Onnettomuuksia

Olavi Peltola

Muutamia esimerkkitapauksia

Koetan valottaa Jumalan varjelusta onnettomuudessa kolmen esimerkin avulla.

Ensimmäinen on on helsinkiläis-tamperelainen pappi Simo Talvitie. Hän oli 38 vuotias Kotimaan päätoimittaja ja nuorten pappien ehdokkaana Tampereen piispaksi. Hän ajoi 3.1.1966 matkallaan Turkuun keskelle tietä rikkoutuneena jääneen myymälä-auton kylkeen. Hän oli tajuttomana kaksi kuukautta. Mutta jäi elämään voimakkaiden päänsärky ja tuskatilojen kanssa. Hän kuvaa omaa elämäänsä kirjassa Miksi minä?

"Mutta sinä lasket minut alas kuoleman tomuun" joka päivä. Minulla on aina paha olla. Oikeassa ohimossani näkyy kallonporauksen tumma muisto. Päänsärkyni on armoton, kun kepin kanssa ontuen seuraan sinua, kun kärsimys viettelee minut kiroamaan sinut, kun väsyn vastaamaan sinulle haasteella" (s. 13). "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit. Tässä oli totuus ristin tuskassa Golgatalla. Minä huudan samat sanat tässä grillissä päivällä ja yöllä. Päänsärkyni ei ole jomotusta. Minua vihloo kuin päätä sahattaisiin ohimoiden välistä halki. Toinen kipu laskeutuu jalkoihin, kolmas tulee käsiin. Vatsa ei enää kestä särkypillereitä. Minut viedään hienolle päivällisille. Täytyy nousta ulos autosta oksentamaan menomatkalla - ja paluumatkalla. Mitä iloa minulla on elämästä?" (s. 89).

Simo Talvitie uskaltaa kysyä ja lopulta paljoa muuta ihminen ei voikaan tehdä:

"Miksi sinä sallit kaiken? Vaikea on vaivaisen nousta joka aamu vuoteesta kuin kuoleman kuopasta ja katsella illalla itseään raajarikkona räpiköimässä tarpeettomuuden suossa. Miksi heitit minut syrjään kuin rukkasen" (s. 13). "Oliko tämä oikeus ja kohtuus meille, Annelille, 5-vuotiaalle Marjaliisalle, Eerolle 11 ja Jussille 12? Loukkaako tämä kysymys sinua, joka olet Herra ja Kaikkivaltias?"

"Olin antanut järkeni, voimani, sieluni ja ruumiini sinulle. Olin uhrannut perheenisänä olemisen ajasta ehkä liiankin paljon työsi alttarille. Miksi ajoit minut kuin rotan loukkuun?" (s. 92) "En käsitä tätä logiikkaa hyvä Jumala" (s. 93)

"Onko minulla hyvä syy tuskastua sinuun kaikkivaltias? Olenko rotta, joka makupalan houkuttamana hiipi loukulle? Miksi et antanut minulle armoniskua, vaan jätit minut kitumaan? Ehkä nämä ovat liian röyhkeitä kysymyksiä, mutta joskus minua karmaisee. Ovatko lupaukset Pyhässä Kirjassasikin vain syöttejä? Ihminen elää hyvässä uskossa niiden varassa, kunnes sinä isket, ennemmin tai myöhemmin, elämässä tai kuolemassa tai sen jälkeen. Sanothan sinä: Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan". "Se kolari oli kova kolaus. Se koetteli ja koettelee ankarasti luottamustani sinuun. Kun silloin tapahtui niin kamalaa, miksi ei joskus voisi tapahtua vielä kamalampaa?" (s. 95).

"Etkö jo näe, ettei näistä aineksista tule parempaa viilaamallakaan, saati sitten sahaamalla tai särkemällä? Olisinpa vain savea, jota taipuisin käsin muovattaisiin. Muuttuisin mielelläni ruukusta vadiksi, vaikka miksi. Minut on murskattu. Minua särkee enkä minä ole suuri kärsijä. Ei minua auta tieto, että miljoonilla on vielä vaikeampaa, kun oma pää halkeaa. Nostan tassut pystyyn, Herra. Kärsimys on minulle liian vaativa haaste. En jaksa enää rakastaa elämää, joka raatelee" (s. 89).

