksen.

Sitten tuli vaihe elämässäni, jolloin olin syvän ahdistuksen vallassa ja aikamoisissa jatkuvissa selkäkivuissa. Kuritusta oli kestänyt kymmenisen vuota. Sain silloin arvosteltavaksi erästä lehteä varten kirjan. Sen erään sivun alla olevasta viittauksesta luin muutaman rivin ja ne rivit auttoivat ymmärtämään koko olemustani syvästi koskettavalla tavalla uskonvanhurskauden merkityksen. Luulen, että kun kerron mitä siinä oli, moni pettyy ja sanoo tietävänsä kaiken tuon jo ennestään: ”Ei ole ihme, jos Jumala vanhurskauttaa rukoilevan uskovan tai Pyhän Hengen omistavan ihmisen, mutta se on ihme, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman” (Olavi Tarvainen, Paavo Ruotsalaisen opinkäsitys,, 19). Tämä heränneitten talonpoikaisjohtajan Juho Malkamäen ahdistuneelle kirkkoherralleen lausumien sanojen takana on eräs Raamatun kohta: ”Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room 4:5, KR38).

Jumalan ihmeistä suurin on siinä, että minä, joka sisimmässäni olen pysyvästi syntinen, jopa jumalaton, olen kuitenkin tällä hetkellä Kristukseen uskoessani vanhurskas, minä kestän Jumalan tulisilmien edessä hänen ehdottoman tuomionsa minusta. Minunkin nimeni on kirjoitettuna elämän kirjaan.

1800-luvulla elänyt suuri herätyssaarnaaja Niilo Kustaa Malmberg tilitti omaa suhdettaan Paavo Ruotsalaiseen. Hän totesi, että tämä oli tehnyt hänelle suurimman hyvän työn, minkä ihminen täällä voi toiselle tehdä. ”Hän on näyttänyt minulle, kuinka voimme päästä uskomaan häneen, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi.”

Siksi on täysin käsittämätöntä, että vuosiakin uskossa ollut ei millään ymmärrä tätä ihmeellistä uskonvanhurskautta eikä osaa riemuita siitä.

Eräs ystävä kirjoitti vaimolleni muutama kuukausi sitten: ”Kun Olavi oli viimeksi täällä Vaasassa oli aiheena se uskonvanhurskas. Oi että se oli vaikeata, kun sana ei auennut, vaikka kuinka yritti. Kunnes sitten yht’äkkiä pilviverho otettiin ja repäistiin pois ja vaihtokauppa tehtiin. Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta” (Room 5:1-2, 10).

Uskon vanhurskauden kirkastuminen koko uskonelämäämme ohjaavaksi voimaksi onkin suunnaton armon ihme. Siitä ei koskaan enää sen jälkeen halua luopua ja ainakin itselläni on sellainen tunne, etten haluaisi pappina puhuakaan mistään muusta kuin vain siitä.

Eräs 80-vuotias maallikkojulistajankin toiminut kristitty tutki ystäviensä kanssa rukouspiirissä kirjaa Kristuksen vanhurskaudesta. Hän kertoo kuinka ”silloin silmäni alkoivat kuin uudestaan avautua. Sain kuin uuden näkemyksen… Näin, että pelastukseni keskeisenä henkilönä on Kristus ja se, mitä hän on tehnyt minun hyväkseni. En minä voi elää Herralle otollista elämää, mutta kun minä uskon Kristuksen, hän on minun sijaiseni. Minä kurja syntinen saan luottaa siihen, mitä Kristus on tehnyt minun hyväkseni. Hän on antanut minun syntini anteeksi ja puettanut minut omaan vanhurskautensa vaippaan. Minun oma vanhurskauteni on kuin likainen vaate, mutta Kristuksen vanhurskaus on täydellinen. Minä saan etuoikeuden uskon kautta vastaanottaa ja omistaa tämän vanhurskauden. Kristus on minun sijaiseni. Tämä on jotain niin suurenmoista, etten tiedä miten tätä korostaisin ja kiittäisin siitä Jumalaan” (tri Henning Karström, Nykyaika, 10/1979).

