Olemaan kanssaan

”OLEMAAN KANSSAAN”

Vihti 2009

Johdanto

”Sitten Jeesus nousi vuorelle. Hän käski luokseen ne, jotka hän oli valinnut, ja he lähtivät hänen mukaansa. Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä” (Mark. 3:13-15).

Jeesus ensin kutsui luokseen ketkä hän tahtoi  - näin sanotaan alkukielessä. Kutsutut menivät hänen tykönsä ja lähtivät hänen mukaansa - vuorelle. Mutta sitten kerrotaan jotain erityistä. Muutamalla sanalla mainitaan, että häntä seuraamaan lähteneet hän asetti, kutsui, teki (kreik. epoiesen = poiein = tehdä)  - olemaan hänen kanssaan (kreik. ina oosin met autou).

Vasta tämän jälkeen sanotaan, että hän lähetti (kreik. apostelloo) heidät maailmaan sekä julistamaan evankeliumia että palvelemaan vaikeuksissa olevia.

Vapaa englantilainen käännös tulkitsee kohdan hyvin: “I have chosen you to be with me,” he told them. “I will also send you out to preach.” (”Minä olen valinnut teidät olemaan kanssani,” hän sanoi heille. ”Nyt lähetän teidät saarnaamaan”)

Eikö juuri tässä tule esiin havainnollisella tavalla lähetystyön ydin. Ensin Herra Jeesus kutsuu meidät luokseen. Hän odottaa, että menemme hänen luokseen ja lähdemme seuraamaan häntä vaikkapa vuori olisi korkea ja tiekin vaivaloinen. Hän haluaa meidän ensin keskittyvän hänen tuntemiseensa, olemiseen hänen kanssaan, olemaan lähellä häntä ja vasta sitten hän lähettää kohti maan ääriä sekä julistamaan evankeliumia että palvelemaan vaikeuksissa olevia.

Miten opimme olemaan Jeesuksen kanssa?

Nyt kiinnittämme huomiomme nimenomaan siihen, että Herra Jeesus haluaa meidän oppivan olemaan hänen kanssaan.

Kaipa hän tietää, että ihmisinä me niin herkästi siirrymme asiasta toiseen ja että meidän on vaikea keskittyä ja hiljentyä ja oikein viipyä Jeesuksen seurassa. Eipä olekaan käytännössä helppo seurata vanhan rukoilevaisjohtajan Matti Pukanhaavan usein toistamaa kehotusta: Pysy liki Jeesusta! Liki Jeesusta!

Jotain tästä opettaa meille on tuttu kertomus Martan ja Marian kodista, kun Jeesus oli tullut käymään sinne. Maria asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Samaan aikaan Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja hän sanoikin Jeesukselle: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta mitä Herra vastasikaan: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois" (Luuk 10:40-42).

Mikä onkaan se hyvä osan, jonka Maria oli valinnut, mitä on viipyä Jeesuksen jalkojen juurella.

Otan avukseni kirkkomme vanhan Kristinopin vuodelta 1948. Kristinopissa oli kokonainen luku, kuudes luku, joka kuvaa sitä, että tarkoitetaan olemisella Jeesuksen kanssa, hänen seuraamisellaan. Sen luvun otsikko on Uskonelämä.

Siinä lähdetään liikkeelle siitä tosiasiasta, joka ainakin minun ja ehkä monen muunkin kohdalla on ollut Jeesusta ajatellessa lähtökohtana. Eihän yleensä (§ 66) Pyhä Henki saa lapsena kastettua hoitaa Kristuksen yhteydessä ja niin maailman henki on vallannut meidän monen sydämen. Silloin emme ole tajunneet, että meidän elämämme tärkein asia on sielun pelas­tus. Kristinoppi kutsuu tällaista sydämen tilaa kutsutaan vanhalla sanalla suruttomuudeksi.  Siis ainakin minun lähtökohtani on ollut tällainen – ehkä sinunkin.

(§ 66, Suruttomuus) ”Jos, Pyhä Henki ei saa lapsena kastettua hoitaa Kristuksen yhteydessä maailman henki valtaa ihmisen sydämen…. Hän ei tajua, että hänen tärkein asiansa olisi sielun pelas­tus.

Nyt kuitenkin Pyhä Henki haluaa herättää meidät tästä suruttomuuden tilasta ja sen hän tekee erilaisilla elämänkohtaloilla, kärsimyksillä ja toisten esimerkillä, mutta erittäinkin Jumalan sanalla ja ehkä nimenomaan silloin kun pääsemme kuulemaan elävää julistettua sanaa.

(§ 67, Jumala kutsuu) Pyhä Henki herättää … syntistä elämänkohtaloilla, kärsimyksillä ja toisten esimerkillä, mutta erittäin Jumalan sanalla….