"Meidän suhteemme on nyt vaarassa. Ihmiset erehtyvät, ovat ajattelemattomia, välinpitämättömiä, tekevät väärin vahingossa ja tahallaan. Sinä olet erehtymätön, aina oikeassa, rakkaus kaikessa. Oletko unohtanut minuun istuttamasi oikeustajun? En voi ymmärtää, voisin vain kumartaa ja kumarrankin, kun en muuta voi" ( s. 96).

"Onko kärsimykselläni jokin hyvä tarkoitus? Olenko minä syytön vai syyllinen? Sinä et vastaa tarkoituspykälään. Mutta minä tiedän, että olen kävelevä rukousvastaus. Sinä et sano, mihin olen syyllinen ja mihin en. Mutta minä tiedän, etten ole sataprosenttisesti syytön mihinkään, kun sinä katsot" (s. 97).

"Tunnustan, että minussa silloin tällöin syttyy, sitten leimahtaa ja räjähtää kaiken särkeviä, sinua rienaavia ajatuksia. Minun on elettävä kuoleman ja kauhun valtakunnassa. Mutta sielläkin uskon syntien anteeksiantamisen ja iankaikkisen elämän" (s. 98).

Simon vastaus näihin tuskaisiin kysymyksiin löytyy vaimon lukiessa heidän vihkihetkensä Psalmin jakeita: "Kiitä Herra minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt" (Ps 103). Salon sairaalassa Anneli kysyi: "Voitko, Simo, jo omalta kohdaltasi jälleen yhtyä näihin sanoihin? Minä olin vastaukseksi nyökännyt" (s. 98).

"Siinä on ihmisen pelastus, uskossa sinuun, kiitollisuudessa sinua kohtaan keskellä elämän hirveyksiä". Sinun Poikasi "kiitti sinua siunatessaan leivän ja viinin viimeisellä illallisella ystäviensä kanssa ennen kuolemaansa. Verihikensä, henkisen ja ruumiillisen tuskansa jälkeen hän antoi henkensä sinun käsiisi. Uskonhohde lepää Golgatankin yllä. Siinä on hohtoa, joka liennyttää ja lämmittää, parantaa ja pelastaa. Poikasi uskoi sinuun Golgatallakin, ei vain Genetsaretin järvellä, jolla hän käveli kuin kuivalla maalla eikä vain kirkastusvuorella, jolla kaikkien oli hyvä olla. Minäkin uskon sinuun, ei vain Turussa, jossa tulin uskoon tai Tampereella, jossa taistelin uskossa. Vapahtajaani seuraten uskon sinuun tässä päänsäryn grillissä ja annan henkeni sinun käsiisi, vaikka en näe käsiäsi, en tarkoituksiasi, en taivastasi. Uskon, että kerran näkisin - sinut ja samalla kaiken. Vasta sitten kaikki, mitä minussa on, kiittää sinun pyhää nimeäsi" (s. 99).

"Jumalamme, Isämme, et paljasta meille vielä kaikkea. Näytät kyllä meille yllin kyllin. Annat meidän tietää paljon, joka tosin usein on meidän mielestämme liian vähän. Me kapinoimme, mutta sinä säilytät salaisuuteesi" (s. 101).

"Jos luotan sinuun, ei mikään ole pahaa, ei synti eikä kuolema, ei kipu eikä kolari. Jos epäilen sinua, en voi iloita mistään, koska luulen, että hyvänkin takana on paha tarkoitus. Jokainen hymy on petosta, kaikki ilo ennenaikaista, parhain elämässä on vain rotan syöttiä minulle, kun epäilen sinua". "Mutta luottamuksessa sinuun minä tiedän, milloin ja missä käyn kuolemaan ja senkin, etten kuole ollenkaan, vaan tiedän, että pääsen taivaaseen eikä siksi ole ihme, jos olen iloinen" (s. 112). "Vahvistui usko, ettei heidän kohtalonsa ollut sattumaa tai Jumalan rangaistus, päinvastoin. Tulipa eteen mitä tahansa, mitään ei tapahdu Jumalan tietämättä ja sallimatta. Jumala on heidän kanssaan joka hetki" (s. 119).

