Vauhdilla, mutta mihin?

Kylväjän kesäpäivät 16.06.2001, Forssa, seminaari, Olavi Peltola

Ihminen on aina liikkeellä

Paikalleen emme voi jäädä. Emme tänäänkään. Pian meidän on tästäkin tilanteesta lähdettävä liikkeelle. Vaelluksemme jatkuu.
Oikeastaan koko elämämme on ollut tällaista jatkuvaa liikkeelle lähtöä ja liikkeellä olemista, jatkuvaa vaeltamista. Ilman sitä emme olisi nytkään täällä. Jostakin tulemme ja johonkin menemme.

Ajallisessa elämässä voimme usein itse valita niin liikkeelle lähdön ajankohdan kuin suunnan ja tienkin. Vasta sitten kun tulevat sairauden ajat joudumme todella pysähtymään. Jotkut meistä vuosiksikin saamalle sairasvuoteelle. Kuolema pysähdyttää lopullisesti. Silloin suunnan, tien ja ajankohdan valintamme ovat päättyneet.

Vain kaksi tietä

Jeesus puhuu tästä ihmisen liikkeellä olosta, vaelluksesta ja sen suunnasta eräässä vertauksessaan. Hän sanoo: ”Menkää sisälle ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen” (Matt 7:13-14). Siinä kokonaiskuva ihmisenä olemisesta. Näin yksinkertaista se on! Me vain teemme sen liian monimutkaiseksi.

Jeesus kysyy meiltä mihin suuntaan olemme menossa? Hän asettaa eteemme vain kaksi suuntaa ja kaksi tietä. Vanha Simo Korpelan hengellinen laulu kuvasi tätä elämämme tilannetta näin: ”Kuinka on sun sielus laita, mihin kuljet matkamies. Lavea on tie tai kaita, kumpi niistä sinun ties? Kumpi on? Sä vastaa, oi, molemmat ei olla voi” (Hgl 129).

Niin todellakin, olemme menossa johonkin suuntaan. Mutta mihin suuntaan? On kurjaa, jos emme itse tiedosta, mihin suuntaan olemme liikkeellä.

Olemme nyt tässä uskaltautuaksemme selvittämään itsellemme mihin olemme menossa, mikä on meidän tiemme ja mikä päämäärämme. Liekö mikään sen suurempi Jumalan ihme kuin uskovan pysähtyminen todella miettimään sitä, mihin hän on menossa.

Kutsu suunnan tarkistukseen

Jo Vanhassa testamentissa löytyy kehotuksia tällaiseen suunnan tarkistukseen. Joosuan vie meidät valinnan eteen: ”Pelätkää siis Herraa ja palvelkaa häntä nuhteettomasti ja uskollisesti.” ”Mutta jos te ette tahdo palvella Herraa, niin valitkaa tänä päivänä, ketä tahdotte palvella.” ”Minä ja minun perheeni palvelemme Herraa” (Joos 24:14-15). Jo ennen Joosuaa Jumalan sana asetti Jumalan kansan vakavan valinnan eteen: ”Taivas ja maa ovat todistajanani, kun nyt sanon: Minä olen pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä, että te ja teidän jälkeläisenne saisitte elää” (5 Moos 30:19).

Ehkä kaikkein puhuttelevin on kuitenkin ollut Psalmin 139:n rukous: ”Tutki minua Jumala ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle” (139:23-24, KR 38).

Myös Uudessa testamentissa meidät viedään suunnan selvittelyyn ja tien valintaan. Jo Jeesuksen äskeinen Vuorisaarnan sana on tällainen kohta. Se pysähdyttää. Paavali kirjoittaa Herran apostolina: ”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta” (2 Kor 13:5, KR 38). Uskallammeko myöntää, että olemme kaikki tavalla tai toisella käpristyneitä omiin vanhoihin uomiimme ja luutuneisiin asenteisiimme ja että Herra toistuvasti haluaa herättää meidät tarkistamaan suuntaa!.