Pelkään pahoin, että meille tämän päivän kristityille sanan uskonvanhurskaus ovat korvanneet monet muut Raamatusta löytyvät käsitteet kuten herätys, parannus, uudestisyntyminen, pyhitys, hengen täyteys, armolahjat, Jeesus parantaa, Jeesus tulee pian jne. Vasta ne sytyttävät sydämemme. Ne tuntuvat paljon paremmin kuvaavan kristillisen uskomme ydintä kuin tuo vanhanaikainen ja niin käsittämättömältä tuntuva sanonta uskon vanhurskaus tai vanhurskaaksi tuleminen uskon kautta.

Sanoma uskon vanhurskaudesta vie meidät oikeuden istuntoon

Raamattu määrittelee uskon isän Abrahamin yhteyden Herraan sanoen: ”Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi” (1 Moos 15:6, KR38). Nämä sanat ovat meille kultaa kalliimmat. Paavalin julistama evankeliumi Kristuksesta perustuu nimenomaan näihin Abrahamin saamiin ilmoitussanoihin (Room 3-4, Gal 2-3). Erityisen kirkkaasti se on esillä Room 3:23-26 ja Gal 2:16.

Tärkein sana tässä on heprealainen sana saddik ja kreikkalainen sana dikaios. Ne molemmat on käännetty sanalla vanhurskas.

Pyhä Henki on valinnut juuri tämän sanan puhuessaan Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta ja ihmisestä Jumalan edessä. Raamatun alkukielissä tämä sana vie keskelle oikeudenistuntoa, jossa on esillä rikokset, syyllisyys, syyttäjä, puolustusasianajaja ja tuomarin julistama tuomio. Juuri näiden - monen mielestä kovin kielteisten - sanojen ja niiden synnyttämien mielikuvien avulla Pyhä Henki tekee meille todelliseksi yhteyden Jumalaan ja Jumalan lapseuden.

Raamattu määritteleekin jokaisen ihmisen suurimmaksi ongelmaksi hänen rikkomuksensa, syyllisyytensä ja tuomionalaisuutensa. Raamattu ei pidä ongelmina niitä asioita, joita itse pidämme elämämme kauheimpina asioina, kuten vaikeita elämänkohtaloita, sairautta, väkivaltaa, sotaa, yksinäisyyttä, perheen ristiriitoja, alkoholia jne. Raamatun valossa ihmisenä olemisen syvin ahdistus on siinä, ettei hän ole Jumalan edessä vanhurskas eikä tuomion kestävä. Ihmisen kauhistuttavin pelon aihe on Jumalan viha ja tuomio. Kuinka selvästi UT sanotaankaan ”Ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio” (Hepr 9:27, KR38).

Meidän nykyajan ihmisinä on äärimmäisen vaikea samaistua tällaiseen käsitemaailmaan. Se ei alkuunkaan miellytä meitä. Torjumme sen ja meille tulee paha olla ja epävarmuus hiipii mieleemme.

Kuinka moni tuleekaan hengellisiin kokouksiin etsimään hyvää oloa, turvaa ja varmuutta sekavan ja levottoman ajan keskelle. Nykyajan ihminen haluaa Jumalan olevan hänelle leppoisan ja hyväntahtoisen taivaallisen ”isukin”, joka ei ole turhan tärkeä missään asiassa vaan kaikessa ymmärtää ihmistä ja ihmisen heikkoutta ja aina vain auttaa ja tukee. Mutta nyt puhe oikeudesta vain synnyttää entistä syvempää ahdistusta.

Jumala on elävä, läsnäoleva todellisuus

Vanhurskauttaminen vie meidät Jumalan kaikkinäkevien silmien eteen ja niiden valaisemiksi. Jumala on elävä ja läsnäoleva todellisuus. Seisomme omassatunnossamme tälläkin hetkellä hänen edessään.