Herra pysähdyttää meidät eteensä, alamme kiinnostua Jeesuksesta, mutta samalla alamme nähdä, että olemme rikkoneet Jumalan käskyt. Huomaamme, että koko elämämme suunta on väärä. Samalla herää halu kääntyä Jeesuksen puoleen. Tätä synnin hätää ja armon ikävää sanotaan heräämiseksi. 

(§ 70, Herääminen) Kun Jumala pysähdyttää syntisen eteensä, tämä joutuu näkemään todellisen tilansa. Hän näkee rikkoneensa Jumalan käskyt. Hän alkaa tajuta, ettei hänellä ole vain yksityisiä syn­tejä, vaan että koko hänen elämänsä suunta on väärä. Mutta synnin hädän ohella hänessä herää vetämystä Vapahtajan puoleen ja toivo, ettei Vapahtaja sittenkään häntä hylkää. Tätä synnin hätää ja armon ikävää Jumalan edessä sanotaan heräämiseksi.

Taivaallinen Isä odottaa, että kun meissä on herännyt kiinnostus Herra kohtaan, me käännymme hänen puo­leensa ja tunnustamme hänelle syntimme ja pyydämme niitä Kris­tuksen tähden anteeksi.

(§ 71,  Parannus/kääntyminen) Taivaallinen Isä odottaa, että herä­tetty ihminen kääntyy hänen puo­leensa ja tunnustaa hänelle syntinsä. Herätetty ihminen pyytää niitä Kris­tuksen tähden anteeksi ja anoo voimaa luopua niistä...

Usko on sitä, että ikävöimme Kristuksen luo, luotamme hänen armolupauksiinsa ja sydämemme halulla otamme hänet vastaan Vapahtajanamme. (§ 72, Usko) Kristukseen uskomme, kun ikävöimme hänen luokseen, luotamme hänen armolupauksiinsa ja sydämemme halulla otamme hänet vastaan Vapahtajanamme.

Kun uskossa otamme vastaan Kristuksen Vapahtajanamme, Jumala ei lue meille syntejämme, vaan antaa ne meille Kris­tuksen tähden anteeksi. Näin Jumala vanhurskauttaa meidät.

(§ 73, Vanhurskauttaminen) Kun uskossa otamme vastaan Kristuksen Vapahtajanamme, Jumala ei lue meille syntejämme, vaan antaa ne meille Kris­tuksen tähden anteeksi… Näin Jumala vanhurskauttaa meidät.

Ja kun Jumala vanhurskauttaa meidät, hän synnyttää meihin uuden elämän. Tätä kirkkomme Kristinoppi kutsuu hengellisesti kuolleen uudestisynty­miseksi. Omalla kohdallani se tapahtui joskus murrosikäisenä. Uudestisyntymisessä alkaa jokapäiväinen taistelu syntiä vas­taan. Pyhä Henki herättää meissä halun seurata Herraamme Kristusta.

(§ 74, Uudestisyntyminen ja uusi elämä) Kun Jumala vanhurskauttaa meidät, hän synnyttää meihin uuden elämän. Tämä on hengellisesti kuolleen uudestisynty­minen. Uudestisyntymisessä alkaa jokapäiväinen taistelu syntiä vas­taan. Pyhä Henki herättää meissä halun … seurata Herraamme Kristusta. ”

Uskonelämän jatkuessa koemme vaivaa synnistämme ja joudumme  toistuvasti kääntymään Kristuksen puoleen armoa anoen. Opimme yhä syvemmin tuntemaan synnin ja armon. Näemme, mitä syntimme ovat maksaneet Vapahtajalle ja iloitsemme, että Jeesus jaksaa rakastaa meitä.

(§ 75, Pyhitys) Kristitty tuntee joka päivä vaivaa synnistään, ja joka päivä hän parannuksessa ja uskossa kääntyy Kristuksen puoleen. Pyhän Hengen työ hänen sydämessään johtaa hänet yhä syvempään synnin ja armon tuntoon. Hän näkee, mitä hänen syntinsä on maksanut hänen Vapahtajalleen, mutta samalla hän iloitsee siitä, että Vapahtaja niin suuresti häntä rakastaa. Vapaaksi synnistä hän ei pääse ajallisen elämänsä aikana, vaan hän on jatkuvasti "samalla kertaa vanhurskas ja syn­tinen