Paavali soveltaa uskovien elämään Israelin kansa vaellusta automassa. He ovat tämänkin päivän uskoville varoittava esimerkki niistä, jotka lähtivät kyllä liikkeelle oikeaan suuntaan, mutta eivät päässeet perille (1 Kor 10:6). ”Ne on kerrottu ojennukseksi meille, joiden osana on elää lopun aikoja. Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu” (10:11-12). Herra varjelkoon meitä väärältä itsevarmuudelta! Siksi Jeesuksen sanat ovat jatkuvasti meille henkilökohtaisesti tarpeelliset: ”Pidä siis varasi, ettei se valo, joka sinussa on, ole pimeyttä” (Luuk 11:35). Samoin saakoon Jeesuksen sanat Jerusalemille pysähdyttää meidätkin: ”Kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet” (Matt 23:37, KR 38). Mitä oikein tahdomme?

Suunnan tarkistaminen on vaikeaa

Meidän on kuitenkin äärimmäisen vaikea tarkistaa suuntaa jo siksi, että pelkäämme kaoottisuutta ja anarkiaa ja kaiken hajoamista käsiimme. Haluamme jotain varmaa ja turvallista. Tutuissa uomissa on hyvä kulkea ja laulaa tuttuja lauluja tuttujen kanssa.

Mutta eihän suunnan tarkistamisessa ole mistään muusta kysymys kuin että haluamme nähdä entistä totuudellisemmin asiat. Toivon mukaan näemme silloin myös sellaiset vääristyneet siteet, ennakkoluulomme, piintyneet tapamme, jotka estävät meitä kulkemasta suoraan Herran tietä. Tarkistaminen on nöyrtymistä ja särkymistä Jumalan edessä. Se on rukousta: ”Minua tutki Jumala ja sydämeni paljasta. Syvimmät aivoitukseni taivuta Herra tahtoosi. Jos lienen teillä pahalla, niin oikealle taluta” (virsi 394:8).

Usein suostumme sydämestämme rukoilemaan tämän rukouksen vasta silloin, kun elämänkohtalomme romahduttavat meidän turvallisen, helpon ja varman tuntuisen elämämme.

Minkä avulla voi tarkistaa suuntaa?

Molemmat tiet alkavat portista. Portin valinta ratkaisee ihmisen elämän suunnan. Oikean portin ja tien tuntomerkkinä on tien laatu. Jeesus puhuu ahtaasta portista ja kapeasta tiestä. Paavali antaa oikean itsensä koettelemisen tuntomerkiksi uskossa ja Jeesuksessa Kristuksessa olemisen tai Kristuksen olemisen meissä.

Mitä käytännössä tarkoittaa se, että olen uskossa ja että Kristus on minussa ja minä Kristuksessa? Koetan vastata tähän peruskysymykseen neljän aputestin avulla. Niiden avulla voimme tarkistaa suuntaa. Ne ovat kuin neljä mittakeppiä tai kompassilukemaa tai majakkaa reitillä tai liikennemerkkiä tiellä. Kun aikoinaan lähestyttiin New Yorkin satamaa oli laivan pysyäkseen oikealla reitillä pidettävä neljä majakkaa samassa suunnassa niin että ne muodostivat yhden valopisteen. Silloin ei ajettu karille.

Näihin neljään Raamatun ydintotuuteen olen aina uudelleen ja uudelleen palannut. Niistä puhun mielelläni enkä toistaiseksi ole kokenut, että olen ne ammentanut tyhjiin ja pitäisi jotain uutta oppia Jumalan valtakunnan salaisuudesta. Minulle nämä neljä asiaa ovat koko Raamatun sanoman ydin. Kaikki muu Raamatussa koen niiden rinnalla toisarvoisena ja olevan vain tukemassa näitä perusasioita.

Synnintunto ensimmäisenä suuntamme paljastajana

Ensimmäisenä on vaeltajan kunnon tarkistus. Siinä vastaamme Paavalin kysymykseen: ”Ettekö tunne itseänne?” Raamatun sanan mukainen itsensä todellinen tunteminen johtaa aina oman syntisyytensä ja syntinsä tuntemiseen. Entiseen aikaan kutsuttiinkin sellaisia ihmisiä suruttomiksi, joiden elämässä Pyhä Henki ei päässyt paljastaman heistä itsestään totuutta Jumalan edessä: ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room 3:23). Omassa sisimmässämme asuvan synnin näkeminen ja sen synnyttämä paha olo ja katumus on mitä todellisinta Pyhän Hengen vaikutusta. Se on hänen perustavinta työtä meissä. Jeesus sanookin: ”Kun hän – Pyhä Henki - tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin” (Joh 16:8). Uskonyhteys Jeesukseen toteutuu synnintunnon lävitse. Tämä Pyhän Hengen syntiä paljastava työ jatkuu läpi koko uskonelämän. Vanha Kristinoppi puhuikin yhä syvemmästä synnin tunnosta.