Millaisia tässä olemme? Meidän on pakko myöntää, että olemme kokonaan arvottomia ja ansiottomia emmekä ole täyttäneet hänen pyhän lakinsa vaatimia ehtoja. Siksi tuomio on lähellä. Vuosia kestäneestä uskonkilvoituksesta huolimatta synti edelleen asuu syvällä meissä, jopa tahtomme viimeisissä tahattomissa liikkeissäkin. Aina niissä on ylpeyttä, itseriittävyyttä, saastaa. Synti on siinä, että olemme perinjuurin minäkeskeisiä, itsekkäitä, itsemme ympärille käpertyneitä ja etsimme aina ja kaikkialla omaa etuamme ja kunniaamme. Sellaisena ihmisenä olemme nytkin Jumalan edessä: mitättöminä, arvottomina, lain, Jumalan vihan ja kauhistuneen omantunnon ahdistamina - ja kuitenkin omaa itseämme jumaloivina ja Jumalaa vihaavina ja vastustavina (Ajatukset on saatu Eino Sormusen kirjasta Jumalan armo).

On aivan hirvittävää seistä tämän tuomarin edessä, jolla on kuoleman ja tuonelan avaimet ja jonka silmät ovat kuin tulenliekit. Moni aikamme ihminen haluaa kuitenkin tulla tuomituksi lain vaatiman ihmishyvyyden ja oman hyvän elämänsä ja tekojensa perusteella. Ehkä on valmis vetoamaan siihenkin , että hän on tehnyt hyviä tekoja uskoon tultuaan ja on täyttynyt Pyhällä Hengellä.

Ongelmien ongelma on siinä, että vaikka olen tunnustanut syntini ja saanut ne anteeksi, vaikka olen tullut uskoon ja uudestisyntynyt ja saanut Pyhän Hengen lahjan, kaikesta tästä huolimatta synti edelleenkin asuu minussa. Olen joka hetki Jumalan pyhyyden edessä syntisenä enkä koskaan muutu siitä paremmaksi.

Sama kipeä todellisuuden tunto on Niilo Tuomenoksan laulussa: ”Näin syntisenä Herra, mun täytyy vaeltaa. Sun kanssas tiellä taivaan, perille kulkea. En paremmaks' voi tulla, en pyhäks' ollenkaan, ja kuitenkin, oi Herra, Sun käsiis jäädä saan. Sä suostut mahdottoman mun luonain asumaan ja aivan tällaisena mua kaikes kantamaan. Et väsy, vaikka usein mä väsyn kokonaan. Sun armos, rakkautesi ei lopu milloinkaan.”

Myös Erkki Lemisen laulussa on sama totuus: ”Mitä sinulle antaisin, Herra, kun kaikki on hallussasi? Mitä sinulle sanoisin vielä, kun kaikki on tiedossasi? Miten jotakin salata voisin, kun kaikki on valossasi? Sinun katseesi edessä, Herra, olen aina tällaisenaan. Syvä murhe mun mieltäni painaa, kun en muuttunut ollenkaan. Sama turmellus, itkuni aihe, on minussa yhä vaan. Minut voisit jo hyljätä, Herra, sinä oikein tekisit vain. Olen tuhlannut armosi aina niin paljon kuin sinulta sain. Sanon kuitenkin, laupias Herra: "Pidä heikkoja omanain.”

Vanhurskauttamisen tullessa meille todelliseksi myös vanhat körttivirret alkavat uudella tavalla puhutella. Nuorempina ollessamme saatoimme pitää niitä aivan liian synkkinä.

”On köyhä sydämemme ja suuri kovuutemme. Ken heltymään sen saisi nöyräksi taivuttaisi? Ei sateet, salamatkaan, ei liekit palavatkaan sen aatamillisuutta voi murtaa, luoda uutta. Lyö Mooses vasaralla: Se itkee iskun alla, vaan kuritus kun laantuu, se entiselleen taantuu (Siionin virsi 64:1-3).

”Nyt suuren kurjuuteni havaitsen Herrani. Sovitus syntieni on pyhä ristisi. Itseni sulle soisin, vaan toimin silti toisin; ei sydän nöyrrykään. Taistellut olen kyllä ja jälleen langennut. Ei voittoon asti yllä heikko ja uupunut. En jaksa parannusta, vaan toistan rukousta: Oi, Herra armahda” (Siionin virsi 92:1-2).