Toinen esimerkki on monelle tuttu inkeriläinen Maria Kajava. Elettiin kevättä 1931. Maria oli 22 vuotias ja hänellä ja Simo Kajavalla oli kaksi pientä tyttöä. Marianpäivänä 1931 seurakunnan kirkkoherra Laurikainen saarnasi Leningradin suomalaisessa kirkossa: "Älkää mistään murehtiko. Heittäkää turvallisesti kaikki huolenne taivaan Isän kannettavaksi. Jonka turvana on ikiaikojen Jumala, se ei menehdy elämän suurimmassakaan myrskyissä" (Eeva Mesiäinen, Maria Kajavan pitkä taival, s. 84). Kotimatkalla reessä veisattiin: "Kaikk Herra parhain toimittaa, jos ottaa tahi antaa; hän tarpehemme lahjoittaa ja murheen meistä kantaa. Jos ottaapi taikk antaapi, hänt aina kiittäkäämme ja tahtoonsa tyytykäämme".

Kotiin tultua alkoi tapahtua. Hennalan Matti kävi takavarikoimassa kaikki Marian naapuriin piilotetut myötäjäiset. Joku naapuri oli ilmiantanut. Matin sisarella oli nyt Marian takki ja Maria pyysi Matilta jättämään heille edes lasten vaatteita. Mutta hän sai vastaukseksi: "Ei niihin ole kirjoitettu, et ne on kulakin vaatteita. Ne on nyt mein" Myös kaikki huonekalut vietiin (s. 85).

Pääsiäispäivänä 1931 tuli huhu, että nyt alkavat karkotukset kauaksi. Ihmiset kokoontuivat Marian tilapäiseen kotiin. Maallikkosaarnaaja Jokonen luki Psalmin 91. Varustauduttiin illalla matkaan. Kahdelta yöllä ryskytettiin ovelle. Siellä oli Henulan Matti ja GPU:n mies. He ilmoittivat: "Uudelle yhteiskunnalle vihamielisinä henkilöinä ja vastavallankumouksellisina agentteina Kajavat siirretään työhön jonnekin lähelle lunta". Heillä oli aikaa kaksi tuntia ja mitä he siinä ajassa saavat mukaansa, sen he voivat pitää. Mikä jää on takavarikoitu. Sotilaat olivat piirittäneet talon. "Kaikesta luopumisesta huolimatta anoppi ja Susanna polvistuivat tuvan penkin ääreen ja rukoilivat Jumalan siunausta matkalle" (s. 91).

Asemalla jouduttiin härkävaunuihin, 40 henkeä kuhunkin. Ei mahtunut edes istumaan. Alkoi 10 vuorokauden matka.

Junan lähdettyä alkoivat vaunussa olevat veisata "Jumala ompi linnamme, varustus vahva aivan. Hän aseemme on, kilpemme, ajalla vaaran, vaivan" (s. 92). "Ei huku se kansa, jonka Jumalana Herra on. Hän on linnamme, olkoon edessä mikä kohtalo tahansa". Aamulla jokainen rukoili Isä meidän itsekseen. Sitten aamuvirsi, kappale Muukalaisen kotielämästä. Lajitteluleiriin Krasnojarskiin tultiin 17.4. 1931.

Siellä tuli punatautia ja pilkkukuumetta. Joka päivä kuoli kymmeniä lapsia. Kuukauden kuluessa leirillä oli melkein kaikki lapset kuolleet. Kaksivuotias tytär Lempi sairastui. Maria pyysi leirin päälliköltä, että isä saisi tulla leirin toisesta osasta katsomaan. Mutta sai vastaukseksi: "Ni, jos kuolee, niin sittenpähän on yhtä kulakkia vähemmän" (s. 98). Lempi kuoli. Mutta eihän lasta saanut itse haudata, vaan arkku oli jätettävä ruumishuoneelle. Onneksi siihen tuli vanha uskovainen, 80-vuotias Pietari-setä ja hän siunasi Lempin. Samana päivänä hänen miehensä Simoa lähdettiin kuljettamaan laivalla jonnekin. Maria ei ehtinyt laivarantaan ajoissa. Ja kun hän palasi oli Lempi viety pois ruumishuoneesta. Se oli kauhea päivä. Anoppi kiersi kätensä Marian olkapäille: "Kuule Mari. Sie et saa vaipua epätoivoon. Lyyli tarvitsoo sinuu. Koeta ajatella, mitä Pietari-setä sano, et Lempi on taivaassa. Jumala haavoittaa, mutta myös parantaa" (s. 100). 25.5. heidän piti lähteä laivalla etelään, Jeniseiskiin. Sinä yönä myös muutaman kuukauden ikäinen Lyyli kuoli. Anoppi ja Maria siunasivat itse Lyylin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen odottamaan ylösnousemuksen aamua.