Synti ei ole vain silmille ja kokemukselle näkymätön uskon asia. Se on ajassa ja paikassa esiin tuleva mahti, valta, joka alati kiusaa ja haluaa vangita. Se on todellisinta totta minun olemukseni syvyydessä, sillä ”minä olen synnissä syntynyt ja äitini on minut synnissä siittänyt” (Ps 51:7), sillä ”juuri sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset…” (Mark 7:21).

Miksi ihmeessä minun sisimpäni syvyydessä piileekään niin pelottavalta tuntuva jumalattomuuden ja synnin möykky. Sydämestäni voin yhtyä Roseniukselta löytämääni sanaan: ”Kristitty tuntee käärmeen siemenen ryömivän luonteessaan kaikkina pahoina taipumuksina, vieläpä vilpillisyytenäkin.” ”Uskot ja tunnet, että koko olentosi on käärmeen myrkyttämä, sillä niinhän todella on jokaisen ihmisen laita. Sydämesi on niskoitteleva ja tahtoo aina kulkea väärää tietä. Lihasi on täynnä himoja ja haluja.” Rosenius vieläpä jatkaa: ”Joka ei tunne itsessään vilpillisyyttä, vaan luulee olevansa täydelleen ilman sitä, on jo pahan uuvuttama.”

On nöyryyttävää huomata, että vuodet ja vuosikymmenet ovat kuluneet eikä sisimmästäni ole sen parempaa tullut. Voin hyvin ymmärtää jyrkältä kuulostavan väitteen, että kuka tahansa uskova voi koska tahansa langeta mihin tahansa syntiin. Ainakin kaikki edellytykset siihen ovat valmiina omassa sisimmässäni ja Herran sana Raamatun alkulehdiltä on jatkuvasti niin kipeää todellisuutta: ”On synti ovella vaanimassa, sinua se haluaa” (1 Moos 4:7).

Ehkä emme täällä ajassa pysty tuomaan Jumalan sanan valoon koko sitä valheitten ja kierouden vyyhtiä, johon uskovina olemme kietoutuneet. Vaikka kuinka ollaan tultu uskoon, vaikka kuinka ollaan uudestisynnytty ja täytytty Hengellä, niin sydämen pohjan pahuus on edelleenkin jäljellä. Sen tähden uskovien yhteys on vaikeaa. Sen tähden Jumalan valtakunnan työssä on toistuvia työntekijöiden välisiä kriisejä. Monet uskovienkin avioliitot särkyvät. Meidän vihamiehiksemme voivat tulla äsken niin läheiset ja rakkailta tuntuvat uskovat ystävät.

Jos elämme valvovalla omallatunnolla voimme yhtyä Herran palvelijan rukoukseen: ”Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä sinun edessäsi ei yksikään elävä ole vanhurskas.”

Kristuksen sijaissovitus toisena suuntamme tarkistajana

Toinen suunnan tarkistus on Jeesuksen risti ja hänen rangaistuskärsimyksensä maailman syntien tähden ja suhteemme siihen.

Raamatun ehdoton totuus on se, että Jeesus Kristus, Jumalan ainoa Poika ristiinnaulittiin Golgatan keskimmäiselle ristille. Jumalan sana julistaa, että tuossa tapahtumassa Jumala siirsi synnistä puhtaaseen Kristukseen kaikki meidän syntimme (2 Kor 5:21). Nyt yksi on kuollut kaikkien edestä (5:14, KR 38). Siinä tapahtui maailman suurin ihme luomisen jälkeen. Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa (5:19, KR 38). Kertakaikkisesti Jumala ”on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta” (5:18, KR 38).