”Kun tutkin elämääni, olenko nuhteeton, niin syyttää sisin ääni: ’En, valmistumaton’. Jos Herra toisenlainen, hurskaampi olisin, vakaa ja katuvainen, uskossa kuolisin. Ei ole helppo kuolla näin huonon syntisen. Minua Jeesus puolla, vapahda syyllinen. Anteeksi kaikki anna sulasta armosta , valmistumaton kanna luoksesi valmiina” (Siionin virsi 243:2-3).

Ei yksikään suruton ja heräämätön ihminen voi kokea itseään tällaiseksi. Hänellä on aina puolusteltavaa ja selitettävää omassa käytöksessään ja asenteissaan. Hän kokee itsensä hyväksi. Vain Jumalan Hengen herättämä uskaltaa nähdä itsensä tässä valossa, jossa uskova ihminen ei ole yhtään mitään, mutta hänen Herransa on kaikki..

Samaan aikaan vanhurskas ja syntinen

Kuinka monta kertaa olenkaan huomannut puhuessani uskovan syntisyydestä, etten millään osaa auttaa kuulijoitani irtaantumaan tukahduttavasta syntisyyden tunteesta ja sen tuomasta synkkyydestä ja masennuksesta. Putoamme aivan kuin syvyyteen, josta emme löydäkään ulospääsyä. Meidät valtaa tunne siitä, että kaikki on niin toivotonta. Vanhat pietistit kuitenkin sanoivat, että helvetin matkan kautta taivasmatkalle. .

Missä siis meissä on nyt se vanhurskaus, joka kuuluu jokaisen Kristukseen uskovan elämään? Tässä on juuri uskon taistelu kuumimmillaan. Todellisuudessa, käytännössä, näkyvällä tavalla (in re) jokainen uskova on vain syntinen. Ehkä hänen syntinsä eivät ole sillä tavoin kaikkien näkyvissä, kuin joittenkin suruttomien ihmisten synnit. Mutta ei synti ole uskovasta mihinkään lähtenyt, vaikka se olisikin piiloutunut. Kuin terävästi sen sanoikaan Luther: ”Sillä synti on todellakin minussa niin kauan kuin elän lihassa.”

Mutta sitten Luther jatkoi ja sanoi jotain todella tärkeää: ”Mutta nyt Kristus suojelee minua siipiensä varjossa niinkuin kana siipiensä alla (Matt 23:37) ja levittää verhokseni avarista avarimman, nimittäin syntien anteeksiantamuksen taivaan, ja sen alla minä olen turvallisena - se näet estää Jumalaa näkemästä niitä syntejä. jotka vielä ovat lihaani piintyneinä". "Näin elämme Kristuksen lihan esiripun suojassa (Hepr 10:20). Hän on pilvenpatsaanamme päivin ja tulenpatsaanamme öin (2 Moos 13:21), jotta Jumala ei näkisi syntiämme. Ja vaikka me näemme sen ja sen vuoksi tunnemme omantunnon tuskaa, me kuitenkin riennämme Kristuksen välimiehemme ja sovittajamme turviin, hänen, jonka kautta olemme saatetut täydellisiksi ja pelastumme. Sillä samoin kuin kaikki on hänessä, samoin meilläkin on kaikki hänessä, joka kaiken meissä täydellistää. Hänen tähtensä Jumala myös suhtautuu kaikkiin synteihimme lempeästi ja suo niiden jäädä peittoon, ikäänkuin ne eivät olisikaan syntejä. Koska, hän sanoo, sinä uskot Poikaani, niin olkoot syntisi, vaikka sinulle niitä on, anteeksiannetut, kunnes niistä kuolemassa kokonaan vapaaksi pääset."

Todellisuudessa uskova on siis joka hetki vain syntinen, mutta uskossa Jumalan sanan lupauksiin hän on samaan aikaan myös joka hetki vanhurskas ja autuas Jumalan lapsi. Hän on syntinen todellisuudessa (in re) , mutta vanhurskas toivossa (in spe). Toivo voittaa hänellä nykyisen todellisuuden eli synnin.

Olla uskosta vanhurskas tarkoittaa, että kelpaamme Jumalalle, meillä on syntien armollinen sovitus, olemme saaneet lahjana syntimme anteeksi, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Olemme ottaneet kaiken tämän vastaan uskomalla evankeliumin sisältämään lupaukseen Kristuksesta.