Jumala kuljettaa meitä ristin kaitaa tietä. Kärsimyksillä hän tahtoo koetella uskoamme, nöyryyttää meitä ja näin vetää yhä läheisempää yhteyteen kanssansa. Meissä kasvaa varmuus siitä, elämämme on Herran käsissä ja uskallamme yhä rohkeammin luottaa siihen, että Herra johdattaa kaiken sittenkin meidän parhaaksemme. Ihmettelemme sitä, että Herra jaksaa meitä arvottomia hoitaa lapsinaan. Yhä elävämmäksi tulee pian alkavan kirk­kauden toivo. Kärsivällisesti odotamme pelastuksemme lopullista täyttymystä  

(§ 84, Kilvoitus) … Jumala kuljettaa omiaan ristin kaitaa tietä. Kärsimyksillä hän tahtoo koetella heidän uskoaan, pitää heitä nöyryydessä ja vetää heitä yhä läheisempään yhteyteen kanssaan … Kun kristitty pysyy Jumalan käsissä, niin hänen elämäänsä kannattaa yhä syvenevä luottamus siihen, että Herra johdattaa kaiken hänen parhaakseen. Hänen sydämensä täyttää nöyrä kiitollisuus siitä, että Jumala jaksaa häntä, arvotonta, hoitaa lapsenaan. Yhä elävämmäksi hänelle käy myös tulevan kirk­kauden toivo. Valvoen ja rukoillen hän odottaa pelastuksen lopullista täyttymystä  

Näin olemme koettaneet määritellä, mitä on Jeesuksen seuraaminen ja mitä on nimenomaan oleminen hänen kanssaan ja Marian tavoin istuminen hänen jalkojensa juuressa.

PÄÄPAINO ONKIN SIINÄ, ETTÄ HERRA ON MINUN KANSSANI

Nyt otamme esille aivan uuden näkökulman tuossa kanssa olemisesta, läsnäolosta. Sittenkään ei ole niinkään kysymys siitä, että minut nähdään Jeesuksen seurassa, vaan siitä, että Jeesus suostuu minun seuraani. Tämä jälkimmäinenhän vasta on verraton asia, jos se vain on totta meidän elämässämme.

Nythän kaikki se, mitä itse olemme, mitä teemme ja saamme aikaan, on elämämme loppuun asti loppuun asti monin tavoin niin kovin keskeneräistä. Uskonelämäkin on aina vain alullaan ja nimenomaan muuttumisemme Kristuksen kaltaiseksi.

Mutta on jotain, joka on täydellistä meidän elämässämme tässä ja heti siitä alkaen, kun sydämessämme syntyi elävä usko Jeesukseen Kristukseen. Siitä Raamattu vakuuttaa meitä. Usko mukana olemme saaneet elämäämme parasta, mitä suinkin ihminen voi saada. Ja kuitenkaan emme yleensä osaa kiinnittää siihen huomiotamme, emme osaa iloita tästä lahjasta niin paljon kuin meidän tulisi.

SE LAHJA ON SIINÄ, ETTÄ HÄN ON ITSE KORKEASSA MAJESTEELLISUUDESSAAN LUVANNUT OLLA OMIENSA KANSSA JOKA PÄIVÄ MAAILMAN LOPPUUN ASTI – juuri se asia, joka on mainittu tutussa lähetyskäskyssä.

Nyt ei siis ole kyse vain siitä, että minä tietoisesti haluan olla Jeesuksen seurassa, viipyä hänen luonaan, vaan nyt on kyseessä se, että hän on minun luonani, minun lähelläni, hän on minun kanssani.

Tämän lahja on jotain monin verroin varmempaa kuin minun usein niin hapuileva ja epämääräinen seuraamiseni ja perässä kulkemiseni ja uskonelämäni.

Lupaus hänen läsnäolostaan minun elämässäni on kuin suunnattoman kallis aarre tai äärettömän arvokas helmi.

Kaikki mitä minä olen ja mitä minä teen on savea, saviastiaa, mutta mitä hän on ja mitä hän tekee, se on suunnattoman suuri aarre.

Juuri siinä aarteessa on Jumalan valtakunta. Sehän ei tule esiin näkyvällä tavalla, vaan on sisällisesti teissä ja kuitenkin se on mitä todellisin ja voittaa lopulta.

JO VT:N JUMALAN IHMISET SAIVAT KOKEA HERRAN OLEVAN HEIDÄN KANSSAAN

On yllättävä huomata kuinka usein Raamattu kuvatessaan VT:ssa Jumalan ihmisiä, nimenomaan korostaa, että heidän elämänsä suuri salaisuus ja voimanlähde oli siinä, että Herra oli heidän kanssaan. Ehkä olemme kokeneet sen jotenkin itsestään selvänä tai ehkä olemme olleet kiinnostuneita nimenomaan siitä, mitä Herran läsnäolo on vaikuttanut Raamatun pyhien elämässä. Ja niin olemme huomaamattamme sivuuttaneet varsinainen asian, joka on itse läsnäolo – ei sen koettava tai näkyvä vaikutus ihmisen elämässä. 