Se merkitsee, että Kristus on nyt kärsimisellään ja kuolemallaan sovittanut Jumalan kanssa myös minun koko elämäni, kaikki asenteeni, ajatukseni, mielialani, kuohuvat tunteeni, sanani, tekoni, aivan kaiken minussa olevan. Hän on sovittanut minut siitä huolimatta, että edelleenkin olen niin kurja ja inhottava kuin olenkin.

Koskaan emme ole tarpeeksi syvälle nähneet ristin sovituksen ihmeeseen. Voimme vain ihmetellen soperrella ylistystä teurastetulle Karitsalle, joka kantoi meidänkin syntimme tuomion ja rangaistuksen. Mitä kauemmin uskossa kilvoittelemme, sitä syvemmin janoamme oppia tuntemaan Jeesuksen Kristuksen ja hänet ristiinnaulittuna. Sitä syvemmin myös joudumme häpeämään sitä, ettemme kuitenkaan kerskaa yksin Jeesuksen Kristuksen rististä (Gal 6:14).

Emme osaa elämme eri vaiheissa, niin iloissa kuin suruissa pitää silmät luotuina Jeesukseen, joka kärsi ristin (Hepr 12:2). Emme ajattele häntä, joka on saanut kärsiä, vaan väsymme niin pian ja menetämme toivomme (12:3).

Ilman Kristuksen ristiä ei meillä kenelläkään olisi tässä maailmassa mitään toivoa oman parantumattoman perisyntisyytemme tähden. Nyt voimme keskeltä syntimertamme nostaa katseemme, suunnata sisimpämme Golgatan keskimmäiseen ristiin.

Emme tiedä millaisten elämänkohtaloitten läpi meidän on vielä vaellettava ja mihin elämämme ulkonainen kulku vie meidät. Tuli mitä tuli, kävi miten kävi, haluamme pitää sydämemme silmät jatkuvasti suunnattuna ristiinnaulittuun Jeesukseen Kristukseen ja hänen kalliiseen sovintovereensä. Se on meidän valoisan tulevaisuuden toivomme perusta.

Näinhän israelilaiset tekivät tuona kohtalokkaana yönä Egyptissä. Veren sively toi turvan. Kun myrkkykäärmeet autiomaassa olivat purreet, tämä katseen oikea suunta kohti tangon päässä olevaa pronssikäärmettä ratkaisi kaiken ja antoi elämän.

”Meidän uuden ihmisemme varsinainen tuntomerkki, itse olentomme ydin, mistä meidät myös kutsutaan kristityiksi, on, että Kristus on tullut sydämiimme elämäksi ja elämäntarpeeksi. Kristus, ristiinnaulittu, syntimme sovittaja, vapahtaja, ystävä yli kaikkien ystäväin. Juuri se, että Vapahtaja sovintoarmossaan on meille tarpeellisin ja rakkain, todistaa meistä, että olemme kristittyjä, että olemme syöneet elämän leipää ja sitä enemmän isoamme” (Rosenius).

”Kun kristitty ajattelee, mikä erityisesti on hänen uuden elämänsä tunnusmerkki ja suurin omistus, niin on se, että hän on oppinut tuntemaan Vapahtajan ja on yhteydessä hänen kanssaan, että Kristus on tullut koko hänen elämänsä tarkoitukseksi, hänen alku- ja loppupyrinnökseen. Hänen uuden elämänsä aurinkona on Kristus, joka valaisee kaiken ja jonka ympäri kaikki liikkuu. Kristuksen löytäminen on hänen ilonsa, ja Kristuksen kadottaminen hänen surunsa. Sanalla sanoen: Kristus on hänen elämänsä. Siitä kristitty tunnetaan” (Rosenius).

”Hänen sovituskuolemansa on tullut jokapäiväiseksi tueksesi syntiä vastaan. Tämä vasta ilmaisee kristityn. Tämä on Ilmestyskirjan mukaan Jumalan merkitsemien tuntomerkki ja tunnusvirsi. Kukaan muu ei voinut oppiakkaan tätä uutta virttä. Virsi kuului: Karitsa, joka on teurastettu ja on lunastanut meidät Jumalalle verellään” (Rosenius).