Emme kelpaa Jumalalle minkään omamme varassa - emme sen, mitä teemme, emmekä sen, mitä meistä on uskovina tullut sillä kaikki parhainkin omamme on tahrattua - vaan ainoastaan siitä syystä, että Jumala Kristuksen tähden ottaa meidät syliinsä. Meillä ei ole rauhaa siksi, että olemuksessamme piilisi jumalallinen ydin, synniltä suojattu alue, vaan siksi, että lähellämme on hän, joka on voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen vallan. Hän on meidän rauhamme. Hänen turvissaan emme pelkää mitään pahaa tuli se ulkoa- tai sisältäpäin.

Juuri tämä kaikki sisältyy sanoihin, että uskova on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen.

Samaan aikaan

”Kristinuskon paradokseja – vastakohtia – on, että kristitty on samalla kertaa syntinen ja vanhurskas, kelvoton ja kelvollinen, saastainen ja pyhä. Hän on myös samalla kertaa heikko ja voimakas. Nämä eivät ole pelkkiä sanontoja, vaan jokapäiväistä kipeää totta jokaisen kristityn elämässä. Tätä kaksijakoisuus ei ole kaksinaamaisuutta. Kristitty on ehyesti Herran oma, vaikka hän huomaakin, ettei koskaan ole kokonainen niin kuin matkalle lähtiessään kuvitteli… Uskoimme, että nyt synnit on pyyhitty pois eikä uusia enää tehdä. Luulimme pääsevämme kaikesta entisestä… Itselläni oli käsitys, että Hengellä täytetyllä ei ole kiusauksia ja että uuden voiman turvin kuljetaan iloiten ja kiittäen taivasta kohden. Monet joutunevat minun laillani suureen ristiriitaan Jumalan opettaessa, että olemme samalla kertaa syntiset ja vanhurskaat. Vanha luonto on tallella ja Jumala sallii kiusausten tulla… ” (Erkki Leminen, Sana 13.10.1981).

Tämä kahden vastakkaisen totuuden samanaikaisuus leimaa kaikkea uskon elämää. Uskova on kyllä uusi ihminen (2 Kor 5:17) ja samaan aikaan hänen on päivittäin pukeuduttava uuteen ihmiseensä, joka on jo luotu totuuteen, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää.(Ef 4:24). Uskova on myös vanha ihminen, joka on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa (Room 6:6) ja samaan aikaan hänen on pantava pois vanha ihmisensä (Ef 4:22) ja ristiinnaulittava se.

Olemme läpi elämme ajan kuin savi savenvalajan pöydällä (Jer 18:3-6) ja samaan aikaan jo valmis saviastia, jossa on suunnattoman suuri aarre, usko Jeesukseen (2 Kor 4:7). Meissä on suunnattoman kallis aarre ja kuitenkin olemme vain saviastioita. Olemme murheellisia ja huokailemme ja samaan aikaan saamme aina olla iloisia (2 Kor 6:10). Loistamme kyllä Herran valoa, mutta samaan aikaan meitä kehotetaan elämään valon lapsina (Ef 5:6). Tajuamme, että on kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin (Hepr 10:31) ja pelkäämme Jumalan vihaa (Fil 2:12) ja samaan aikaan riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen (Room 5:2). Olemme varmoja pelastumisestamme (Room 8:38-39) ja samaan aikaan emme voi kuitenkaan olla varmoja siitä, että pääsemme perille (1 Kor 10:11-12). Katsokoon se, joka luulee seisovansa, ettei lankea! Jumala pyhittää meidät kokonaan (1 Tess 5:23) ja kuitenkin meitä kehotetaan Jumalaa peläten pyhittämään elämämme kokonaan hänelle (2 Kor 7:1).

Uskovan elämässä on Jumalan rauhaa ja iloa, mutta myös uskon heikkoutta, kiusauksia ja ahdistuksia. Uskonelämä on pikemminkin kaiken vastaanottamista Jumalalta kuin itsensä Jumalalle antamista, enemmän halajamista kuin omistamista, hurskaaksi tulemista kuin hurskaana olemista.