Ajattelen vaikkapa uskomme isää Abrahamia.  Ne jotka läheltä seurasivat hänen elämäänsä, joutuivat sanomaan, että totisesti Jumala on sinun kanssasi (1. Moos. 21:22).

Mitä Herra sanoikaan Iisakille: ”Jää asumaan tähän maahan, niin minä olen sinun kanssasi ja siunaan sinua” (1. Moos. 26:3). Herran läsnäolo ja siunaus kuuluvat yhteen.

Jaakobin levottomassa elämässä toistui lupaus siitä, että Herran on hänen kanssaan. Kun hän pakeni veljensä vihaa, Herra ilmestyi yöllä ja sanoi: ”Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, minne ikinä menetkin …  Minä en hylkää sinua, vaan täytän sen, minkä nyt olen sinulle luvannut” (1 Moos. 28:15-16). Tuolloin Jaakob oli keppikerjäläinen ja hänen tyynynään oli kivi. Tämä lupauksen varassa hän jatkoi matkaansa. Vaikeiden maanpakolaisuusvuosien lopulla Herra sanoi Jaakobille: "Palaa isiesi maahan ja synnyinseudullesi. Minä olen sinun kanssasi" (1 Moos. 31:3). Kotimatkalla hän tunnusti aivan kuin yhteenvetona koko siihenastisesta elämästään: ”Jumala kuuli minua ahdinkoni hetkellä ja oli matkallani minun kanssani (1 Moos. 35:3).

Samoin Joosefin vaikeiden vuosien kestämisen salaisuudeksi paljastuu juuri tämä sama asia: ”Herra oli Joosefin kanssa” (1 Moos. 39:2, KR 38). Sekin mainitaan, että ”hänen isäntänsä näki, että Herra oli hänen kanssaan ja että Herra antoi kaiken, mitä hän teki, menestyä hänen käsissään” (39:3). Mutta kyllä Herra silloinkin oli Joosefin kanssa kun veljet suunnittelivat hänen tappamistaan ja silloinkin kun häntä syytettiin täysin epäoikeudenmukaisesti ja suljettiin vuosiksi vankilaan. Ei vain menestyksen aikana, vaan myös vankilassakin Herra oli hänen kanssaan (39:21) eikä suinkaan heti vapauttanut häntä vankilasta.

Myös Mooseksen elämässä lupaus Herran läsnäolosta tuli esiin. Aloittaessaan elämäntyönsä hän sai kahteenkin kertaan Herralta sanan: ”Minä olen sinun kanssasi”, ”mene nyt, minä olen sinun kanssasi” (2 Moos. 3:12 ja 4:12 KR92).

Myöhemmin Kultaisen vasikan kriisin aikana Mooses sanoi suoraan Herralle: "Älä vie meitä täältä pois, ellet itse kulje kanssamme. Juuri siitä, että sinä kuljet kanssamme, näkyy sinun armosi minua ja kansaasi kohtaan" (2  Moos. 33:15-16).

Kun Mooses tilittää 40 vuoden vaellusta hän toteaa: ”Onhan Herra, teidän Jumalanne, siunannut teitä kaikissa toimissanne. Hän on huolehtinut teistä vaeltaessanne tämän suuren autiomaan halki. Nämä neljäkymmentä vuotta Herra, teidän Jumalanne, on ollut teidän kanssanne, eikä teiltä ole puuttunut mitään” (5 Moos. 2:7). Tosin heidän omasta mielestään heiltä välillä oli puuttunut paljonkin ja siksi he toistuvasti olivat napisseet ja kapinoineet Jumalaa vastaan!

Ja kun ollaan uuden vaiheen edessä, jälleen Mooses tuo esiin saman asian: ”Olkaa vahvoja ja rohkeita, älkää pelätkö älkääkä säikkykö noita kansoja, sillä Herra, teidän Jumalanne, kulkee teidän kanssanne. Hän ei jätä teitä yksin eikä hylkää teitä" (5. Moos. 31:6)

Mooses rohkaisi seuraajaansa Joosuaa: ”Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää" (5 Moos. 31:8).

Herra itse toisti tämän lupauksen Joosualle: "Muista, että olen sanonut sinulle: 'Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi" (5 Moos. 31:23; Joos. 1:9).

Herra oli Samuelin kanssa (1 Sam. 3:19). Hän oli  Daavidin kanssa niin hänen vaikeina nuoruuden pakovuosinaan (1 Sam. 18:12, 14, 28) kuin myöhemmin raskaina työvuosina kaikista Daavidin lankeemuksista ja ahdistuksista huolimatta (2 Sam. 5:10, 7:98).