Neljän viiden päivän laivamatkan ajan Maria oli kuin turtumuksessa. Ei pystynyt juomaan eikä syömään. Hänen silmänsä olivat kuin sokean silmät. Perillä Antti Kurikka näki Marian ja sanoi: "Kuule, minä tiedän, etä sinulla on nyt vaikeaa. Tällaiset asiat tulevat elämässä aikanaan ihmisen eteen, niin kuin ne ovat nyt tulleet sinun eteesi. Veitsi leikkaa syvältä, ja se tekee hyvin kipeää, mutta se on Jumalan kädessä, ja hän tietää miten hän toimii. En puhu sinulle enempää, mutta jos minä laulan" (s. 105): "Sä enneminkin pois kaikk' ota, vaikka rakkahinkin, kun uskossa vain pysyn aina ja nähdä saan sen toivon maan, sen, missä ei syntini paina". He istuivat siinä kauan, ja Maria itki aina vaan. Hän tajusi, ettei hän ollut omassa varassaan, vaan kaikesta huolimatta Jumalan käsissä. Hänen ei tarvinnut enää arvioida omaa kristillisyyttään. Häneen virtasi sanoin kuvaamaton rauha ja hän tajusi saaneensa kaiken anteeksi, kaikki laiminlöyntinsä, kaikki virheensä, tuittupäisyytensä ja epäuskonsa. Sen mitä oli tapahtunut, oli pitänyt tapahtua. Miksi sillä ei ollut väliä. Siihen oli jokin syy, jonka Jumalan tiesi" (s. 106).

Kolmas esimerkki kertoo amerikkalaisesta valtavasti menestyneestä TV-saarnaajasta Jim Barkerista. Miljoonat katselivat häntä. Hän keräsi rahaa valtavasti ja rakensi omaa valtakuntaansa, ylellistä lomakeskusta. Hän itse kertoi tuon ajan julistuksesta: "Se UT:n jae, jonka varaan olin rakentanut menestysteologiani kuuluu näin: Rakkaani, minä toivoton sinulle, että kaikessa menestyt ja pysyt terveenä, niin kuin sielusikin menestyy" (3 Joh 2, KR38). Olin saarnannut tästä jakeesta koko urani ajan. Siinä sanotaan täsmälleen se, mihin minäkin uskoin – että Jumala tahtoo omiensa menestyvän. Tämän minä tulkitsin tarkoittavan sitä, että uskovat menestyvät rahan ja tavaran suhteen. Toisin sanoen rikastuvat". Hänen TV ohjelmiinsa ei päästetty esiintymään ketään, jonka tarina ei päättynyt onnellisesti.

Yksi syrjähyppy ja kaikki romahti. Hän sai 45 vuoden tuomion ihmisten pettämisestä, se alennettiin 8 vuodeksi. Hän joutui vankilaan. Siellä hän uudella tavalla löysin kristillisen uskon ytimen. Nyt hän kertoo: "Jeesus sanoi väärille profeetoille, ettei hän ole koskaan teitä tuntenut. Tajuan nyt, että olin ohjelmoinut kuulijani (odottamaan siinä määrin ihmeitä ja merkkejä), että heillä on kerran suuri vaara toivottaa tervetulleeksi itse Antikristus. Hänhän pystyy tekemään valtavia ihmeitä. En tajunnut ollenkaan pääasiaa; sitä että Jeesus tahtoo ennen kaikkea minun tuntevan Hänet. Hän toivoo, että minulla olisi läheinen suhde häneen" (Mailis Janatuinen, Perusta 1998, s. 224).

MITÄ NYT TARKOITTAA, ETTÄ JUMALA VARJELEE ONNETTOMUUKSISSA?

On vaikeaa koota vaikkapa vain näiden kolmen järkyttävien onnettomuuksien läpi käyneiden ihmisten tilintekoa jonkinlaiseksi yhteenvedoksi.