Kristukseen uskovan elämää leimaa sekoitus heikkoutta ja voimaa, kärsimystä ja iloa, luottamusta ja toiveissa pettymistä, turvallisuutta ja pelkoa, menestystä ja vastoinkäymistä, epätoivoa ja toivoa, kiitosta ja panettelua, katkeraa itkua ja vapauttavaa naurua, sairautta ja terveyttä ja lopuksi kaikkein varmimpana vaiheena - usein vähiten sitä odottaessamme - kuolema.

Meidän on opittava pitämään yhdessä tällaiset vastakkaiset kuvaukset uskonelämästä. On helpompi yksinkertaistaa ja korostaa vain toista puolta. Jumalan Hengen meissä tapahtuvaa työtä ei voida kuvata totuudellisesti muuten kuin näennäisesti toisensa poissulkevien vastakohtien avulla.

Nyt tähän ahdistukseen tulee lohdutus tuosta tärkeästä avainsanasta samaan aikaan. Keskellä syntikurjuuttani olen jo autuas Jumalan lapsi. Autuuteni ei ole siinä mitä minusta on tullut tai mitä itse saan aikaan. Autuuteni on siinä, mitä Jeesus on tehnyt puolestani. Siihen saan turvata ja Kristuksen täytetyn työn katseleminen tuo levottomaan sydämeen rauhan.

Lutherilaisen pyhitysopetuksen ydin

Otamme esille erään syvän erimielisyyden uskovien välillä. Menemme 1700-luvulle. Silloisen luterilaisen herätyskristillisyyden eräs keskeisiä johtajia oli kreivi Nikolaus von Zinzendorff. Hänen johtamaansa liikettä on kutsuttu herrnhutilaisuudeksi. Tunnemme tämän liikkeen sen laatimasta Päivän Tunnussanasta.

Zinzendorff oli opettanut, että Jumalan lapsen perustava tuntomerkki on syntisenä olemisen tietoisuus ja hengen köyhyys. Samaan aikaan uskova iloitsee siitä, että hänellä on Vapahtaja. Se ei ole iloa omasta itsestä, vaan Jeesuksesta. Uskova ei voi elää päivääkään ilman Vapahtajan anteeksiantamusta ja turvaa. Köyhän syntisen ilon ja rauhan aiheena on Jumalan Karitsa, hänen haavansa ja verensä. Uskovan pyhitys onkin sitä, että hän saa olla tämän Kristuksen hoidossa ja lampaana hänen laumassaan. Silloin pyhitys ei ole oman kilvoituksen tulosta, vaan syntien anteeksiantamuksen osallisuutta. Se on Vapahtajaan nojautumista ja rukouksin hänen puoleensa kääntymistä. Jumalan lapsi on tosin puhdas ja pyhä Vapahtajan ansion tähden, mutta Kristuksen läheisyydessä hän tuntee alati oman syntisyytensä ja säilyy siten jatkuvasti armoa tarvitsevana kerjäläisenä Jumalan edessä. Vain kerjäläiselle Jumala antaa armonsa.

Zinzendorff keskusteli 1741 englantilaisen pyhityskristillisyyden voimakkaimman julistajan John Wesleyn kanssa. Wesley oli tullut herätyksen kohdattuaan hernnhutilaisia lähetystyöntekijöitä matkallaan Amerikkaan.

Meille on säilynyt kummankin tarkat muistiinpanot tuosta tärkeästä keskustelusta. Keskustelussa tuli selvästi näkyviin se ero, mikä on tänäänkin englantilais-amerikkalaisen pyhityskristillisyyden ja edellä kuvatun luterilaisen herätyskristillisyyden välillä.

Wesleylle uskonvanhurskaus on aivan toista kuin mitä se on Zinzendorfille. Wesleyn mukaan uskonvanhurskaudessa uskova todella tehdään vanhurskaaksi. Zinzendorfin mukaan taas siinä on kysymys siitä, että Kristus on meidän vanhurskautemme ja että meidät julistetaan vanhurskaíksi Kristuksen tähden. Uskova ei ole todellisuudessa vanhurskas, vaan hänelle luetaan, hänet peitetään Kristuksen vanhurskauteen.