Tämä sama lupaus antoi tuolle rakastetuimmalle Daavidin psalmille sen voiman, millä se on rohkaissut tuhansia vuosia Jumalan lapsia: Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu… Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi” (Ps. 23:1,4). Sama uskonrohkeus kohtaa meidät myös Aasafin psalmin lopussa vaikean sisäisen taistelun jälkeen: ”Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti (Ps. 73:25-26).

Kun menemme Jesajan luo, kuulemme, miten Herra siellä rohkaisee meitä: ”Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi - minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni (Jes. 41:10).  ”Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi, kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa, kun astut tulen lävitse, sinä et pala eikä liekki sinua polta” (Jes. 43:2).

Entä Jeremia, jonka elämäntehtävä oli äärimmäisen tuskallinen ja joka eli kansansa syvän luopumuksen keskellä. Heti kutsumuksensa aluksi hän sai vain yhden varma lupauksen: ”Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua”(Jer. 1:8). Ja kutsumusnäyn lopussa Herra vielä toisti: ”Minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua" (1:19). Jatkossakin Herra toisti tämän saman lupauksen:  ”Minä olen sinun kanssasi, minä autan ja suojelen sinua, sanoo Herra (Jer. 15:20; 20:11).

Sefanja sai erään suurenmoisimmista Raamatun lupauksista: ”Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta” (Sef. 3:17). Meidän kohdallamme tämä toteutuu kirjaimellisesta vasta kirkkauden valtakunnassa. 

Kun menemme UT:n puolelle niin jo Mat. 1 :ssä  kerrotaan, että enkeli ilmestyessään unessa Joosefille  sanoi: ”Tämä kaikki tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä Herra on profeetan suulla ilmoittanut:  - Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel - se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.” (Matt. 1:22-23). Juuri se on oleellista Jeesuksessa Kristuksessa. Hänessä Jumala tulee meitä lähelle, tulee luoksemme, hänessä Jumala on kanssamme.

Kun jatkamme UT:n selailua huomaamme kuinka monella tavoin siellä toistuu tämä sama lupaus. Jeesus antaa sen jäähyväispuheessaa: ”Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti…. Hän pysyy luonanne ja on teissä. "En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne (Joh. 14:16-18).

   

Miten Paavali taas kuvaakaan täyttymystä: ”Elämä on minulle Kristus ja kuolema on voitto.” ”Halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi” (Fil 1:21,23).

   

  Kun menemme Ilmestyskirjan kuvaamaan täyttymyksen aikaan, saamme kuulla: "Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa; ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt." (llm. 21:3-4). KOKO  RAAMATTU  PÄÄTTYY SANOIHIN: llm. 22:21:  Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa.

ERÄITÄ HAVAINTOJA HERRAN LÄSNÄOLOSTA USKOVIENSA ELÄMÄSSÄ

1.Olemme tänään lähteneet liikkeelle siitä, että Jeesuksen opetuslapsena oleminen on TIETOISTA VALINTAA JA PÄÄTÖSTÄ OPETELLA OLEMAAN JEESUKSEN KANSSA.

Mutta ennen kaikkea opetuslapsen elämässä on suurenmoisinta se, että HERRA ITSE LUPAA OLLA HÄNEN KANSSAAN. HÄN ON OMIENSA KANSSA KAIKISSA TILANTEISSA.

Vaikeuteni saattaakin olla siinä, että vaikka hän on luvannut olla kanssani, MINÄ ITSE KOEN HÄNET NIIN KAUKAISEKSI. 

Vaikka hän on aivan vierelläni ja niin lähellä, että voin tarttua hänen käteensä, voin keskustella hänen kanssaan, avata sydämeni hänelle, jakaa kaikki huoleni, aivan liian usein kuitenkin koen, etten saa yhteyttä ja Herra on kaukana.

Siksi on niin hyvä laulaa vanhan hengellisen lauluntekijän tavoin: 1. Mua tartu käteen, Herra, ja taluta niin, että pääsen kerran mä kotia. En jaksa käydä yksin, vaan lankean. Vie kanssas käsityksin, niin uskallan. 2. Sä armos, rauhas anna ain lohduttaa, ja korpitiellä kanna mua uupuvaa. Mä jalkojesi juureen nyt laskeun ja rakkautees suureen taas turvaudun. 3. Jos tunnekaan en täällä sun hoitoas, oot kanssain surun säällä, viet kotias. Siis tartu käteen, Herra ja taluta niin että pääsen kerran mä kotia (Julie Katharina Hausmann, Hgl 258).