Jokainen kärsimys ja jokainen onnettomuus on jokaisen ihmisen elämässä ainutlaatuinen ja ainutkertainen. Ei niitä voi verrata keskenään. Jokainen kokee myös onnettomuutensa aivan omalla tavallaan - siinäkään ei ole oikein verrata omia tuntemuksia toisten tuntemuksiin. Jokainen kilvoitteleva kristityn on pakko löytää oma vastauksensa kipeisiin kysymyksiinsä elämän arvaamattomuuden edessä. Hän löytää, vaikka joutuisikin etsimään vuosia.

Ehkä joitakin asioita uskallamme kuitenkin ottaa esille. Ne ovat vain viitteenomaisia kutsuja jatkopohdiskeluun - ei lopullisia ja kaiken tyydyttäviä vastauksia kaikille.

1. Kristityn lähtökohtana koko hänen elämäänsä ajatellen on tuttu Katekismuksen määritelmä: "Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä... Kaiken tämän hän tekee yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan ansaitse enkä olen sen arvoinen. Tästä kaikesta minun on häntä kiitettävä ja ylistettävä ja tämän vuoksi häntä palveltava ja toteltava".

Koko elämäni on siis Jumalan lahjaa juuri sellaisena kuin olen elämän saanut ja sellaisena kuin mitä se on ollut ja miksi se on muodostunut. Jokainen päivä, jonka saan elää ja kaikki sen tuomat tilanteet ja tapahtumat ovat Jumalan ylläpitävää laupeutta.

Ei ole olemassa mitään sokeaa sattumaa tai käsittämätöntä kohtalon voimaa. On vain iankaikkinen, kaikkivaltias Jumala. Hänen kädestään saan ottaa niin koko elämäni kuin jokaisen sen hetken ja kaikki elämäni tapahtumat ja kohtalot. Onnettomuudet ja ahdistukset tulevat silloin kun niiden aika on tulla ja ajallaan ne myös väistyvät.

2. Vaikka ajallinen elämäni on suunnatoman arvokas Jumalan lahja, elän tätä elämään synnin turmelemassa maailmassa itsekin turmeltuneena. Olemme ihmisinä kadottaneet paratiisin. Nyt koko maailma on pahan vallassa ja minussa itsessäkin asuu pahuus. Siksi elämäämme liittyy arvaamattomuus ja meille usein niin käsittämätön vastakohtaisuus ja kaksinaisuus. Vaikka uskon kautta koko elämme on Jumalan käsissä, hänen hoivassaan, niin samaan aikaan joudun kokemaan saatanan todelisuuden ja häijyjen ihmisten ilkeyden (vrt. 2 Tess3:2). Joudumme näkemään kuinka koska tahansa meille kenelle tahansa voi tässä ajassa tapahtua aivan mitä tahansa. Syvän turvattomuuden kokeminen on osa ajallista elämääni. Jotain on myös minussa ihmisenä ja kaikessa ihmiselämässä pirstaleina, en ole ehjä enkä kokonainen. Uskonikin on vain uskon kipinäinen ja usein tuntuu, että elämän myrskyt sammuttavat sen.

Emme ihmisinä pysty tätä kaksinaisuutta ilmaisemaan muulla tavoin kuin vastakohtina. Uskon ihminen löytää tämän jännitteisen vastakohdan myös Jumalan toiminnassa: "Herra antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen" (1 Sam 2:6-7). "Minä olen Herra, joka tuotan onnen ja luon onnettomuuden" (Jes 45:7). Ja jokainen uskova joutuu tunnustamaan: "Sinä... olet antanut meidän paljon kokea ahdistusta ja onnettomuutta" (Ps 71:20).

3. Tuo elämä tullessaan, mitä tuokaan, niin Jumalan sana opettaa meitä tunnustamaan: "Ole minulle kallio, jolla saan asua ja jonne aina saan mennä, sinä, joka olet säätänyt minulle pelastuksen. Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani" (Ps 71:3). Tuhoisinta elämässämme ei ole se, mitä meille ja läheisillemme tapahtuu, vaan se, että tapahtumien keskellä menetämme tämän turvallisen Jumalan sanan mukaisen uskon Jumalaan. "Herra on minun turvani ja linnani, hän on minun Jumalani, johon minä turvaan" (Ps 91:2). "Herra on sinun varjelijasi, Herra on suojaava varjosi sinun oikealla puolellasi... Herra varjelee sinut kaikesta pahasta, hän varjelee sinun sielusi" (Ps 121:5-7).