Uskon ehdoton riittävyys on kolmas suuntamme tarkistaja

Kolmas suunnan tarkistus vie mitä kipeimmän henkilökohtaisen kysymyksen eteen: Millä ehdoilla minä sekava syntinen saan ja voin luotaa siihen, että kaikki minunkin syntini ovat sovitut ja siksi olen tällä hetkellä pelastettu ja autuas Jumalan lapsi? Voinko totuudellista sanoa, että olen käynyt ahtaan portin lävitse ja kuljen nyt kaidalla tiellä kohti iankaikkista elämää?

Muotoilen tämän kolmannen totuuden Roseniuksen avulla seuraavanlaiseksi: ”Mutta ennen kaikkea on tiedettävä, että meidän vanhurskautemme Jumalan edessä on toisen töissä. Siitä syystä tämä vanhurskaus onkin olemassa ja vähentymättä, silloinkin kun olemme enimmin viheliäisiä. Ja se tekee, ettei syntiämme lueta meille. Mutta mitä meidän on tehtävä lain nuhdellessa meitä synnistä? Meidän on kohta myönnettävä lain olevan siinä oikeassa, ettei lihassamme ole mitään hyvää. Mutta samalla meidän on osoitettava sille Kristusta, meidän ainoata vanhurskauttamme ja sanottava: Tuo mies on sijassani tehnyt kaikki minun tehtäväni. Mene hänen, takausmieheni luokse, hän on lain alaiseksi syntynyt eikä itse ole syntiä tehnyt.” ”Mutta kuulet taas: Sinun itsesikin tulee olla hurskas ja tehdä hyvää, niin vastaa: Se on totta, ja kun on elämästäni puhe ja olen ihmisten parissa, muistuta minulle silloin sitä ja minä tahdon kernaasti sinua kuulla. Mutta kun on puhe vanhurskaudestani Jumalan edessä, silloin eivät kelpaa minun työni, vaan toisen, silloin eivät minun hurskauteni eikä syntini merkitse mitään, sillä aina olen hukassa, jos minut niiden mukaan tuomitaan. Silloin minulla on toisen hurskaus, pyhyys, puhtaus ja hyvät työt, Jumalan pojan, lain alaiseksi syntyneen. Tässä asiassa tahdon mielelläni olla vain suuri syntinen itsessäni, että Kristus yksin olisi minun vanhurskauteni. Tässä sanon kuin Paavali: Omistaen, ei omaa laista saatavaa vanhurskautta, vaan sitä, joka tulee Kristuksen uskon kautta” (Rosenius).

Mitä tällä haluan sanoa? Saan kaiken lahjaksi joka hetki. Kaikki on ilmaista eikä maksa mitään. Voi miten huikaisevaa se onkaan!

Mutta ihmisenä en millään halua luottaa siihen, että yksin uskosta ilman mitään omaa ansioitani tulen vanhurskaaksi ja autuaaksi. Ei edes se usko ja luottamus, joka minussa on Kristusta kohtaan ole minun ansiotani ja aikaansaannostani. Sekin on lahjaa. Herran on annettava minulle jopa se uskokin, jolla tartun ikään kun tyhjin käsin hänen lahjaansa.

Siksi autuudeksi riittää ilman mitään lisiä tai tekoja vain pelkkä luottamus, usko Herraan Jeesukseen Kristukseen. Juuri näinhän aikoinaan Paavali vastasi Filippin vanginvartija tuskaiseen kysymykseen pelastumisesta.

Tämä voi tuntua liian yksinkertaiselta ja helpolta. Mutta väitän, että joudun koko elämäni ajan harjoittelemaan taivaallisen pelastuslahjan lapsenomaista vastaanottamista. Siinä on kyse jatkuvasta luottamuksesta, että tällä hetkellä Jumala ei lue minulle tuomioksi pysyvää jumalattomuuttani, vaan pitää minua Kristuksen uhrikuoleman tähden oman lapsenaan ja taivaan perillisenä. Jumala vanhurskauttaa minut tällaisena jumalattomana (Room 4:5), muuttumattomana ja sellaisena ihmisenä, joka en koskaan täällä alhaalla korjaannu.

Kristus kuoli jumalattomien puolesta (Room 5:6). Siksi uskallan kaikesta pahuudestani ja epäonnistumisestani huolimatta huutaa avukseni Jeesuksen nimeä ja luottaa siihen, että Kristus on todella sovittanut minut kokonaan ja tällaisenaan Isän kanssa. Olen nyt taivaskelpoinen. Varmuuden tästä kelpoisuudestani saan tänäänkin ottaa vastaan lahjana Jumalan evankeliumin vakuuttamana.