2. Oli meidän elämämme kuinka pientä ja vaatimatonta tahansa tässä ja nyt ajallisuuden näkökulmassa, niin Herran läsnäolon takia se vähäinen ja pieni elämässäni, se on kuin sinapinsiemen. Hän siunaa pienenkin. Kaikesta vähäisyydestä huolimatta Herran läsnäolo tekee oman elämämme olemattomuuden iäisyyden kannalta katsottuna ihmeellistä ihmeellisemmäksi. Tosin Kristuksen läsnäolon koko kirkkaus ja loiste tulevat elämässämme näkyviin vasta siellä. ”Eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee”  sanoo Johannes kirjeessään (1 Joh. 3:2). Silloin Herran läsnäolo pääse kaikessa voimassaan läpäisemään kaiken elämässämme. Siellä me aivan kuin kylvemme hänen läsnäolossaan. Tänään kaikki on vasta uskossa ja luottamuksessa hänen sanoihin, hänen lupaukseensa.

Käytännössä se usein merkitsee sitä, että nyt kylvämme kyynelin, mutta pian niitämme riemuiten. Nyt ”kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa; kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa; kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa” (1 Kor. 15:42-43, KR 38).

3. Tänään en voi sille mitään, että saatan kokea syvääkin syyllisyyttä siitä, että Herran läsnäolon tähden minun toki pitäisi jo nyt olla aivan toisenlainen ihminen kuin mitä todellisuudessa olen. Minun pitäisi olla paljon parempi, onnistuneempi ja Raamatun sanoja käyttäen, kirkastuneempi ihmisenä. Room. 8:30 sanoo suoraan: ”Jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut.” Missä se kirkastaminen näkyy? Ei kaiketi missään. Me emme vielä vaella näkemisessä vaan uskossa.

Miten avoimesti ja kipeällä tavalla Osmo Tiililä tilittäkään omassa elämässään tätä Kristuksen läsnäolon vähäistä muuttavaa vaikutusta: ”Ihanne jää saavuttamattomaksi, juoksusta tulee kompastelua, kaikki saattaa paljastua pelkäksi kehnoudeksi, ja kun uskova ihminen katsoo vuosien jälkeen elämänsä tuloksia, ne näyt­tävät toinen toistaan huonommilta. En osannut tehdä oikein sitäkään, mitä luulin hel­poimmaksi, en osannut enkä jaksanut pitää pahaa luontoani kurissa, vaan tieni varrella nä­en monen monia loukkaamiani ihmisiä, paljon rakkaudettomuutta, paljon sellaista, mikä on varmasti tehnyt Pyhän Hengen murheelliseksi. Oikeas­taan on kaikki pelkkää suurta epäon­nistumista. Elämäni on särkynyttä, niin huonoa, että ehkä olisi ollut parempi, jollei minua ollenkaan oli­si maailmassa ollutkaan.”

Sama sävel soi Erkki Lemisen tutussa laulussa: ”Sinun katseesi edessä, Herra, olen aina tällaisenaan. Syvä murhe mun mieltäni painaa, kun en muuttunut ollenkaan. Sama turmellus, itkuni aihe, on minussa yhä vaan.” ”Sinun eteesi haluan, vaikka en osaisi uskoakaan. Sinun luonasi viivyn, vaikka olen voimaton rukoilemaan. Sinä kiusani, vaivani tunnet, sinun hoitoosi jäädä saan.”

4. Katsellessaan omaa puutteellista vaellustaan, joutuu kysymään, vaivautuuko Herra todella olemaan näin mitättömän ja monella tavoin ihmisenä epäonnistuneen kanssa. Suostuuko hän olemaan läsnä sellaisen elämässä, jossa on niin paljon heikkoutta, horjuvuutta, sisäistä risaisuutta – niin ja jopa syntisyyttä, ja ehkä on avoimesti käytettävä tuota pahalta kuulostavaa Room. 4:5:n sanaa – jumalattomuutta (asebes)? Vaikka kuinka olen saanut olla Jeesuksen seurassa, niin eivät luonteeni särmät ole hioutuneet.

Mutta mitä ihmettä Jeesus sanoikaan Golgatan ristillä sille toisella ryövärille, kun tämä oli pyytänyt: "Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi." Ainakaan Jeesus ei torjunut miestä, jossa ei näyttänyt olevan mitään hyvää ja hän sanoikin suoraan toverilleen: ”Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan” (Luuk. 23:40). Tästä todellisuudesta huolimatta Jeesus sanoi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:42-43). Näyttää siltä, että Jeesus vei paratiisin raakileen.