Siksi varsinainen Jumalan varjelu onnettomuuksissa on se, että hän varjelee sieluni, varjelee sydämeni uskon häneen. "Jos luotan sinuun, ei mikään ole pahaa, ei synti eikä kuolema, ei kipu eikä kolari. Jos epäilen sinua, en voi iloita mistään, koska luulen, että hyvänkin takana on paha tarkoitus" (Talvitie). Mikään elämässäni ei ole sen tärkeämpää kuin uskon säilyttäminen (2 Tim 4:7). Silloin olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut ja juossut perille ja sehän on kaikkien tärkeintä.

4. Meidän on suotuttava siihen, että elämämme on kuin Abrahamin elämä alituista matkalla olemista emmekä edes tiedä mihin ajallisessa elämässä matkaa johtaa ja mitä saamme kokea (Hepr 11:8). Meidän on suostuttava ikäänkuin muukalaisena asumaan vain teltassa ja odottamaan Jumalan vankalle perustalle rakentamaa kaupunkia (11:8-9), joka on edessäpäin. Emme saavuta tässä ajassa meille luvattua. Vain etäältä uskossa näemme sen ja tunnustamme olevamme vieraita ja muukalaisia maan päällä (11:13).

Odotamme parempaa, taivaallista isänmaatamme (Hepr 11:16). Kaikki meissä ja elämässämme tähtää tulevaisuuteen. Tulevaisuus on jatkuvasti mielessämme (11:20). Miten Jeesus sanoikaan: "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa... minä menen valmistamaan teille sijaa... tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen" (Joh 14:1-3).

5. Kaikesta huolimatta toivon mukaan joka kerta lähtiessämme autolla liikkeelle rukoilemme Herran varjelua matkalla. Saamme vedota vaikkapa Herran sanaan: "Katso, minä lähetän enkelini sinun edelläsi varjelemaan sinua tiellä ja johdattamaan sinua" (2 Moos 23:20). Ei meidän tule ylimielisesti sivuuttaa vanhojen aamuvirsien kiitosta: "Oi Jeesus, lohdutukseni ja autuus, riemu sieluni, sinulle kiitokseni soi, kun uuden aamun koitti koi. Yön yli jälleen suojelit, vahingot, vaarat karkoitit" (virsi 538:1). "Sua kiitän Jumalani, kun yöllä suojelit, kaikista vaaroistani armollas varjelit" (virsi 533:1). "Oi, Herra, kaikkivaltias, Isämme, hyvä, laupias, taas yöllä meitä varjelit, soit suojaksemme enkelit ja kaiken pahan karkoitit" (534:2).

6. Ratkaisevinta on kuitenkin oppia ja kyetä keskellä onnettomuuksia ja elämän mielettömyyksiä löytämään turvallisen levon Herrassa. Jeesus kuvasi tätä lupauksessaan omilleen: "Rauhan minä jätän teille; minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö" (Joh 14:27). Silloin rauhallisuus ja luottamus on meidän väkevyytemme (Jes 30:15).

Siksi minulle on tuhoisinta hermostuneisuuteeni ja pingotukseni ja kapinani ja katkeruuteni. Onnettomuuksien keskellä suurin ongelmani olen minä itse ja oma kypsymätön asenteeni todellisuuteen.

"Hurskaat ovat viisaita ja ymmärtävät hyvin, miksi hyväksi Jumalan tahto on, toisin sanoen kaikkinainen onnettomuus. Tietävät myös hyvin, miten sitä on noudatettava ja miten siinä on käyttäydyttävä. Sillä he tietävät, ettei mitään vihollista ole koskaan vielä karkotettu pakenemalla. Siksi ei myöskään mitään kärsimystä, ahdistusta tai kuolemaa ole voitettu kärsimättömyydellä, paolla ja lohdutuksen etsimisellä, vaan ainoastaan olemalla hiljaa ja odottamalla, niin jopa menemällä rohkeasti onnettomuutta ja kuolemaa vastaan" (Luther).