Tämä merkitsee myös sitä, että tyydyn syntien anteeksiantamuksen keskeisyyteen koko uskonkilvoitukseni voimanantajana.

Ristin kantaminen ja kärsimyksen kestäminen on neljäs tarkistus

Neljäs suunnan tarkistus liittyy oman aikamme hyvinvoinnin ja menestyksen ilmapiiriin. Todellinen Kristuksessa oleminen johtaa suostumaan ristiin ja kärsimykseen omassa elämässä. Tyydymme siihen, että meitä riisutaan jatkuvasti, maalinen majamme puretaan ja vehnänjyvänä todella kuolemme. Nyt kylvämme kyynelin.

Ajan henki kuitenkin houkuttelee katkeruuteen ja nurinaan silloin, kun onni ei meitä suosi. Kuvittelemme, että todellinen usko tulee näkyviin menestyksenä. Se on menestystä uskonkilvoituksessa, menestystä rukouselämässä, menetystä sielujen voittamisessa. Jumala siunaa näkyvällä tavalla ja antaa voittoja voiton jälkeen.

Näin haaveillessani tulen tyytymättömäksi siihen elämän osaan, joka minulle on annettu. En suostu siihen, että juuri tällainen elämä on Jumalan antama lahja minulle. Tämän elämänkohtaloni Jumala on suunnitellut. Olen Jumalan kädessä juuri nyt ja olen niin kuin savi on savenvalajan kädessä. Luotan siihen, että vaikka kaikki mitä olen ja teen näyttää menevän uudelleen ja uudelleen pilalle, hän kuitenkin ottaa minut käsiinsä ja jatkaa savenvalajan työtä kohdallani. Kerran taivaassa on kaikki kohdallaan minunkin elämässä.

Suostun siihen, että monen ahdistuksen kautta käyn sisälle taivasten valtakuntaan. ”Tääl’ on mun paha olla, vaivojen vainiolla.” Täällä kylvän kyynelin, siellä pyyhitään kaikki kyyneleet pois.

Siksi minun ei tarvitse pettyä eikä masentua siihen, että monenlaiset ahdistukset ja vaivat seuraavat kulkuani. Vähän väliä kestokyky on äärimmillään. Tähän asti kuitenkin joka kerta Herra on auttanut jaksamaan. Ja hän tulee aivan varmasti auttamaan siinä viimeisessä ja vaikeimmassakin kamppailussa.

Näiden neljän testin keskellä minun ainoaksi toivokseni jää vain Jeesus Kristus. Ja nimenomaan Jeesus minun ulkopuolellani ja minun sijaisenani ja minua uhrikuolemaansa asti rakastavana Vapahtajana. Minun synnintuntoni on usein pinnalista eikä paljasta eikä tee tuskalliseksi todellisia syntejäni, niitä joista läheiseni eniten kärsivät. Minun luottamukseni Kristuksen sovitusveren puhdistukseen, on vain omissa ajatuksissani olevaa synnin päästön sanan kuulemista ja muodollista käyntiä ehtoollispöydässä. Minun uskoni Jeesukseen ja hänen nimensä avuksi huutaminen on kovin rutiininomaista. Kärsimysten tullessa huoman jälleen kapinoivani ja jääväni katkeraksi.

Tämä pitemmälle en ole päässyt tuossa Paavalin kehotuksessa koetella itseään olenko todellisessa uskossa. En voi muuta kuin sanoa hänen tavoin: ”Minä kurja ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumista?” Jostakin olen saanut uskalluksen myös jatkaa: ”Kiitos olkoon Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta” (Room 7:24-25). Ehkä sittenkin saan ja voin sydämestäni yhtyä Paavalin hyvinkin henkilökohtaiseen uskon tunnistamiseen: ”Ja minkä nyt elän lihassa - tässä synnin turmelemassa ruumiissani - sen minä elämän Jumalan Pojan - lahjoittamassa - uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja - sen vahvistuksena - antanut itsensä minun edestäni” (Gal 2:20b).