Miten hyvin tämän sanoikaan Etiopiasta kirjeessään Hilkka Hares: ”Valitettavasti vain persoonassani ei ole suurempaa jalostumista tapahtunut ikävuosien karttuessa. Kärsivällisyyttä ja lempeyttä ei omasta sydämestä kumpua ja juuri sitä tulen tarvitsemaan Aamuvirtenä/rukouksena usein veisailen 544:1,4: ”Herra Jeesus, anna minun tämä päivä valvoa, etten tuota synneilläni Hengellesi (enkä lähelläni oleville) murhetta. Valvo, Jeesus, puolestani, seiso aina rinnallani. Herra Jeesus, anna minun tämä päivä levätä, Golgatalla ihmetellä Isän armon syvyyttä. Täytit kaiken puolestani, voittosi on turvanani. Siitä löytää rauhaton lohdutuksen kallion.”

Olen hänen kädessään kuin se Jeremian näkevä savimöhkäle savenvalajan käsissä. Se meni pilalle ja niin on tapahtunut taas ja taas. Mutta savenvala ei hylännyt pilalle mennyttä, vaan kärsivällisesti läsnäolollaan aloittaa uudelleen muovaamisen.

Hän on luvannut olla tällaisen pilalle menneenkin kanssa!

5. Mutta entäpä, jos meitä kiusaavat samanlaiset sisäiset kipuilut kuin Gideoniakin. Hän eli vaikean ajan keskellä. Herra kutsui häntä. Mutta Gideon vastasi: "Voi, herrani, jos Herra todella on meidän kanssamme, niin miksi kaikki nämä onnettomuudet ovat kohdanneet meitä? Missä ovat kaikki hänen ihmetyönsä (Tuom. 6:13).

On ollut vaikea oppia luottamaan siihen, että Herran on minun kanssani, kun ei elämässäni eikä ympäristössäni näy mitään ihmeellisiä asioita. On vain pientä arkea ja vaivannäköä. Yhä syvempi hengellinen luopumus ja kuolema vain näyttää voittavan alaa.

Olen ollut vaatimassa, että Herra minun kanssani ja minussa merkitsee voimaa ja voittoa. Sen tulisi merkitä luonteen jalostumista ja persoonallisuuteni kehittymistä ja ennenkaikkea menestystä Jumalan valtakunnan työssä. Jos Herra on minun kanssani olen kuin kaikkivaltias, sillä onhan minun kanssani Kaikkivaltias. Eihän voi olla mahdollista, että Herra on kanssani, vaikka olen tyhmä, sairas, heikko ja mitätön ihminen ja vaikka en saakaan aikaan mitään kunnollista elämässäni.

Voi minua mieletöntä. Miksi Jumala ei voi olla Jumala myös pienessä ja vaatimattomassa. Hän ei halveksi lapsensa pään yhtäkään hiusta, sillä hän on ne kaikki laskenut.

6. Herra on minun kanssani sairauksieni keskellä silloinkin, kun en parane sairaudestani vaan se vaivaa minua elämän loppuun asti kuten moni muukin masentava ja kiusallinen asia. Opettelen vain kärsimään tätä kipua ja rujoutta yhdessä hänen kanssaan. Luotan siihen, että hänen kanssaan myös pääsen kerran osalliseksi siitä samasta kirkkaudesta kuin hänkin (Room. 8:17).

Nyt hänen läsnäolonsa elämässäni on armon ja anteeksiantamuksen läsnäoloa. Voin joka hetki ottaa vastaan ja nauttia näistä Jumalan lahjoista. Kerran saan kokea Jumalan näkyvää läsnäoloa. Silloin hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet silmistä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt (Ilm. 21:4)

Se, että opimme luottaman siihen, että hänen lupauksensa hänen läsnäolostaan on aina totta, silloin alamme tajuta myös sen, ettemme milloinkaan ole todella yksin, unohdettuna, täysin hyljättynä.

7. Mitä lohdutusta ja rohkaisua se merkitsikään vankilassa uskonsa tähden viruvalle ja kidutetulle Zialle, Valolle. Hän toisti Ps. 91:15 lupausta: ”Hän huutaa minua avuksensa, ja minä vastaan hänelle, minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus, minä vapahdan hänet ja saatan hänet kunniaan.”

Ensimmäisen vankeus- ja kidutusjakson jälkeen hän kertoi: ”Jeesus oli Isän hylkäämä, minä en koskaan. Jumala oli kaukana kuin itsensä kätkien, ei tullut näkyvää apua, mutta armo riitti silloinkin, kun maailman piti minua kuolleena. Minun piti pitää itseni kaikelle kuolleena ja kaiken minulle kuolleena. En tiennyt tästä päivästä, en huomisesta. Oli vain tämä hetki ja Jumala. Kaikki minulta voidaan viedä, mutta ei Jumalaa, Jeesuksen Kristuksen Isää, minun Isääni. Hänen omansa olen luvannut olla elämässä ja kuolemassa ja hän pitää omastaan kiinni” (Liisa Kingma, Koraanikoulusta Kristuksen askeliin, Pieksämäki 1990, s.36-37).