Elävä kristillisyys on aina ollut suostumista uhanalaiseen elämään. Siinä on inhimillinen varmuus tullut murskatuksi ja niin Jumala on voinut tulla lähelle. Elävää kristillisyyttä on vaikea kuvata. Mutta siinä on jotain syvästi aitoa, pohjia myöten valoon tullutta ja rehellistä. Se on läpinäkyvää, ei salailevaa. Siinä varmuus Jumalasta yhdistyy vaatimattomuuteen siitä, mitä itse sanomme Jumalasta. Se on sydämen luottamusta Jumalaan. Samalla se on sitä, ettei koskaan luoteta täysin mihinkään inhimilliseen kuvaukseen eikä omiin mielikuviin Jumalasta. Se on tietoista Jumalalle antautumista ja sitoutumista. Samalla siinä myönnetään, että se, mitä sanomme antautumiseksi ja sitoutumiseksi on aina kovin puolinaista ja kevyttä. Siinä ihminen kyllä kokee syvää turvallisuutta ja samaan aikaan hän kuitenkin uskaltaa nähdä kuinka epävarmaa kaikki on hänen elämässään. Se on uskallusta elää uhanalaisena ja kuitenkin rohkeutta elää iloisena ja luottavaisena Jumalan lupausten varassa.

7. Hyvä käytännön neuvo voi olla onnettomuuksien kaatuessa päälle virsikirjan virsien selailu. Monissa niiden säkeissä soi vuosisatainen uskon ihmisten kilvoitus keskellä ahdistuksia ja vaikeuksia. Virsikirjassa on oma osastonsa otsikolla Jumalan varjelus ja johdatus.

"Hän aina suojaa lastaan saatanan vimmaa vastaan, kun kanssamme hän kulkee" (374:2). "Ja pimeässä laaksossa jos yksin vaeltaisin ja tuhansissa vaaroissa jos tuskaa maistaa saisin, niin pelkäisi en kuitenkaan, kun vitsallaan ja sauvallaan minua Herra johtaa" (375:3). "Mun sieluni ja ruumiini sun omas ovat, Herrani. siis omas ota huomahas, en pelkää sinun suojassas" (377:2). "Ei itku, huoli auta, odota Jumalaa. Myös ristin antaessaan hän siunaa, rakastaa" (379:2).

"Jos syvyyteen viet hirmuiseen, taas nostat voimallasi. Suot suuriakin suruja, oi Herra, minun maistaa. Et silti ole kaukana, suot päivän uuden paistaa. Näin toivoni ja voimani uudistat armollasi" (382:6-7). "Häilyvä on elämämme, varjo vaelluksemme. Monet vaiheet päivinämme täällä aina koemme. Eivät kestä aarteet maan, tieto, arvo, valtakaan. Emme saata yhtään jatkaa elämämme juoksun matkaa. Herralla on vallassansa kaikki maassa, taivaassaan. Herra ohjaa parhaaksemme kaikki vaiheet vuosiemme" (348:2-3).

"Salattu armopäätös meitä ohjaa. Sen avaruutta, laupeuden pohjaa me emme koskaan pysty mittamaan" (386:2). "Jumalan haltuun anna nyt tiesi, tarpeesi ja Herran huomaan kanna surusi, murheesi. Hän, joka sinut loi, sinulle hengen soi, tarpeesi kaikki tietää, Hän auttaa tahtoo, voi. Niin heitä haltuun Herran ristisi vaivasi, ne armossansa kerran hän kääntää parhaaksi. Ennen kuin luuletkaan, hän ehtii auttamaan, ja ristit, tuskat, vaivat hän poistaa aikanaan. Ja armahtajaasi vain luota alati. Jos mikä täällä kohtaa, hän kulkee kanssasi" (389:1,2,4).

"Mä yönkin synkän keskellä vaellan turvissasi. Käyt korven tiellä vierellä, en pelkää omanasi. Näin, Jeesus, suojaat vaaroissa, valolla täytät kirkkaalla myös ahdistuksen rotkot. Ja vaikka vuorten haudaksi maan syvyys aukeaisi, maailma vaikka hukkuisi tai tyhjiin raukeaisi, niin vahva, varma turvani ja kallioni, linnani, Oi Jeesus, olet aina. Ah, Jeesus vahva linna on, suojamme turvallinen. Hänessä olen peloton ja aivan rauhallinen. Kun minua hän vahvistaa ja hengen voiman uudistaa, en muusta mistään huoli" (390:2,3,5).