Zinzendorfin mielestä on erehdysten erehdystä väittää, että ihminen voisi tässä ajassa muutoin olla täydellinen kuin yhteydessä Kristukseen. Se olisi Kristuksen kieltämistä. Wesleyn mielestä Kristuksen Henki sen sijaan luo todellisissa kristityissä täydellisyyttä. Zinzendorfista tämä on mahdotonta. Koko meidän täydellisyytemme on Kristuksessa. Se ei ole meidän omaamme, vaan meidän hyväksemme luettua Kristuksen täydellisyyttä.

Kun Wesley väitti, että sitä mukaan kuin kasvetaan rakkaudessa, kasvetaan myös pyhyydessä, Zinzendorf puolestaan hylkäsi pyhyyden eri asteiden mahdollisuuden. Samalla hetkellä kun ihminen vanhurskautetaan, hänet myös kokonaan pyhitetään. Näiden Jumalan ”pyhittämien” välillä ei ole olemassa eroavaisuuksia. Ei ole pyhempiä ja vähemmän pyhiä, vaan kaikki ovat ”pyhyydessä” samanlaisia.

Wesleyn mielestä herrnhutilaiset seurasivat Lutheria liian sokeasti, ja erityisesti Lutherin Galatalaiskirjeen selitys oli johtanut herrnhutilaiset Wesleyn mielestä liian avaraan evankeliumiin (ks. Eetu Rissasen, Kristillinen palvelu, ss. 76-81, 53).

Kaukana luterilaisesta pyhitysopetuksesta – samaan aikaan vanhurskas ja syntinen – on tämänkin päivien uskovia hallitsevien monien pyhitysliikkeiden opetus. Tällaisissa liikkeissä vanhurskauttaminen on vain uskonelämän alkutapahtuma. Sen jälkeen Henki alkaa työnsä uskovassa, niin että vanhurskautetun on uudestisynnyttävä ja edistyttävä näkyvällä tavalla. Tällöin syntien anteeksiantamus on vain kristillisen elämän alkukohta, mutta ei sen jatkuva keskus. Näissä liikkeissä saatetaankin nimittää luterilaisuutta pelkäksi jatkuvan ”syntikurjuuden lohdutteluksi” (miserable-sinner-Christianity).

Luterilaisina otamme miellämme vastaan tällaisen pilkkanimen ja iloitsemme, jos luterilainen julistus todella pystyy lohduttamaan oman syntikurjuutensa vaivaamia uskovia. Tässä maailmassa on elänyt vain yksi ainoa synnitön ihminen – Jeesus Kristus! Jumalanpalveluksemme alkaa joka kerta synnintunnustuksella ja synnin päästön sanoilla. Se on suuri lahja ja etuoikeus. Näin siitäkin huolimatta, että jotkut saattavat käyttää ”lohdutettua syntikurjuutta” oman suruttomuutensa ja lihallisuutensa verhona. Kristitty on ”aina syntinen, aina katuva, aina vanhurskas” (Luther).

Lihan ja hengen välinen jatkuva taistelu jokaisessa uskovassa

Samaan aikaan vanhurskas ja syntinen totuuden rinnalla on toinenkin keskeisesti luterilainen pyhitysopetuksen tuntomerkki. Se on opetus jatkuvasti uskovassa riehuvasta lihan ja Hengen välisestä taistelusta.

Synti ja Jumalan vastainen vanha ihminen, liha, asuu uskovassa koko elämän ajan (Room 7:17). Synnin tahto on lihan tahto ja se on aina vihamielinen Jumalaa kohtaan (Room 8:7). Uskova haluaa olla itseriittoinen, seurata itsekkäitä intohimojaan ja palvoa omaa minäänsä. Lihan teot on luetteloitu Gal 5:19-21, vrt. 2 Tim 3:2-5. On kauhistuttavaa, kun ne pääsevät uskovassa valtaan ja toisinaan tapahtuu niin.

Samaan aikaan uskova on myös uusi ihminen ja hänessä asuu Kristus Pyhässä Hengessä. Jeesus on omiensa kanssa joka päivä.

Vanha ihminen on helposti määriteltävissä ja havaittavissa. Se on itsekäs, minäkeskeinen ihminen, joka kaikessa etsii omaansa. Se on piintynyt luontoomme ja siksi luontomme on hidas ja vastahakoinen hyvän tekemiseen, mutta aina valmis pahaan. Vanha on minä itse. Sen on aina oltava lain, syyttävän omantunnon ja kuoleman alainen.