Liisa kertoo myöhemmin: ”Yksi alueen valtauskontoa edustava poliittinen johtaja vangitsi Valon, josta ei moneen kuukauteen kuultu mitään. Vankileirillä hänet kidutettiin kuoliaaksi, mutta uskoaan hän ei kieltänyt. Eräs vankitoveri oli kertonut myöhemmin, että Valo oli kidutuksen jäljiltä niin runneltu, että häntä oli vaikea katsoa.”

Herra ei vain seiso ja katsele kärsimystämme, vaan astuu alas ja kantaa sitä meidän kanssamme. Kuinka hyvin sen sanookaan Jesaja: ”Kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus” (Jes. 63:9, KR 38). ”Jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän” (Room. 8:17). .

8. Herra on minun kanssani silloinkin, kun hänen johdatuksena on aivan käsittämätöntä ja hän kuljettaa minua kuin sokeaa.

Varmaa on, että jos uskomme ja luotamme siihen, että koko elämämme on hänen käsissään, silloin uskomme myös siihen, että hän aina ja kaikessa kuljettaa meitä oikeaa tietä oikeaan suuntaan. Silloin voimme sanoa jopa samalla tavoin, kuten äärimmäisen vaikeitten elämänkohtaloiden läpi kulkenut Joosef sanoi veljilleen: ”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua” (1 Moos. 50:20). Saman sanoi Jesaja: ”Silloin kaikki se, mikä oli katkeraa, kääntyy parhaakseni” (Jes. 38:17). UT:ssa kohtaamme saman totuuden: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa” ja itse lisään, uskovat hänen ja tarvitsevat hänen armoaan.

Miten hyvin tämän ilmaisikaan Dietrich Bonhoeffer (1906-1945, Kirjeitä vankilasta) rukouksessa vankitovereilleen jouluna 1943. ”Jumala, sinun puoleesi minä huudan päivän koittaessa. Auta minua rukoilemaan ja kokoamaan ajatukseni sinun tykösi, en voi tehdä sitä yksin. Minussa on pimeää, mutta sinun luonasi on valkeus, minä olen yksinäinen, mutta sinä et minua hylkää, minä olen pelokas, mutta sinulla on apu, minä olen levoton, mutta sinun luonasi on rauha. Minussa on katkeruus, mutta sinun luonasi on kärsivällisyys, minä en ymmärrä sinun teitäsi, mutta sinä tiedät tien minulle. Sinä olet antanut minulle paljon hyvää, anna minun nyt ottaa myös vaikea sinun kädestäsi. Sinä ei aseta minulle enemmän taakkaa kuin jaksan kantaa. Sinä annat kaiken kääntyä lastesi parhaaksi. (ss. 91-92).

9. Jälleen on hyvä muistaa, että Herran läsnäolo elämässämme on nimenomaan uskon asian.

Mitä Luther sanookaan uskosta: ”Uskon luonteeseen kuuluu, että se pitelee aarteita, joita se ei näe eikä kosketa ja kuitenkin se käyttäytyy ikään kuin sillä olisi ne käsissään, eikä sillä ole muuta lohdutusta kuin että se tietää, ettei Jumala valehtele eikä petä.”

Herran läsnä olo elämääni on lopulta aina täällä alhaalla muutamia lyhyitä välähdyksiä lukuunottamatta uskossa tapahtuvaa. Vaatii suurta rohkeutta uskoa siihen että Herra on todella lupauksensa mukaan juuri minunkin kanssani elämäni kaikissa tilanteissa. Mutta juuri sellainen tilannehan oli Abrahamilla.

Nyt vasta ikään kuin ”silmillä hämärillä” saan kaukaa katsella täydellistä läsnäoloa. Kerran olen aina Kristuksen kanssa käsin kosketeltavalla tavalla.

Tänään voin vain opetella rukoilemaan vanhojen opettajien tavoin: ”Sinä yksin tiedät, mikä minulle on parasta: sinä olet korkein valtias, tee mitä tahdot. Anna minulle, ota minulta, mutta saata tahtoni sopusoin­tuun sinun tahtosi kanssa. Ja käyköön niin, että minä nöyränä ja täydellisesti alistuen, pyhässä luottamuksessa valmistaudun vas­taanot­tamaan iankaikkisen kaitselmuksesi määräyksiä ja yhtäläi­sesti kunni­oittaen kaikkea, mikä tulee sinulta". (Pascal, Mietelmiä).