Uusi ihminen on paljon vaikeammin "löydettävissä" omasta sisimmästämme. Jumalan Hengen työ jää katseiltamme salaan. Uusi ihminen on Kristus meissä, Pyhä Henki meissä asuvana, emme me itse. Uusi ihminen on "vierasta lahjavanhurskautta" ja sen mukana alttiutta ja avoimuutta Hengen työlle, jota kuitenkin koko ajan vanha ihminen häiritsee. Myös uusi haluaa saada luontomme ja elämämme hallintaansa.

Emme pysty täsmällisesti useinkaan erottamaan, mikä meissä on vanhan ihmisen tahtoa ja mikä taas uuden. Ne ovat sekoittuneet toisiinsa ja ovat aina ja kaikessa samanaikaisesti läsnä.

Valvovassa kristityssä riehuu lakkaamaton sisällissota. Henki sotii lihaa vastaan (Gal 5:17). Meissä oleva synti ja liha vastustaa Henkeä.

"Pitäkää tarkka huoli siitä, että... taistelette Hengessä lihaa vastaan ja seuraatte Hengen johdatusta... Teissä on kaksi taisteluasenteessa olevaa käskijää: Henki ja liha. Jumala on teidän ruumiissanne nostattanut kiukkuisen taistelun. Henki ponnistelee lihaa vastaan ja liha taas puolestaan Henkeä vastaan. Näissä olosuhteissa minä en vaadi teiltä mitään muuta - ettekä mitään muuta voikaan aikaansaada - kuin Hengen johtovaltaan alistumista ja lihan johtovallan vastustamista. Edellistä totelkaa, jälkimmäistä vastaan sotikaa" (Luther). "Syntinen olen ja syntiä tunnen. Enpä vielä ole riisunut yltäni lihaa, johon synti, niin kauan kuin se elää, on piintyneenä. Mutta minä seuraan Henkeä, en lihaa, toisin sanoen, minä uskossa ja toivossa omistan Kristuksen, minä rohkaistun hänen sanastaan ja näin rohkaistuna en täytä lihan himoa" (Luther).

Ei ole kuitenkaan helppo oppia tottelemaan Henkeä, joka käyttää aina armon sanaa. Siksi valvominen ja siihen liittyvä jokapäiväinen katumus, vanha ihmisen kuolettaminen ja kamppailu Hengen voitolle pääsemiseksi ovat oleellinen uskovan tuntomerkki.

Eräänä vaikeutena tässä taistelussa on se, että omassatunnossamme haluamme olla lakihenkisiä, mutta arkielämässämme ja elämäntavoissamme vapaita ja ilman lakia ja noudattaa vapauden varjolla omia itsekkäitä pyyteitämme ja himojamme. Tämän tähden taistelu meissä asuvan Hengen ja lihaamme piintyneen synnin välillä on tavattoman vaikea ja sitkeää. Siinä taistelussa monet selvät UT:n kehotukset oikeaan vaellukseen ovat suurena apuna.

Ytimeltään Hengen totteleminen on kuitenkin Kristukseen armoon tarttumista. Armoon turvautuessamme emme saa lakata taistelemasta itsessämme asuvaa syntiä ja sen ilmauksia vastaan. Emme saa jäädä synteihimme, vaikka olemmekin jatkuvasti syntisiä - siinä pysyvä ristiriita.

Kun uskova lankeaa syntiin, hän on kuin pieni lapsi, joka kaatuu kuralätäkköön. Hän menee heti itkien kotiin. Hän ei ole kuin sika, joka nauttii kurassa olemisesta. Syntiin suostumien on kuin nuotioon kaatumista. Kyllä siitä pian on päästävä pois (Miika 7:8).

"Hurskaiden on toivottava kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin tekeminen koskaan lopu, ja niin asia totisesti on. Hurskaiden mielissä on enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pelosta kuin iloa lahjaksi annetusta elämästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiskelevat tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voittavat sen, mutta silti tuo murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti" (Luther).